C. Stephen Evans: Kätkeytynyt Jumala

Janne Saarela 

2017

 

Johdantoa

Yhdysvaltalaisen kristityn filosofin C. Stephen Evansin kirja ”Kätkeytynyt Jumala: Kaikkivaltiaan olemassaolon perusteista” on hiljattain saatu kaupanhyllyille äidinkielellämme. Kiitokset tästä saavutuksesta menevät PerusSanomalle ja Areiopagi-verkkolehdelle, jotka ovat vastuussa tästä projektista. Evansilta on ilmestynyt pienehkö laatikollinen kirjoja, mutta Pyhän Tuomaan yliopiston uskonnonfilosofian projektin C. S. Lewis-kirjapalkinnon voittanut teos oli se, joka päätettiin kääntää suomeksi. Joudun ikäväkseni todeta, että itselleni tämä kirja oli ensimmäinen lukemani Evansin kirja, enkä siten ole paras mahdollinen henkilö avaamaan kirjan sisältöä sen valtavan laajassa kokonaisuudessaan. Lukijan on siis hyvä tiedostaa, että tämä teksti ei missään nimessä edes pyri tiivistämään kirjan sanomaa kokonaisuudessaan, vaan tarkoitus on tarttua joihinkin olennaisimpiin kohtiin esitellen Evansin tekemiä huomioita. 

 

Kirjan ydinpointti

Ensinnäkin tulee sanoa, että tämä kirja on ainakin omassa apologetiikka-kokemuksessani poikkeuksellinen. Monesti alan teoksia lukevat käyttävät paljon aikaa itse argumenttien opettelemiseen eli he pyrkivät saamaan selville mahdollisimman kattavasti miten esimerkiksi muodostaa vakuuttava kosmologinen argumentti Jumalan olemassaolon puolesta. William Lane Craig on edelleen kelpo esimerkki siitä, miten Kalam-argumentti voidaan tiivistää muutamaan yksinkertaiseen deduktiiviseen väitteeseen. Mutta tämä ei ole Evansin tarkoitus. Sen sijaan Evans ottaa reippaan askeleen taaksepäin ja kysyy millaiseen kokemukseen, huomioon tai merkkiin tällainen argumentti perustuu. Toisin sanoen argumentin esittäjä nojaa johonkin yleismaailmalliseen kokemukseen, josta hän sitten yrittää todisteiden avulla pyrkiä näyttämään, että Jumalan olemassaolo on todennäköinen vaihtoehto. Evansin kirjan ydin rakentuukin kolmen käytetyimmän argumentin takaa löytyvään kokemukseen seuraavasti: ”Kosminen ihmetys” (luku 3), ”Luonnossa näkyvä suunnitelmallinen järjestys” (luku 4) ja ”Tunne moraalisten velvoitteiden sitovuudesta & ja tietoisuus ihmisen arvosta” (luku 5). Kyseessä on siis sukellus kosmologisten argumenttien, suunnitteluargumenttien ja moraaliargumenttien takana piileviin kokemuksiin. Jumala-argumentit siis ainoastaan pyrkivät pukemaan olemassaolevat merkit sanoiksi. Ja näihin merkkeihin kirja keskittyy.

 

Evans väittää, että jos Jumala, johon juutalaiset, kristityt ja muslimit uskovat, on todella olemassa, me voimme olettaa, että Hänestä on saatavilla silloin tietoa. Ja tässä tulemme Evansin pääväitteen ytimeen: (A) tämän tiedon on oltava laajasti kaikkien saatavilla, mutta (B) ihmisten on myös helppo vastustaa sitä. Hienosti sanottuna kyse on laajan saatavuuden periaate ja helpon vastustettavuuden periaate. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Evans pyrkii selittämään miksi (esimerkiksi) vanhahko mummeli näkee esimerkiksi luonnossa selvän osoituksen siitä, että Jumala on luonut sen, mutta miksi (esimerkiksi) nuori ateistiopiskelija tekee kaikkensa selittääkseen tällaisen suunnitelmallisuuden muilla keinoilla. Pointti on siinä, että kaikki — sekä kristitty mummeli että ateisti nuori mies — näkevät, kokevat ja tuntevat luonnossa olevan merkin voiman. Se aiheuttaa heissä ihmetystä ja se pitää selittää. Se on kaikkien saatavilla, mutta sitä on helppo vastustaa. 

Tähän kaikkeen liittyy myös se, että merkkejä on mahdollista väärintulkita. Voin esimerkiksi nähdä lauantaina kaupassa lihatiskillä kymmenen metrin etäisyydellä vankkarakenteisen pojan, mutta voin epäonnistua tunnistamaan hänet naapurin-Kalleksi sen sijaan, että huomaisin hänen olevan oma veljeni. En ole täysin hakoteillä, mutta käsitykseni ei ole täydellisen oikea. Tästä syystä mm. luonnossa havaittavat merkit suunnittelusta voivat johdattaa väärään tietoon kuten vaikka polyteismiin eli uskomukseen, että monet eri jumalat ovat luoneet maailman. Merkit eivät siis anna täydellistä tietoa ja eri merkit keksittyvät erilaisiin asioihin. Evans onkin lajitellut merkit vähäisestä nousevaan. Hän aloittaa kosmisesta ihmetyksestä, koska uskoo tämän olevan vähemmän vakuuttava kuin kokemus moraaliin liittyvistä kaikkiasitovista velvoitteista, jota käsitellään viimeisenä. Niiden väliin jää suunnitteluun liittyvä kokemus. 

 

Luonnollisen teologian arvo

Evans myös kommentoi lyhyesti itse luonnollisen teologian arvoa. Jotkut ajattelijat, kuten Karl Barth, Søren Kierkegaard ja Blaise Pascal ovat kritisoineet luonnollisen teologian projektia, koska se johtaa vain ”filosofien jumalaan” tai se on ”ylpeää itsekorotusta luulla saavansa tietoa Jumalasta”. Evansin mukaan väärinkäsitys piilee siinä, että me olemme unohtaneet, että jonkun asian arvo riippuu oikeasta asiayhteydestä. Evans kirjoittaa, että ”[v]altameren ylityksessä kanootista ei ole mitään hyötyä, mutta kukaan ei sanoisi tämän merkitsevän, etteivät kanootit kelpaa välineiksi vesillä liikkumiseen. Joilla ja pienillä järvillä ne toimivat varsin hyvin.” Jonkun asian arvo riippuu siis siitä mihin sillä pyritään. Jos tarkoitus on saada pelastavaa tietoa, jumalatodistukset eivät riitä. Mutta luonnollisen teologian päämäärä onkin vaatimattomampi. Sen tarkoitus on tehdä uskosta Jumalaan elävä vaihtoehto ja poistaa sen tieltä älylliset esteet. Jos ateismia ei voidakaan pitää enää itsestäänselvänä tosiasiana, olemme saavuttaneet merkittävän etapin. (Evans myös vitsikkäästä huomauttaa, että kykenemme luomaan itsellemme epäjumalan jopa kirjoitetun Sanan pohjalta jos me väärinymmärrämme sen…) Kuten Evans lukijaa muistuttaa, jopa Tuomas Akvinolainen, joka painotti hyvin paljon järjen ja logiikan roolia kirjoituksissaan sanoi toisaalla, että ”jos meillä ei olisi muuta keinoa saada tietoa Jumalasta kuin järki, ihmiskunta jäisi tietämättömyyden pimeimpiin varjoihin.” 

 

Kohokohtia

Jokaisessa luvussa Evans pyrkii avaamaan kattavasti mitä hän tarkoittaa kunkin argumentin takaa löytyvällä merkillä/kokemuksella. Esimerkiksi luvussa 3 Evans kirjoittaa ”Haluan esittää, että kaikkien tai ainakin useimpien kosmologisten argumenttien pohjalla on tietty kokemus maailmasta tai maailmassa olevista asioista: ne koetaan arvoituksellisiksi tai hämmentäviksi ja ne tuntuvat vaativan jotakin selitystä. Nimitän tätä kokemusta ’kosmiseksi ihmetykseksi’.” Hän jatkaa todeten ”Monet kosmologisen jumalatodistuksen muodot voidaan ymmärtää siten, että ne pyrkivät poimimaan esiin ne maailmankaikkeuden ominaisuudet, jotka ’vaativat’ selitystä.” Kosminen ihmetys esimerkiksi tähtitaivaan alla on siten eräänlainen käyntikortti, jonka Jumala on jättänyt tarkasteltavaksemme. Mutta koska Evansin mukaan merkkiin liittyy aina rajoitus — helpon vastustettavuuden periaate — niin kriitikoiden on melko helppo keksiä ihmetykselle muita selityksiä. Näin täytyy olla, koska ”merkki viittaa johonkin nimenomaan ilman pakkoa”. Mutta tämä muistuttaa meitä siitä, että argumentteja ei tarvitse automaattisesti pitää heikkoina vain siksi, että niitä on kohtalaisen ”helppo” vastustaa. Tämä on hyvä muistutus, koska monesti mm. kosmologiset argumentit ohitetaan melko köykäisesti olkapäitä kohauttamalla. Samalla se myös muistuttaa siitä, että edellämainittu kristitty mummeli voi aivan hyvin pitää kosmista ihmetystä uskoaan tukevana seikkana siitä huolimatta, että hän ei kykene muotoilemaan sitä deduktiiviseksi argumentiksi William Lane Craigin tavoin. 

Tämän lisäksi lukija saa melko kattavan katsauksen kunkin erilaisen argumentin rakenteeseen, niiden tunnetuimpiin esittäjiin, niitä vastaan esitettyyn kritiikkiin ja niiden vastauksiin. Tässä suhteessa kirja ajaa asiansa myös perus oppaana apologetiikkaan Vainion ja Visalan Johdanto uskontofilosofiaan -teoksen tavoin. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikka luku 4, jossa aiheena on suunnittelu tai suotuisa järjestys merkkinä Jumalan toiminnasta. Evans antaa hyvän katsauksen eritoten 1700-1800-lukuihin, jolloin mm. William Paley teki itsensä kuuluisaksi kelloseppä-vertauksellaan. Luvussa paljon tilaa saa myös skeptikkojen soihdunkantaja David Hume, joka tunnetusti kritisoi suunnitteluun perustuvaa argumenttia melko rajusti. Humen argumenteissa oli kuitenkin myös ongelmia, joihin Evans puuttuu kovalla kädellä. Itse asiassa Humesta tulee loistava esimerkki henkilöstä, joka todella tuntee luita ja ytimiä myöden luonnosta huokuvan suunnitelmallisen järjestyksen voiman, vaikka löytääkin keinona sen johtopäätöksen kiertämiselle. 

Mainittakoon, että tässä luvussa Evans myös selventää erästä asiaa, joka on varmasti tullut monien suunnitteluargumentista lukeneiden mieleen. Kun alamme puhumaan erityisen monimutkaisista ja vain tieteen saavutusten kautta mahdollisiksi tulleista huomioista — kuten kosmisesta hienosäädöstä sen kaikissa monimutkaisuuksissaan — voimme kysyä miten tämä voi toimia vihjeenä henkilölle, joka elää vuotta 2004 eKr. ja jolla ei ole tällaista tietoa saatavilla? Tästä syystä ”teistisen luonnollisen merkin (siinä muodossa, jossa olen tätä käsitettä kehittänyt) on oltava jotakin sellaista, minkä todellisuus on laajalti nähtävissä – sellaista, mitä ihmiset ovat havainnoineet monissa eri kulttuureissa ja monina eri aikoina. Tällainen merkki ei voi olla mikään sellainen, mistä saadaan tietoa vasta monimutkaisen tieteellisen tutkimuksen myötä.” Uusi tieteellinen data siis kykenee syventämään kosmista ihmetystä aivan erilaisiin lukemiin, mutta kaikki sen löytämät faktat itsessään eivät voi toimia kaikille avoimina tosiasioina siinä merkityksessä kuin Evans asioita painottaa. 

Luvussa 5 aiheena on moraali ja siihen liittyvät luonnolliset merkit. Eikä luku olisi mitään ilman mainintaa Friedrich Nietzschestä, joka pyrki kaikin voimin kyseenalaistamaan moraalisten velvoitteiden objektiivisuuden, tai C.S. Lewiksestä, jonka luku moraaliargumentista Tätä on Kristinusko -kirjassa on edelleen klassikko. Evans nojaakin Lewikseen seuraavasti: ”kuten C. S. Lewis terävästi huomioi, että samat ihmiset, jotka torjuvat objektiiviset moraaliset velvoitteet ’harhakuvitelmina’, kehottavat meitä seuraavassa hetkessä ’työskentelemään jälkipolvien hyväksi, kouluttamaan, mullistamaan, hävittämään, elämään ja kuolemaan ihmissuvun parhaaksi’.” Ihmiset ovat tietoisia moraalisista velvollisuuksista ja he tunnistavat toisen ihmisen elämän arvon, mutta monelle ongelmia on tuottanut niiden sjoittaminen materiaaliseen maailmaan. Evans puolustaa perinteistä moraaliargumenttia, jonka mukaan ainoastaan persoonallinen Jumala kykenee antamaan riittävän selityksen moraaliin liittyville merkeillä kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina. Evans tiivistää, että ”Nicholas Wolterstorff on hiljattain esittänyt, että ihmisten luontaisen arvon käsite, johon ihmisoikeudet perustuvat, on historiallisesti katsoen syntynyt juutalaisen ja kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta, eikä siinä kaikki: hän on sitä mieltä, ettei tälle uskonnolliselle kehykselle ole nykyäänkään olemassa uskottavaa vaihtoehtoa, joka voisi muodostaa ’perustan’ luonnollisille ihmisoikeuksille.” Evans käsittelee kattavasti vaihtoehtoisia vastauksia ja tekee mielestäni vaikuttavan keissin siitä miksi ne eivät toimi parhaimpana selityksenä toisin kuin teistinen selitysmalli persoonallisesta Jumalasta, joka on moraalisten velvollisuuksien takana. 

Kirjan viimeinen luku 6 toimii johtopäätöksenä ja langanpätkien yhteensitomisena. Evans väittää, että edellämainittujen merkkien ja Jumalan välillä on todellinen yhteys: ”Jumala on asettanut merkit, jotta ihmiset voisivat tulla tietoisiksi hänen olemassaolostaan. Ja ihmisellä on ’sisäänrakennettu’ luonnollinen taipumus ’lukea’ merkkiä tällä tavalla, nähdä sen viittaavan Jumalaan.” Luvussa on myös Evansin vastaus J. L. Schellenbergille, joka on kirjoittanut Jumalan kätkeytyneisyyden ongelmasta eli juuri kirjan aiheeseen liittyvästä kysymyksestä. Kritiikki saa Evansilta vakavastiotettavia vastauksia.

Lopuksi Evans argumentoi, että nämä merkit antavat todella meille tietoa Jumalasta. Samalla tavalla kuin ihminen saa kokemuksen fyysisistä esineistä aistimusten kautta, ihminen saa kokemuksen Jumalasta näiden merkkien kautta. Ja tässä tulemme luonnollisen teologian vahvuuteen. ”Niiden [merkkien] pohjalta voidaan ehkä saada tietää, että naturalismi – oppi, jonka mukaan luonnollisen, aineellisen maailman lisäksi ei ole olemassa mitään – on väärässä. Vaikka emme tiedäkään paljon siitä, mitä luonnon yläpuolella ja takana on, saattaa olla hyvin merkittävää tietää, että siellä on jotakin.” 

 

Kenelle?

Evansin kirja on tervetullut lisä kaikkien niiden kirjahyllyihin, jotka ovat ehkä jo lukeneet muutamia perusteoksia apologeettisista argumenteista. Nyt lukijalla on mahdollisuus pohtia syvästi argumenttien takana piilevää yleistä kokemusta. Suurimmaksi osaksi kirjan kulku on helpohkoa ja lukija saa kiinni ydinpointeista. Kirjan takaa löytyvät loppuviitteet, joiden avulla lukija voi sukeltaa loputtomalta tuntuvaan mereen kirjallisuutta.

On kuitenkin todettava, että silloin tällöin Evans vie lukijaa sellaisille vesille, että kaikkien huomioiden tajuaminen vaatisi kaksi-kolme rauhallista lukukertaa. Mutta tässä tulemme alueelle, jossa jokainen eri lukija löytää itsensä ehkä eri tilanteesta riippuen omien taustatietojensa laadusta. Tästä tuskin voi kuitenkaan syyttää itse kirjoittajaa. On päivänselvä asia, että kun menemme riittävän hankaliin kysymyksiin, parhaatkaan kirjoittajat eivä saa aikaan tekstiä, joka ei haastaisi lukijoita. Siksi kirja on erityisesti kaikille niille, jotka haluavat oikeasti ajatella asioita. Niille, jotka haluavat nukkua, nauttia elämästä ilman mitään suuria ongelmia, välttää suurien kysymysten pohtimista, välttää aivojensa liiallista väsyttämistä, ja joita ei juurikaan kiinnosta ihmiselämän olennaisimpien kokemuksien takana mahdollisesti piilevän maailman Luojan tunteminen, kirja toimii ainoastaan malliesimerkkinä kirjahyllyssä pölyttyneestä avaamattomasta aarteesta. 

Ja niin. Osta ja näe, etteivät kaikki tiivistelmät tee oikeutta kirjojen todelliselle sisällölle! 

Lue lisää ja lisää.

 

Palaa Opetuksiin

Lisätietoja