Justinos Marttyyri (n. 100-165)

Kirjoittaja Janne Saarela

2016

 

Justinos Marttyyri on ensimmäinen virallinen kirkkoisä ja apologeetta. Hän ohjasi kirjoituksillaan ja opetuksillaan kirkkoa älyllisempään suuntaan. Hän eli suurimmaksi osaksi Roomassa ja kirjoitti kreikaksi. 

 

ELÄMÄ 

Justinos syntyi pakanaperheeseen joskus vuoden 100 tienoilla Palestiinassa. Hänen polkunsa kohti kristinuskoa kulki usean eri pisteen kautta hänen etsiessään oikeaa filosofista koulukuntaa, joka kykenisi selittämään elämän suuret kysymykset. Ensin hän päätyi opiskelemaan erään stoalaisen filosofin alaisuudessa, mutta pian Justinos totesi, että stoalaisuus ei kykene opettamaan hänelle mitään itse Jumalasta. Tämän jälkeen Justinos piipahti Aristoteleen oppien jalanjäljissä, mutta tämä ei kestänyt kauaa. Pythagoralaisen filosofin alaisuudessa hän viihtyi vielä vähemmän aikaa, koska hänen oletettin opiskelevan musiikkia, geometriaa ja astronomiaa. Justinos päätti kääntyä Platonin oppien puoleen, mutta sekin oli vain lyhyt pysähdys. Hän kuitenkin ajatteli, että platonismi oli lopulta opettanut hänelle tien Jumalan tuntemiseen. 

Eräänä päivänä Justinos kuitenkin törmäsi vanhaan mieheen, joka esitteli hänelle toisenlaisen tavan tuntea Jumala. Tähän liittyi erityisesti Vanha testamentin profeetat ja heidän sanomansa. Heidän tekstejään oli edelleen mahdollista opiskella Kirjoituksia lukemalla. Niinpä lopulta, noin vuoden 130 tienoilla, Justinos löysi sen mitä kaipasi: kristinuskon. 

Justinokselle kristinusko näyttäytyi filosofisena tienä aivan kuten platonismi ja stoalaisuus. Hänen kirjoituksistaan käy selvästi ilmi hänen vahva nojaaminen platonistiseen ajatteluun. Hän päätyi puolustamaan kristinuskoa käyttäen hyväkseen laajaa tietotaitoaan. Voidaan sanoa, että hän oli kirkkoisistä ensimmäinen kristinuskon apologeetta eli uskonpuolustaja ja N. T. Wrightin mukaan ensimmäinen kristillinen ajattelija, joka kirjoitti ”kokomittaisia kirjoja”.

Justinos vaikutti jonkin aikaa Efesossa, jossa hän mm. otti yhteen juutalaisen Tryfonin kanssa (ks. alla). Muutaman vuoden kuluttua hän muutti Roomaan, jossa hän perusti kristillisen koulun. Täällä hän pysyi kuolemaansa saakka. Yksi hänen opetuslapsensa oli Tatianos (k. n. 185), joka vuoden 170 paikkeilla kasasi Diatessaronin, neljän evankeliumin harmonisen kokonaisuuden syyrian kielellä. 

 

Tarvetta uskon puolustukselle

Tälle kaikelle oli selvästi tarvetta, koska monet älyköt pitivät kristinuskoa barbaarimaisena ajatusrakennelmana ja platonistit nauroivat sen perusopeille, erityisesti ruumiin ylösnousemukselle. Lisäksi he eivät voineet ymmärtää miten jotkut voivat palvoa ihmistä [Jeesusta], eivätkö todellista Jumalaa. Kristinusko koki myös paikallisia vainoja Rooman valtakunnan taholta. 

Kristityt olivat toisen vuosisadan keskipaikkeilla huonossa maineessa. Heitä haukuttiin ateisteiksi, koska he hylkäsivät roomalaiset jumalat, eikä heillä luonnollisesti ollut Jumalastaan kuvaa. Myös juorut siitä miten kristityt harrastivat insestiä (kutsuivathan he toisiaan veljiksi ja siskoiksi) ja kannibalismia (nauttivathan he verta ja leipää) piti monet loitolla heidän kokoontumisistaan. Oli myös huhuja, jonka mukaan kristityt palvoivat aasia, kuten eräs löytynyt fresko osoittaa. 

Kirkko ei tällöin vielä kokenut systemaattista vainoa, mutta Trajanuksen (hallitsi 98-117) asettama laki oli tehnyt kristittynä olemisen laittomaksi. Tämä johti tilanteeseen, jossa kristityt joutuivat vaikeuksiin jos esimerkiksi heidän naapurinsa ilmiantoi heidät ja he joutuivat oikeuden eteen. Siksi oli äärimmäisen tärkeä asia osoittaa ihmisille, että kristinusko ei ole vahingollinen asia, eikä sen edustajia tarvitse vainota. Tämä aika nosti esiin apologeetat, kristinuskon puolustajat. Alister McGratin mukaan, Justinos oli apologeetoista merkittävin.

 

Teoksia

Tämä siis on historiallinen tilanne, jonka keskellä Justinos nousi esiin ja esitti kristinuskon puolustuksen useassa teoksessaan. Noin vuonna 150 hän kirjoitti kirjan ”Ensimmäinen Puolustus” osoittaen sen keisari Antonius Piukselle (hallitsi 138-161). Pian ilmestyi ”Toinen Puolustus”, joka oli jatkoa ensimmäiselle Puolustukselle. Ensimmäinen näistä esitti melko perusteellisesti kristinuskon olemuksen, toinen taas puuttui enemmän sitä kohtaan esitettyihin vastaväitteisiin. Hän kirjoitti myös monia muita teoksia, mutta ainoa teos, joka on säilynyt kahden Puolustuksen lisäksi on ”Dialogi Tryfonin kanssa”, joka itse asiassa ilmestyi Puolustuksien välissä noin vuoden 160 paikkeilla, perustuen aiemmin käytyyn keskusteluun Efesossa. Kirja oli aikansa pisin kristityn kirjoittama teos, sisältäen 142 lukua. Kirja on kirjoitettu dialogin muotoon, kuten Platonin kirjoittamat teokset. 

Nämä teokset syntyivät Roomassa ja siellä hän kävi myös face to face -debatteja eri filosofien kanssa. Tunnetuin näistä oli Kreskentios. Kerrotaan, että kun Kreskentios hävisi vuoropuhelun Justinokselle, hän valitti viranomaisille Justinoksesta ja hänet otettiin kiinni. On tämä totta tai ei, niin vuonna 165 Justinos pidätettiin ja häntä syytettiin laittoman uskonnon opettamisesta. Hänet vietiin Junius Rusticuksen, roomalaisen prefektin eteen. Justinos seurasi Jeesusta loppuun saakka, eikä suostunut uhraamaan epäjumalille. Yhdessä kuuden muun kristityn kanssa Justinos kohtasi tuomio, joka hankki hänelle ikimuistoisen tittelin ”Marttyyri”. 

 

AJATUKSET

Kuten todettu, ainoastaan kolme Justinoksen teosta on säilynyt, 1. ja 2. Apologia ja Dialogi Tryfonin kanssa. Tämä rajoittaa hieman Justinoksen ajattelun tutkimista. Justinoksen näkemys Jumalasta oli platonismin kyllästämä. Hän näki Jumalan ja maailman erityisen erillään olevina asioina. Koska Jumala on hyvin etäinen, Hänen ja maailman välillä täytyy olla Välittäjä. Tämä Välittäjä on platonistien ”maailman sielu” ja stoalaisten ”Logos”, Justinokselle Jeesus. (Johanneksen evankeliumin alkujakeet nimittävät Jeesusta juuri Logokseksi, joka on käännetty Raamattuihimme sanalla ”Sana”.) Justinos kehitti erityisesti Logos-teologiaansa Jeesuksesta. Logos on tullut Jumalasta, mutta kuitenkin tavalla, että Jumala ei ”menettänyt itsestään osia”. Kaikki Vanha testamentin kertomukset, joissa Jumala ilmestyy ihmisille, oli itse asiassa Logoksen eli Jeesuksen ilmestymistä heille. Logos toimi myös profeettojen inspiraation lähteenä. Kuitenkin tapa, jolla Justinos yhdistää Logoksen ja Jeesuksen oli asia, jota oikeaoppinen platonisti ei olisi voinut hyväksyä. Joka tapauksessa Justinos yritti osoittaa, että kreikkalainen filosofia ja kristinusko eivät loppujen lopuksi ole niin kaukana toisistaan. Kristinusko oli vakavasti otettava selitysmalli kaikelle.  

Eräs tärkeä seikka Justinoksen ajattelussa on huomio siitä, että monet kristittyjen korostamat asiat ovat olleet jo esille aikaisempien filosofien opeissa. Justinos väittää, että filosofit ovat ottaneet oppinsa Raamatusta eli Vanhasta testamentista — jopa Platon. Platon itse oli siis (Justinoksen mukaan) lukenut Vanhan testamentin, mutta oli vain ymmärtänyt sen virheellisesti. Tämä selittää Justinoksen mukaan miksi kristinusko ja platonismi ovat niin lähellä toisiaan. 

Tuona aikana oli erityisen tärkeää kyetä osoittamaan uskomuksen varhaisuus, koska se kasvatti näkemyksen todistusvoimaa. Koska Vanha testamentti oli vanhempi kuin Platonin opetukset, kristinusko sai ylimääräistä tukea tästä argumentista. Kyse ei siis ole siitä, että muut eivät ole ymmärtäneet mitään ja kristityt ovat ymmärtäneet kaiken. Kyse on siitä, että muut ovat seuranneet vihjeitä melko pitkälle saakka, mutta kristityt ovat päässeet kiinni totuuteen. 

Logos on siis Jumalan ”Järki” (Reason). Mutta myös jokainen ihminen omistaa oman logoksensa, koska he ovat järjellisiä olentoja. Justinoksen mukaan ihmisten logos on tullut jumalalliselta Logokselta. (Idea on peräisin stoalaisilta.) Siksi monet ihmiset ovat lähellä totuutta, vaikka eivät ole kuulleet evankeliumia. Kuitenkin, filosofeilla on vain logoksen siemeniä, kun kristityillä taas on kokonainen Logos, Jeesus itse. Siksi kristityt näkevät totuuden paljon kirkkaammin. Tämän ansiosta profeetat ja monet varhaiset filosofit olivat Justinoksen mukaan itse asiassa kristittyjä! Logoksen ansiosta he tunsivat tavalla tai toisella Kristuksen. 

 

Suhde Raamattuun

Justinos käytti paljon Vanhaa testamenttia kirjoittaessaan Tryfonia vastaan. Uuden testamentin evankeliumeihin hän viittaa "apostolien muistelmina" ja hän itse asiassa antaa Uuden testamentin teoksille suuremman arvon kuin Vanhan testamentin teksteille. Joskus hän viittaa evankeliumeihin teksteihin todeten "on kirjoitettu", joka on ehdoton osoitus siitä, että uudet tekstit olivat nousseet arvovaltaiseen asemaan. Justinoksen ajan Rooman seurakunnalla on siis selvästi korkea käsitys Uuden testamentin Kirjoituksista.

Bruce Metzger ja Michael Kruger tekevät melko selväksi, että Justinos tuntee erityisesti neljä evankeliumia: Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen. Näiden lisäksi Justinos viittaa nimellä ainoastaan Ilmestyskirjaan, jota hän pitää apostolisena tekstinä. Hän ei lainaa Paavalin kirjeitä, mutta koska hän vastusti Markionia, hän varmasti tunsi niitä. Hänellä on melko tunnetuksi tullut lause Ensimmäisessä Apologiassaan, jossa hän kuvaa kristittyjen jumalanpalveluksia. Hänen mukaansa jokaisena sunnuntaina, kun seurakunta on koolla, he lukevat Apostolien muistelmia (eli evankeliumeita) ja Vanhan testamentin profeettoja (huomaa järjestys!). Kun tätä vertaa Markionin ajatuksiin, ero on päivänselvä. Kaiken kaikkiaan Justinos on tärkeä henkilö tuomaan valoa Uuden testamentin kaanoniin toisella vuosisadalla. Hänen teoksensa ovat yksi osoitus neljän evankeliumin arvovallasta hyvin varhaisessa vaiheessa. 

 

Ylösnousemus 

Justinos on hyvä esimerkki siitä, että vaikka hänen ajattelunsa on lävistetty platonistisella filosofialla, hän silti pitää tiukasti kiinni uskosta ruumiin ylösnousemukseen — oppiin, johon yksikään aito platonisti ei halunnut, eikä voinut uskoa. Justinos kirjoittaa Ensimmäisessä Apologiassaan, että sekä pahat että vanhurskaat herätetään tuomiolle. Hänen mukaansa mm. nekromantia eli kuolleiden esiin manaaminen oli yksi osoitus siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Mutta koska hän oli kristitty, hän uskoi, että me tulemme saamaan oman nykyisen ruumiin takaisin, koska Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Aivan kuten Paavali 1. Korinttilaiskirjeen luvussa 15, Justinos lainaa Psalmia 110 osoittaakseen, että ensin Kristus herätetään kuolleista ja hänet otetaan ylös hallitsemaan ja myöhemmin tästä seuraa uskovien ruumiin ylösnousemus. Myös Dialogissa Tryfonin kanssa Justinos selvästi sanoo uskovansa ruumiin ylösnousemukseen. Hän myös toteaa, että hänen aikanaan juutalaiset edelleen väittivät, että opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin haudasta. Tämä oli huhu, joka oli alkanut hyvin varhain, kuten Matteuksen evankeliumi osoittaa (27:62-66; 28:11-15). Sekä sielu että ruumis tulee pelastumaan. Tästä esimerkkinä toimii se, että Jumala herätti Jeesuksen ruumiillisesti kuolleista. Lisäksi, jos pelastus koskisi ainoastaan sielua, tämä olisi vain sitä mitä Platon ja Pythagoras olivat jo sanoneet. Evankeliumi on erityisesti uusi asia, joka tuo ihmisille toivon. 

 

Myöhempää tarkastelua

Justinos jätti teologiassaan monia asioita avoimeksi. Yksi näistä oli Pyhän Hengen rooli. Hän keskittyi niin vahvasti Jumalaan, ja Jeesukseen Logoksena, että Pyhästä Hengestä ei oikeastaan ole juurikaan mainintoja. Miten Hän sopii tähän kuvaan? Toinen vajavaisuus koskee Logoksen olemusta. Oliko Logos yhtä Jumalan kanssa, vai Jumalan alapuolella, luotuna olentona? Justinos ei anna tähän selvää vastausta, vaikka antaa olettaa, että Logoksella on vähäisempi ja vajavaisempi rooli kuin Jumalalla. Kuten tulemme huomaamaan, 300-luvulla kirkko jakautui juuri tämän kysymyksen edessä sen kohdatessa areiolaisuuden. Lopuksi, Justinos ei keskity kovinkaan paljon Jeesuksen maalliseen elämään ja tehtävään. Platonistin tavoin hänen ajatuksensa pysyvät melko abstraktina Logoksen käsittelynä.

Tiivistettynä voimme todeta, että Justinos oli ensimmäinen, joka alkoi käyttää filosofisia konsepteja kristinuskon kuvaamiseen ja puolustamiseen. Myöhemmät suuremmat ajattelijat jatkoivat hänen keskeneräisiä ajatuksiaan eteenpäin, mutta he rakensivat Justinoksen asettamalla perustuksella. 

 

KIRJALLISUUTTA

Gonzalez, Justo. L. 2010. The Story of Christianity. Volyme 1. New York: Harper One. (Sivut 59-68.)

Hill, Jonathan. 2003. The History of Christian Thought. Downers Grove: IVP Academic. (Sivut 16-23.)

Kruger, Michael. 2013. The Question of Canon. Challenging the Status Quo in the New Testament Debate. Nottingham: Apollos / Inter Varsity Press. (Sivut 169-72.)

McGrath, Alister. Christian Theology. 5th edition. New Jersey: Wiley-Blackwell. (Sivu 10.)

Metzger, Bruce. 1997. The Canon of the New Testament. Its Origin, Development, and Significance. Oxford: Clarendom Press. (Sivut 143-48.)

Wright, N. T. 2003. The Resurrection of the Son of God. Lontoo: SPCK. (Sivut 500-03.)

 

Palaa Opetuksiin

Lisätietoja