Pääsiäinen nro 1. Haudattiinko Jeesus?

Kirjoittaja Janne Saarela

 

Johdanto

Joillekin pääsiäinen merkitsee ylimääräisiä vapaapäiviä. Toisille se merkitsee trulleja ja suklaamunia. Joillekin se merkitsee toivoa siitä, että kuolema on voitettu. Lapsuudessani se merkitsi kaikkea edellistä, nyt enää ensimmäistä ja kolmatta vaihtoehtoa. Kristityt viettävät pääsiäistä, koska Jeesus on noussut kuolleista. Itse asiassa ilman ylösnousemusta ei olisi kristittyjä. Pääsiäisen aikaan on myös hyvät mahdollisuudet törmätä erinäisiin lehtiotsikoihin: milloin Jeesus ei kuollutkaan ja hän muutti Intiaan, tai opetuslapset ehkä varastivat hänen ruumiinsa tai ehkä häntä ei itse asiassa edes haudattu.

Kirjoitan Jeesuksen ylösnousemuksesta kolme kirjoitusta. Ensimmäinen käsittelee niitä väitteitä, joiden mukaan Jeesusta ei haudattu (Crossanin teoria), tai että hänet haudattiin joukkohautaan (Myllykosken teoria). Toisessa kirjoituksessa käydään läpi Uuden testamentin todisteita ylösnousemuksen puolesta. Harva tietää, että se on yksi parhaiten todistettuja tapahtumia antiikin historiassa. Kolmas kirjoitus esittelee vaihtoehtoisia teorioita ylösnousemukselle. Kestävätkö ne kriittistä tarkastelua?

Evankeliumeiden mukaan Jeesus ristiinnaulittiin Jerusalemissa pääsiäisen aattona ja Joosef Arimatialainen hautasi hänet samana päivänä omaan hautaansa. Tämä evankeliumeiden kuvaus on kyseenalaistettu vuosien varrella usealta taholta. Jeesustutkija John Dominic Crossan edustaa näkemystä, jonka mukaan Jeesus jäi ristille petolintujen ja koirien syötäväksi. Matti Myllykoski puolestaan kirjoitti vuonna 1994 kirjan ”Jeesuksen viimeiset päivät”, jossa hän esittää että Jeesus haudattiin rikollisille varattuun joukkohautaan Joosef Arimatialaisen toimesta. (Kankaanniemi 2009, 120–21; Myllykoski 1994, 122, 125.)

 

Crossanin näkemys: ristille syötäväksi

Ristiinnaulitseminen oli yksi pelottavimmista ja tuskallisimmista tavoista kuolla. Se juonsi juurensa Persiasta, jossa sen avulla rangaistiin vakavimpiin rikoksiin, varsinkin valtiopetokseen syyllistyneitä henkilöitä. Roomalaiset omaksuivat ristiinnaulitsemisen ja tekivät siitä ankarimman kuolemanrangaistumuodon. Yleisesti se kohdistettiin varkaisiin, kapinallisiin ei-roomalaisiin, ja väkivaltarikollisiin. Myös orjat saivat tässä oman osansa. Ennen ristiinnaulitsemista teloitettava ruoskittiin, mutta ei liian ankarasti, että hän kykeni kantamaan ristin poikkipuun ristiinnaulitsemispaikalle. Rangaistus laitettiin käyntiin kaupungin muurien ulkopuolella, jotta mahdollisimman moni näki tuomitun kävelevän päätepisteeseensä. Tämä antoi vahvan viestin Rooman sotakoneiston vallasta ja toimi varoituksena muille. Teloitettavan kädet levitettiin ja hänet naulittiin tai sidottiin ranteistaan kiinni poikkipaaluun. Tämän jälkeen teloitettava nostettiin maahan isketyn pystypaalun puolivälissä olevan pienen istumatuen varaan ja poikkipaalu sidottiin tai naulattiin kiinni pystypaaluun. Risti oli muodoltaan joko T tai t. Viimeksi mainittu toimi paremmin silloin, kun tuomitun ylle asetettiin kilpi, johon oli kirjoitettu tuomion syy (Vrt. Mark. 15:26). Tuomitun oli tarkoitus kuolla hitaasti ja usein he roikkuivat ristillä useita päiviä (Jeesuksen nopea kuolema hämmästytti Pilatusta Mark. 15:44). Usein heille tarjottiin maustettua huumaavaa viiniä, joka helpotti oloa hetkellisesti (Jeesus ei ottanut sitä vastaan Mark. 15:23). Kuolema koitti lopulta tukehtumisen kautta, vaikka muutkin elintoiminnot alkoivat vaikeutua suuresti. Häpeällistä kuolemaa tehosti se, että uhri joutui olemaan alasti. (Kankaanniemi 2009, 122; Evans 2005.; Myllykoski 1994, 110–13.)

Usein kuoleman jälkeen tuomitut jätettiin ristille, eli heidät jätettiin hautaamatta. Tällä varmistettiin tuomittujen täydellinen häpäiseminen. Kun Jerusalemia piiritettiin vuosina 69–70 jKr., useita kaupungeista paenneita juutalaisia ristiinnaulittiin kaupungin muurien ulkopuolelle ja ruumiit jätettiin ristille riippumaan. Crossanin mukaan Jeesus koki samanlaisen kohtalon. Evankeliumeiden esitys Jeesuksen hautaamisesta olisi näin ollen teologinen ja apologeettinen legenda. Crossan perustaa argumenttinsa siis melko pitkälle olosuhdetodisteisiin. (Kankaanniemi 2009, 122; Evans 2005.)

 

Juutalaisuus & hautaaminen

Craig A. Evans on tehnyt melko kattavan esityksen Jeesuksen hautaamisen puolesta artikkelissaan ”Jewish Burial Traditions and the Resurrection of Jesus”. (Evans 2005.)

Kuolleen hautaaminen oli tärkeä velvollisuus jokaiselle juutalaiselle. Tämä tulee selkeästi esiin kun luemme Vanhan testamentin tekstejä, sekä muuta juutalaista kirjallisuutta Jeesuksen ajoilta.

Aabraham hautasi vaimonsa Saaran heettiläisiltä ostamaan luolaan (1. Moos. 23:4–19). Jaakob ei halunnut tulla haudatuksi Egyptiin, joten Joosef hautasi hänen ruumiinsa Kanaanin maahan, paikkaan, jonka Aabraham oli itselleen hankkinut (1. Moos. 50:4–14). Myöhemmin Joosef itse vannotti perhettään, että hänet haudattaisiin omaan maahan. Israelin kansa otti Egyptistä lähdettyään Joosefin luut mukanaan ja hautasivat ne Sikemiin (1. Moos. 50:22–26; Joos. 24:32). Israelin ensimmäinen kuningas Saul poikineen hävisi taistelun filistealaisia vastaan ja heidät surmattiin. Heidän ruumiinsa ripustettiin Beet-Seanin muurille. Israelin miehet noutivat heidän ruumiinsa, polttivat ne ja hautasivat luut (1. Sam.31:12–13). Myöhemmin kuningas Daavid palkitsi kyseiset miehet sen vuoksi, että he olivat antaneet Saulille arvokkaan hautauksen (2. Sam. 2:4-7). Myöhemmin Saulin luut haudattiin Benjaminin maahan (2. Sam. 21:12–14). Myös väärin tehneet ja rangaistuksen saaneet haudattiin (4. Moos.11:33–34). Tärkeä kohta on 5. Moos.21:22–23:

”Jos joku rikoksesta kuolemaan tuomittu surmataan ja hänen ruumiinsa ripustetaan paaluun, ruumista ei saa jättää siihen yöksi, vaan se on haudattava vielä samana päivänä, sillä puuhun ripustettu on Jumalan kiroama. Älkää saastuttako maata, jonka Herra, teidän Jumalanne, antaa teille omaksi."

Kohdan mukaan kuolemaantuomittu ja puuhun ripustettu oli haudattava ennen auringon laskua. Israelilaiset hautasivat vihollisiaan jopa taistelukentällä (1. Kun.11:15). Lisäksi Tobitin kirjassa, joka on kirjoitettu noin 100 eKr., päähenkilö Tobitia ylistetään, koska hän ruokkii nälkäiset ja hautaa kuolleet. Hautaaminen esiintyy kirjassa useassa kohdassa (1:18–20, 2:3–8, 4:3–4, 6:15, 14:10–13). Rabbien mukaan jopa nasiirin (askeettinen jumalanpalvelukseen sitoutunut henkilö) tai ylipapin oli haudattava ruumis, ellei ketään muuta ollut saatavilla. Tämä on huomionarvoista, koska heillä ei muuten ollut lupaa koskea ruumiiseen, edes vanhempiaan haudatakseen (4. Moos. 6:6–21).

Juutalainen historioitsija Josefus (n. 37-100 jKr.) kirjoittaa teoksessaan "Juutalaissodan historia" seuraavasti:

"He [idumelalaiset] menivät jumalattomuudessaan niin pitkälle, että heittivät ruumiit pois hautaamattomina, vaikka juutalaiset yleensä huolehtivat hautaamisesta siinä määrin että ottavat vieläpä ristiinnaulitsemisellakin rangaistujen ruumiit alas ja hautaavat ne ennen auringon laskua." (Neljäs kirja, luku 5, s. 378.)

Josefus jatkaa myöhemmin essealaisten kritisoimista, koska he eivät salli juutalaisten haudata kuolleita:

Selootit osoittivat siinä määrin raakuutta, että eivät suoneet maata haudaksi sen enempää kaupungissa kuin maanteilläkään tapetuille. Aivan kuin olisivat tehneet yhteisen sopimuksen sekä isiltä perittyjen lakien että luonnon lakien kumoamiseksi sekä liittääkseen ihmisiä vastaan tehtyihin rikoksiin myös Jumalan häpäisemisen he jättivät ruumiit auringonpaisteeseen mätänemään. (Neljäs kirja, luku 6, s. 387.) 

Josefus juutalaisena tiesi varsin hyvin, kuinka suuri rikos kuolleiden hautaamattajättäminen oli sekä Mooseksen lakia että Jumalaa vastaan. Poikkeuksellinen sotatila oli ajanut tapahtumat näin kummalliseen ja ikävään tilanteeseen.

Edellisten seikkojen perusteella kuolleen hautaaminen oli tärkeä velvollisuus kuolleen itsensä vuoksi. Toinen tärkeä syy kuolleiden hautaamiseen oli Israelin maa. Maata ei saanut saastuttaa. Kuolleiden ruumiit saastuttivat maan ja tämä tulee esiin monissa kohdissa (5. Moos. 21:23; 2. Sam. 21:14; Hes. 39:14, 16). Myös Qumranin luolasta löytynyt temppelikäärö painottaa kuolleen hautaamista samana päivänä.

 

Crossanin teorian ongelmat

Ensinnäkin Palestiinaa ei voida pitää aivan tavallisena Rooman valtakunnan osana. Pilatus oli oppinut kantapään kautta sen, että juutalaisten kanssa kannatti tehdä myönnytyksiä uskonnollisissa kysymyksissä. Juutalaisen filosofin Filonin (20 eKr. – 50 jKr.) teksteissä on talletettu eräs Pilatusta koskettava tapaus. Pilatus oli erään kerran asettanut Jerusalemin temppeliin sotamerkkejä ja kultaisia kilpiä, joissa oli keisarin kuva. Juutalainen laki kuitenkin kielsi ankarasti kaikki ihmisenhahmoiset kuvat, joten juutalaiset nostattivat asiasta niin suuren metelin, että Pilatus joutui lopulta perääntymään.

Josefus on tallettanut teksteihinsä kaksi tapausta koskien Pilatusta. Ensimmäinen konflikti juutalaisten ja Pilatuksen välillä sattui vuonna 26 jKr., kun Pilatus asetettiin virkaansa. Pilatus oli antanut kantaa yöllä Jerusalemiin keisarin kuvia, jotka Mooseksen laki kuitenkin ankarasti kielsi. Kansa tunkeutui Pilatuksen luo suurina massoina ja Pilatus uhkasi heitä verilöylyllä. Juutalaiset kuitenkin paljastivat kaikki kaulansa ja sanoivat, että heidät voisi ennemmin tappaa kuin että he hyväksyisivät lakiensa rikkomista. Pilatuksen oli annettava periksi.

Toisella kertaa Pilatus oli ottanut temppelistä rahaa rahoittaakseen vesijohtoprojektiaan. Asiasta syttyi välittömästi kapina, joka päättyi verilöylyyn. (Ks. Juutalaissodan historia, 2 kirja, luku 9, s. 184-86.) Kyseiset tapaukset antoivat Pilatukselle tärkeän oppitunnin: juutalaisten kanssa ei kannattanut tehdä poikkeuksia uskonnollisissa kysymyksissä. (Daniel-Rops 1980, 71; Myllykoski 1994, 100.)

Toiseksi Jeesus ei ollut millään tavalla hyökännyt roomalaisia vastaan. Näin ollen tarvetta Jeesuksen ruumiin häpäisemiseen ei ollut. Itse asiassa evankeliumeiden mukaan Pilatus oli jopa haluton ristiinnaulitsemaan Jeesusta.

Kolmanneksi on otettava huomioon ajankohta. Jeesus ristiinnaulittiin pääsiäisen aattona, joka oli juutalaisten suurin juhla. On todella epätodennäköistä, että Pilatus olisi provosoinut juutalaisia näin suuren juhlan alla jättämällä ristiinnaulittujen ruumiita hautaamatta. Juutalaiset johtohenkilöt pelkäsivät kansassa nousevaa kapinaa, jonka vuoksi Jeesus otettiin kiinni yöllä. Parisataatuhatta juutalaista pääsiäisenä Jerusalemissa oli syytä pitää tyytyväisinä.

Neljänneksi mitä tahansa ruumiin ojaan heittämistä, puhumattakaan ristille jättämisestä, ei olisi kutsuttu hautaamiseksi. Jos Jeesus olisi jäänyt ristille, kukaan juutalainen henkilö ei olisi sanonut, että Jeesus haudattiin. Jeesuksen hautaaminen kuitenkin mainitaan kolmessa melko itsenäisessä lähteessä: kaikissa evankeliumeissa, Apostolien teoissa (13:27–29) ja Paavalin kirjeessä (1. Kor. 15:4). Jeesuksen hautaaminen siis täyttää moninkertaisen todistuksen kriteerin. Moninkertaisen todistuksen hylkääminen vaatisi tuekseen melko vahvoja vasta-argumentteja.

Lopuksi tekstit, joiden mukaan ristiinnaulitut jätettiin ristille eläinten ruuaksi, ovat ajanjaksolta, jossa vallitsi sotatila. Esimerkiksi vuosina 66–70 jKr. oli meneillään juutalaisten nostattama kapina, jonka Rooman oli tukahdutettava. Rauhan aikana, jolloin myös Jeesus ristiinnaulittiin, kuolleiden hautaamista jopa vaadittiin. (Evans 2005, Kankaanniemi 2009, 122–23.)

Rooman valtakunnan yleisiä tapoja ei siis voida helposti soveltaa Pilatuksen hallinnoimaan Palestiinaan. Kyseiset kohdat puhuvat vahvasti sen puolesta, että Jeesus haudattiin. Mutta mihin?

 

Myllykosken näkemys: joukkohautaan

Myllykosken mukaan Jeesus haudattiin Joosef Arimatialaisen toimesta joukkohautaan, jonka seurauksena Jeesuksen ruumista ei enää olisi kyetty tunnistamaan. Näin ollen evankeliumeiden kuvaus Jeesuksen hautaamisesta olisi epähistoriallinen (niin kuin monet mutkin kuvaukset koskien Jeesuksen elämää). (Myllykoski 1994, 122, 125. Hän heittää kirjassaan melko viileällä kädellä monia kohtia "epähistoriallisuuden roskakoriin".)

Sana ”joukkohauta” tuo monille mieleen suuren kuopan, jossa makaa kymmeniä, ellei satoja ihmisen jäännöksiä. Kyseinen mielikuva johdattaa kuitenkin nopeasti harhaan. Millaista joukkohautaa Myllykoski tarkoittaa? Kirjassaan ”Jeesuksen viimeiset päivät” hän ei anna tähän asiaan valoa. Ikävä kyllä, mitään arkeologisia todisteita ei asian puolesta ole esittää. Matteuksen evankeliumissa (27:7) viitataan muukalaisten hautausmaahan, joten jonkinlaisia hautapaikkoja rikollisille ja muille hautausjärjestelmän ulkopuolelle jääneille oli olemassa. Lisäksi Mishna Sanhedrin (6:6) mainitsee rikollisille tarkoitetun hautapaikan. On kuitenkin otettava huomioon, että samassa kohden (6:7) todetaan, että ruumiin hajottua tuomitun luut voitiin jälkeenpäin kerätä ja viedä perheen omaan hautapaikkaan. Luiden kerääjien oli siis mahdollista tunnistaa pelkästään luiden perusteella oikean vainajan luut! Joukkohaudoissa ei siis voinut olla kyse kymmenistä läjään heitellyistä ruumiista. On siis hyvin todennäköistä, että vaikka Jeesus olisi heitetty joukkohautaan, hänen ruumis olisi voitu silti tunnistaa. Kyseisenä pääsiäissunnuntaina olisi Jeesuksen lisäksi ollut korkeintaan kaksi tuoretta ruumista. (Kankaanniemi 2009, 124–25; Evans 2005.)

Vuonna 1968 Israelissa kaivettiin ylös Jehohanan-nimisen miehen luut. Jehohanan oli ristiinnaulittu noin vuonna 20 jKr. Löytö oli tärkeä, koska Jehohanan oli haudattu normaaliin hautaan. Tapaus osoittaa sen, että ristiinnaulitseminen ei automaattisesti tarkoittanutkaan ristille jättämistä tai joukkohautaan heittämistä, kuten Crossan ja Myllykoski ovat esittäneet. Crossanin ja Myllykosken vastaväitteenä on toiminut se, että Jehohanan on vain harvinainen poikkeus. Miksi tuhansista ristiinnaulituista ja haudatuista vain yhden henkilön hauta on löydetty? Jos ristiinnaulittuja olisi yleisesti haudattu normaaliin hautaan, heidän hautojaan tulisi löytyä enemmän. (Crossaniin 1995, 168, 188 ja Myllykoskeen 2002, 81 viittaa Kankaanniemi 2009, 126.)

 

Evans vastaa väitteisiin neljällä pointilla:

1. Jehohananin nilkan läpi isketty 11,5 cm pitkä naulan kärki oli taittunut sillä seurauksella, että siihen juuttui rististä puunpala. Öljypuun palan vuoksi naulaa ei saatu luista irti, joten se päätyi ruumiin mukana hautaan. Naulat kuitenkin yleensä vedettiin luista pois ennen hautaamista. Juutalaiseen tapaan nimittäin kuului, että luut kerättiin talteen erityiseen laatikkoon vuosi hautaamisen jälkeen. Ristiinnaulittujen ja muihin syihin kuolleiden luita ei pystytä enää erottamaan toisistaan. Jehohanan on siis poikkeus, mutta vain siksi, että naula sattui jäämään pienen puunpalasen vuoksi luuhun kiinni.

2. Aina ristiinnaulitsemisessa ei käytetty nauloja. Usein tuomitut sidottiin puuhun tiukasti köysillä, jonka vuoksi edellisen kaltaisia ”sattumia” tapahtui harvemmin. Tässäkään tapauksessa luista ei näe, onko henkilö teloitettu ristillä vai ei.

3. Parhaiten säilyneet luut on löydetty haudoista, jotka kuuluivat rikkaille. Köyhiä ei juurikaan haudattu kallionkoloihin, vaan maahan. Tämän vuoksi heidän ruumiitaan ei juuri ole löydetty. Kuitenkin juuri köyhät joutuivat ristiinnaulituiksi, harvemmin rikkaat ja hyvin voineet.

4. Suurin osa ristiinnaulituista ristiinnaulittiin juuri vuosina 66–70 jKr. juutalaisten ollessa sodassa Rooman kanssa. Koska kyseessä oli sotatila, ruumiita ei haudattu. Jehohanan ja Jeesus ristiinnaulittiin rauhan aikana ja siksi heidät molemmat haudattiin. (Evans 2005.)

 

Joosef Arimatialainen

Onko Joosef Arimatialainen kuviteltu hahmo vai historiallinen henkilö? Crossanin mukaan Joosef on kuvitteellinen hahmo, joka keksittiin välimieheksi kristittyjen ja juutalaisten väliin. Myllykosken mukaan, kuten totesin edellä, Joosef on historiallinen hahmo ja hän vastasi rikollisina teloitettujen juutalaisten hautaamisesta joukkohautaan, jotka sijaitsivat hänen maillaan. Monet seikat kuitenkin puoltavat sitä, että Joosef Arimatialainen oli todellinen henkilö, joka hautasi Jeesuksen omaan hautaansa.

Ensinnäkin eri evankeliumeiden kirjoittajilla on hiukan epävarmuutta siitä, miten Joosef pitäisi määritellä. (Myllykoski 1994, 122; Kankaanniemi 2009, 127.)

  • Matteus 27:57: ”Illan tultua saapui paikalle rikas Arimatialainen mies, jonka nimi oli Joosef. Hänkin oli Jeesuksen opetuslapsi.”
  • Markus 15:43: ”Saapui paikalle Arimatialainen Joosef, arvostettu neuvoston jäsen, joka hänkin odotti Jumalan valtakuntaa.”
  • Luukas 23:50–51: ”Muuan Joosef-niminen mies, joka oli neuvoston jäsen, hyvä ja hurskas mies, ei ollut hyväksynyt neuvoston päätöstä ja tekoa. Hän oli kotoisin Arimatiasta, juutalaisten kaupungista, ja odotti Jumalan valtakuntaa.”
  • Johannes 19:38: ”Sen jälkeen Arimatialainen Joosef, joka oli Jeesuksen opetuslapsi, joskin salaa juutalaisten pelosta.”

Toiseksi Arimatea-nimisellä paikkakunnalla ei ole mitään teologista tai historiallista merkitystä. Itse asiassa paikkakunnan sijainti ei ole vieläkään tiedossa. Tämä puhuu Joosefin historiallisuuden puolesta.

Kolmanneksi jos Joosef olisi kuvitteellinen hahmo, ei olisi ollut järkevää tehdä hänestä Sanhedrinin jäsentä (juutalainen johtoelin, joka toimi Jerusalemissa). Jos siis Markus keksi kyseisen henkilöhahmon, olisi kummallista, että hän ensin toteaa Sanhedrinin yksimielisesti tuominneen Jeesuksen (14:53–65) ja yhtäkkiä sankarin viittaa Jeesuksen hautaajana pitääkin yllään Sanhedrinin jäsen, Joosef (15:42–47). Varhaiskristillinen asenne oli muutenkin Sanhedriniä kohtaan melko kielteinen.

Neljänneksi Matteus ja Luukas karsivat ”turhia” nimiä pois lainatessaan Markusta, mutta he kuitenkin säilyttävät Joosef Arimatialaisen. On todennäköistä, että nimet, jotka eivät sanoneet mitään alkuperäisille lukijoille, karsittiin pois. (Kankaanniemi 2009, 127–28.) Hyvä esimerkki tästä on Markuksen (15:21) kohta, jossa Simon Kyreneläisen sanotaan olevan Aleksandroksen ja Rufuksen isä. Kuulijat mitä ilmeisimmin tunsivat kyseiset pojat. Heimo Saarelan määrittäminen Jannen ja Jamin isäksi toimii Jurvassa, mutta ei todennäköisesti Helsingissä. Samalla tavoin Simon Kyreneläisen määritteleminen Aleksandroksen ja Rufuksen isäksi toimi Roomassa (jonne Markus kirjoitti), mutta ei Palestiinassa (jonne Matteus kirjoitti).

Miksi Joosef Arimatialainen siis muistettiin? Jeesuksen hautaamista seuranneet naiset tuskin henkilökohtaisesti tunsivat Joosefia, koska he eivät osallistuneet hänen kanssaan hautaamiseen. Todennäköisesti Joosef Arimatialainen halusi täyttää Vanhan testamentin yksiselitteiset käskyt ruumiin hautaamisesta ennen auringon laskua. Jos hän kaiken kukkuraksi ”uhrasi” Jeesuksen hautaamiseen oman hautansa, hänen toimintansa teki niin syvän vaikutuksen kristittyihin, että hänen nimensä, ja tekonsa, jäivät elämään suullisiin kertomuksiin tapahtuneesta. (Kankaanniemi 2009, 129–30.)

 

LÄHTEET:

 

Evans, Craig. 2005. Jewish Burial Traditions and the Resurrection of Jesus. Ilmestynyt: Journal for the Study of the Historical Jesus 3.2, 233–248.

Kankaanniemi, Matti. 2009. Mitä tapahtui Jeesuksen haudalla? Teoksessa Holmen, T & Kankaanniemi, M. A. D. 30. Helsinki: Art House. 117–156.

Daniel-Rops. 1980. Sellaista oli elämä Jeesuksen ajan Palestiinassa. Suom. Jussi Aro. Toinen painos. Helsinki: Werner Söderström Oy.

Flavius Josefus: Juutalaissodan historia. 2004. Suom. Pauli Huuhtanen. Helsinki: Wsoy. 

Myllykoski, Matti. 1994. Jeesuksen viimeiset päivät. Helsinki: Yliopistopaino.

 

Palaa takaisin Opetuksia valikkoon.

Lisätietoja