Areiolaisuus ja Nikean konsiili (325)

Kirjoittaja Janne Saarela

2016

 

TAUSTAA

Kirkko on kokenut monia vaikeuksia ja teologisia kamppailuja alusta saakka. Ensimmäisellä vuosisadalla suuri ja vaikea kysymys koski juutalaisten ja pakananoiden välistä suhdetta: täytyykö pakanat ympärileikata, jotta he voivat päästä osalliseksi Jumalan Israelista? Apostolien tekojen luvussa 15 esitellyn kirkolliskokouksen vastaus oli kielteinen. Myös Paavali tunnetusti kirjoitti useita kirjeitä asiaan liittyen, tunnetuimpina kirje Roomaan ja Galatalaisille. Toisella vuosisadalla suurin teologinen haaste tuli taas gnostilaisilta ja Markionilta. Kolmannella vuosisadalla pulmia aiheutti erityisesti vainojen jälkeiset tilanteen ja luopioiden osallisuus seurakunnassa. Ongelmat jatkuivat ja neljännellä vuosisadalla suurimmaksi haastekse nousi areiolaisuus. 

Yksi asia oli kuitenkin erityisesti muuttunut. Keisari Konstantinus (keisarina 306-337) kääntyi kristinuskoon vuonna 312. Ennen tätä hetkeä Rooman valtakuntaa ei kiinnostanut puuttua kristittyjen välisiin teologisiin kysymyksiin. Mutta nyt Rooman valtakunnan ykseys ja kirkon ykseys alkoi olla yksi ja sama asia. Jos kirkko oli vaarassa jakautua, se tarkoitti automaattisesti ongelmia Roomalle, koska kristittyjen määrä oli niin valtava. Sosiologi Rodney Starkin mukaan vuonna 300 Rooman valtakunnassa oli noin 6 300 000 kristittyä eli noin 10% väestöstä, mutta vuonna 350 heitä oli jo noin 34 00 000 eli noin 50% väestöstä! Asiat olivat muuttuneet rajusti. 

 

Alexander 1 vs. Areios

300-luvun suurimmassa kriisissä kaikki alkoi kiistasta kahden eri henkilön välillä Egyptin Alexandriassa. Kirkon piispa Alexander 1 (piispana 313-326) ajautui teologiseen kiistaan Areioksen (256-336)  kanssa, joka oli myös seurakunnan työntekijä, vaikkakin hän toimi asemaa alempana eli vanhimpana (presbyteros). Keskustelun teologinen tausta oli jo laskettu Justinos Marttyyrin (n. 100-165), Klemens Alexandrialaisen (n. 150-215) ja Origeneksen (n. 185-254) kirjoituksissa, koska he olivat omaksuneet platonistisen ajattelutavan ja metafysiikan. Tämä johti siihen, että teologiaa ei aina tehty ns. Raamatussa esiintyvillä termeillä, vaan filosofisilla termeillä. Jeesus ja Logos yhdistettiin toisiinsa hyvin nopeasti. 

Ongelma, joka nousi esiin, oli seuraava: onko Logos (Jeesus) Jumalan kanssa yhtä ja samaa olemusta? Toisin sanoen, onko Jeesus ikuinen kuten Jumala? Onko Jeesus luodun todellisuuden yläpuolella, kuten Alexander 1 väitti, vai sen alapuolella, kuten Areios väitti? Areioksen mukaan Jeesus ei ole kolminaisuuden toinen persoona, eikä hän täten uskonut kolminaisuuteen lainkaan. Hänelle Jeesus oli luoduista olennoista korkein, mutta ei itse Jumala. Hän syytti Alexanderia monoteismin (usko yhteen Jumalaan) hylkäämisestä ja Alexander taas muistutti Areiosta siitä, että kirkko on alusta alkaen palvonut Jeesusta Jumalana, ja jos Jeesus ei ole Jumala, he ovat kaikki epäjumalanpalvelijoita. Areioksen kuuluisa lause: ”oli aika, jolloin häntä ei ollut” tiivisti hyvin hänen ajatuksensa. Lopulta Alexander käytti hyväkseen valtuuksiaan ja antoi Areioksella kenkää. Näin Areios menetti virkansa kirkon palveluksessa. 

 

Keisari puuttuu asiaan

Areios teki kuitenkin kiistasta julkisen. Hän itse asiassa kirjoitti tunnettuja lauluja opetuksistaan ja pian suuri väkijoukko kulki pitkin Alexandrian katuja laulaen näitä teologisesti latautuneita, ja huolestuttavan erilaisia opinkappaleita. Iso määrä kristittyjä siiryi Areioksen puolelle. Kirkko oli vaarassa jakautua. Koska Konstantinus oli kääntynyt kristityksi, asiat Rooman valtakunnassa olivat muuttuneet. Konstantinus reagoi asiaan ja lähetti piispa Hosios Cordovalaisen (n. 256-359) Alexandriaan selvittämään asiaa. Vuonna 323 synodi kokoontui Egyptissä tuomitsemaan Areioksen opetukset.

(Aiemmista kirkkoisistä Justinos Marttyyri oli jättänyt tämän kysymyksen hieman epämääräiseksi, mutta Tertullianus ja Origenes olivat kuitenkin kirjoittaneet suoraan ja selkeästi, että Jeesus on Jumala. Nyt Areios otti suoran kannan, mutta ainoastaan täysin vastakkaisen linjan)

Tarvittiin suurempia aseita asian selvittelyyn. Koska Hosioksen asiaan puuttuminen ei auttanut, Konstantinus kutsui koolle valtavan kokoisen konsiilin Nikeaan, modernin Turkin alueelle. Tämä tapahtui vuonna 325. Tradition mukaan paikalla oli 318 piispaa, mutta todellisuudessa lukumäärä oli jonkun verran suurempi. Suurin osa heistä puhui äidinkielenään kreikkaa. 

On otettava huomioon, että nämä olivat samoja henkilöitä, jotka olivat hetkeä aiemmin kokeneet pahimmat vainot koko kirkon historian aikana. (Tämä ns. Diocletianuksen vaino oli meneillään vuosina 303-311.) Näin ollen Nikean konsiilissa ei ollut kysymys ”ei elämään liittyvästä teologisesta spekulaatiosta”. Kysymys Jeesuksen suhteesta Jumalaan muuttui nimittäin nopeasti kysymykseksi meidän pelastuksemme pätevyydestä. Kuten Athanasios myöhemmin totesi, jos Jeesus ei ole Jumala, hän ei voi pelastaa meitä. Joka tapauksessa nyt kirkoon johtohenkilöt näkivät edessään ensimmäistä kertaa konkreettisesti yhdistyneen ja suuren kirkon! Tämä oli iso asia varsinkin, kun otamme huomioon sen, että suuren vainon jälkeinen pöly oli vielä tuskin ehtinyt laskeutua kunnolla. 

Areios itse ei ollut mukana tässä konsiilissa, koska ainoastaan piispat saivat ottaa osaa kokoukseen. Hänen näkemyksiään edusti Eusebius Nicodemialainen (k. 341), mies, joka kastoi myöhemmin itse Konstantinuksen. Hänen kanssaan olleet muut areiolaiset ajattelivat, että heidän oppinsa oli niin selkästi oikea, että ei tarvinnut kuin sen kunnollinen esitteleminen, niin kokous julistaisi heidän näkemyksensä viralliseksi kannaksi. He eivät olisi voineet erehtyä pahemmin. ”Sinä valehtelet!”, ”Jumalan pilkkaa!”, ”Harhaoppia!” -kaikui salissa. Eusebiuksen muistiinpanot revittiin hänen käsistään ja ne tallattiin lattialle. Kokous oli päättänyt hyvin nopeasti, että areiolaisten näkemys ei yksinkertaisesti ole kirkon kanta. Konsiili kirjoitti seuraavan oikeaoppisen uskontunnustuksen: 

Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien luojaan. Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainosyntyiseen Poikaan, Isästä syntyneeseen, joka on peräisin Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty niin taivaassa kuin maan päällä; meidän ihmisten ja tähden ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ja Pyhään Henkeen.

 

Vain kaksi paikalla ollutta piispaa eivät suostuneet allekirjoittamaan tätä ja heidät erotettiin viroistaan. Mainittakoon, että paikalla oli myös pari muuta tunnettua kristillistä ajattelijaa, Eusebios Kesarealainen (263-339) ja Athanasios ”Suuri” (n. 298-373). Ensin mainittu kirjoitti kuuluisan ja äärimmäisen tärkeän teoksen ”Kirkkohistoria” ja jälkimmäisesti tuli seuraava Alexandrian piispa ja tärkein areiolaisuutta vastustava opettaja. 

 

Jälki-tapahtumia

Areios itse kuoli saatuaan vakavan verenvuodon, joka johtui hänen epäonnisesta käynnistään Konstantinopoliksen yleisessä käymälässä. (Athanasios yhdisti tapahtuneen välittömästi Juudas Iskariotin kohtaloon, ymmärrettävistä syistä...) Konstantinus kuoli vuonna 337 ja hänen seuraajansa, kolme poikaa Konstantinus 2, Constans ja Constantinus 2 jatkoivat valtakunnan hallitsemista. Osa heistä oli kuitenkin täysiverisiä Areioksen kannattajia ja näin ollen areiolainen harhaoppi riehui käytännössä vielä melko pitkään. Athanasios sanoi tämän keskellä kuuluisaksi tulleen lauseensa: ”koko maailma heräsi havaitakseen olevansa areiolainen.” Voidaan sanoa, että kiista ratkesi lopullisesti vasta vuonna 379, kun Theodosius 1 nousi keisariksi. (Hän, ei Konstantinus, oli ensimmäinen, joka teki kristinuskosta Rooman virallisen uskonnon.) Hän pysyi uskollisena Nikean tunustuksella ja kutsui koolle Konstantinopolin konsiilin vuonna 381. Tämä kokous vahvisti Nikean konsiilin päätöksen ja areiolaisuus haudattiin lopullisesti. 

Tiivistettynä voidaan sanoa, että areiolaisuus oli vakavin teologinen kriisi kirkon siihen astisessa historiassa ja sille veti vertoja ainoastaan uskonpuhdistus reilu tuhat vuotta myöhemmin. 

 

KIRJALLISUUTTA 

Gonzalez, Justo. L. 2010. The Story of Christianity. Volyme 1. New York: Harper One. Sivut 181-92. 

Hill, Jonathan. 2003. The History of Christian Thought. Downers Grove: IVP Academic. Sivut 60-64. 

Stark, Rodney. The Rise of Christianity. 1996. New York: Harper One. Sivut 3-27.

 

Palaa Opetuksiin

Lisätietoja