Jumalan olemassaolo: argumentti tietoisuudesta

Kirjoittaja Janne Saarela

 

”Tietoisuuden olemassaolo on yksi sekä tutuimmista että hämmästyttävimmistä asioista.”

- Thomas Nagel

 

 

JOHDANTO

Ihmiskunnan historian aikana on annettu kuusi erilaista teoriaa siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. (1) Materialismi. Tämän näkemyksen mukaan mikään ei selviydy. Kuolemassa ihminen tuhoutuu lopullisesti. (2) Pakanuus. Jonkinlainen aavemainen sielu selviää kuolemanrajan toiselle puolelle maanalaiseen maailmaan. (3) Jälleensyntyminen. Sielu syntyy kuoleman jälkeen uudelleen uudessa olomuodossa, kunnes se pääsee vapautumaan tästä kiertokulusta. Yleensä jälleensyntyminen linkittyy karman lakiin. (4) Panteismi. Kuolema ei todellisuudessa muuta mitään, koska kaikki on yhtä ja samaa ykseyttä. Yksilöä ei näin ollen ole todellisuudessa olemassa. (5) Sielun kuolemattomuus. Kuolematon sielu selviytyy, mutta ruumis tuhoutuu. Tämä on platonistinen näkemys. (6) Ruumiin ylösnousemus. Kuolemassa sielu erkanee ruumiista ja eräänä päivänä Jumala tulee herättämään kuolleet, jolloin sielu yhdistyy kuolemattomaan ruumiiseen. Tämä on Uuden testamentin opetus aiheesta (ks. 1. Kor. 15). (Kreeft & Tacelli 1994, 227-28.) 

Tämän tekstin tarkoitus ei ole käsitellä kuolemanjälkeistä elämää. Tämä johdanto laittaa kuitenkin aiheen oikeaan asiayhteyteen. Kun panoksena on kuolemanjälkeinen elämä, pelissä on melko paljon. Tulen tässä kirjoituksessa käsittelemään tietoisuutta ja sielua. Pyrin osoittamaan, että tietoisuus ja sielu ovat aineeton osa ihmistä ja niistä voidaan rakentaa kestävä argumentti Jumalan olemassaolon puolesta.

 

Dualismi & Fysikalismi

Ehdottomasti suurin osa kulttuureista ja yksilöihmisistä läpi historian ovat uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään (Moreland & Craig 2003, 228; Kreeft & Tacelli 1994, 235). Tarkemmin sanottuna he ovat olleet dualisteja. Dualismi on näkemys, jonka mukaan ihmispersoona koostuu kuolemattomasta, ei-fysikaalisesta sielusta, joka on kiinnitetty ruumiiseen, mutta on siitä periaatteessa erillinen ja ikuinen. (Todettakoon, että valtaosa nykyfilosofeista pitävät dualismia mielekkäänä kantana, vaikka kaikki eivät allekirjoitakaan sen totuutta.) (Vainio & Visala 2011, 259-60). Dualismi mahdollistaa sen, että ihminen selviytyy kuoleman yli. Kristillisissä seurakunnissa on läpi kirkkohistorian opetettu, että ihminen on kokonaisvaltainen olento, joka on sekä materiaalinen ruumis että aineeton sielu/mieli. Tämä perusjako näkyy jo ihmisen luomisessa (1. Moos. 1-2) ja se löytyy selvästi Uudesta testamentista (Matt. 10:28; Luuk. 23:46; 2. Kor. 5:1-10; Fil. 1:21-24; Hepr. 12:23). Dualistin mukaan ihmisen sielu ja aivot ovat vaikutussuhteessa keskenään. Ne ovat ikään kuin pianisti ja piano. Piano toimii ainoastaan instrumenttina soittajan käsissä. Samalla tavalla sielu ikään kuin käyttää aivoja instrumenttinaan. Joskus voi sattua tilanne, kun aivot vaurioituvat. Tällöin "pianisti" ei pääse kunnolla hyödyntämään "pianoa". Tästä syystä ei ole hyvä argumentti sanoa, että kun ajattelen punaista ja tietty aivoalue aktivoituu, se tarkoittaa sitä, että ajatukseni on selitettävissä pelkästään aivojeni tilalla. Palaan tähän asiaan hetken kuluttua. 

Rene Descartes (1596-1650) muotoili näkemyksen, jota kutsutaan substanssidualismiksi. Hänen mukaansa on olemassa aineellisia olioita, joilla on ulottuvuus tilassa ja ajassa ja aineettomia olioita, joilla näitä ulottuvuuksia ei ole. Maailma voidaan siis jakaa kahtia aineellisiin ja aineettomiin olioihin. Aineellisiin olioihin kuuluvat esimerkiski kivet, kasvit, ja eläinten ja ihmisten kehot. Koska ne koostuvat aineesta, ne käyttäytyvät luonnonlakien mukaan. Minä olen esimerkiksi sidottu painovoimalain alaisuuteen. Aineettomia olioita ovat puolestaan Jumala, enkelit ja ihmismielet. Näitä eivät ohjaa aineellisen maailman lait. Ne ovat tietoisia ja kykenevät ajattelemaan. Descartesin mukaan ihmisen persoona koostuu aineettomasta sielusta. (Visala & Vainio 2011, 264.)

Fysikalismi (tai materialismi) on dualismille vastakkainen näkemys. Sen mukaan (a) sielua ei ole olemassa ja (b) tietoisuus on vain aineellinen asia. Tietoisuus selitetään tällöin pelkästään aivojen toiminnalla. (Moreland 2014, 9-10; Moreland & Craig 2003, 228.) Sen mukaan esimerkiksi Jumalaa, enkeleitä tai ihmisen aineetonta sielua ei voi olla olemassa. Kari Enqvist tiivistää fysikalistisen tietoisuuden teorian lyhyesti: ”jokainen mentaalinen tila heijastaa vain ja ainoastaan aivojen tiettyjä sähkökemiallisia tiloja.” (sit. Puolimatka 2010, 482.)

Monille voi olla yllätyksellinen tieto, että materialismi/fysikalismi oli vielä 1960-luvulla vähemmistönäkemys filsofien keskuudessa, mm. Karl Popperilla ja Bertrand Russelilla (Feser 2015, vii).

 

Argumentti tietoisuudesta

Argumentti tietoisuudesta Jumalan olemassaolon puolesta on melko nuori. Vaikka aiheesta on keskustelu satojen vuosien ajan, varsinainen argumentti siitä muotoiltiin vasta 1900-luvulla. Sitä ovat puolustaneet vahvasti mm. Richard Swinburne ja J. P. Moreland. (Vainio & Visala 2011, 128-29.) Tulen viittaamaan paljon juuri Morelandin esittämiin argumentteihin.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on osoittaa, että ihmisen tietoisuus ja sielun olemassaolo on pommi, joka tuhoaa fysikalistisen näkemyksen. Tietoisuutta ei voida selittää aineellisilla termeillä, eikä tietoisuus palaudu edes periaatetasolla aineeseen. Paras selitys tietoisuuden alkuperälle on Jumala. 

Käsittelen aihetta yksinkertaisesti kahden otsikon avulla. Ensimmäisessä vaiheessa selitän mitä tietoisuus tarkoittaa ja annan neljä argumenttia sen puolesta, että tietoisuus ei ole identtinen aivojen tilan kanssa. Päädyin tässä tekstissä siihen, että käsittelen sielua erillisessä otsikossa, vaikka monesti tietoisuutta ja sielua käsitellään kirjallisuudessa samana kokonaisuutena. Esitän sielun puolesta neljä argumenttia. Onnistuessaan nämä argumentit murskaavat fysikalistisen näkemyksen. Toisessa vaiheessa analysoin kahta mahdollista selitystä vaiheen 1 huomioille. Tarkoitukseni on osoittaa, että teismi on paljon varteenotettavampi selitys kuin panpsykismi.

Ensin on syytä käsitellä lyhyesti erästä ongelmaa, joka nousee hyvin usein esille aiheesta keskusteltaessa. Se, että kaksi asiaa ovat vaikutussuhteessa keskenään, ei tarkoita automaattisesti sitä, että ne ovat identtisiä. 

 

Onko riippuvuussuhde yhtä kuin identtisyys?

Monet tutkijat ovat tehneet kehittyneiden aivotutkimuksien seurauksena pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Katja Bargum ja Hanna Kokko esimerkiksi väittävät kirjassaan ”Kutistuva turska”, että omatunto ja vahingonilo ovat puhtaan fysikaalisia ilmiöitä. He päätyvät tähän johtopäätökseen, koska on mahdollista paikantaa aivoalue, joka aktivoituu, kun koehenkilö toimii oikeustajunsa ohjaamana. (sit. Puolimatka 2010, 483.) Arkikielellä sanottuna ihmiset uskovat melko laajasti, että koska me voimme laitteiden avulla osoittaa, mitkä aivoalueet ovat toiminnassa tiettyjen toimintojen aikana, aivotoiminta selittää täydellisesti ihmisen käyttäytymisen.

Tällaisessa tapauksessa ihmiset unohtavat kaksi asiaa. Ensinnäkin neurotiede voi tutkia vain aineellista todellisuutta. Sen avulla voidaan tietää melko paljon siitä mitä aivoissa tapahtuu, mutta se ei koskaan voi osoittaa, että aineetonta tietoisuutta tai sielua ei ole olemassa. Väite, jonka mukaan neurotiede todistaa fysikalismin todeksi on filosofinen, ei tieteellinen. (Kreeft & Tacelli 1994, 229.) Toiseksi tässä unohdetaan eräs logiikan laki: riippuvuussuhde ei ole sama asia kuin identtisyys. Itse sain aiheesta lyhyen oppitunnin jo ennen ala-astetta. Olin isoveljeni kanssa polkupyöräilemässä kohti keskustaa. Matkanteko oli kuitenkin hidasta kovan tuulen vuoksi. Niinpä sanoin veljelleni: ”voi että kun harmittaa! Miksi on olemassa puita?!” Veljeni halusi hieman selventää mitä tarkoitan. Vastasin kiukkuisena, että jos ei olisi puita, silloin ei tuulisi! Sain vastaukseksi 15 sekuntia kestävän esitelmän logiikasta. Se, että puut heiluvat tuulella ei automaattisesti tarkoita, että puut ja tuuli ovat identtisiä! Riippuvuussuhde ei ole sama asia kuin identtisyys. Sama pätee tuleen ja savuun. Niillä on korrelaatio, mutta ne eivät ole identtisiä. Niinpä se, että A aiheuttaa B:n tai B aiheuttaa A:n ei tarkoita, että A=B. Fysikalisti ei siis voi todistaa kantaansa oikeaksi pelkästään toteamalla, että mentaalisilla tiloilla ja aivoilla on selkeä yhteys keskenään. Kyllä dualistikin uskoo, että aivoilla ja tietoisuudella on korrelaatio. Käsillä oleva ongelma ei ratkea neurotieteellä, vaan ongelma on filosofinen ja teologinen. Monet kovan luokan neurotieteilijät, kuten Jeffrey Schwartz, Mario Beaureguard ja Nobel palkittu John Eccles, ovat hyvin perillä näistä asioista, mutta he ovat silti dualisteja. Myös Nobel palkinnon saanut Francis Crick on sanonut, että ”tietoisuuden alkuperä on filosofinen ongelma ja sen selvittäminen on parasta jättää filosofeille”. (Moreland 2014, 34-35, 97. Näistä asioista kirjoittaa terävästi myös Murray 2008.)

Pyrin osoittamaan, että ihmisen elämässä on asioita, joita ei voida palauttaa aivojen tiloihin. Pelkän aineellisen kehon sijaan me olemme keho + aineeton sielu.

 

VÄITE 1: TIETOISUUTTA EI VOIDA PALAUTTAA AINEESEEN

 

Tietoisuus

Tietoisuus on merkillinen asia. Ihmiset tietävät mikä ero on tietoisella ja tiedottomalla oliolla. Minulla on tietoisuus, sohvalla ei ole. Minä voin vihastua, sohva ei. Minä voin rakastaa, sohva ei. 

Tietoisuus on siis melko helppo ymmärtää. Ei tarvitse muuta kuin elää normaalia arkielämää. Minulla on muistoja menneistä ajoista, tunnen erilaisia hajuja ja kipuja ja voin haaveilla tulevaisuudesta. Yksi merkillisimpiä tosiasioita tietoisuuteen liittyen on se, että meillä on ensimmäisen persoonan näkökulma asioihin. Tämä termi vaatii hieman lisäselvitystä. Fysikaalisia objekteja, kuten apinaa häkissä, voidaan tarkastella kolmannen persoonan näkökulmasta. Kolmannen persoonan näkökulma tarkoittaa sitä, että meillä kaikilla on yhtäläinen pääsy tutkimaan apinan rakennetta, painoa, pituutta, hajua jne. Tämä on mahdollista, koska apina on (ainakin osaksi) fysikaalinen objekti. Sama asia pätee osaksi myös minuun. Kuka tahansa voi mitata ja haistella minua ja kuvata minua tieteellisillä termeillä (kuten 186 cm pitkä, paino 110 kg, ruskeat hiukset jne.). Me kuitenkin tiedämme, että jossain menee raja: vain minulla on pääsy siihen, mitä on elää Janne Saarelana! Tätä ei tiedä kukaan muu kuin minä. Sänkyä, joka on pelkästään fysikaalinen objekti, ei voi kuvailla ”sisäpuolelta”, vaan sitä on pakko tutkia ulkopuolelta. Sänky ei kykene tarkastelemaan itseään, eikä kertomaan itsestään, koska se ei ole tietoinen olento. (Moreland 2014a, 77.)

Luulen, että suurin osa lukijoista on edellä sanotusta samaa mieltä. Fysikaalisia objekteja voidaan tarkastella kolmannen persoonan näkökulmasta, mutta vain me itse tiedämme, mitä on elää minuna. Me myös tiedämme, että (pelkästään) aineellisilla objekteilla ei tätä kykyä ole. Ihmisessä täytyy siten olla jotain muuta kuin pelkkä aineellinen todellisuus.  

Tässä vaiheessa lienee syytä hieman selittää mitä tarkoitan tietoisuudella. J. P. Morelandin mukaan tietoisuus sisältää ainakin viisi eri asiaa:

(1) Tunteet. Ihmisillä voi olla tunteita joko itsensä ulkopuolisista asioista tai sisäpuolella tapahtuvista asioista. Itseni ulkopuolisista asioista minulla voi esimerkiksi olla tunnekokemus siitä, miltä tuntuu lyödä vasaralla sormeen tai miltä tuntuu juoda Coca-Colaa. Minä koen Coca-Colan juomisen hieman eri tavalla kuin joku tämän tekstin lukijoista. Sisäinen kokemus on taas se, kun koen vihlovaa kipua polvessani. Tätä kipua ei voi ”näyttää” muille, koska kokemus on sisäinen. Voin myös olla iloinen, surullinen, tyytymätön tai pettynyt. On kuitenkin tärkeä huomata, että tunteet eivät koskaan ole oikeita tai vääriä. Kipu voi olla todellista, mutta se ei kuitenkaan koskaan ole ”oikein” tai ”väärin”. 

(2) Ajatukset. Me kaikki tiedämme mitä tarkoittaa ajatella joitain asioita. Sinä teet sitä parasta aikaa. Kun puhumme ajatuksista, me olemme myös sangen helpottuneita siitä, että vain meillä on niihin ensimmäisen persoonan näkökulma! Ajatus on mielentila, joka voi olla oikein tai väärin, järkevä tai järjetön. Lisäksi, me emme voi koskaan erehtyä tietäessämme, että meillä on ajatuksia. Voin olla väärässä väittäessäni, että huoneessa on ruskea tuoli, mutta voin olla varma siitä, että ajattelen huoneessa olevan ruskean tuolin. (Moreland & Craig 2003, 235.) Rene Descartesin kuuluisat sanat liittyvät juuri tähän osa-alueeseen: ”ajattelen, olen siis olemassa”. Descartesin mukaan ajattelu todistaa sen, että hän on olemassa. Ajatuksia ei voi olla, ellei ole ajattelijaa. (Groothuis 2011, 391.)

(3) Uskomukset. Uskomus on mielentila, jota pidän 51-100 % varmuudella totena. Uskomus voi olla oikein tai väärin. Minulla voi olla uskomus, että ”maapallo” on litteä, mutta olen väärässä. Minulla voi myös olla uskomus, että Suomen miesten jalkapallojoukkue pelaa seuraavien MM-kisojen finaalissa, mutta se ei välttämättä tule toteutumaan. On tärkeä huomata, että uskomus ei ole tunne. Uskomus voi olla oikea tai väärä, tunne ei. Uskomus ei myöskään ole ajatus. Onhan minulla ajatuksia, joihin en usko! Joskus esimerkiksi ajattelen olevani Batman, joka on pelastamassa viattomia ihmisiä Jokerilta. En kuitenkaan ota ajatuksiani tosissani. 

(4) Halut. Halu on taipumus jotain asiaa kohti. Minulla on esimerkiksi usein haluja saada suuhuni suklaata. Halu voi olla sopiva tai sopimaton, mutta se ei koskaan voi olla oikein tai väärin.

(5) Vapaan tahdon toteuttaminen. Vapaa tahto on yksi kaikkein suurimpia asioita ihmisen elämässä. Kun harjoitan vapaata tahtoani, yritän saada jotain aikaan. Parasta aikaa kirjoitan Macilla, koska olen päättänyt tehdä niin. Joissain tapauksissa minä toteutan vapaata tahtoani, mutta kehoni ei tottele tai toimi. Vapaata tahtoa voi toteuttaa ilman, että kehoni tekee yhtään mitään. Voin esimerkiksi vaihtaa ajatuksiani Batmanista Teräsmieheen alle sekunnissa ilman, että kehoni reagoi siihen millään tavalla. 

(Moreland 2014a, 77-78. Ks. erityisesti Moreland 2014b.)

 

Tietoisuuden selitys

Nyt saavumme aiheemme kannalta keskeiseen kysymykseen: ovatko nämä viisi tietoisuuden ominaisuutta fysikaalisia vai ei-fysikaalisia? Onko ajatus aineellinen, vai aineeton asia? Onko halu aivoissa tapahtuva fysikaalinen tila, vai aineeton tila, joka tapahtuu sielussa? Fysikalistien mukaan ne kaikki ovat aineellisia. Dualistin mukaan ne ovat aineettomia. Seuraavaksi esitän argumentteja sen puolesta, että tietoisuuden tilat ovat aineettomia, ja että ne tapahtuvat sielun alueella. (Sieluun palaan myöhemmin.)

Nyt joudumme turvautumaan logiikkaan. Jos voidaan osoittaa, että jotkut tietoisuuden tilat eivät ole aivojen tiloja, silloin ne eivät voi olla samoja asioita. Asioilla voi olla korrelaatiosuhde, mutta ne eivät välttämättä ole sama asia. Esimerkiksi tulesta seuraa savua, mutta ne eivät ole sama asia. (Dualistien mukaan sielu ja aivot ovat vaikutussuhteessa keskenään.) Argumentoin seuraavaksi, että me voimme osoittaa tietoisuudessa olevan sellaisia asioita, jotka eivät voi olla sama asia kuin aivojeni tila. 

 

(1) Ajatukset eivät ole aineellisia. Ajattelen parasta aikaa suurta elefanttia. Kukaan ei vakavissaan kysyisi minulta seuraavia kysymyksiä: ”miten paljon ajatuksesi painaa?”, ”miltä ajatus haisee?”, ”minkä muotoinen ajatus on?” tai ”missä ajatus parasta aikaa on?”. Tällaiset kysymykset pätevät aineellisiin objekteihin, mutta eivät ajatuksiin. Siksi ajatukset eivät ole aineellisia. 

On totta, että neurotieteilijä voi ottaa aivoistani kuvan samalla hetkellä, kun olen ajattelemassa suurta elefanttia. Hän voi sen perusteella osoittaa mitkä osa-alueet aivoistani ovat toiminnassa sillä hetkellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajatukseni olisi jollain tavalla lähempänä oikeaa kuin vasempaa korvaani. On siis erotettava kaksi asiaa toisistaan. Aivokemiaa voidaan kuvata edellä mainittujen kysymysten avulla. Aivoni koostuu atomeista, jotka voidaan punnita, niitä voidaan haistaa, niiden muotoa voidaan kuvailla ja niiden sijainti selvittää. Aivotilani ja ajatukseni ovat siis eri asioita. 

 

(2) Ajatukset voivat olla vääriä. Esimerkkiä ajatuksistani voidaan vielä jatkaa. Siirryn suuren elefantin ajattelemisesta ajattelemaan, että Suomi on Israelin naapurimaa. Kuten muistat, ajatukset voivat olla oikeita tai vääriä. (Saat itse päätellä onko ajatukseni oikeassa). Aivojeni tila ei kuitenkaan voi koskaan olla oikein tai väärin. Niinpä: ajatukseni eivät voi olla yhtä kuin aivoni. 

 

(3) Ensimmäisen persoonan näkökulma. Minulla on ensimmäisen persoonan näkökulma mm. ajatuksiini, mutta ystävälläni, jolle kerron ajatuksista on niihin vain kolmannen persoonan näkökulma. Olen jo todennut, että vain sinä tiedät miltä tuntuu olla sinä ja vain minä tiedän miltä tuntuu olla minä. Elektroni (joita on aivoissani miljardeja) ei kuitenkaan tiedä mitä on olla elektroni. Tuoli ei tiedä mitä on olla tuoli. Valaisen tätä pointtia kahdella esimerkillä.  

Otetaan ensiksi kuvitteellinen esimerkki, jossa meillä on mahdollisuus alkaa tutkia lepakkoa tieteellisesti. Voimme kuluttaa tutkimukseen niin paljon aikaa, että me tiedämme kaiken lepakon toiminnasta, sen aivojen toiminnasta, rakenteesta ym. Tutkimuksen jälkeen me voimme jopa ennustaa lepakon käyttäytymistä sen jälkeen, kun vapautamme sen. Kaiken mahdollisen tieteellisen tiedon jälkeen on kuitenkin yksi asia, jota emme koskaan saa selville: me emme tiedä miltä tuntuu olla lepakko. Tämä tieto on avoinna vain kyseiselle lepakolle! Samasta syystä me tiedämme, että nukkuva ihminen, jonka silmäluomet liikkuvat, näkee unta. Me emme tietäisi sitä, ellei joku olisi kertonut sitä meille herättyään. Me voimme tutkia nukkuvan henkilön aivotiloja kalliilla aivolaitteilla, mutta me emme koskaan pääse käsiksi hänen tietoisuuteensa. Tietoisuus ja aivotilat ovat kaksi eri asiaa. (Moreland 2014a, 78-79; Moreland 2014b.) 

Tässä toinen esimerkki. Kuvitellaan hetki aikaa, että Matti syntyy kuurona. Hän kasvaa normaalisti kuten muutkin pojat, mutta hän ei koskaan kuule yhtään mitään. Lukiossa hän päättää alkaa opiskelemaan aihetta tarkemmin. Miksi hän on kuuro? Mikä hänen aivoissaan tarkalleen ottaen on vialla? Vuosien opiskelun jälkeen Matista tulee yksi maailman arvostetuimpia aivotutkijoita ja hän julkaiseen aiheesta useita kirjoja. Kaiken tämän jälkeen Matilta jäisi kuitenkin yksi asia oppimatta: millainen kokemus se on, kun voi kuulla ääniä? Matilla ei ole ensimmäisen persoonan näkökulmaa siihen, mikä suurimmalla osalla ihmisistä on. Aineen ja ensimmäisen persoonan näkökulman välillä on periaatteellinen aukko, koska ne ovat eri asioita. (Moreland & Craig 2003, 236.)

 

(4) Mielellä on intentionaalisia kykyjä. Me tiedämme, että mieli voi viitata itsensä ulkopuolelle eli se voi olla jotain kohti suuntautunutta. Tätä ulottuvuutta kutsutaan intentionaalisuudeksi. Minä esimerkiksi muistan päivän jolloin menin kouluun. Päässäni oleva ajatus ”viittaa” tai ”koskee” maailmaa. Tämä ominaisuus on hyvin erikoinen, koska asiat tai esineet eivät ole suuntautuneet mitään kohti. Esimerkiksi yöpöydällä oleva Raamattuni ei ole suuntautunut mitää kohti, se ei viittaa toiseen olioon. (Vainio & Visala 2011, 129-30.)

Esimerkiksi kirjaimet ”j” ”u” ”r” ”v” ”a” eivät itsessään tarkoita yhtään mitään, eivätkä ne ole suuntautuneet mitään kohti. Kirjaimet saavat merkityksen vasta, kun me tietoisena olentona luemme ne ja ymmärrämme sanan viittaavan paikkakuntaan Vaasan ja Seinäjoen läheisyydessä. Tietoinen mieli siis laittaa merkityksiä sellaisiin asioihin, joissa sitä ei itsessään ole. Aineella ei tällaista kykyä ole. Tämä osoittaa, että mielen alkuperä ei voi olla aineellinen. (Malkki 2014.)

William Lane Craig debatoi vuonna 2013 Alex Rosenbergia vastaan aiheesta "Onko usko Jumalaan perusteltua?". Craig toi esille kahdeksan argumenttia Jumalan olemassaolon puolesta. Yksi näistä argumentista oli juuri tietoisuuden ja intentionaalisuuden selittäminen. Craig tiivisti argumentin intentionaalisuudesta deduktiiviseen muotoon seuraavasti:

  1. Jos Jumalaa ei ole olemassa, intentionaalisia kykyjä ei voi olla olemassa
  2. Intentionaalisia kykyjä on olemassa
  3. Siksi Jumala on olemassa

Monet naturalistit ymmärtävät, että intentionaalisuus on todella hankala selittää naturalistisesta viitekehyksestä. Siksi osa heistä menee niinkin pitkälle, että he kieltävät intentionaalisuuden olemassaolon tyystin. Kantaa kutsutaan eliminativismiksi. Juuri tällä kannalla on herra Rosenberg. Hän on sanonut, että ateistisessa käsityksessä ei voi olla intentionaalisuutta, ja koska hän on ateisti, hän väittää, että me emme todellisuudessa ajattele yhtään mitään! Tällainen väite on tietenkin täysin käsittämätön. Väitteessä on se ongelma, että illuusio itsessään olettaa tietoisuuden olemassaolon. Illuusiotkin ovat tietoisuutta, koska ilman tietoisuutta illuusiota ei voitaisi havaita. Tällainen näkemys sietää siis romukoppaan siitä huolimatta, että se tulee professorien suusta.

Visala, ja Vainion (2011, 130) mukaan valtaosa filosofeista allekirjoittaa edellä mainityt neljä pointtia. Näiden argumenttien valossa voimme päätellä, että tietoisuuden osa-alueella on asioita, jotka eivät koostu aineesta. Tietoisuus kuitenkin toimii dualismin mukaan sielun alueella. Tämä aihe ansaitsee oman otsikkonsa. 

 

Sielu

Yli 2000 vuoden ajan sielun määritelmä on koostunut karkeasti ottaen kolmesta asiasta: (a) sielu on aineeton, (b) se sisältää tietoisuuden ja (c) se tekee kehostamme elävän. Seuraavaksi esitän argumentteja tämän näkemyksen puolesta. 

 

(1) ”Minä” on näkymätön. Me tiedämme, että fyysiset objektit ovat aina näkyviä. Todellinen minä ei kuitenkaan ole näkyvä. Olen jo osoittanut tämän edellisen otsikon kohdassa 3. Fysikaalisia objekteja voidaan tarkastella kolmannen persoonan näkökulmasta, mutta vain minulla on pääsy sielunmaailmaani. Aivokirurgi ei löydä minua, vaikka hän avaisi kalloni. Tästä syystä minä en voi koostua aineesta.  

Minua ei myöskään voida jakaa erillisiin osiin. Esimerkiksi tuoli voidaan jakaa kahteen 50 % osaan ja toinen osa voidaan heittää pois. Jäljelle jää vain 50 % tuolista. Kuitenkin, jos minä joudun leikkaukseen ja menetän molemmat käteni, olisi järjetöntä sanoa, että olen olemassa vain 80% persoonana. Persoonat joko ovat olemassa tai eivät ole olemassa. Voit tuntea ihmisen, jolta puuttuu joitain toimintoja, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi kokonainen persoona. On olemassa lääketieteellisiä esimerkkejä, joissa jonkun henkilön aivoista on poistettu 50 %. Tällaisen leikkauksen jälkeen sairaalasängyllä ei kuitenkaan makaa 50 % persoona. Pankin lainanantaja tuskin nielisi väitettä, jonka mukaan lainat täytyy puolittaa aivoleikkauksen seurauksena.

 

Tässä argumentti vielä deduktiivisessa muodossa (Moreland 2014a, 121): 

  1. Jos minä olen ainoastaan fysikaalinen objekti (esim. aivot tai keho), silloin kolmannen persoonan näkökulmasta voidaan selvittää kaikki, mikä on minun kohdallani totta
  2. Kolmannen persoonan näkökulma ei riitä kuvaamaan kaikkea, mikä on minun kohdallani totta
  3. Siksi minä en ole pelkästään fysikaalinen objekti
  4. Minä olen joko fysikaalinen objekti tai sielu
  5. Siksi minä olen sielu

  

(2) Vapaa tahto. Olemme rakentaneet yhteiskuntamme ja arkielämämme sen oletuksen varaan, että meillä todella on aidosti vapaa tahto. Voin vapaasta tahdostani heiluttaa kättäni ilman, että tämä teko olisi deterministinen eli vääjäämätön. Me myös ymmärrämme, että moraalinen vastuu edellyttää vapaata tahtoa. (Oletko nähnyt koiria oikeusistuimessa kuulemassa tuomarilta syytettä murhasta?) Käyttäytymisemme osoittaa tämän asia, koska ihmiset ovat pohjimmiltaan melko kärkkäitä vaatimaan tiettyjen tekojen vuoksi ihmisiä linnaan. Todellinen vapaa tahto voi kuitenkin olla olemassa vain jos me olemme olemassa sieluna ruumiissa. 

Fysikalismi johtaa determinismiin. Jos minä olen (vain) aivoni tai aivojeni tila, silloin käyttäytymiseni on determinististä. Toisin sanoen, minä en voi käyttäytyä vapaasti. Syy tähän on hyvin yksinkertainen: aine on alistettu luonnonlaille. Aivojeni tilat toimivat kemian ja fysiikan lakien alaisina. Juuri tämän asian tuo esille Kari Enqvist kirjassaan ”Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat”:

Uskon, että tahtoni ei ole vapaa vaan että kaikki toimeni, mielipiteeni, haluni ja ajatukseni syntyvät fysiikan lakeja tottelevien atomien ja molekyylien tanssista ja ovat vailla hengen ohjailua. (sit. Puolimatka 2010, 488.)

Tarkastelepa tätä väitettä hieman tarkemmin. Jos Enqvist on oikeassa, silloin meillä ei ole mitään syytä pitää hänen väitettään totena. Jos aineetonta sielua ei ole olemassa ja minä olen vain aivojeni tila, silloin minulla ei ole mitään syytä luottaa edes tämän lauseen sisältöön. Jos aivoni toimivat kemian ja fysiikan lakien mukaan, silloin minä en ole todellisuudessa vapaa muodostamaan uskomuksiani. Mutta jos minä en ole vapaa muodostamaan uskomuksiani, minulle ei ole syytä pitää mitään uskomuksiani totena. Silloin uskomus, jonka mukaan olen aivojeni tila, kumoaa itse itsensä.  (Moreland 2014a, 128-30; Moreland 2014b; Kreeft & Tacelli 1994, 231.) 

H. P. Owen pukee determinismin itsensäkumoavuuden sanoiksi seuraavalla tavalla:

Jos mentaaliset mielentilani ovat totaalisesti determinoitu, silloin minä olen totaalisesti determinoitu joko hyväksymään tai hylkäämään determinismin. Mutta jos ainoa syy uskoa tai ei uskoa X:ään on se, että olen determinoitu uskomaan, minulle ei ole älyllistä syytä uskoa, että päätökseni on joko oikein tai väärin.

Determinismi siis tekee rationaalisuudesta mahdotonta (Moreland & Craig 2003, 241) 

Tämä argumentti voidaan tiivistää deduktiivisesti seuraavasti (Moreland 2014a, 128):

  1. Jos minä olen pelkästään fysikaalinen objekti (esim. aivot, keho) silloin minulla ei ole vapaata tahtoa
  2. Minulla on vapaa tahto
  3. Siksi minä en ole pelkästään fysikaalinen objekti
  4. Minä olen joko pelkästään fysikaalinen objekti tai sielu
  5. Siksi olen sielu

Joku voisi tietenkin kyseenalaistaa premissin 2 sanomalla, että vapaa tahto on illuusio. Tästä kuitenkin seuraisi se, että henkilö ei voisi kritisoida kyseistä premissiä, koska hän tekisi sen deterministisesti ja hänen väitteensä kumoaisi itse itsensä. Meidän on siis pakko uskoa, että premissi pitää paikkansa. 

 

(3) Kuolemanrajakokemukset. Kuolemanrajakokemukset osoittavat vahvasti siihen suuntaan, että ihminen on aineeton sielu. Pelkästään Amerikassa on raportoitu kymmenistä miljoonista kuolemanrajakokemuksista (Kreeft & Tacelli 1994, 253). Rajakokemuksista raportoitiin Launosen  (2015) mukaan itse asiassa jo Aasian vanhoissa kulttuureissa ja antiikin Kreikassa. Hän toteaa, että ”rajakokijat tuntevat olevansa irti ruumiistaan, ja toisessa todellisuudessa käymisen lisäksi he usein myös katselevat katonrajasta leikkauspöydällä makaavaa kehoaan. Monet tekevät havaintoja leikkaustilanteesta (kuten operaatiossa käytettävistä instrumenteista) tai sairaalassa olevista ihmisistä ja heidän tekemisistään.” Eräässä vuonna 2009 tehdyssä tutkimuksessa tarkasteltiin 89:n eri kuolemanrajakokijan havaintoja ja 92 % niistä voitiin osoittaa oikeiksi.  

Ongelma fysikalisteille on siinä, että tällaiset kokemukset pitäisivät olla mahdottomia. Sydämen pysähtymisen jälkeen aivotoiminta lakkaa 20 sekunnin kuluessa. Mm. Karl Jansen, joka on tutkinut aihetta, on tullut taipuvaiseksi ajattelemaan, että ihmisen tietoisuus jatkuu kuoleman jälkeen. Myös Leo Näreaho, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan, pitää materialistisia selityksiä ontuvina. (Moreland 2014a, 127-28; Launonen 2015.) [1]

Mainittakoon, että monet tutkimukset aiheen äärellä johtivat (entistä) ateistifilosofia Antony Flewta muuttamaan kantaansa kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta. Hän kirjoitti vuonna 2002 kirjeessään Gary Habermasille, että tutkimukset heikentävät - elleivät täysin murskaa - näkemyksiäni kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta. (Habermas & Flew 2004.)

 

(4) Sielun muuttumattomuus. Vimeisenä argumenttina nostan esiin sielun muuttumattomuuden.  Fysikalistisen näkemyksen mukaan minulla ei ole aineetonta sielua, vaan minä olen vain ja ainoastaan ainetta. Olen siis identtinen  kehoni kanssa. Kehoni voi kuitenkin menettää jäseniä. Puusepän sormet voivat jäädä sirkkelipöydälle tai hän voi saada leikkauksen kautta jonkun toisen munuaiset. Ajan mittaan se atomijoukko, joista kehoni koostui, muuttuu toiseksi atomijoukoksi. Mutta jos minä menetän osiani jatkuvasti saaden tilalle uusia, enkö minä silloin muutu joksikin muuksi? Selvästikin on oltava jotain mikä pysyy samana ajan kuluessa. (Vainio & Visala 2011, 272.)

 

Esitän argumentin deduktiivisessa muodossa:

  1. Jos fysikaalinen objekti koostuu monista eri osista, se ei säily aikojen saatossa samana kokonaisuutena, koska se menettää ja saa jatkuvasti uusia osia
  2. Kehoni ja aivoni ovat fysikaalisia objekteja, jotka koostuvat monista miljardeista osista
  3. Siksi aivoni ja kehoni eivät säily aikojen kuluessa samana kokonaisuutena, koska niiden osat ovat muuttuneet
  4. Minä säilyn samana kokonaisuutena aikojen saatossa
  5. Siksi minä en ole pelkästään kehoni tai aivoni
  6. Minä olen joko sielu tai kehoni/aivoni
  7. Siksi olen sielu

Premissiä 1 tai 2 ei kiistä kukaan, joka tietää asiasta jotain edes perustasolla. Premissi 3 seuraa automaattisesti premisseistä 1 ja 2. On tieteellinen fakta, että kaikki atomit vaihtuvat muutaman vuoden välein, solut paljon tiheämpään. Premissi 6 pitäisi myös olla melko selvä. Mielestäni ainoa perusteluja kaipaava premissi on premissi 4. Jos tämä premissi on tosi, johtopäätös (7) seuraa.  Arkikokemus osoittaa, että ”minä” säilyn muuttumattomana läpi elämän. Sama Janne istui ala-asteella matematiikan kokeessa kuin se Janne, joka viime vuonna opetti nuoria nuortenleirillä. (Moreland 2014a, 132-37.)

Epikarmuksen näytelmässä, joka on kirjoitettu 5. vuosisadalla eKr., on loistava kohtaus tähän asiaan liittyen. Eräs roolihahmo menee perimään ystävältään lainaamiaan rahoja takaisin. Rahan sijasta ystävä vastaa hänelle seuraavasti:

Kuten kaikki tiedämme, ihminen on vain kokoelma hiukkasia. Mutta kuten myös tiedämme, jos hiukkaskokoelmaan lisätään tai vähennetään hiukkasia, saadaan uusi kokoelma. Tämä velka otettiin useita viikkoja sitten, ja monet niistä hiukkasista, jotka muodostivat lainaajan henkilön, ovat jo kauan sitten siirtyneet ympäristöön. Niinpä minä olen eri hiukkaskokoelma kuin se henkilö, joka otti lainan. Niinpä olen eri ihminen kuin se, joka otti lainan. Siispä en ole sinulle velkaa. (Puolimatka 2009, 347.) 

Tämä on hauska esimerkki, mutta se on täysin nykytietämyksen mukainen. Me menetämme jatkuvasti hiukkasia ympäristöön esimerkiksi hengityksen kautta. Jos me uskomme fysikalistien tavoin, että ihminen ei ole mitään muuta kuin kasa ainetta, meillä olisi hyvä peruste marssia pankkiin ja todeta, että emme aio maksaa kaksi vuotta sitten otettua lainaa, koska sen otti eri ihminen kuin se, joka minä olen nyt!

Evolutionisti Paul Churchland on vahvasti kiinni filosofisessa naturalismissa, joka on verrattavissa uskonnolliseen näkemykseen. Hän tekee seuraavan väitteen:

Tärkeä asia standardissa evoluutioteoriassa on se, että ihmiset ja muut elävät olennot ovat kokonaan fysikaalisia ilmiöitä, jotka ovat tulosta fysikaalisesta prosessista… Jos tämä on oikea tulkinta menneisyydestä, silloin ei ole tarvetta, eikä tilaa puhua mistään ei-fysikaalisista asioista koskien eläviä olentoja. Me olemme aineen aikaansaannoksia. Ja meidän täytyy oppia elämään tämän asian kanssa. (vapaa käännös. Sit. Moreland 2014, 94.) 

Churchland itse asiassa myöntää, että aineettomalle tietoisuudelle ei ole olemassa tieteellistä selitystä. Fysikalismi joutuu tämän asian kanssa huomattaviin vaikeuksiin. Dualistista käsitystä ei todellisuudessa vastusta tiede itsessään, vaan filosofinen naturalismi, jonka ennakko-oletus on jättää Jumala pois kuvioista  jo ennen kuin todisteet on ehditty punnita. (Moreland 2014a, 95, 97.) 

New Yorkin yliopiston professori Thomas Nagel on yksi tunnetuimpia ateistifilosofeja. Hän kristisoi uudessa kirjassaan ”Mieli ja Kosmos” kovasanaisesti materialismia. Myös hän tunnustaa, että tietoisuuden olemassaolo on yksi sekä tutuimmista että hämmästyttävimmistä asioista (2014, 110). Hän toteaa, että ”minun on ollut jo kauan vaikea uskoa materialistista selitystä meidän ja muiden organismien synnylle… Mitä enemmän yksityiskohtia opimme elämän kemiallisesta perustasta ja geneettisen koodin monimutkaisuudesta, sitä epäuskottavammaksi standardi luonnonhistoriallinen selitys käy.” (2014, 52.) 

Nagel tekee aivan oikein sen huomion, että naturalistinen selitysmalli on ollut jo kauan epäuskottava. Nagel käsittelee tietoisuuden ongelmaa kirjansa luvussa 3. Hän sanoo, että ”tietoisuus on selvin este kattavalle naturalismille, joka nojaa yksinomaan koviin luonnontieteisiin.” Fysikaalinen kuvaus on kaikesta rikkaudestaan huolimatta vain osatotuus. (2014, 88.) Nagel huomioi, että jos subjektiivista tietoisuutta ei voida redusoida (palauttaa) aineeseen, silloin fysikalismi ei voi olla totta. Olen yllä osoittanut monien argumenttien avulla, että juuri tämä on tilanne. 

 

Johtopäätös

Tähän asti esitettyjen argumenttien perusteella pidän uskottavampana vaihtoehtona sitä, että ihminen koostuu kehosta + aineettomasta sielusta kuin pelkästään aineellisesta kehosta. Tietoisuutta ei siis voida periaatteessakaan palauttaa aineeseen. Ainoa vaihtoehto on se, että tietoisuus on tavalla tai toisella ollut pelissä mukana alusta saakka. Meillä on käsissämme kaksi vaihtoehtoista teoriaa: panpsykismi ja teismi. Tarkoitukseni on osoittaa, että teismi tarjoaa näistä kahdesta parhaimman selityksen. 

 

VÄITE 2: PARAS SELITYS ON TEISMI

 

Fysikalismi on nyt haudattu. Käytännössä meillä on kaksi vaihtoehtoa tietoisuuden selittämisessä: panpsykismi ja teismi. 

 

Teismi vai panpsykismi?

Teismi on näkemys, jonka mukaan on olemassa persoonallinen Jumala, joka on luonut tämän maailman. Koska Jumala on persoona, Hänellä on mieli, tahto, järki, ajatuksia, päämääriä ym. Ilman persoonallisuutta Jumala ei voisi olla palvonnan arvoinen, Hän ei voisi tehdä päätöksiä, eikä Hän voisi olla aidossa suhteessa ihmisiin. (Vainio & Visala 2011, 256.) Jumalan olemassaolo takaa sen, että Tietoisuus on olemassa ns. ontologisella tasolla tässä maailmassa. Ei ole mitenkään kummallista, että Ikuinen Mieli luo rajallisia mieliä.  Luomiskertomuksen mukaan Jumala luo materiaalista ihmisen johon Hän puhaltaa elämän. Tässä hetkessä ihmisestä tulee tietoinen olio. 

Joidenkin mukaan panpsykismi selittää edellä esitetyt asiat yhtä hyvin kuin teismi. Lyhyesti sanottuna panpsykismi on teoria, jonka mukaan tietoisuus on jollain tavalla osa ainetta. Näreaho (2014) selittää, että Panpsykismin lähtökohtana on se, että tietoisuus on koko todellisuuteen kuuluva metafyysisesti perustava ja ei-redusoituva (ei palautettavissa oleva) ilmiö. Aineen pienimmät hiukkaset ovat siis itsessään henkisiä tai mielellisiä. Maailmassa ei tämän näkemyksen mukaan ole ei-kokemuksellisia aspekteja. Kaikilla maailman perusolioilla – mitä nämä lopulta ovatkin – on materiaalinen ”ulkopuoli” ja kokemuksellinen ”sisäpuoli”. (Näreaho 2014.)

Lukijan on huomattava, että panpsykismi ei ole enää naturalismia, vaan se tulee monia askeleita lähemmäs teismiä. Panpsykismi ei kuitenkaan tarjoa tietoisuudelle yhtä hyvää selitystä kuin teismi. 

 

(1) Kukaan ei osaa vastata siihen, mistä aine on alusta saakka voinut saada tällaiset ominaisuudet.   Lisäksi on todella vaikea uskoa, että aamupuurollani on jollain ihmeellisellä tavalla ”proto-mentaalisia” tiloja. Teoria tuntuu olevan pelkkä hätäratkaisu, jolla ollaan haluttu pelastaa monistinen näkemys maailmasta (monismi tarkoittaa sitä, että todellisuus ei ole kahtiajaettu kuten esim. dualismissa). Teismi tarjoaa tietoisuuden alkuperään paljon loogisemman vastauksen. 

 

(2) Moreland tekee mielenkiintoisen filosofisen huomion, joka on ongelmallinen panpsykismille.  Panpsykistit kohtaavat sen ongelman, että aine on teoreettisella tasolla voinut kehittyä myös ”Jumalaksi”. Heidän mukaansa aine saavutettuaan riittävän monimutkaisen tilan, on kehittänyt sellaisia tietoisia olentoja kuin me nyt olemme. Mutta on hyvin mahdollista, että aine on kehittynyt myös paljon suuremman ja mahtavamman tietoisen mielen, joku jota voitaisiin kutsua Jumalaksi. Panpsykistit haluavat tietenkin, että heidän teoriansa ”päättyy heihin”, mutta siinä he eivät onnistu.  (Strobel/Moreland 2004, 329-30.)

 

(3) Myös panpsykismi kohtaa determinismin ja sitä kautta myös itsensäkumoavuuden ongelman. Jos tietoisuus on tavalla tai toisella aivojeni tila, silloin käyttäytymiseni on kemian ja fysiikan lakien armoilla. Meillä ei ole silloin myöskään mitään syytä luottaa älyllisiin kykyihimme, koska ne eivät ole kehittyneet älykkään toimijan ohjauksessa. (Strobel/Moreland 2004, 330.)

 

(4) Panpsykismi kohtaa vielä erään ongelman. Se ei ole kovin toimiva kokonaisvaltainen teoria.  Panpsykismi on teoriana kehitetty ainoastaan vastaamaan tietoisuuden ongelmaan. Teoriana se kattaa siis todella pienen osa-alueen selitettävien asioiden joukossa. Teismillä ei tätä ongelmaa ole, koska se on teoriana kokonaisvaltainen. Sen puolesta on esittää paljon muitakin argumentteja. Teismi selittää esimerkiksi koko kosmoksen alkuperän, maailmankaikkeudessa havaittavan hienosäädön ja se antaa perusteen puhua moraalista objektiivisesti ym. Se on myös looginen vaihtoehto, koska sen mukaan aineeton mieli eli Jumala on ollut aina olemassa ja Hän on luonut tämän maailman sekä aineen että tietoiset olennot. Panpsykismi jättää suuren kysymysmerkin koko todellisuuden lävistävän tietoisuuden alkuperästä. (Näin myös Malkki 2013.) 

Seuraavassa otsikossa käsittelen muutamia vastaväitteitä, joita dualismia kohtaan on esitetty.

 

Vastaväitteitä dualismille 

(1) Jos sielu ja ruumis ovat eri asioita ja toisistaan erillisiä, niin miten kehoa koskevat asiat voivat käytännössä tuntua sielussa? Miten esimerkiksi nuppineulanpistos voi tuntua ”sielussa asti”? Miten sielu ja ruumis voivat olla kausaalisessa suhteessa keskenään?

Vastaus: Tämä vastaväite olettaa, että jos me emme tiedä miten A selittää B:n, teoria ei voi olla tosi ja meillä ei ole järkiperäisiä syitä uskoa siihen. Tämä oletus on kuitenkin virheellinen. Me tiedämme, että monilla asioilla on kausaalinen suhde toisiinsa. Magneetti voi liikuttaa nuppineulaa ja painovoima vaikuttaa planeettojen välillä miljoonien kilometrien etäisyydeltä. Näissäkin esimerkeissä on kyse kahdesta täysin erilaatuisesta asiasta, jotka korreloivat keskenään (painovoima & planeetat). Siksi ei ole automaattisesti epäuskottavaa, että sielu voi vaikuttaa ruumiin toimintoihin. Me kaikki tiedämme magneettikenttien ja painovoiman vaikutukset, mutta meillä ei ole juuri hajuakaan siitä miten se on mahdollista tai miten se itse asiassa toimii. Me tiedämme, että ruumiiseen kohdistuvat asiat vaikuttavat sieluumme (nuppineulan kosketus saa minut kokemaan kipua) ja sielun alueen toiminnot vaikuttavat ruumiiseen (stressi voi nostaa verenpaineen ym). Meillä on riittävästi dataa osoittamaan tämä asian. (Moreland & Craig 2003, 243; Moreland 2014a, 90-92.)

 

(2) Me tiedämme, että me olemme tulosta puhtaasti aineellisesta evoluutiosta. Puhdasoppinen darvinismi rajaa kaiken ei-aineellisen pois mahdottomana. Tämä sulkee dualismin pois vaihtoehdoista. 

Vastaus: Jos fysikalismi on totta, väite pitää paikkansa. Tarvittaisiin kuitenkin hyviä argumentteja fysikalismin puolesta. Hyviä argumentteja ei ole esitetty. (Moreland & Craig 2003, 244.)

 

(3) Occamin partaveitsi. Tämän mukaan ilmiötä selittävien tekijöiden määrä tulee olla mahdollisimman vähäinen. Tämän periaatteen mukaan dualismissa on enemmän selittäviä osia (aine + aineeton sielu) kuin fysikalismissa (aine) ja siksi meidän tulisi pitäytyä fysikalistiseen selitykseen.

Vastaus: Tämä vastaväite pitää sisällään väärinkäsityksen Occamin partaveitsestä. Occamin partaveitsi ei tarkoita sitä, että aina täytyisi olla vain yksi selitys asialle, vaan sitä, että selittävien asioiden määrä tulee olla riittävän vähäinen. (Täpötäyttä jalkapallostadionia ei esimerkiksi tarvitse selittää väittämällä, että kentällä täytyy olla vain yksi joukkue, koska se on yksinkertaisempi selitys kuin väittää, että kentällä on kaksi joukkuetta.) Dualisti voi hyvinkin allekirjoittaa tämän periaatteen. Dualisti on kuitenkin valinnut kantansa juuri siksi, että ihmistä selittävä teoria täytyy sisältää tällaisen kaksijakoisuuden (aine + aineeton sielu). Fysikalismi ei yksinkertaisesti riitä selitykseksi, koska siltä jää useita osa-alueita selittämättä, mutta jotka dualismi puolestaan kykenee selittämään. (Moreland & Craig 2003, 244-45.)

 

 

JOHTOPÄÄTÖS

Olen osoittanut, että tietoisuuden osa-alueella on asioita, joita ei voida palauttaa aineeseen. Annoin myös useita argumentteja sielun olemassaolon puolesta. Paras selitys edellä kuvatuille asioille on teismi. Teismi on panpsykismiä kokonaisvaltaisempi teoria ja tietoisuus sopii teismin suureen palapeliin todella hyvin. Näin ollen tietoisuus on vahva argumentti sen puolesta, että Jumala on olemassa. Descartesin kuuluisa lausahdus voidaan muotoilla uudelleen: "ajattelen, siis Jumala on olemassa!"

 

Viitteet

1 Olen tietoinen siitä, että kuolemanrajakokemukset ovat monesti keskenään ristiriitaisia ja niihin vaikuttaa mm. henkilön kulttuurillinen opetus. Argumenttini kannalta tällä ei kuitenkaan ole merkitystä. Nämä kokemukset osoittavat vahvasti siihen suuntaan, että ihmisen tietoisuus jatkaa olemassaoloaan aivotoiminnan loputtua. Olisi melko rohkeaa väittää kaikkia miljoonia todistuksia sepitetyiksi.

 

 

LÄHTEET 

 

Craig, William. Lane. 2013. Is Faith in God Reasonable? FULL DEBATE with William Lane Craig and Alex Rosenberg.

Feser, Edward. 2015. [2006] Philosophy of Mind. A Beginner's Guide. Lontoo: Oneworld.

Groothuis, Douglas. 2011. Christian Apologetics. A Comperehensive Case for Biblical Faith. Downers Grove, IL: IVP Academic / Nottingham England: Apollos.

Habermas Gary & Flew Antony. 2004. My Pilgrimage from Atheism to Theism: A Discussion between Antony Flew and Gary Habermas.

Kreeft, Peter & Tacelli, Ronald. K. 1994. The Handbook of Christian Apologetics. Downers Grove IL: IVP Academy. 

Launonen, Lari. 2015. Taivaaseen ja takaisin? Kuolemanrajakokemukset tieteen valossa

Malkki, Ilari. 

Mainittakoon, että Malkkin useat blogipäivitykset ovat suositeltavaa lukemista aiheesta kiinnostuneelle.

Moreland, J. P.  

Moreland, J.P. & Craig, William. Lane. 2003. The Philosophical Foundation for Christian Worldwiev. Downers Grove IL: IVP Academy. 

Murray, Michael. 2008. God and Neuro-Science. 

Nagel, Thomas. 2014. Mieli ja Kosmos. Suom. Lauri Snellman. Helsinki: Basam Books. 

Näreaho, Leo. 2014. Panpsykismi ja tietoisuuden ongelma.

Puolimatka, Tapio. 

  • 2009. Usko, tieto ja myytit. Helsinki: Uusi tie. 
  • 2010. Tiedekeskustelun avoimuuskoe. Helsinki: Uusi tie. 

Strobel, Lee. 2004. The Case for a Creator. J. P. Morelandin haastattelu otsikolla ”The Evidence of Consciousness: The Enigma of the Mind. Grand Rapids MI: Zondervan. 307-339.

Vainio, Olli-Pekka & Visala, Aku. 2011. Johdatus uskonnonfilosofiaan. Helsinki: Kirjapaja.

Lisätietoja