Uuden testamentin teksti ja käsikirjoitukset

Kirjoittaja Janne Saarela

 

Ihmisillä on erilaisia käsityksiä Uuden testamentin alkuperäisistä käsikirjoituksista, niiden kopiointiprosessista, määrästä ja luotettavuudesta. Tässä tekstissä pyritään esittelemään aihetta melko kattavasti. Luvussa 1 käydään läpi niitä materiaaleja, joita ensimmäisen vuosisadan kirjoittajilla oli käytössään. Luvussa 2 Uuden testamentin käsikirjoituksia verrataan muihin antiikista säilyneisiin teoksiin. Luvussa 3 pyritään esittämään melko kattavasti, millaisia erilaisia käsikirjoituksia tutkijat ovat tähän mennessä löytäneet ja miten käsikirjoituksia lajitellaan. Luvussa 4 esitellään tärkeimpiä varhaisia käännöksiä, joita Uuden testamentin teksteistä tehtiin. Luku 5 on monille lukijoille ehkä kiinnostavin, koska siinä käsitellään käsikirjoitusten kopiointiprosessia ja niitä keinoja miten tutkijat yrittävät päästä käsiksi alkuperäiseen lukutapaan. Luvussa 6 esitellään lyhyesti sitä prosessia, joka johti uskonpuhdistuksen ajoista Nestle-Aland -version syntymiseen. 

Aiheeseen voi perehtyä myös kahden luennon avulla täällä. Jos lukija pelästyy tekstin pituutta lopullisesti, suosittelen hänelle uutta blogiani, jossa esittelen asiaa hyvin lyhyesti tiistaisin. 

Suurin osa lähteistä on kirjallisuudesta, nettilähteisiin pääsee käsiksi linkin kautta. Ne löytyvät lähdeluettelosta. Jos lukija haluaa lukea englanninkielellä yhden Ammattilaisen kirjoittaman kirjan, suosittelen Harold Greenleen Introductionia. 

 

Rakenne:

 

JOHDANTO

 

1. MITEN TEKSTIT SYNTYIVÄT?

    1.1. Kirjoitusmateriaali

        1.1.1. Papyrus

        1.1.2. Koodeksi

          1.1.3 Pergamentti

 

2. UUDEN TESTAMENTIN KÄSIKIRJOITUKSIA

    2.1. Alkuperäiset käsikirjoitukset

    2.2. UT vs. muut antiikin teokset

        2.2.1. Kopioiden määrä

 

3. LÖYDETTYJÄ KÄSIKIRJOITUKSIA

    3.1. Papyrukset

        3.1.1. Kaikkien papyruksien esittely

    3.2. Majuskelit (unsiaalit)

        3.2.2 Valikoitujen majuskelikoodeksien esittely

    3.3. Minuskelit

        3.3.1. Valikoitujen minuskeleiden esittely

    3.4. Lektionaarit

    3.5. Käsikirjoitusten tekstisuvut

        3.5.1. Alexandrialainen

        3.5.2. "Läntinen"

        3.5.3. Bysanttilainen

        3.5.4. Kesarealainen

 

4. UT:N VARHAISIA KÄÄNNÖKSIÄ

    4.1. Syyriankielinen Uusi testamentti

    4.2. Latinankielinen Uusi testamentti

        4.2.1. Vanha latinalainen Uusi testamentti

        4.2.2. Vulgata

    4.3. Koptinkielinen Uusi testamentti

    4.4. Muita varhaisia käännöksiä

    4.5. Kirkkoisien lainaukset

 

5. KÄSIKIRJOITUSTEN KOPIOINTIPROSESSI

    5.1. Tekstin alkuhistoria

    5.2. Tekstikritiikki

    5.3. Eri lukutapojen syitä

        5.3.1. Varianttien merkitykset

        5.3.2. Tutkijoiden ääniä varianteista

    5.4. Muutama valikoitu esimerkki

        5.4.1 Tahattomat virheet

        5.4.2. Tahalliset virheet

    5.5. Kriteerejä oikean vastauksen saamiseksi

        5.5.1. (1) Ulkoiset todisteet

        5.5.2. (2) Sisäiset todisteet

    5.6. Oikeaa lukutapaa etsimässä

        5.6.1 Empivä Jeesus

        5.6.2. Rukous vai rukous & paasto?

        5.6.3. Jeesus Barabbas

        5.6.4. Markus 1:2

        5.6.5. Johannes 1:18

        5.6.6. Luukas 11:2

        5.6.7. Johannes 1:34

    5.7. Case Markuksen evankeliumin loppu (Mark. 16:9-20)

    5.8. Case Aviorikoksesta tavattu nainen (Joh. 7:53-8:11)

 

6. 1500-LUVULTA NYKYAIKAAN

    6.1 Painokone & kreikankielinen Uusi testamentti   

    6.2. Textus Receptuksen synty

        6.2.1. Erasmus Rotterdamilainen

        6.2.2. Rober Estienne

        6.2.3. Theodore Beza

        6.2.4. Elzevirin veljekset

    6.3. Muutama esimerkkijae Textus Receptuksesta

        6.3.1. Taivaalliset todistajat (1. Joh. 5:7-8)

        6.3.2. Apostolien teot 8:37

    6.4. Kriittisen tekstilaitoksen synty

        6.4.1. Carl Lachmann

        6.4.2 Constantin von Tischendorf

        6.4.3. Samuel Prideaux Tregelles

        6.4.4. Westcott & Hort

        6.4.5. Nestle-Aland & GNT

    6.5. Westcott & Hortin kulta-aika

    6.6. Me kaikki pelataan - mutta millä säännöillä?

LOPPUPOHDINTOJA

Viitteet

LÄHTEET

  

 

JOHDANTO

Uuden testamentin (UT) kopioita kutsutaan manuskripteiksi, joka tarkoittaa ”käsinkirjoitettu” (Vaganay & Amphoux 1991, 5.) Maailmassa ei ole toista antiikin aikaista kirjallisuuskokoelmaa, jolla olisi niin hyvät ja runsaat tekstitodisteet kuin UT:lla. Tekstitodisteet tavataan alan kirjallisuudessa jakaa kolmeen pääryhmään: kreikankieliset käsikirjoitukset, varhaiset käännökset ja kirkkoisien lainaukset. Nämä ryhmät taas sisältävät eri kategorioita. Asia voidaan  osoittaa yksinkertaisella taulukolla:

 

Kreikankieliset käsikirjoitukset   Varhaiset käännökset   Kirkkoisien lainaukset  

Papyrukset

Majuskelit

Minuskelit

Lektionaarit

Latina

Syyria

Kopti

Armenia (ym.)

Yli miljoona lainausta UT:n

tekstistä

 

Ensimmäistä kategoriaa käsittelen luvussa 3. Varhaisia käännöksiä ja kirkkoisien lainauksia käsittelen luvussa 4. 

 

1. MITEN TEKSTIT SYNTYIVÄT?

1.1. Kirjoitusmateriaali

Kreikankielellä on pitkä ja rikas historia. Kielen alkuhistoria juontaa juurensa ajalta 1200 eKr. On ymmärrettävää, että kieli muuttuu ajan kuluessa. Esimerkiksi englanninkieliset henkilöt huomaavat tämän lukiessaan King James -käännöstä vuodelta 1611 ja suomalaiset huomaavat tämän helposti lukiessaan Agricolan aikaisia tekstejä (joissa käytetään mm. runsaasti w-kirjainta). Kreikankieltä, jota käytettiin Homeroksesta (700 eKr.) aina Platoniin (300 eKr.) saakka, kutsutaan klassiseksi kreikaksi ja sitä puhuttiin kolmella eri murteella. Suurin syyllinen siihen, että Uuden testamentin aikana kreikankieli oli levinnyt kaikialle maailmaan on  Aleksanteri Suuri. Hän valloitti nuoresta iästään huolimatta miltei koko maailman vuoteen 326 eKr. mennessä. Aleksanteri puhui kreikkaa nimenomaan attikkalaismurteella, joten juuri tämä murre levisi valloitusten kautta ympäri maailmaa. Ajan myötä kieli sai vaikutteita muista kielistä ja syntyi ns. koineekreikka, jonka aikajakso kattaa noin vuodet 300 eKr. - 330 jKr., jolloin Rooman keskus muutti Konstantinopoliin ja alkoi bysanttilaisen kreikan ajanjakso.  

Sana "koinee" tarkoittaa yleistä. Tämä oli tavallisen kansan, Matti ja Maija Meikäläisten kieli. Kieli toimi yksinkertaisemmin kuin klassinen kreikka ja siksi jotkut kirjoittajat käyttivät teoksissaan edelleen klassista kieltä. Tämä liittyy aiheeseemme olennaisesti, koska  juuri tällä murteella, koineekreikalla, kaikki UT:n kirjat kirjoitettiin. Tämä tapahtui ensimmäisellä vuosisadalla (On totta, että joissain jakeissa löydät muutamia arameankielisiä sanoja, kuten Roomalaiskirjeen luvusta 8). Jumala lähetti Paavalin mukaan Jeesuksen maailmaan juuri erityisenä ajanjaksona (Gal. 4:4). Yksi merkittävä asia oli siis ainakin se, että evankeliumi levisi melko nopeasti, koska miltei kaikki puhuivat yhteistä kieltä.  (Ks. Mounce 2003, 1-2; Köstenberger ym. 2016, 18-24.) 

Uuden testamentin teksti siis eroaa melkoisesti meidän teksteistämme pelkästään kielellisistä syistä. Tämän lisäksi teksti kirjoitettiin ilman välilyöntejä, välimerkkejä ja kappalejakoa. Itse asiassa vasta keskiajalla tekstiä alettiin kirjoittaa niin, että sanat olivat selvästi toisistaan erillään. Aina kahdeksannelle vuosisadalla saakka välimerkkejä käytettiin vain satunnaisesti. Myös modernien Raamattujen luku- ja jaejaot ovat melko uusi keksintö. Raamatun tekstin nimittäin jakoi lukuihin Stephan Langton 1200-luvulla ja jakeisiin Robert Estienne vuonna 1551. 

Antiikin ihmiset käyttivät useita materiaaleja kirjoittamiseen: savilevyjä, kiviä, luuta, puuta, nahkaa, erilaisia metalleja, papyrusta ja pergamentteja. Uuden testamentin opiskelijat joutuvat tutustumaan pelkästään kahteen viimeksi mainittuun, koska miltei kaikki UT:n käsikirjoitukset on kirjoitettu näille materiaaleille. (Metzger & Ehrman 2005, 4; Mounce 2003, 13.)

 

1.1.1. Papyrus 

Alunperin tekstit kirjoitettiin musteella papyrukselle (2. Joh. 12). Kreikankielen sana χάρτης (khartees) tässä jakeessa on toinen nimi papyrukselle. Jae tulisi kääntää ”en tahdo tehdä sitä papyruksella ja musteella”.

Papyrus on ollut kirjoitusmateriaalina käytössä Egyptissä jo 3000 eKr. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa papyrusta alettiin hyödyntää laajemmin vasta 5. vuosisadalla eKr. Papyrus on ruokokasvi, joka kasvaa jokien varsilla ja soilla, varsinkin Niilin lähettyvillä. Jobin kirjassa kysytäänkin: "Kasvaako kaisla siellä missä ei ole vettä? Nostaako papyrus varttaan siellä missä ei ole kosteutta? (8:11). Kasvi saattaa kasvaa jopa 3 metriseksi. Koska papyrusta oli saatavilla miltei ainoastaan Niilin lähettyviltä, pitkän aikaa Egypti vastasi käytännössä koko Välimeren kirjoitusmateriaalin tuotannosta. Sitä toki käytettiin muuhunkin tarkoitukseen, kuten korien, sandaalien ja köysien valmistukseen. Viidennellä vuosisadalla eKr. eläneen Herodotoksen mukaan osia kasvista saattoi jopa syödä.

Roomalaisen historioitsijan Plinius Vanhemman (23-79 jKr.) teoksessa "Naturalis Historia" (XIII,xxiii. 74-7) kuvataan prosessia (joskin hieman virheellisesti) miten papyruksesta tehtiin kirjoitusmateriaalia. Ensiksi tämä kolmionmuotoinen kasvi kuorittiin liuskoiksi ja kuivattiin. Tämän jälkeen suikaleet lajiteltiin ja asetettiin samansuuntaisesti vedellä kostutetun levyn päälle vierekkäin. Liuskarivin päälle asetettiin poikittain samanlainen kerros ja nämä puristettiin yhteen. Kasvin sisältämä mahlamainen aine toimi sopivasti liimana. Tuotettu ”levy” kuivatettiin auringonpaisteessa. Lopuksi sen reunat leikattiin tasaisiksi. Lopputuloksena oli pala kirjoitusmateriaalia. Normaalikokoinen kirjoitukseen käytetty papyrus-levy oli kooltaan noin 30 cm (korkeus) x 25 cm (leveys). Korkein tunnettu papyrusarkki on 46 cm, mutta yli 37 cm korkeita arkkeja on vaikea löytää roomalaisajalta (Metzger & Ehrman 2005, 4-5; Hyytiäinen 2009, 21).

Kirjoittamiseen käytettiin kynää ja mustetta: "Minulla olisi sinulle paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tahdo esittää sitä näin kynällä ja musteella" (3. Joh. 13). Kynäksi käännetty sana on κάλαμος (kalamos), joka tarkoittaa kirjaimellisesti ruokoa. Muste valmistettiin hiilestä, kumista ja vedestä. 

Lyhyet tekstit, kuten Filemon, 2. & 3. Johanneksen kirje ja Juudaksen kirje, mahtuivat sopivan kokoiselle papyrusarkille. Näitä papyrus-palasia voitiin myös yhdistää päittäin niin, että ne muodostivat pidemmän kokonaisuuden, joka sitten käärittiin sopivan kokoiseksi kääröksi. Tällaiset kääröt saattoivat olla pituudeltaan jopa 10 metrisiä. Esimerkiksi Luukkaan evankeliumi, Apostolien teot, Matteuksen evankeliumi ja Johanneksen evankeliumi (alenevassa pituusjärjestyksessä) mahtuivat sopivasti normaalikokoiseen kääröön. Näiden tekstien pituus lähenteli kuitenkin maksimipituutta. Käärö ei voinut ylittää tiettyä pituutta olematta hankalasti käsiteltävissä. Tämä oli varmasti yksi syy siihen, että Luukas julkaisi teoksensa 2-osaisena. Gordon Feen (2000, 5) mukaan ei ole löydetty ainoatakaan papyrusta, joka olisi peräisin kääröstä, mutta Stanley Porter (2013, 81) toteaa, että muutamat löydetyt papyrukset ovat todennäköisesti olleet kääröjä, koska niiden takapuolella oleva teksti ei joka ole saman kirjurin tekemä tai sitten se sisältää tekstiä eri teoksesta (P2, P12, P13, P18 ja P43). Varmuudella voidaan siis sanoa, että ainakin 98% löydetyistä papyruksista on ollut alunperin koodeksimuotoisia.

Käärön sisäpuolella papyruksen palat oli asetettu horisontaalisesti eli vaakasuoraan. Hienolla nimellä tätä puolta arkista kutsutaan rectoksi. Toista puolta, jossa papyruksen palat kulkevat vertikaalisesti eli pystysuorassa, kutsutaan versoksi. Lukemisen edetessä kääröä kierrettiin auki toisella kädellä ja kerittiin kiinni toisella kädellä. Kiertämisen helpottamiseksi kääröissä oli rullat. 

Kääröissä oleva kirjoitus järjestettiin sopivan levyisiksi palstoiksi. Kirjoitus tehtiin yleensä sille puolelle, jossa papyrussäikeet olivat vaakasuorasti (recto). Molemmille puolille kirjoittaminen oli todella harvinaista (ks. Hes. 2:10, Ilm. 5:1). Stanley Porter (2013, 81) kuitenkin sanoo, että kristityt siirtyivät todella varhain kirjoittamaan tekstiä papyruksen molemmille puolille. 

Joissain tapauksissa käärön toiselle puolelle kirjoitettiin teoksen nimi ja vastaanottajat. Joskus käärön ulkopuolelle kuitenkin liimattiin nimilappu, joka kertoi, mistä tekstistä on kysymys ja kuka sen on kirjoittanut. Joskus nämä laput irtosivat ja kirjoittajan henkilöllisyys jäi epäselväksi. Näin on hyvinkin voinut käydä Heprealaiskirjeen kohdalla. Kirjeen kirjoittajasta ei nimittäin ole vieläkään päästy yksimielisyyteen. Kääröjä tavattiin säilyttää laatikossa, jota roomalaiset kutsuivat nimellä capsa. Jos nimetöntä kääröä säilytettiin muiden, tunnettujen kääröjen joukossa, nimetön käärö liitettiin helposti saman kirjoittajan nimiin. Ehkä tästä syystä Heprelaiskirje on usein yhdistetty Paavaliin (nykytutkimus ei kuitenkaan pidä uskottavana, että Paavali olisi kirjoittanut kirjeen). 

 

1.1.2. Koodeksi

Kirja sellaisenaan kuin me sen tunnemme ei ollut yleinen ennen UT:n aikaa. Tämän tyyppinen tuote, jossa on lehdet ja sivut, kutsutaan koodeksiksi (latinan kielen sana Codex = kirja). Se tuli käyttöön vasta apostolisen ajan lopussa. Koodeksit valmistettiin papyruksesta. Papyrusarkki taitettiin keskeltä ja yhdestä arkista tuli kaksi lehteä ja neljä sivua. Koodeksien aukeaman kokonaisleveys on ollut keskimäärin 40 cm. Eric Turnerin mukaan kirjuri kirjoitti ensin tekstin valmiiksi, jonka jälkeen hän rakensi arkeista koodeksin (sit. Hyytiäinen 2009, 26-27). Kirjuri oli siis vastuussa koko koontiprosessista. Egyptissä ei-kristillisten teosten kohdalla koodeksia alettiin käyttää kääröjä enemmän vasta 300-luvulta eteenpäin. Kristillisten teosten kohdalla koodeksi oli kuitenkin paljon kääröjä yleisempi jo 100-luvulta eteenpäin. 

Toisen vuosisadan alussa koodeksit saivat suuren suosion kristillisissä piireissä. Bruce Metzgerin ja Bart Ehrmanin (2005, 12-13) mukaan koodeksilla oli kolme suurta etua kääröön nähden.  Ensinnäkin uusi muoto antoi mahdollisuuden pitää yhdessä ja samassa kirjassa useita tekstejä, kuten vaikka neljää evankeliumia tai Paavalin kirjeiden kokoelmaa. Motiivi tähän oli pääasiassa se, että kristinusko joutui puolustuskannalle. Olemassaolonsa puolesta taistelevat seurakunnat halusivat saada mahdollisimman monen tekstin käsiinsä samojen kansien sisälle. Aikaisemmin oli yleistä ajatella, että koska koodeksit esiintyvät ensimmäistä kertaa juuri kristityillä niin kunnia kirjan keksimisestä menee juuri heidän tiliinsä. Tästä ajattelutavasta on kuitenkin uudemman tiedon valossa luovuttu (ks. Hurtado 2015). Toiseksi koodeksista oli paljon helpompi löytää haluttu kohta kuin kääröstä. Kolmanneksi koodeksi säästi rahaa, koska siihen oli helmpompi kirjoittaa molemmille puolille kuin kääröön.

Tutkijat ovat pohtineet jonkin verran kysymystä, miksi kristityt siirtyivät koodeksien käyttöön niin varhain, ehkä jo ensimmäisen vuosisadan lopulla. Hyytiäinen (2009, 30) esittää omana teorianaan, että kristityt halusivat erityisesti erottautua juutalaisista omaksi ryhmäkseen. Juutalaiset nimittäin säilyttivät pyhiä tekstejään juuri kääröissä. Koodeksiin siirtyminen olisi ollut siis tunnettu symboli siitä, että kristityt halusivat erottautua omaksi ryhmäkseen. Koodeksiin kirjoittaminen oli merkki myös siitä, että kirjoituksilla oli pyhä arvo. Apogryfisiä tekstejä kopioitiin nimittäin yleisesti kääröihin, ei koodekseihin (ks. tarkemmin Hyytiäinen 2009). Merkittävän huomion tekee Michael Holmes (2001, 65-66) todetessaan, että 2. vuosisadalla Egyptissä ei-kristilliset teokset kirjoitettiin 97% kääröön siinä kun samalta ajalta olevat kristilliset käsikirjoitukset ovat kaikki koodeksimuotoisia.

Papyruslöydöt ovat paljastaneet, että rivien määrä saattoi monesti vaihdella saman teoksen sisällä. Koodekseissa rivejä oli keskimäärin 20-50/sivu. Koodeksit olivat kuitenkin hankalia tehdä, koska kopioitava teksti oli saatava sopimaan melko tarkasti käytettäville sivuille. Esimerkiksi P75:ssa, joka sisältää osia Luukkaan ja Johanneksen evankeliumista, rivimäärät sivua kohden vaihtelevat 38:n ja 45:n välillä. Näyttää siltä, että kirjuri huomasi kopioinnin edetessä, että koodeksin tila ei ehkä riitä. Niinpä hän alkoi tiivistää kopioimaansa tekstiä. P66 on taas päinvastainen esimerkki. Kopioija on huomannut, että tilaa jää liian paljon, joten hän alkoi kirjoittaa suuremmalla käsialalla kirjoituksen loppua kohden. (Hyytiäinen 2009, 50.)

Papyrusta käytettiin UT:n kirjojen kopiomisessa aina 8. vuosisadalle saakka. Suuri syy papyruksien käytön lopettamiseen oli se, että arabit valloittivat mm. Egyptin 600-luvulla. Bysanttin (Itä-Rooma) valtakunnassa ei ollut enää mahdollisuutta saada papyrusta käsiinsä. (Porter 2013, 82).

 

1.1.3. Pergamentti

Toinen yleisesti käytetty kirjoitusmateriaali papyruksen lisäksi oli pergamentti. Tämä materiaali on hieman kestävämpää kuin papyrus. Se valmistettiin naudan-, lampaan-, vuohen- tai antiloopinnahasta. Sana tulee Pergamonin kaupungista, joka oli antiikin ajan huomattava pergamenttien valmistaja. Pergamentteja oli käytössä jo 1500 eKr., mutta se ei ollut kovin suosittu materiaali sen vaikean valmistuksen vuoksi. Käytäntö muuttui, kun Pergamonissa keksittiin kunnollinen tapa sen valmistamiseen. Plinius Vanhemman mukaan suurimmassa roolissa tässä asiassa oli kaupungin kuningas Eumenes (ehkä Eumenes 2:n, joka hallitsi vuosina 197-159 eKr.) Hän halusi perustaa kaupunkiinsa suuremman ja mahtavamman kirjaston kuin mikä oli Alexandriassa. Egyptiä hallinnut Ptolemaios ei pitänyt ajatuksesta ja hän lopetti papyruksen myymisen Pergamoniin. Eumenes joutui pakotettuna kehittämään oman ja paremman tavan valmistaa hyvää kirjoitusmateriaalia. (Metzger & Ehrman 2005, 8-9.)

Nahkaa liotettiin erityisessä liuoksessa, jotta karvat saatiin irtoamaan kunnolla. Pergamenttia venytettiin mahdollisimman paljon. Näin siitä tuli erityisen joustava, kestävä ja väriltään vaalea. Nahan sisäpuoli oli vaaleampi ja silempi, ulkopuoli oli sitä vastoin keltaisempi ja ryppyisempi. Kirjoittaessa puolella ei kuitenkaan ollut väliä. Monesti pergamenttien laaduissa oli hurjia eroja, mutta esimerkiksi codex Sinaiticuksessa (ks. 3.2.2.) on käytetty huippulaatuisia nahkoja. Monissa pergamenteissa oli nimittäin usein reikiä nahkan huonon laadun vuoksi. (Parker 2010, 45.)

Pergamenttien käyttö kristillisissä piireissä yleistyi vasta 3. tai 4. vuosisadalla, vaikka niitä käytettiin jonkun verran jo myöhään 2. vuosisadalla. Tämä johtui osaksi siitä, että pergamentti oli kalliimpaa kuin papyrukset. Papyrus oli 100- ja 300-lukujen välillä hallitseva kirjoitusmateriaali sekä ei-kristillisissä että kristillisissä teoksissa. Pasi Hyytiäisen (2009, 22-23) gradussaan esittämät taulukot osoittavat, että Egyptissä ei-kristillisten teosten kohdalla pergamentteja ei käytetty juuri lainkaan vuosien 100 eKr. - 700 jKr. välillä. Pergamentti ei siis missään vaiheessa syrjäyttänyt papyrusta ei-kristillisten teosten kohdalla Egyptissä siitä huolimatta, että 400-luvulla sen käyttö yleistyi suuresti. Muualla pergamentti vei papyruksesta voiton joskus 200-luvulla. Feen (2000, 5), Vaganayn & Amphouxin (1991, 6) mukaan kuudennelta vuosisadalta 14. vuosisadalle saakka kaikki tekstit kirjoitettiin pergamenteille. 

Kuuluisia Sinaiticus-kirja joka sisälsi alunperin koko Raamatun, käsitti aikanaan noin 360 pergamenttinahkaa. Tällaisten  valmistus oli kuitenkin todella kallista ja aikaa vievää. Siksi niitä ei ollut saatavilla kuin äärimmäisen harvoissa paikoissa. Kalliin hinnan ja hankalan saatavuuden vuoksi kopioijat tekivät joskus kompromisseja ja he pesivät ja hankasivat käytetyn pergamentin puhtaaksi, jotta uusi teksti saataisiin vanhan tilalle. Tällainen ikävä tapaus sattui myös eräälle UT:n sisältävälle pergamentille, Codex Ephraemi Rescriptukselle (kutsutaan symbolilla ”C”), joka on peräisin 400-500 -luvulta. Noin vuonna 1100 eräs munkki raapusti kirjoitetun tekstin pois, jotta hän saisi tilaa 300-luvun syyrialaisen Efraim-nimisen kirkkoisän kirjoituksille. Tutkijat ovat kemikaalien avulla saaneet vanhan tekstin näkyviin sen verran hyvin, että koodeksi on nyttemmin tutkijoiden käytössä UT:n alkuperäisen tekstin selvittämisessä. Suurin osa säilyneistä UT:n käsikirjoituksista onkin juuri pergamenteille kirjoitettuja koodekseja. Nykyään on löydetty noin 320 majuskeleilla eli suurilla kirjaimilla kirjoitettua pergamenttikäsikirjoitusta. 

Kiinassa keksitty paperi vei lopulta voiton pergamentista joskus keskiajalla, kun arabialaiset toivat sen mukanaan Eurooppaan. Vanhin tunnettu eurooppalainen paperille kirjoitettu käsikirjoitus on vuodelta 1109. Kuitenkin vasta 1300-luvulta saakka kaikki tekstit painettiin paperille. Pergamentin aika oli ohi.

  

 

 

Yllä oleva kuva (Greenlee 1994,23) tiivistää tämän luvun melko hyvin. Ylhäällä on numeroitu vuosisadat ensimmäisestä viiteentoista.

- Ensimmäinen linja näyttää käytetyn materiaalin: papyrus vaihtui pargamenttiin 4. vuosisadalta eteenpäin ja paperi alkoi hallita 14. vuosisadalta eteenpäin.

- Toinen linja näyttää, että ensin kirjoittamiseen käytettiin ruokoa, myöhemmin sulkaa.

- Kolmas linja näyttää teosten muodon. 1. vuosisadalla käytössä oli papyruslehtinen ja -käärö. 2. vuosisadalta eteenpäin kristityt alkoivat käyttää koodeksia eli kirjaa.

- Neljäs linja näyttää muutoksen kirjaimissa. Minuskelikirjoitus alkoi hallita 9. vuosisadalta eteenpäin.

 

(Bruce 1992, 15-21, 248, 292; Kankaanniemi 2010, 48; Brown 1997, 48; Strobel/Metzger 2005, 83; Gyllenberg 1969, 29-32, 38; Wallace 2009b; Riekkinen & Veijola 1983, 34-38; Hyytiäinen 2009, 21-22, 50, 62; Porter 2013, 83; Kenyon, luku 3; Vaganay & Amphoux 1991, 5-8; Metzger & Ehrman 2005, 4-10; Parker 2010, luvut 2 ja 4; Hurtado 2006b, 83-85.)

* Jos lukija haluaa tutustua uusimpaan tutkimukseen, joka käyttää papyruslöytöjä hyväkseen analysoidessaan varhaista näkemystä Uuden testamentin arvovaltaisista kirjoituksista, suosittelen kääntymään Hurtadon (2006, luku 2) ja Hillin (2012, luku 1) teoksien puoleen.  

 

2. UUDEN TESTAMENTIN KÄSIKIRJOITUKSIA 

2.1. Alkuperäiset käsikirjoitukset

Kaikki UT:n alkuperäiset käsikirjoitukset ovat tuhoutuneet. Toisin ei voisi ollakaan, koska papyrus säilyy pitkään vain poikkeuksellisissa olosuhteissa, kuten Egyptin aavikoilla ja Kuolleen meren tuntumassa. Liiallinen kosteus tuhoaa papyruksen nopeasti. Onneksi tekstejä kopioitiin ennen niiden tuhoutumista seurakuntien keskuudessa ja nykyään tutkijat ovat voineet rekonstruoida miltei täydellisesti ne tekstit, joita alkuperäiset kirjoittajat kirjoittivat. Käytännössä noin 90 % UT:n tekstistä on kiistatonta ja suuri osa poikkeavista lukutavoista ei olennaisesti vaikuta tekstin tarkoitukseen (Porter 2013, 66; Fee 2000, 15).

Tekstien varhaisesta kopiomisesta hyvä esimerkki on Kleemensin, Rooman seurakunnan johtajan, kirje Korinttilaisille. Kirjeestä käy ilmi, että hän tunsi vuonna 96 Paavalin kirjeistä Roomalaiskirjeen ja 1. Korinttilaiskirjeen. Vuoteen 96 mennessä Rooman seurakunnalla oli siis jo hallussaan tiettyjä UT:n kirjeitä, joita ei ollut alunperin lähetetty heille. (Bruce 1992, 15-20, 248-49; Brown 1997, 50; Kankaanniemi 2010, 47.)

Kaikki tutkijat ovat siis sitä mieltä, että Kleemens siteeraa kirjeessään Roomalaiskirjettä ja 1. Korinttilaiskirjettä. Stanley Porter kuitenkin osoittaa, että Kleemens siteeraa kirjeessään myös Tiituskirjettä ja Heprealaiskirjettä (1:3 sit. Tiit. 2:4-5; 2:7 & 24:4 sit. Tiit. 3:1, 2:21, 3:17; 36:2-5 sit. Hepr. 1:1-14). Kirjeen sanastoa analysoimalla on myös huomattu, että Kleemens on todennäköisesti tuntenut 2. Korinttilaiskirjeen, Galatalaiskirjeen, Efesolaiskirjeen, Filippiläiskirjeen, Kolossalaiskirjeen ja 1. Timoteuskirjeen (36:2 sit. 2. Kor. 3:18; 2:1 sit. Gal. 3:1; 5:2 sit. Gal. 2:9; 36:2 sit. Ef. 4:18; 46:6 sit. Ef. 4:4-6; 59:3 sit. Ef. 1:18; 3:4 & 21:2 sit. Fil. 1:27; 47:1-2 sit. Fil. 4:15; 59:2 sit. Kol. 1:12-13; 61:2 sit. 1. Tim. 1:17). Näiden todisteiden valossa on todennäköistä olettaa, että Kleemens tunsi myös 1. & 2. Tessalonikalaiskirjeen ja 2. Timoteuskirjeen, vaikka hän ei niitä suoraan lainaakaan. Kleemensin kirje Korinttilaisille vuodelta 96 on vakuuttava osoitus siitä, että Paavalin kirjeet tunnettiin laajalti kokoelmina jo ensimmäisen vuosisadan loppupuolella, mahdollisesti viimeistään vuoden 80 tienoilla. (Porter 2013, 112-13.)

Miten kauan alkuperäiset käsikirjoitukset säilyivät kristittyjen keskuudessa? Tämä on kysymys, jota ei yleensä käsitellä tekstikritiikkikirjoissa kovinkaan laajasti. Esitän seuraavaksi kaksi konkreettista tekstiä, jotka puhuvat asiasta. Sen jälkeen esittelen lyhyesti Craig Evansin hiljattain esiintuomia huomioita.

Ensimmäinen lainaus, johon emme paneudu sen tarkemmin, tulee Alexandrian piispa Pietarilta (k. 311). Eräässä teoksessa kerrotaan Pietarin todenneen, että hänen aikanaan Efeson seurakunnalla oli edelleen hallussaan alkuperäinen Johanneksen evankeliumi. Jos lainaus pitää paikkansa, käsikirjoitus olisi ollut Pietarin aikana noin 200 vuotta vanha. (Evans 2015b, 32.)

Samaan asiaan liittyen Darrel Bock ja Daniel Wallace tekevät erään mielenkiintoisen huomion. He lainaavat Tertullianuksen (n. 150-230 jKr.) tekstejä harhaoppisia vastaan (Prescription against Heretics, luku 36):

Come now, you who would indulge a better curiosity, if you would apply it to the business of your salvation, run over [to] the apostolic churches, in which the very thrones of the apostles are still pre-eminent in their places, in which their own authentic writings [lat. authenticae litterae] are read, uttering the voice and representing the face of each of them severally. (Wallace 2009b).

Tertullianus joutui kommentoimaan skeptikkojen epäilyksiä alkuperäisistä dokumenteista. Tertullianus kehottaa skeptikkoja menemään tiettyihin seurakuntiin katsomaan apostolien autenttisia kirjoituksia (lat. authenticae litterae). Kiistaa käydään siitä, mitä Tertullianus tarkoitti sanalla ”autenttinen”. On epätodennäköistä, että termi viittaisi "kokonaisiin käsikirjoituksiin", koska tällaisia oli saatavilla muualtakin kuin Tertullianuksen mainitsemista paikoista. Latinankielinen sana tarkoittaa kirjaimellisesti alkuperäistä. Tertullianuksen mukaan useat apostolien alkuperäiset kirjeet olivat vielä 2. ja 3. vuosisadan taitteessa tallessa monissa seurakunnissa. Hän viittaa Paavalin lähettämiin kirjeisiin Korinttiin, Filippiin, Tessalonikaan, Efesoon ja Roomaan. Se tosiasia, että alkuperäisiin käsikirjoituksiin ei viitata Tertullianuksen jälkeen, viittaa siihen suuntaan, että ne olivat tuhoutuneet viimeistään kolmannen vuosisadan alkuun tultaessa. (Bock & Wallace 2007, 45-46; Wallace 2009b; Jones 2007, 37, 155.)

Tässä ei kuitenkaan ole kaikki mitä asiasta voidaan sanoa. Kanadalainen Uuden testamentin professori Craig Evans on vuoden 2015 artikkelissaan käsitellyt asiaa uusien käsikirjoitustodisteiden avulla. Evansin huomiot voidaan tiivistää seuraavasti.

(1) Oksyrkhynkhos-nimisestä kaupungista on löydetty yli puoli miljoonaa erilaista antiikin aikaista käsikirjoitusta 1800-1900-lukujen taitteessa. Tämä paikka on monille tuttu siksi, että sieltä löytyi muutama Tuomaan evankeliumia sisältävä käsikirjoitus (P.Oxy. 1, 654 ja 655). Suurin osa löyteneestä kirjallisuudesta on ajalta 100-200 jKr. Löytö pitää sisällään kokonaisia kirjastoja ja laajoja kokoelmia erilaisia teoksia, kuten filosofiaa, kommentaareja, kielioppia, lääketiedettä jne. Koska virallisia käsikirjoituksia yleensä leimattiin mm. päivämäärällä, niiden käyttöikää ja maantieteellistä paikkaa voidaan selvittää paikka paikoin todella tarkasti. Jotkut teokset jopa siirrettiin satojen kilometrien päähän muutaman viikon kuluessa. George Houston on osoittanut, että monien käsikirjoitusten käyttöikä kulki 75-500 vuoden välillä ja niiden keskimääräinen käyttöikä oli 150 vuotta. Tätä huomiota tukee myös muutamien historioitsijoiden maininnat. Esimerkiksi Plinius Vanhempi kertoo nähneensä erään teoksen alkuperäisiä käsikirjoituksia, joilla oli ikää noin 200 vuotta (Nat. Hist. 13.38). Myös Qumranin yhteisön säilynyt kirjasto kertoo, että teokset säilyivät useita satoja vuosia. Evansin huomio on se, että meillä ei ole mitään syitä estää tekemästä samaa huomiota UT:n teosten kohdalla. 

(2) Uudet löydöt siis osoittavat, että yllä mainitussa Tertuallianuksen väitteessä ei ole mitään epäuskottavaa. Se, että Paavalin alkuperäiset kirjeet olivat edelleen olemassa reilu 100 vuotta myöhemmin, sopii hyvin siihen mitä tiedämme teosten käyttöiästä. Mutta jos alkuperäiset teokset säilyivät oletettua pidempään ja niitä kopioitiin ahkerasti, tämä muuttaa meidän näkemystämme ensimmäisten vuosisatojen kopiointiprosessista. Eri kopiointikertojen määrä (kopion kopion kopion kopio ...) saattaa hyvinkin olla monien käsikirjoitusten kohdalla pienempi kuin tähän saakka ollaan oletettu. 

Juuri tämän enempää aiheesta ei oikeastaan pysty sanomaan. Todisteet antavat mielestäni olettaa perustellusti, että UT:n alkuperäiset käsikirjoitukset säilyivät mahdollisesti aina kolmannelle vuosisadalla saakka. Tarkemmin toisella vuosisadalla tapahtuneesta kopioinnista voi lukea toisesta tekstistäni.

 

2.2. UT vs. muut antiikin teokset

Kun puhumme siitä, että UT:n alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kadonneet, on muistettava, että tilanne on sama joka ikisen antiikin tekstin kohdalla. Kun puhumme UT:n käsikirjoitusten määrästä, sitä on hyvä verrata muihin antiikin ajan teoksiin. Esimerkiksi Tacitus, roomalainen historioitsija kirjoitti noin vuonna 115 jKr. teoksen ”Keisarillisen Rooman historia”. Hänen ensimmäiset kuusi kirjaansa ovat olemassa tänä päivänä ainoastaan yhdessä käsikirjoituksessa ja se kopioitiin noin vuonna 850. Kirjat 11-16 ovat toisessa käsikirjoituksessa, joka on peräisin 11. vuosisadalta. Kirjat 7-10 ovat kadonneet. 31 käsikirjoituksen palasta on 15. vuosisadalta. (Jones 2012; Epp 1993a, 31.)

Toisena esimerkkinä voimme mainita Josefuksen, tärkeän juutalaisen historioitsijan ensimmäiseltä vuosisadalta. Hänen teoksestaan ”Juutalaissota” on jäljellä yhdeksän kreikankielistä käsikirjoitusta. Ne on kopioitu 10., 11. ja 12. vuosisadalla. Niistä on olemassa myös latinankielinen käännös 4. vuosisadalta ja keskiaikaista venäjänkielistä materiaalia 11. ja 12. vuosisadalta. (Strobel/Metzger 2005, 80.)

UT:n jälkeen seuraavaksi eniten käsikirjoituksia on Homeroksen Iliaalla, joka oli antiikin kreikkalaisten raamattu. Siitä on jäljellä noin 650 kreikankielistä käsikirjoitusta ja ne ovat peräisin 2. ja 3. vuosisadalta sekä siitä eteenpäin. Aika alkuperäisten sekä säilyneiden käsikirjoitusten välillä on pitkä, koska Homeros kirjoitti noin 800 eKr. (Strobel/Metzger 2005, 81.)

Tässä esimerkki UT:n ja viiden kreikkalais-roomalaisen historioitsijan teosten käsikirjoitusten määrästä (Lenho; Bock & Wallace 2007, 51; Wallace 2011/2; Metzger & Ehrman 2005, 50-51. Parhaan ja kattavimman taulukon voi lukea Clay Jonesin kynästä täällä.):

 

 

 

 

Teos/Kirjoittaja Vanhin käsikirjoitus Käsikirjoitusten määrä
Herodotos (484-425 eKr.) 10. vuosisata jKr. 109
Thukydides (460-400 eKr.) 3. vuosisata eKr. 96
Livius (59 eKr. - 17 jKr. 5. vuosisata jKr. 150

Velleius Paterculus

(20 eKr. - 30 jKr.)

? 1
Tacitus (56-120 jKr.) 9. vuosisata jKr. 2+31
Suetonius (69-140 jKr) 9. vuosisata jKr. 200+
Uusi testamentti

Vanhin tekstikatkelma 125 jKr.

Koko UT 350 jKr.

n. 5800 kreikankielistä, n. 

10 000 latinankielistä ja noin

miljoona lainausta kirkkoisiltä

 

 

 

  

  • Herodotus oli kreikkalainen historiankirjoittaja. Häntä pidetään kreikkalaisen historiankirjoittamisen isänä. Hän oli ensimmäinen, joka yritti kirjoittaa todellista historiaa eri lähteitä vertailemalla.
  • Thukydides oli kreikkalainen historioitsija. Hänet tunnetaan teoksestaan Peloponnesolaissota.
  • Livius oli roomalainen historioitsija, joka kuului keisari Augustuksen sisäpiiriin. Hänet tunnetaan parhaiten Rooman varhaishistoriasta kertovasta kirjastaan Ab urbe condita, joka kertoo Rooman historian alusta Liviuksen omaan aikaan saakka.
  • Tacitus oli roomalainen senaattori ja historioitsija. Häntä pidetään merkittävimpänä Rooman historian kirjoittajana. Pääteokset kertovat keisareiden elämänhistoriasta.
  • Suetonius oli virkamies keisari Hadrianuksen aikana. Hänet tunnetaan parhaiten teoksestaan De vita Ceasarum. Se kertoo 12 ensimmäisen keisarin elämästä.
  • Lienee hyvä tietää, että kolmen viimeksi mainitun kirjoittajan teosten pohjalta me olemme rakentaneet kuvamme antiikin Roomasta.

 

Tämä lista on siitä huomionarvoinen, että iso yleisö ei juuri koskaan mieti mistä opettajat ja tutkijat tietävät mitä esimerkiksi antiikin Roomassa tapahtui. Osuvan esimerkin voisi ottaa Tieteen Kuvalehden Historia -lehdestä, jossa oli kuusisivuinen artikkeli Rooman keisari Nerosta (18/2015). Lehdessä kerrotaan hyvin yksityiskohtaisia asioita 2000 vuotta sitten eläneestä keisarista, joka oli mielipuoli. Mutta jotta tällaisen artikkelin voi ylipäätään saada kasaan, on tukeuduttava lähinnä Tacituksen ja Suetoniuksen teksteihin. Parhaat olemassaolevat käsikirjoitukset on kirjoitettu noin 800 vuotta Neron kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tutkijat suhtautuvat näihin teksteihin siten, että he pitävät niitä lähtökohtaisesti samoina teksteinä, joita Tacitus ja Suetonius kirjoittivat. 

Joka tapauksessa UT:n käsikirjoitukset sisältävät erilaisia kokoelmia. Tässä on tiivistettynä taulukko, josta näkee miten monia käsikirjoituksia  meillä on eri UT:n kirjoista. Suurin osa on kuitenkin katkelmallisia. Vain 60 käsikirjoitusta sisältää kokonaisuudessaan UT:n tekstin.:

  • Evankeliumit: noin 2300 käsikirjoitusta
  • Paavalin kirjeet: noin 800 käsikirjoitusta
  • Apostolien teot ja katoliset kirjeet: noin 700 käsikirjoitusta
  • Ilmestyskirja: noin 300 käsikirjoitusta

(Wallace 2011/11; Holmes 2001, 49; Metzger & Ehrman 2005, 51.) 

Sama asia taulukkona:

 

Tämä Alandien (painos vuodelta 1988, s. 83) parikymmentä vuotta vanha taulukko tiivistää melko näppärästi miten paljon eri käsikirjoituksia on säilynyt mistäkin Uuden testamentin kirjasta. 

  • Neljä taulukkoa vasemmalta oikealle: evankeliumit (e), Apostolien teot ja katoliset kirjeet (a), Paavalin kirjeet (p) ja Ilmestyskirja (r).
  • Musta laatikko tarkoittaa sitä, että käsikirjoitukset pitävät sisällään kaikki Uuden testamentin teokset. Näitä käsikirjoituksia on 59 kpl.
  • Pystyviivoitettu osio tarkoittaa sitä, että käsikirjoitus pitää sisällään evankelimit, Apostolien teot ja katoliset kirjeet. Näitä käsikirjoituksia on 149 kpl.
  • Vaakaviivoitettu osio tarkoittaa kokonaisia käsikirjoituksia. (e):n kohdalla näitä on niinkin paljon kuin 1942 kpl, (a):n kohdalla 405 kpl, (p):n kohdalla 509 kpl ja (r) kohdalla 220 kpl. 
  • Valkoinen väri kertoo jos käsikirjoitus on katkonainen eli se ei pidä sisällään kokonaista teosta. Esimerkiksi Ilmestyskirjasta vuonna 1988 oli olemassa 8 katkonaista käsikirjoitusta.

 

Jos puhumme käsikirjoitusten määrästä ja niiden iästä, UT:n teksteihin skeptisesti suhtautuvan tulisi johdonmukaisuuden nimessä suhtautua antiikin muihin teoksiin paljon skeptisemmin. Asiat ovat melko hyvin siinäkin mielessä, että pelkästään toiselta vuosisadalta meillä on olemassa noin tusinan verran käsikirjoituksia. Niissä yhteensä Uuden testamentin tekstiä on säilynyt 43%. (Wallace 2011d, 34-35, + viite 14. Ks. tämän kirjoituksen otsikko 3.1.1. Lukumäärä voi vaihdella papyruksien ajoituksen mukaan. Lukumäärä voi olla myös lähempänä 20, kuten lukija voi huomata.)

 

2.2.1. Kopioiden määrä

UT:n käsikirjoituksia on siis säilynyt hämmästyttävän paljon. (Laskuihin ei tietenkään oteta mukaan 1500-luvun jälkeisiä kriittisiä editioita.) Ero muihin antiikin teksteihin on niin suuri, että voidaan sanoa UT:n painivan totaalisesti omassa sarjassaan. Vuoden 2016 tammikuun tilastojen mukaan kreikankielisiä käsikirjoituksia on olemassa 5856 kappaletta. Kun siirrymme käännöksiin, pelkästään latinan kielisiä käsikirjoituksia on olemassa yli 10 000. Muista varhaisista käännöksistä on olemssa noin 5000 - 10 000 käsikirjoitusta. Näin ollen, kun laskemme yhteen kaikki käsikirjoitukset, UT:sta on olemassa noin 25 000 käsikirjoitusta.

Emme ole kuitenkaan pelkästään näiden käsikirjoituksien varassa. Koko UT (muutamaa jaetta lukuunottamatta) voitaisiin rekonstruoida kirkkoisien lainausten perusteella. He nimittäin lainasivat UT:n tekstejä laajasti saarnoissaan, kommentaareissaan ja traktaateissaan. Tähän mennessä on löytynyt noin miljoona kirkkoisien lainausta UT:sta. (Lenho; Strobel/Metzger 2005, 79; Wallace 2016a)

 


3. LÖYDETTYJÄ KÄSIKIRJOITUKSIA


Kreikankieliset käsikirjoitukset jaetaan tavallisesti neljään kategoriaan: papyrukset, majuskelit, minuskelit ja lektionaarit. Luokitustapa on hieman harhaanjohtava, koska papyrus on materiaali, kun taas sanat "majuskeli" ja "minuskeli" viittavat käytettyjen kirjaimien kokoon. Järkeväpää luokittelutapaa ei kuitenkaan ole ainakaan yleisesti ottaen käytetty. Seuraavaksi muutama sana näiden eri käsikirjoitusten lajittelusymboleista.

Sveitsiläinen Johann Jakob Wettstein (1693-1754) oli ensimmäinen, joka alkoi luokitella käsikirjoituksia eri symboleilla vuosina 1751-1752 ilmestyneessä teoksessaan. Hän merkkasi majuskelikäsikirjoitukset suurilla aakkosilla ja minuskelit arabialaisilla numeroilla. Luokitusta täsmeni Caspar Rene Gregory (1846-1917). Hän erotti eri symboleilla papyrukset pergamenttikäsikirjoituksista. Papyruksien symboliksi tuli "P"-kirjain ja numero. Majuskelikäsikirjoituksia merkattiin edelleen suurilla aakkosilla, mutta niiden lukumäärän lisääntyessä luokittelua oli pakko muuttaa aakkosten vähäisen määrän vuoksi. Jokainen käsikirjoitus sai symbolikseen arabialaiset numerot, jotka alkoivat aina numerolla 0. Lektionaarit hän merkkasi pienellä l-kirjaimella. Tämän lisäksi hän halusi erottaa eri symboleilla sen, mitkä UT:n teokset ne sisältävät. Näin ollen pelkkä "l" sisälsi vain evankeliumit, "la" tarkoitti Apostolien tekoja ja kirjeitä, "l+a" sisälsi evankeliumit, Apostolien teot ja kirjeet. Kreikankieliset lektionaarit eivät sisällä Ilmestyskirjaa. (Metzger & Ehrman 2005, 48-49.)

Ehdottoman suurin osa käsikirjoituksista sisältää vain osia Uuden testamentin tekstistä. David Parkerin mukaan ainoastaan 61 käsikirjoitusta sisältää kokonaisen Uuden testamentin tekstin. Näistä 6-8 on alunperin sisältänyt kokonaisen Ramatun. (Parker 2009, 70.)

 

3.1. Papyrukset


Tärkein osan vanhoista käsikirjoituksista muodostuu papyruksista. Ne numeroidaan P-kirjaimen ja numeron avulla: P1, P2, P3 jne. Numero vastaa kunkin papyruksen julkaisemisjärjestystä eli P1 on papyruslöydöistä enimmäinen, P2 toinen jne. Nestle-Aland28, joka ilmestyi vuonna 2012, listaa 127 löydettyä papyrusta. Nyt niitä on julkaistu 131 kpl. Suurin osa löydetyistä papyruksista ovat koodeksimuotoisia. Vain P12, P13, P18 ja P22 ovat olleet kääröjä.  (Fee 2000, 4; Epp 2012, 6).

Papyrukset ovat melko uusia tulokkaita modernissa tekstikritiikissä. Vain kourallinen papyruksia tunnettiin ennen 1900-luvun alkua. Vuonna 1862 Constantin von Tischendorf löysi papyruksen, joka tunnetaan nyt P11. Vuonna 1890 J. Rendel Harris julkaisi P1:n. (Epp 2012, 2-3.) Papuruksien kulta-aika voidaan ajoittaa vuosiin 1930-1980. Tämä johtuu siitä, että tällöin julkaistiin erityisen tärkeitä papyruksia, kuten Chester Beatty -papyrukset, joista uutisoitiin London Timesissa 19 marraskuuta 1931. Lukijan on siis pidettävä mielessä, että vaikka käsittelemme tässä papyrukset ensimmäisenä, ne ovat tekstikriittisessä tutkimuksessa kaikkein nuorimpia tulokkaita. (Epp 1993a, 24.)

On ikävä tosiasia, miten vähän papyruksien, kuten myös myöhemin esiteltävien majuskeleiden alkuhistoriasta tiedetään. On kuitenkin todennäköistä, että esimerkiksi P52 on peräisin joko Al-Fayyumista tai Oksyrkhynkhoksesta, keski-Egyptistä. (Epp 2000, 279.)

Suurin osa UT:n tekstistä on säilynyt papyruksilla. Kaikki papyrukset kirjoitettiin suurilla kirjaimilla eli majuskeleilla. Kaikki papyrukset ovat kuitenkin katkelmallisia, eikä mikään niistä sisällä UT:n tekstiä kokonaisuudessaan. Itse asiassa suurin osa niistä sisältää vain kourallisen jakeita, jotkut vain yhden jakeen, kuten P12. Vanhin tunnettu käsikirjoituskatkelma tällä hetkellä on P52 eli Ryland-papyrus, joka on ajoitettu noin vuoteen 125 jKr. Se on kooltaan vain 6x9 cm. Tämä pieni palanen on ollut osa koodeksia, koska tekstiä on molemmilla puolilla. P52 sisältää Johanneksen evankeliumin osat 18:31-33 ja 18:37-38 (näissä jakeissa on talletettu Jeesuksen ja Pilatuksen välinen keskustelu). Sen löysi Colin Roberts vuonna 1934. Papyruksen ajoitus lopetti pohdinnat siitä, että Johanneksen evankeliumi olisi kirjoitettu myöhään toisella vuosisadalla, kuten jotkut saksalaiset teologit (kiitos F. C. Bauerin) 1800-luvulla arvelivat (White 2011; ks. Wallace 2011 c, 1).

 

3.1.1. Kaikkien papyruksien esittely

Seuraavassa on lista eri papyruksia ajoituksineen ja sisältöineen. Papyruksista on säilynyt vain osia. Tästä syystä niiden sisältämät jakeet ovat rikkonaisia.

  • P1 on noin vuodelta 250 jKr. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 1:1-9, 12, 14-20. 
  • P2 on 6. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 12:12-15.
  • P3 on 5. tai 6. vuosisadalta. Sisältää Luukkaan evankeliumin jakeet 7:36-45; 10:38-42.
  • P4, noin vuosilta 125-150 jKr. Sisältää Luukkaan evankeliumin jakeet 1:58-59; 1:62-2:1; 2:6-7; 3:8-4:2; 4:29-32, 34-35; 5:3-8; 5:30-6:16.
  • P5 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 1:23-31, 33-40; 16:14-30; 20:11-17, 19-20, 22-25.
  • P6 on 4. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 10:1-2, 4-7, 9-10; 11:1-8, 45-52.
  • P7 on 3. vuosisadalta. Sisältää Luukkaan evankeliumin jakeet 4:1-3. 
  • P8 on 4. vuosisadalta. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 4:31-37; 5:2-9; 6:1-6, 8-15.
  • P9 on 3. vuosisadalta. Sisältää 1. Johanneksen kirjeen jakeet 4:11-12, 14-17.
  • P10 on 4. vuosisadalta. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 1:1-7. 
  • P11 on 6. vuosisadalta. Sisältää 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 1:17-22; 2:9-12, 14; 3:1-3, 5-6; 4:3-5:5, 7-8; 6:5-9, 11-18; 7:3-6, 10-14.
  • P12 on 3. vuosisadalta. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeen 1:1. 
  • P13 on 2. ja 3. vuosisadan väliltä. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeet 2:14-5:5; 10:8-22; 10:29-11:13; 11:28-12:17.
  • P14 on 5. vuosisadalta. Sisältää 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 1:25-27; 2:6-8; 3:8-10, 20.
  • P15 on 3. vuosisadalta. Sisältää 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 7:18-8:4.
  • P16 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää Filippiläiskirjeen jakeet 3:10-17; 4:2-8.
  • P17 on 4. vuosisadalta. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeet 9:12-19.
  • P18 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää Ilmestyskirjan jakeet 1:4-7. 
  • P19 on 4. ja 5. vuosisadan väliltä. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 10:32-11:5. 
  • P20 on 3. vuosisadalta. Sisältää Jaakobin kirjeen jakeet 2:19-3:9.
  • P21 on 3. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 12:24-26, 32-33.
  • P22 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 15:25-16:2, 21-32.
  • P23 on 3. vuosisadalta. Sisältää Jaakobin kirjeen jakeet 1:10-12, 15-18. 
  • P24 on 4. vuosisadalta. Sisältää Ilmestyskirjan jakeet 5:5-8; 6:5-8.
  • P25 on 4. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 18:32-34; 19:1-3, 5-7, 9-10.
  • P26 on vuodelta 600. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 1:1-16.
  • P27 on 3. vuosisadalta. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 8:12-22, 24-27; 8:33-9:3, 5-9. 
  • P28 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 6:8-12, 17-22.
  • P29 on 3. vuosisadalta. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 26:7-8, 20.
  • P30 on 3. vuosisadalta. Sisältää 1. Tessalonikalaiskirjeen jakeet 4:12-13, 16-17; 5:3, 8-10, 12-18, 25-28 ja 2. Tessalonikalaiskirjeen jakeet 1:1-2.
  • P31 on 7. vuosisadalta. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 12:3-8.
  • P32 on noin vuodelta 200. Sisältää Tiituksen kirjeen jakeet 1:11-15; 2:3-8.
  • P33 on 6. vuosisadalta. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 7:6-10, 13-18; 15:21-24, 26-32. Sama kuin P58.
  • P34 on 7. vuosisadalta. Sisältää 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 16:4-7, 10; 2. Korinttilaiskirjeen jakeet 5:18-21; 10:13-14; 11:2, 4, 6-7.
  • P35 on ehkä 4. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 25:12-15; 20-23.
  • P36 on 6. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 3:14-18, 31-32, 34-35.
  • P37 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 26:19-52.
  • P38 on 3. vuosisadan lopulta. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 18:27-19:6, 12-16.
  • P39 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 8:14-22. 
  • P40 on 3. vuosisadalta. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 1:24-27; 1:31-2:3; 3:21-4:8; 6:4-5, 16; 9:16-17, 27.
  • P41 on 8. vuosisadalta. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 17:28-18:2, 17-18, 22-25, 27; 19:1-4, 6-8, 13-16, 18-19; 20:9-13, 15-16, 22-24, 26-38; 21:3, 4, 26-27; 22:11-14, 16-17 (kreikaksi); Ap.t. 17:30-18:2, 25, 27-28; 19:2-8, 15, 17-19; 20:11-16, 24-28; 20:36-21:3; 22:12-14, 16-17 (koptiksi).
  • P42 on 7. ja 8. vuosisadan väliltä. Sisältää Luukkaan evankeliumin jakeet 1:54-55; 2:29-32 (kreikaksi); Luuk. 1:46-51 (koptiksi).
  • P43 on 6. ja 7. vuosisadan väliltä. Sisältää Ilmestyskirjan jakeet 2:12-13; 15:8-16:2.
  • P44 on 6. ja 7. vuosisadan väliltä. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 17:1-3, 6-7; 18:15-17, 19; 25:8-10; Johanneksen evankeliumin jakeet 9:3-4; 10:8-14; 12:16-18.

 

  • Chester Beatty -papyrukset eli P45, P46 ja P47 n. 200 jKr. Nämä papyrukset ovat todella tärkeitä, koska niissä on säilynyt UT:n tekstiä poikkeuksellisen paljon. Ne löydettiin noin vuonna 1930. P45 sisältää suuria osia evankeliumiteksteistä ja osia Apostolien teoista. Se sisälsi alunperin 110 lehteä, tallella on 45 lehteä. P46 sisältää suurimman osan Paavalin kirjeistä (myös osia Heprealaiskirjeestä) seuraavassa järjestyksessä: Roomalaiskirje - Heprealaiskirje - 1. Korinttilaiskirje - 2. Korinttilaiskirje - Efesolaiskirje - Galatalaiskirje - Filippiläiskirje - Kolossalaiskirje - 1. Tessalonikalaiskirje. Sisälsi alunperin 104 lehteä, tallella on 86 lehteä. P47 sisältää laajoja osia Ilmestyskirjasta (9:10-17:2). Sisälsi alunperin 32 lehteä, tallella on 10 lehteä. 

 

  • P48 on 3. vuosisadalta. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 23:11-17, 23-29.
  • P49 on 3. vuosisadalta. Sisältää Efesolaiskirjeen jakeet 4:16-29; 4:31-5:13.
  • P50 on 4. ja 5. vuosisadan väliltä. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 8:26-32; 10:26-31.
  • P51 on vuodelta 400. Sisältää Galatalaiskirjeen jakeet 1:2-10, 13, 16-20. 
  • P52 on vanhin löydetty papyruksenpalanen. Se on peräisin ensimmäisen vuosisadan alkupuolelta, Eldon Eppin (2000, 279) mukaan lähempää vuotta 100 kuin 125. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 18:31-33; 18:37-38.
  • P53 on 3. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 26:29-40; Apostolien tekojen jakeet 9:33-10:1.
  • P54 on 5. ja 6. vuosisadan väliltä. Sisältää Jaakobin kirjeen jakeet 2:16-18, 22-26; 3:2-4.
  • P55 on 6. ja 7. vuosisadan vaihteesta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 1:31-33, 35-38.
  • P56 on 5. ja 6. vuosisadan väliltä. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 1:1, 4-5, 7, 10-11.
  • P57 on 4. ja 5. vuosisadan väliltä. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 4:36-5:2, 8-10. 
  • P58 on sama kuin P33.
  • P59 on 7. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankelimin jakeet 1:26, 28, 48, 51; 2:15-16; 11:40-52; 12:25, 29, 31, 35; 17:24-26; 18:1-2, 16-17, 22; 21:7, 12-13, 15, 17-20, 23.
  • P60 on vuodelta 700. Sisältää rikkonaisia pätkiä Johanneksen evankeliumin jakeista 16:29-19:26.
  • P61 on vuodelta 700. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 16:23-27; 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 1:1-2, 4-6; 5:1-3, 5-6, 9-13; Filippiläiskirjeen jakeet 3:5-9, 12-16; Kolossalaiskirjeen jakeet 1:3-7, 9-13; 4:15; 1. Tessalonikalaiskirjeen jakeet 1:2-3; Tiituskirjeen jakeet 3:1-5, 8-11, 14-15; Filemonin kirjeen jakeet 4-7.
  • P62 on 4. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 11:25-30.
  • P63 on on vuodelta 500. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 3:14-18; 4:9-10.
  • P64 noin vuosilta 125-150 jKr. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 3:9, 15; 5:20-22, 25-28; 26:7-8, 10, 14-15, 22-23, 31-33. Tämä papyrus on ollut alunperin osa samaa käsikirjoitusta kuin P67.
  • P65 on 3. vuosisadalta. Sisältää 1. Tessalonikalaiskirjeen jakeet 1:3-2:1, 6-13.

 

  • Bodmer-papyrukset P66, P72, P74 ja P75. Martin Brodmer löysi ne vuonna 1952 Egyptistä. P66 on noin vuodelta 200 jKr. Se sisältää Johanneksen evankeliumin (14 ensimmäistä lukua ovat säilyneet täydellisesti, lukuunottamatta jakeita 6:12-34, loppuosa on katkelmallinen). Sisälsi alunperin 78 lehteä, joista on säilynyt 75 (lehdestä 53 eteenpäin pahasti vioittunut). P72 on noin vuodelta 200 jKr. Sisältää 1. ja 2. Pietarin kirjeen sekä Juudaan kirjeen. Tämä on vanhin käsikirjoitus näistä kolmesta kirjeestä. P74 on 500-luvulta. Sisältää Apostolien teot ja kaikki katoliset kirjeet. P75 on noin vuodelta 175 jKr. Sisältää osia Luukkaan evankeliumista (3:18-22; 3:33-4:2; 4:34-5:10; 5:37-6:4; 6:10-7:32; 7:35-39, 41-43; 7:46-9:2; 9:4-17:15; 17:19-18:8; 22:4-24:53) ja Johanneksen evankeliumista (1:1-11:45, 48-57; 12:3-13:10; 14:8-15:10). Tämä on mahdollisesti varhaisin kopio Luukkaan tekstistä. Lehtiä on ollut alunperin 72, joista 57 on säilynyt. Tutkijoiden yleisen näkemyksen mukaan tämän käsikirjoituksen kopioija on tehnyt todella tarkkaa työtä. Hän on kopioinut tekstiä muutama kirjain kerrallaan. 

 

  • P67 on noin vuosilta 125-150 jKr. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 3:9, 15; 5:20-22, 25-28; 26:7-8, 10, 14-15, 22-23, 31-33. Papyrus on ollut osa samaa käsikirjoitusta kuin P64.
  • P68 on ehkä 7. vuosisadalta. Sisältää 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 4:12-17; 4:19-5:3.
  • P69 on 3. vuosisadalta. Sisältää Luukkaan evankeliumin jakeet 22:41, 45-48, 58-61.
  • P70 on 3. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 2:13-16; 2:22-3:1; 11:26-27; 12:4-5; 24:3-6, 12-15.
  • P71 on 4. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 19:10-11, 17-18. 
  • P73 on 7. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 25:43; 26-2-3.
  • P76 on 6. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 4:19, 12.
  • P77 noin vuosilta 175-200 jKr. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 23:30-39. 
  • P78 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää Juudaksen kirjeen jakeet 4-5, 7-8.
  • P79 on 7. vuosisadalta. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeet 10:10-12, 20-30.
  • P80 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeen 3:34.
  • P81 on 4. vuosisadalta. Sisältää 1. Pietarin kirjeen jakeet 2:20-3:1, 4-12.
  • P82 on 4. ja 5. vuosisadan väliltä. Sisältää Luukkaan evankeliumin jakeet 7:32-34, 37-38.
  • P83 on 6. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 20:23-25, 30-31; 23:39-24:1, 6.
  • P84 on 6. vuosisadalta. Sisältää Markuksen evankeliumin jakeet 2:2-5, 8-9; 6:30-31, 33-34, 36-37, 39-41; Johanneksen evankeliumin jakeet 5:5; 17:3, 7-8.
  • P85 on 4. ja 5. vuosisadan väliltä. Sisältää Ilmestyskirjan jakeet 9:19-10:2, 5-9.
  • P86 on 4. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 5:13-16; 22-25.
  • P87 on 2. tai 3. vuosisadalta. Sisältää Filemonin kirjeen jakeet 13-15, 24-25.  
  • P88 on 4. vuosisadalta. Sisältää Markuksen evankeliumin jakeet 2:1-26.
  • P89 on 4. vuosisadalta. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeet 6:7-9, 15-17.
  • P90 on 2. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 18:36-19:7. 
  • P91 noin vuodelta 250. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 2:30-37; 2:46-3:2. Tämä on vanhin käsikirjoitus Apostolien teoista.
  • P92 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää Efesolaiskirjeen jakeet 1:11-13, 19-21; 2. tessalonikalaiskirjeen jakeet 1:4-5, 11-12.
  • P93 on 5. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 13:15-17.
  • P94 on 5. ja 6. vuosisadan väliltä. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 6:10-13, 19-22.
  • P95 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 5:26-29, 36-38. 
  • P96 on 6. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 3:10-12 (koptiksi) ja Matt. 3:13-15 (kreikaksi).
  • P97 on 6. ja 7. vuosisadan väliltä. Sisältää Luukkaan evankeliumin jakeet 14:7-14.
  • P98 on toiselta vuosisadalta. Sisältää Ilmestyskirjan jakeet 1:13-20.
  • P99 on vuodelta 400. Sisältää jakeita Roomalaiskirjeestä, 2. Korinttilaiskirjeestä, Galatalaiskirjeestä ja Efesolaiskirjeestä.
  • P100 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää Jaakobin kirjeen jakeet 3:13-4:4; 4:9-5:1.
  • P101 on 3. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 3:10-12; 3:16-4:3.
  • P102 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 4:11-12, 22-23.
  • P103 noin vuosilta 175-200 jKr. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 13:55-56; 14:3-5. 
  • P104 noin vuosilta 175-200 jKr. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 21:34-37, 43, 45.
  • P105 on 5. ja 6. vuosisadan väliltä. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 27:62-64; 28:2-5.
  • P106 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 1:29-35, 40-46. 
  • P107 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 17:1-2, 17:11.
  • P108 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 17:23-24; 18:1-5.
  • P109 on 2. tai 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 21:18-20, 23-25.
  • P110 on 4. vuosisadalta. Sisältää Matteuksen evankeliumin jakeet 10:13-15, 25-27.
  • P111 on 3. vuosisadalta. Sisältää Luukkaan evankeliumin jakeet 17:11-13, 22-23.
  • P112 on 5. vuosisadalta. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 26:31-32; 27:6-7.
  • P113 on 3. vuosisadalta. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 2:12-13, 2:29.
  • P114 on 3. vuosisadalta. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeet 1:7-12.
  • P115 noin vuosilta 250-275. Sisältää laajoja osia Ilmestyskirjasta. (Tämä papyrus on varhaisin käsikirjoituksen osa Ilmestyskirjasta. Se on kuuluisa siitä, että pedon luku onkin 616, ei 666!)
  • P116 on 6. ja 7. vuosisadan väliltä. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeet 2:9-11; 3:3-6.
  • P117 on 4. ja 5. vuosisadan väliltä. Sisältää 2. Korinttilaiskirjeen jakeet 7:6-11.
  • P118 on 3. vuosisadalta. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 15:26-27, 32-33; 16:1, 4-7, 11-12.
  • P119 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 1:21-28, 38-44.
  • P120 on 4. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 1:25-28, 33-38, 42-44.
  • P121 on 3. vuosisadalta. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 19:17-18, 25-26.
  • P122 on 4. ja 5. vuosisadan väliltä. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 21:11-14, 22-24.
  • P123 on 4. vuosisadalta. Sisältää 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 14:31-34; 15:3-6.
  • P124 on 6. vuosisadalta. Sisältää 2. Korinttilaiskirjeen jakeet 11:1-4, 6-9.
  • P125 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää 1. Pietarin kirjeen jakeet 1:23-2:5; 2:7-12. 
  • P126 on 4. vuosisadalta. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeet 13:12-13, 19-20.
  • P127 on 5. vuosisadalta. Sisältää Apostolien tekojen jakeet 10:32-35, 40-45; 11:2-5; 11:30-12:3, 5, 7-9; 15:29-30, 34-41; 16:1-4, 13-40; 17:1-10.
  • P128 on 6. ja 7. vuosisadan väliltä. Sisältää Johanneksen evankeliumin jakeet 9:3-4; 12:12-13, 16-18.
  • P129 on 3. vuosisadalta. Sisältää 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 7:36-39; 8:10-9:3; 9:14-17; 9:27-10:6.
  • P130 on 3. ja 4. vuosisadan väliltä. Sisältää Heprealaiskirjeen jakeet 9:9-12, 19-23.
  • P131 on 3. vuosisadalta. Sisältää Roomalaiskirjeen jakeet 9:18-21; 9:22-10:3.

(Aland & Aland (1989, 96-102) luettelee ensimmäiset 96 papyrusta ajoituksineen. Nestle-Aland28 (s. 792-99) luettelee 127 papyrusta, niiden ajoituksen, säilytyspaikan ja sisällön. Papyrukset 128-131 ks. Head 2015. Tietoja löytyy myös Kankaanniemi 2010, 41; Bruce 1992, 256-57; Evans 2015, 28; Brown 1997, 50; Strobel/Metzger 2005, 81-83; Gyllenberg 1969, 57; Epp 2012, 6; White 2011; Vaganay & Amphoux 1991, 11-13; Epp 1993a, 30.)

 

3.2. Majuskelit (unsiaalit)

 

Neljäs ja viides vuosisata tunnetaan erityisesti siitä, että suuria koko Raamatun sisältäviä pergamenttikoodekseja aletaan valmistamaan. Majuskelit (kirj. ”suuret aakkoset”) ovat suurilla kirjaimilla kirjoitettuja koodekseja, jotka kirjoitettiin pergamenteille. David Parker (2012, 41) sanoo, että vaikka tähän ryhmään viitataan joskus sanalla "unsiaalit", niistä tulisi kuitenkin käyttää sanaa "majuskelit". (Tarkalleen ottaen sana "unsiaalit" viittaa nimittäin erityisiin latinankielisiin käsikirjoituksiin.) Jotta käsikirjoitusta voidaan kutsua majuskeliksi, sen täytyy läpäistä kolme kriteeriä: käsiala, materiaali ja sisältö. Teksti täytyy ensinnäkin olla kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Toiseksi materiaalin tulee olla pergamentti, eikä esimerkiksi papyrus. Kolmanneksi sisällön tulee olla ns. jatkuvaa tekstiä. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä ei ole lektionaari, jossa on valittu tekstikatkelmia seurakunnissa tapahtuvaa systemaattisesta lukemista varten.

Löydetyissä majuskeleissa on säilynyt UT:n tekstiä paljon enemmän kuin papyruksissa. Yksi majuskelikäsikirjoitus (codex Sinaiticus) sisältää täydellisesti UT:n tekstin. Suuresta määrästä huolimatta, suurin osa näistä käsikirjoituksista on katkelmallisia. Evankeliumit ovat säilyneet kokonaisuudessaan vain yhdeksässä käsikirjoituksessa, Apostolien teot seitsemässä, katoliset kirjeet yhdeksässä, Paavalin kirjeet seitsemässä ja Ilmestyskirja neljässä. (Vaganay & Amphoux 1991, 14.) 

Majuskelit ovat suurimmaksi osaksi peräisin vuosilta 300-500. Majuskelit merkitään kirjain-symbolilla tai sitten ne numeroidaan siten, että sarjanumero alkaa aina numerolla 0 (01, 02, 03 jne.). NA28, 799-810, listaa 303 löydettyä majuskelikäsikirjoitusta. Parker (2012, 48) kuitenkin tarkentaa tätä toteamalla, että jotkut majuskelit on merkitty usealla eri kirjaimella. Esimerkiksi 0129, 0203 ja l1575 ovat yksi ja sama käsikirjoitus ja sekin tulisi lukea lektionaariksi, ei majuskeliksi! Näin ollen yksittäisiä majuskeleita oli vuonna 2012 listattu 285 kpl.


3.2.2 Valikoitujen majuskelikoodeksien esittely

Codex Sinaiticus ( 01 א). noin vuodelta 350 jKr. Tämä on kaikkein tärkein olemassa oleva koodeksi, koska se on ainoa hyvin varhainen käsikirjoitus, joka sisältää täydellisesti UT:n tekstin. Se on siis yksi niistä 61:stä käsikirjoituksesta, joissa Uuden testamentin teksti on tallentunut kokonaisuutena. Se sisältää kaikki UT:n kirjat pergamentille kirjoitettuna kreikaksi, joskin hieman eri järjestyksessä kuin nykyisessä kaanonissa. Heprealaiskirje seuraa Paavalin 2. kirjettä Tessalonikalaisille ja Apostolien teot on sijoitettu pastoraalikirjeiden ja kanonisten kirjeiden väliin. UT:n kirjoja seuraa Barnabaan kirje ja Hermaan Paimen -niminen teos. Teoksen kopiomisesta oli tutkijoiden mukaan vastuussa kolme tai neljä eri ammattikirjuria. Teksti on siis todella vanha ja vain muutamaa jaetta on korjattu keskiajalla Se sisältää 411 lehteä, joita on alunperin ollut 743. 

Koodeksilla on pitkä ja mielenkiintoinen historia. Sen löysi kuuluisa Constantin Tischendorf (1815-1874) Siinain vuorelta Pyhän Katariinan luostarista vuonna 1844. (Tischendorf joutui matkustamaan sinne Kairosta kaksi viikkoa kamelilla!) Ensimmäiset 43 lehteä, joissa oli VT:n LXX-tekstiä, hän pelasti roskalaatikosta. Luostari lahjoitti koodeksin Venäjän tsaarille vuonna 1859 ja Iso-Britannian hallitus osti sen Neuvostoliitolta 100 000 punnan hinnalla joulupäivänä 1933. Suurin osa koodeksin sivuista siirrettiin vuonna 1933 British Museumin huostaan, nyt sitä säilytetään British Libraryssa. Siellä se on UT:n käsikirjoitusten tärkein aarre. Muita osia säilytetään kolmessa eri paikassa. Se on 76 cm levä ja 43 cm korkea. Teos on kokonaan luettavissa netissä

Kaiken kaikkiaan Sinaiticus on yksi mahtavimpia esimerkkejä kunnollisen kirjan valmistuksesta. Sen tekemisessä on käytetty huippulaatuisia pergamentteja ja tekijät ovat tienneet mitä tehdä. Sinaiticuksen historiaan ja sisältöön voi tutustua tarkemmin David Parkerin kirjan "Codex Sinaiticus. The Story of the World's Oldest Bible." avulla. 

(Gyllenberg 1969, 43; Bruce 1992, 257; Riekkinen & Veijola 1983, 39: Kankaanniemi 2010, 41; Bruce 1992, 257; Brown 1997, 50; Strobel/Metzger 2005, 84; Parker 2012; 45. Kuuntele lyhyt luento Wallace 2011c, 2)

 

 

Codex Alexandrinus (02 A). Kirjoitettu 400-luvulla, todennäköisesti Egyptissä. Tämä oli ensimmäinen koodeksi, jonka länsimaalaiset tutkijat saivat käsiinsä. Sen johdosta käsikirjoituksia alettiin etsiä lisää. Ikävä kyllä se on Holmesin (2016) mukaan jäänyt tutkimuksessa "orvoksi" muiden käsikirjoitusten saadessa paljon enemmän huomiota osakseen.

Se on alunperin sisältänyt koko Raamatun kreikankielellä sisältäen 820 lehteä. Säilyneestä koodeksista puuttuu UT:n kohdalla pitkiä osia Matteuksen (1:1-25:6) ja Johanneksen (6:50-8:52) evankeliumista ja myös pätkä 2. Korinttilaiskirjettä (4:13-12:6). UT:n tekstiä seuraa mm. Kleemensin kirjeet. Evankeliumeiden osalta teksti on vanhaa bysanttilaista sukua. Muu UT on lähellä Sinaiticuksen ja Vaticanuksen tekstiä eli se edustaa alexandrialaista lukutapaa. Uusi tutkimus on osoittanut, että Uuden testamentin kopioimisest oli vastuussa kolme eri kopioitsijaa. 

Tämä koodeksi lahjoitettiin vuonna 1098 Alexandrian patriarkalle ja vuosien 1308-1316 välisenä aikana käsikirjoitus ajautui Kairoon. Se todennäköisesti säilyi siellä ennen kuin vuonna 1627 Konstantinopolin kirkkoruhtinas Kyrillos Lucar vei sen mukanaan ja lahjoitti sen Englannin kuninkaalle Kaarle 1:lle. Nyt sitä säilytetään British Museumissa. Vuosina 1879-83 British Museum julkaisi teoksesta valokuvat ja vuonna 1909 F. G. Kenyon julkaisi siitä UT:n edition. Se on 31,5 cm leveä ja 26 cm korkea.

(Gyllenberg 1969, 43; Bruce 1992, 257; Riekkinen & Veijola 1983, 39; Brown 1997, 50-51; Porter 2013, 128; Metzger & Ehrman 2005, 67; Holmes 2016.)

 

 

Codex Vaticanus (03 B). Kirjoitettu 300-luvulla, todennäköisesti Egyptissä. Koodeksi sisälsi alunperin UT:n tekstin lisäksi myös LXX:n tekstin. Käsikirjoituksen tekstissä on kolme suurta aukkoa; VT:n puolella kaksi ja UT:n puolella yksi. Heprealaiskirjeen jakeesta 9:14 eteenpäin loppu UT:n teksti on hävinnyt (pastoraalikirjeet, Filemon ja Ilmestyskirja). Nykyään siitä on jäljellä 759 lehteä.

Tämä majuskeli on kaikkein tärkein olemassaoleva käsikirjoitus yhdessä Sinaiticuksen kanssa. Yksi syy tähän on se, että sen teksti edustaa erinomaista alexandrialaista lukutapaa. Kurt & Barbara Aland (1989, 14) toteavat, että evankeliumeiden osalta se on paras olemassa oleva teksti, mutta kirjeiden kohdalla teksti ei yllä aivan samalle tasolle. Westcott & Hort laskivat oman työnsä juuri pitkälti Vaticanuksen varaan; he pitivät sen ja Sinaitucuksen yhdistyvää lukutapaa parhaana mahdollisena. Bernhard Weiss (1827-1918) julkaisi kolme kreikankielistä UT:n editiota vuosien 1902-1905 välillä. Hän päätyi siihen, että Vaticanuksen lukutapa edustaa parasta mahdollista lukutapaa. (Mezger & Ehrman 2005, 183-84.)

Edellisiä huomiota tekstin luotettavuudesta ja tasosta tukee se, että Vaticanuksen teksti on hyvin läheisessä yhteydessä P75:n kanssa (ks. yllä). Itse asiassa näiden kahden teksti on lähestulkoon identtinen. Gordon Fee on kuitenkin osoittanut, että Vaticanuksen teksti ei ole kopio P75:sta, vaan niillä molemmilla on yhteinen "esi-isä". Molemmat käsikirjoitukset on kopioitu yhdestä ja samasta käsikirjoituksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että Vaticanuksen teksti on kopioitu huomattavan vanhoista käsikirjoituksista, ainakin evankeliumeiden osalta. (Ks. Epp 2000, 289-90.) 

Koodeksin varhaisista vaiheista ei ole tietoa, mutta vuodesta 1475 lähtien sitä on varmuudella säilytetty Vatikaanin kirjastossa Italiassa. Edelleen osin tuntemattomista syistä tutkijat eivät 1800-luvulla päässeet tarkastelemaan sen tekstiä. Muutos tapahtui vasta, kun Giuseppe Cozza-Luzi vuosina 1889-1890 valokuvasi ja julkaisi sen. Sivun koot ovat 27 cm x 27cm. 

(Gyllenberg 1969, 43; Riekkinen & Veijola 1983, 39; Bruce 1992, 257; Brown 1997, 50; Strobel/Metzger 2005, 84; Metzger & Ehrman 2005, 67-69; Epp 2000, 278.)

  


Codex Ephraemi Rescriptus (04 C). Kirjoitettu 400-500-luvulla, todennäköisesti Egyptissä. Se sisälsi alunperin koko Raamatun 248:lla lehdellä. VT:sta on jäljellä enää 64 lehteä, UT:sta 145 lehteä, joka tarkoittaa noin 2/3 UT:n tekstin sisällöstä. Se sisältää tekstiä kaikista UT:n kirjoista lukuunottamatta 2. Tessalonikalaiskirjettä ja 2. Johanneksen kirjettä.

Koodeksin nimi juontaa juurensa eräästä surullisesta, mutta mielenkiintoisesta tilanteesta. Noin vuonna 1100 eräs munkki raapusti kirjoitetun tekstin pois, jotta hän saisi tilaa 300-luvun syyrialaisen Efraim-nimisen kirkkoisän kirjoituksille. Huomattava osa alkuperäisestä Raamatun tekstistä on kuitenkin saatu esiin kemikaalien avulla. Käsikirjotusta, jonka tekstiä on raaputettu pois uuden tekstin edestä, kutsutaan palimpsestiksi (uudelleen kirjoitettu). Tällainen tapa oli melko yleinen 6. ja 9. vuosisadan välissä, koska papyrusta ja pergamentteja oli hankala saada. Kreikankielisistä käsikirjoituksista noin 50 on palimpsesteja. Edellä mainittu Tischendorf teki tärkeä työtä alkuperäisen tekstin selvittämisessä.  

Iästään huolimatta käsikirjoituksen teksti ei nauti kovin suurta luottamusta. Sen lutavassa näkyy vivahteita kaikista tekstisuvuista; se nojaa lähinnä toissijaisiin alexandrialaisiin teksteihin, mutta myös bysanttilaiseen tekstisukuun. Koodeksi tuotiin Italiaan 1500-luvulla, josta se Katariina di Medicin myötäjäisten myötä päätyi Pariisiin Bibliotheque Nationaleen. Sivun koot ovat 33cm x 26,5cm.

(Gyllenberg 1969, 44; Bruce 1992, 257-58; Vaganay & Amphoux 1991, 9. Kuuntele lyhyt luento aiheesta Wallace 2011c, 3; Metzger & Ehrman 2005, 69-70; Black 1994, 16.)

 

Nämä neljä edellämainittua ovat kaikkein tärkeimmät Uuden testamentin majuskelikäsikirjoitukset (Parker 2010, 18).


Codex Bezae (05 D). Tämä käsikirjoitus tunnetaan myös nimellä Codex Cantabrigiensis. Se on kirjoitettu viidennellä vuosisadalla. Se sisältää neljä evankeliumia (Matteus, Johannes, Luukas ja Markus), Apostolien teot ja osia 3. Johanneksen kirjeestä (vain latinaksi). Teksti on vasemmalla sivulla kreikaksi ja oikella sivulla latinaksi. Tämä latinalainen teksti ei kuitenkaan ole kreikankielisen tekstin käännös, vaan se on kopioitu 200-luvulta peräisin olevasta latinankielisestä käsikirjoituksesta. Koodeksi on yksi tärkeimpiä läntisen suvun edustajia. Käsikirjoitus on syntynyt todennäköisesti Etelä-Italiassa tai Etelä-Ranskassa. Sen teksti tunnetaan useista lisäyksistä. Luukkaan evankeliumin luvussa 6 on lyhyt kertomus, jossa Jeesus kohtaa sapattina työtä tekevän miehen. Jeesus sanoo miehelle: "jos tiedät mitä teet, olet siunattu, mutta jos et, olet kirottu ja lainrikkoja." Samassa evankeliumissa jakeen 25:53 jälkeen on lisätty teksti, jonka mukaan Joosef Arimatialainen pyöritti Jeesuksen hautaoven aukolle niin suuren kiven, että sen siirtämiseen tarvittiin 20 miestä. Juuri tässä käsikirjoituksessa Apostolien teot ovat noin 8% pidempi kuin muissa käsikirjoituksissa. Tutkijat ovat taipuneet ajattelemaan, että Luukas julkaisi teoksestaan kaksi erilaista editiota. Mm. jakeessa 19:9 on lisäys, jonka mukaan Paavali keskusteli Tyrannoksen koulussa joka päivä klo 11-16.

Käsikirjoituksen nimi juontaa juurensa sen eräästä omistajasta, kuuluisasta geneveläisestä uskonpuhdistajasta Bezasta (1519-1605), josta tuli Jean Calvinin jälkeen Geneven kirkon johtaja. Hän lahjoitti sen Cambridgen yliopistolle vuonna 1581. Se julkaistiin 1800-luvulla. Lehtien koko on 26 cm x 21 cm.

(Gyllenberg 1969, 44; Bruce 1992, 258; Riekkinen & Veijola 1983, 39; Brown 1997, 51; Porter 2013, 135; Metzger & Ehrman 2005, 70-73.)

 

Codex Claromontanus (Dp tai D2). Tämä on 500-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus, joka sisältää vain Paavalin kirjeet (myös Heprealaiskirje). Kuten codex Bezae, tämäkin on kaksikielinen käiskirjoitus eli teksti on kreikaksi ja latinaksi. Ainakin yhdeksän eri henkilöä on myöhemmin tehnyt pieniä korjauksia tekstiin. Se edustaa läntistä tekstisukua. Ensimmäisen edition julkaisi Tischendorf vuonna 1852. (Metzger & Ehrman 2005, 73-74.)

 

Codex Basiliensis (E). Kirjoitettu 700-luvulla. Sisältää neljä evankeliumia 318 lehdellä. Sitä säilytetään Svetsissä Baselin yliopistossa. Se edustaa bysanttilaista tekstisukua. (Metzger & Ehrman 2005, 74.)

 

Codex Laurianus (Ea). Tämä käsikirjoitus on peräisin 500-luvulta. Se sisältää Apostolien teot kreikaksi ja latinaksi. Tekstityyppi on sekoitus läntistä ja bysanttilaista. Joissain kohdin se seuraa codex Bezaea, mutta yleensä bysanttilaista lukutapaa. Tämä on varhaisin tunnettu käsikirjoitus, jossa on ensimmäisen kerran Apostolien tekojen jae 8:37, jossa etiopialainen hoviherra tunnustaa uskonsa ennen kastamista. Ensimmäisen edition julkaisi Tischendorf vuonna 1870. (Metzger & Ehrman 2005, 74.)

 

Codex Coislinianus (015 Htai H3). Tämä käsikirjoitus on tärkeä Paavalin kirjeiden edustaja. Sen teksti on kirjoitettu todella suurilla kirjaimilla, yhdellä rivillä vain muutama sana. Se on peräisin 500-luvulta ja se edustaa alexandrialaista lukutapaa. Nykyään siitä tunnetaan 41 lehteä, joita säilytetään useassa eri paikassa. (Metzger & Ehrman 2005, 76.)

 

I. 210 lehdestä on jäljellä enää 84. Se on peräisin 400-luvulta ja se sisältää osia kaikista Paavalin kirjeistä (mukaanlukien Heprealaiskirje) lukuunottamatta Roomalaiskirjettä. H. A. Sanders editoi sen vuonna 1921. Teksti edustaa hyvää alexandrialaista lukutapaa ja se on lähellä Sinaiticuksen ja Alexandrinuksen lukutapaa.  (Metzger & Ehrman 2005, 77.)

 

Coxex Regius (L). Peräisin 700-luvulta. Se sisältää miltei kokonaan kaikki neljä evankeliumia. Sen editoi Tischendorf vuonna 1846. Vaikka tekstin kopioitsija on ollut huono, tekstilaatu on muuten hyvä ja se yhtyy pääosion Vaticanuksen (B) tekstin kanssa. Käsikirjoitus on siitä erikoinen, että siinä on kaksi vaihtoehtoista loppua Markuksen evankeliumille. Toinen niistä on klassinen, joka sisältää jakeet 16:9-20, mutta toinen on hyvin lyhyt. "Mutta he ilmoittivat Pietarille ja niille, jotka olivat hänen kanssaan, kaikki nämä asiat, jotka heille oli käsketty. Ja tämän jälkeen Jeesus myös itse ilmestyi heille ja lähetti heidän kauttaan idästä länteen pyhän ja katoamattoman sanoman iankaikksiesta pelastuksesta." (Metzger & Ehrman 2005, 77.)

 

Codex Porphyrianos (Papr tai P2). Tämä käsikirjoitus on palimpsesti 800-luvulta. Se on siitä erikoinen käsikirjoitus, että se sisältää Ilmestyskirjan .Tämän lisäksi se sisältää osittain Apostolien teot ja kaikki kirjeet. Sen editoi Tischendorf vuosina 1865-69. Teksti on pääosin alexandrialaista lukutapaa. (Metzger & Ehrman 2005, 79.)

 


Codex Washington (W). Kirjoitettu 300-400-luvun taitteessa.

Koodeksi löydettiin 1900-luvulla. Sen hankki Yhdysvaltoihin Charles L. Freer vuonna 1906. Nyt sitä säilytetään Washington D.C:ssä.  Käsikirjoitus on tärkeässä roolissa varsinkin evankeliumitekstien selvittämisessä. Evankeliumit ovat läntisessä järjestyksessä (Matteus, Johannes, Luukas, Markus). Teksti edustaa erilaisia lukutapoja. Matteuksessa ja Luukkaassa teksti on pääosin bysanttilaista sukua, Markuksen evankeliumin alkuluvuissa teksti on läntistä sukua, mutta loppukirja luvusta 5 eteenpäin on kesarealaista lukutapaa. Luukkaan ensimmäiset 8 lukua ja Johanneksen evankeliumi luvusta 5 eteenpäin edustaa alexandrialaista lukutapaa. Tässä käsikirjoituksessa on erityislaatuinen kertomus Markuksen evankeliumin lopussa jakeen 16:14 jälkeen.  Sivun koot ovat 21 cm x 14 cm.

(Gyllenberg 1969, 45; Bruce 1992, 258-59; Parker 2012, 47; Metzger & Ehrman 2005, 80-81.)

 


Codex Koridethi (Θ). Kirjoitettu 800-luvulla. Löydettiin Koridethi-nimisestä luostarista Kaukaasiasta. Nykyään koodeksia säilytetään Tbilisin kaupungissa Georgiassa. Käsikirjoituksen kopioitsija ei todennäköisesti ole osannut kreikkaa ainakaan kovin hyvin. Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen teksti on bysanttilaista tekstisukua. Markuksen evankeliumin teksti sen sijaan erilaista. Sen lukutapa on hyvin samanlainen kuin Origeneellä ja Eusebiuksella 300-luvulla Kesareassa.  

(Gyllenberg 1969, 45; Bruce 1992, 259; Metzger & Ehrman 2005, 83.)

 

3.3. Minuskelit

Minuskelit (kirj. ”pienet aakkoset”) ovat puolestaan pienillä kirjaimilla kirjoitettuja koodekseja. Tämä kursiivikirjoitustyyli kehitettiin 700–800-luvuilla. Lukemisen helpottamiseksi juuri minuskeleissa tekstiä alettiin pilkuttaa ja pisteyttää. Minuskelikirjoitus korvasi majuskelikirjoituksen lopullisesti 10. vuosisadalla. Vaikka tämä kirjoitustyyli teki kirjoittamisesta helpompaa ja nopeampaa, on yllättävää, että kokonaisia Raamattuja ei juurikaan kopioitu tällä tyylillä. Löydetyistä vajaasta 3000 minuskelikäsikirjoituksesta vain seitsemän sisältää kokonaisen Raamatun. (Porter.) Suurin osa minuskeleista sisältää neljä evankeliumia. Ehdottomasti suurin osa tekstistä edustaa bysanttilaista tekstitraditiota.  (ks. luku 3.5.) Minuskelit numeroidaan tavalliseen tapaan (1, 2, 3 jne.) aina tuhansiin saakka. 

Koska minuskelit ovat melko paljon nuorempia kuin papyrukset ja majuskelit, niillä ei ole niin suurta arvoa oikean tekstin selvittämisessä. Vanhin tunnettu minuskeli on 461, jossa on kirjattu päivämäärä vuodelle 835. Niitä kuitenkin käytetään apuna jonkin verran, koska jotkut minuskelit on kopioitu huomattavan vanhoista käsikirjoituksista.

(Kankaanniemi 2010, 42; 2012; Brown 1997, 51; Gyllenberg 1969, 45; Riekkinen & Veijola 1983, 33; Fee 2000, 5; Porter 2013, 138; Vaganay & Amphoux 1991, 21.)


3.3.1. Valikoitujen minuskeleiden esittely

Perhe 1 (f1). Kirsopp Lake analysoi 1900-luvun alussa käsikirjoituksia, jotka muodostivat selkeästi oman "perheen". Nämä käsikirjoitukset sisältävät minuskelit 1, 118, 131 ja 209. Ne ovat 12. -14. vuosisadan ajalta. Markuksen evankeliumin tutkiminen on osoittanut, että teksti yhtyy hyvin läheisesti codex Θ:n kanssa. Käsikirjoitus 1 oli aikoinaan Erasmuksen hallussa, mutta hän ei juurikaan käyttänyt sitä hyväkseen. Sitä säilytetään Baselin yliopiston kirjastossa. 

 

Perhe 13 (f13) sisältää evankeliumit. Tämä perhe sisältää useita minuskeleita (13, 69, 124, 174, 230, 346, 543, 788, 826, 828, 983, 1698 ja 1709). Ne kopioitiin 11. ja 15. vuosisadan välisenä aikana. Teksti edustaa kesarealaista lukutapaa. Näissä käsikirjoituksissa mm. aviorikoksesta tavattu nainen -kertomus ei olekaan Johanneksen evankelimin luvussa 8, vaan Luukkaan evankeliumissa jakeen 21:38 jälkeen.

 

33. ”Minuskeleiden kuningatar”. Peräisin 800-luvulta. Käsikirjoitus sisältää kaikki UT:n kirjat Ilmestyskirjaa lukuun ottamatta. Sen teksti edustaa hyvää alexandrialaista sukua. 

 

61 / codex Montfortianus. Tällä käsikirjoituksella on enemmän historiallista kuin tekstikriittistä arvoa. Se on peräisin 1500-luvulta. Se on ensimmäinen löydetty kreikankielinen käsikirjoitus, joka sisältää "taivaalliset todistajat" -kohdan 1. Johanneksen kirjeessä (5:7-8). Juuri tämän käsikirjoituksen vuoksi Erasmus joutui laittamaan jaejakson kolmanteen editioonsa (ks. luku 6). Käsikirjoitus kopioitiin 900-luvulta peräisin olevasta käsikirjoituksesta, jossa ei ollut "taivaalliset todistajat" -jaejaksoa. (Metzger & Ehrman 2005, 146-47.)

 

69. 1400-luvulta. Sisältää koko UT:n tekstin. Säilytetään Leicesterin kaupunginmuseossa. Kuuluu perhe 13:sta. 

 

81. Tämä käsikirjoitus on yksi tärkeimpiä minuskeleja. Se kirjoitettiin vuonna 1044. Se sisältää Apostolien teot. Tekstisuku yhtyy hyvin läheisesti alexandrialaisen lukutavan kanssa. 

 

565. Tämä käsikirjoitus on yksi kauniimpia olemassaolevia käsikirjoituksia. Sen loistokas, mutta puutteellinen teksti evankeliumeista on nähtävillä julkisessa kirjastossa Pietarissa. Se kirjoitettiin 800-luvulla kultaisella musteella purppuranväriseen pergamenttiin. 

 

579. Tämä evankeliumit sisältävä käsikirjoitus on peräisin 1200-luvulta. Matteuksen teksti edustaa myöhäistä bysanttilaista sukua, muissa evankeliumeissa teksti edustaa hyvää alexandrialaista tekstiä, joka on lähellä Sinaiticuksen ja Vaticanuksen tekstiä. Samoin kuten codex L, se pitää sisällään kaksi loppua Markuksen evankeliumista.

 

700. Tässä 1000-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa on runsaasti tekstikohtia, jotka ovat todella harvinaisia tekstitraditiossa. Esimerkiksi vain tässä ja eräässä toisessa käsikirjoituksessa (162) on Luukkaan Isä Meidän -rukouksessa lause: "Tulkoon sinun Pyhä Henkesi ja puhdistakoon meidät" sen sijaan, että pyydettäisiin "tulkoon sinun valtakuntasi". 

 

1582. Efraim-niminen kopioitsija kirjoitti käsikirjoituksen vuonna 948. Se edustaa todella vanhaa ja hyvää tekstiä evankeliumeiden osalta. Sitä on käytetty erityisessä roolissa ratkaistaessa kesarealaista tekstiä.

 

1739. 900-luvulta. Sisältää Apostolien teot ja katoliset kirjeet sekä Paavalin kirjeet, mukaan lukien Heprealaiskirje. Säilytetään Athoksen luostarikirjastossa Lavrassa. Tämä koodeksi toimii poikkeavana esimerkkinä minuskeleiden joukossa, kun puhutaan niiden tärkeydestä tukijoiden työssä. Se on kopioitu vanhasta, ehkä 400-luvun käsikirjoituksesta. Lisäksi sen reunoilla on useita lukutapoja, jotka on otettu Irenaeukselta, Klemensiltä, Origeneelta ja Eusebiukselta.  Siksi tämä käsikirjoitus on tärkeässä roolissa alkuperäisen tekstin selvittämisessä. Se sisältää melko hyvän alexandrialaisen lukutavan.

 

2053. Tämä 1200-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus on yksi tärkeimpiä tekstejä Ilmestyskirjan tekstiä koskien. Sen laatu ylittää jopa P47:n ja Sinaiticuksen tekstin.

(Riekkinen & Veijola 1983, 40; Vaganay & Amphoux 1991, 22; Metzger & Ehrman 2005, 86-92; Wallace 2011/3.)

 


3.4. Lektionaarit

Lektionaarit ovat kirjoja, joissa on jumalanpalveluksia varten valittuja katkelmia Raamatusta. Niitä käytettiin liturgisessa tarkoituksessa. Jotkut lektionaarit sisältävät tekstiä vain sunnuntaille, jotkut lauantaille ja sunnuntaille, jotkut jokaiselle viikonpäivälle. Jotkut niistä sisältävät tekstiä vain evankeliumeista, jotkut vain kirjeistä. Ilmestyskirjan tekstiä ei kuitenkaan esiinny missään lektionaarissa. Konkreettinen esimerkki lektionaarien teksteistä voidaan ottaa joulupäivältä, jolloin seurakunnassa luettiin aiheeseen liittyviä katkelmia (Matteus 1:18-25; 2:1-12: Galatalaisikirje 4:4-7. (Osburn 1995, 62.)

Lektionaarit ovat viimeinen kreikankielinen kategoria ja ne tunnistetaan l-kirjaimen ja numeron avulla. Lektionaareja tunnetaan tällä hetkellä vajaa 2500 kpl. Lektionaarit ovat peräisin vuosilta 300-1400 eli niitä on kirjoitettu sekä majuskeleilla että minuskeleilla. Vanhin tunnettu lektionaari on l1604. Se on ajoitettu neljännelle vuosisadalle. Lektionaarien syntyhetki on ollut vaikea selvittää, mutta varmuudella niitä on ollut käytössä Kyrillos Alexandrialaisella (376-444) ja Johannes Krysostomoksella (347-407). Osa lektionaareista on peräisin jopa viidenneltä vuosisadalta, mutta ehdottoman suurin osa on 10. vuosisadalta ja sitä myöhemmältä ajalta.

Lektionaarit sisältävät joissain kohdin tärkeää tietoa kadonneista tekstialueista. Esimerkiksi kolme 1000-1100-luvulta peräisin olevaa lektionaaria kertovat palestiinalais-syyrialaisesta UT:n käännöksestä, joka oli olemassa 400-luvulla. Tekstikritiikin parissa tämä alue on ollut kauan laiminlyötynä. Paljon tutkimusta on edelleen tekemättä.

(Ks. Riekkinen & Veijola 1983, 41; Luttinen 1985, 39: Strobel/Metzger 2005, 84; Porter 2013, 139-41; Vaganay & Amphoux 1991, 24-25; Black 1994, 21. Kattavan artikkelin tarjoaa Osburn 1995, 61-74.)

 

Johtopäätös

Tiivistettynä voidaan sanoa, että toiselta vuosisadalta meille on säilynyt 10-15 käsikirjoitusta (P4, P32, P46, P52, P64, P66, P67, P75, P77, P87, P98, P103, P104 ja P109). Yhdessä ne sisältävät enimmäkseen evankeliumit, yhdeksän Paavalin kirjettä, Apostolien teot, Heprealaiskirjeen ja Ilmestyskirjan. UT:n tekstistä noin 43 % on säilynyt näissä käsikirjoituksissa.

Ainakin parikymmentä muuta papyrusta voidaan ajoittaa vuoteen 200 tai 3. vuosisadalle (P1, P5, P13, P20, P23, P27, P29, P30, P38, P45, P106, P107, P108, P111, P113, P114, P118, P119 ja P121). Vuoteen 300 saakka käsikirjoituksia on säilynyt noin 50 kpl.  (White 2009, 82; 2011; NA28, 92-99.)

Kokonaisuudessaan vain 15% käsikirjoituksista on ajalta ennen 1000 jKr. Mikään antiikin teos ei tule kuitenkaan lähellekään tällaista käsikirjoitusmäärää näin varhaiselta ajalta. (Heino; Wallace 2011/2; Lenho; White 2011; Wallace 2016a.) 

 

 

3.5. Käsikirjoitusten tekstisuvut

Ensimmäisten vuosisatojen aikana kristillinen liike levisi hyvin voimakkaasti ympäri Rooman valtakuntaa. Tässä metakassa myös UT:n tekstien kopiot levisivät voimaakkaasti eri puolille valtakuntaa. Rooman valtakunnan alueella oli kristinuskon kannalta muutamia hyvin suurta roolia näytteleviä kaupunkeja, kuten Alexandria, Antiokia, Konstantinopoli, Karthago ja Rooma. Näissä kaupungeissa UT:n käsikirjoituksia kopioitiin paljon. On ymmärrettävää, että Egyptissä kopioita tehtiin Egyptistä saatavilla käsikirjoituksilla, Vähä-Aasiassa taas käytettiin oman alueen käsikirjoituksia jne. 

Tämän prosessin looginen seuraus oli se, että eri paikkakunnilla tekstit alkoivat muodostaa omanlaisensa tyylin. Tämä johtuu siitä, että eri paikoissa oli eri tapoja kopioida tekstejä. Etenkin ensimmäisinä vuosisatoina kopiontiprosessi ei ollut orjallisen tarkkaa. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana tutkijoilla on ollut mahdollisuus vertailla näitä eri alueilla kehittyneitä tekstejä toisiinsa. He ovat käyttäneet apunaan näillä alueilla vaikuttaneiden kirkkoisien tekstejä, jotka lainasivat hyvin paljon omien alueidensa käsikirjoituksia. Samaan aikaan nämä tekstisuvut myös sekoittuivat. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Alexandriassa kopioitu Markuksen evankeliumi päätyi Roomaan, jossa se jälleen kopioitiin. Monet käsikirjoitukset kuuluvat samanaikaisesti useampaan tekstisukuun. Esimerkiksi codex Alexandrinus (A) sisältää bysanttilaisen tekstisuvun evankeliumeissa, mutta alexandrialaisen tekstin muissa kirjoissa.  

Tutkijat ovat erottaneet pääasiassa kolme eri ”tekstisukua”. Suvun nimet kertovat siitä, missä paikoissa kyseinen teksti erityisesti kukoisti. Stanley Porter (2013, 60) toteaa, että ehdottomasti suurin osa tekstikriitikoista allekirjoittaa nämä kolme tekstisukua: Alexandrialainen, Läntinen ja Bysanttilainen. Esittelen lyhyesti neljäntenä myös Kesarealaisen tekstisuvun (vaikka siitä on melko yleisesti tekstikriitikoiden parissa luovuttukin).  (Metzger 1994, introduction; Bruce 1992, 248; White 2009, 70-71; Holmes 2001, 50.)

 

3.5.1. Alexandrialainen

B. F. Westcott ja F. J. A. Hort kutsuivat tätä sukua ”neutraaliksi tekstiksi”. Käytännössä se tarkoitti Codex Sinaiticusta ja Codex Vaticanusta. Tämä titteli on myöhemmin osoittautunut liian yliampuvaksi. Suurinosa tutkijoista kuitenkin pitää alexandrialaista tekstisukua kaikkein parhaimpana ja luotettavimpana (mm. Metzger, Fee, Porter, Holmes). Tätä tekstisukua voidaan kuvailla sanoilla ”lyhyt” ja ”koruton” (engl. brevity and austerity). Tämä tarkoittaa sitä, että tämä tekstisuku edustaa monissa kohden lyhyempää lukutapaa kuin muut tekstisuvut. Alexandrialaisessa tekstissä ei ole myöskään lähdetty korjailemaan kielioppia tai parantelemaan lauserakenteita (kuten bysanttilaisessa tekstissä on tapana). Tästä syystä sitä kutsutaan ”koruttomaksi”. 

Alexandrialaisen suvun tärkeimmät edustajat ovat codex Sinaiticus (א) ja codex Vaticanus (B). Papyruksista sitä edustaa suurin osa; esim. P45(Ap.t.), P66 ja P75. Toissijaiset käsikirjoitukset, jotka edustavat alexandrialaista lukutapaa ovat mm. C, L, W, 33, 892, 1739 ja jotkut myöhemmät alexandrialaiset isät.

Edellä mainittujen papyrusten tutkimus ampui alas hypoteesin, jonka mukaan alexandrialainen teksti olisi ollut editioteksti 3. vuosiasadalta. Tutkimus osoitti, että tekstityyppi on ollut olemassa jo toisen vuosisadan alussa. Juuri alexandrialainen tekstisuku on se kivijalka, jonka varaan nykyiset kriittiset editiot (mm. Nestle-Aland ja GNT) rakentavat. (Metzger 1994, introduction; Fee & Stuart 2014, 39; Porter 2013, 64; Holmes 2001, 50-51.)

 

3.5.2. "Läntinen"

Sana "läntinen" on hieman harhaanjohtava. Nimitys kehitettiin aikana, jolloin sitä edustavat käsikirjoitukset oli löydetty lännestä, pääasiassa Roomasta, Pohjois-Afrikasta ja Galliasta. Myöhemmät löydöt kuitenkin osoittivat, että tekstisuku oli levinnyt kaikkialle Rooman valtakuntaa. Esimerkiksi P38 ja P48 osoittavat, että tekstisuku oli käytössä myös Egyptissä vuoden 300 tienoilla.

Myös tämä tekstimuoto on saanut alkunsa toisen vuosisadan alkupuolella. Monet tutkijat, kuten Porter (2013, 62-63) pitävät läntistä tekstisukua toimitettuna tekstinä, jonka pohjana on ollut alexandrialainen teksti. Porter tuli tähän tulokseen tutkittuaan tarkasti yhdeksää varhaista läntistä käsikirjoitusta. Läntisessä lukutavassa on tyypillisesti paljon teologisia lisäyksiä, harmonisaatiota ja selityksiä.

Tätä tekstisukua voidaan luonnehtia sanoilla ”kiinteys” ja ”sanan vapaus” (engl. fondness and paraphrase). Tämä tarkoittaa sitä, että sanoja ja lauserakenteita on muuteltu melko vapaasti. Joissain tapauksissa sanoja on jätetty pois, joissain tapauksissa niitä on lisätty. Yksi merkillinen piirre tässä tekstisuvussa on se, että Luukkaan evankeliumin loppuosassa ja muutamissa muissa evankeliumitekstien osissa osa tekstistä on jätetty pois. Kuuluisin esimerkki siitä, että läntinen teksti edustaa yleensä pidempää lukutapaa, on Apostolien teot. Läntinen teksti on 8 % pidempi kuin muiden sukujen tekstit (ks. lisää viittestä [1]). Toinen esimerkki pidemmästä lukutavasta voidaan ottaa Luukkaan evankeliumin luvusta 6. Luvun alussa Jeesus kulkee viljavainiolla ja syö opetuslastensa kanssa tähkiä. Fariseukset tulevat syyttämään Jeesusta sapattirikkomuksesta ja Jeesus vastaa heille Daavidin esimerkkiä siteeraten. Jakeen 4 ja 5 väliin on läntisessä tekstissä lisätty seuraava tilanne: 

Kun hän samana päivänä näki jonkun tekevän työtä sapattina, sanoi hän hänelle: ’Ihminen, jos todella tiedät, mitä teet, olet sinä autuas, mutta jos et tiedä, olet kirottu ja lain rikkoja.

Tämä tekstisuku on nähtävillä Markionin, Tertullianuksen, Irenaeuksen, Tatianuksen, Augustinuksen ja Kyprianuksen kirjoituksissa. Merkittävin majuskelikirjoitus, joka edustaa läntistä tekstiä evankeliumeiden ja Apostolien tekojen kohdalla, on codex Bezae (05 D). Muita läntisen tekstin edustajia ovat codex Alexandrinus (A) (evankeliumeiden osalta), codex Claromontanus (D) ja Codex Washington (W) (jakeiden Mark. 1:1-5:30 osalta). Tämä tekstisuku näkyy erityisesti latinankielisten käännöksien taustalla. Tätä tekstisukua suosivat mm. Leon Vaganay & Christian-Bernard Apmhoux (1991). (Metzger 1994, introduction; Bruce 1992, 262; Gyllenberg 1969, 56; White 2009, 71; Holmes 2001, 51.)

 

 

3.5.3. Bysanttilainen

Joskus bysanttilaista tekstisukua kutsutaan syyrialaiseksi tekstiksi (Westcott & Hort), joskus taas koineetekstiksi (von Soden). Bysanttilainen tekstityyppi on tekstisuvuista kaikkein kattavin. Se edustaa tunnetuista käsikirjoituksista noin 80 %. Tämä johtuu muutamasta historiallisesta muutoksesta. Bysanttilainen teksti nousi hallitsevaan asemaan 300-luvun jälkeen.

(1) Muutaman sadan vuoden kuluttua UT:n kirjoittamisesta latina nousi hallitsevaksi kieleksi Rooman valtakunnan länsiosassa. Se syrjäytti kreikankielen pikkuhiljaa kokonaan. Kun ihmiset alkoivat puhua ainoastaan latinaa, kreikankielisten käsikirjoitusten kopioiminen ei ollut enää tarpeellista. Rooman valtakunta alkoi muutenkin musertua kasaan, varsinkin lännessä. 

(2) Islam valloitti suuria alueita 7. ja 8. vuosisadalla, mm. Palestiinan ja Pohjois-Afrikan. Nämä valloitukset vaikuttivat alueiden kieleen. Ainoa alue, jossa jatkettiin kreikankielen puhumista, oli alue, joka oli Konstantinopolin hallussa. Alue tunnetaan myös nimellä Bysantti (Itä-Rooma). Konstantinus, joka nousi uudeksi valtakunnan keisariksi valitsi tämän uudeksi pääkaupungiksi vuonna 330. Taustalla oli erimielisyyksiä Rooman senaatin kanssa, joten Konstantinus päätti perustaa uuden pääkaupungin. Bysantti nimettiin Konstantinopoliksi (Konstantinoksen kaupunki). Kaupunki kukoisti reilu tuhat vuotta ja se oli pitkän aikaa suurin ja mahtavin kaupunki Euroopassa. Historia osoittaa tämän olleen viisas päätös siinä mielessä, että länsi-Rooma joutui hyvin pian ongelmiin, kun barbaarit valloittivat sen itselleen. Ainoastaan itä-Rooma, Bysantti säilyi Roomana ylläpitäen valtakunnan politiikkaa jakulttuurista perintöä. Tätä kesti aina vuoteen 1453 saakka, jolloin muslimit valloittivat sen.

Konstantinopoli oli siis todella pitkän ajan teologisen ajattelun keskus. Tämä vaikutti totta kai myös Uuden testamentin kopioimisprosessiin. Miltei kaikki kreikankieliset käsikirjoitukset kopioitiin tästä lähtien Bysanttissa (näissä maantieteellisissä paikoissa on nykyään mm. Turkki, Bulgaria, Kreikka ja Albania). (White 2009, 72; McGrath 1996, 69; Black 1994, 33; Hill 2003, 100-01; Gonzalez 2010, 136-37.)

 

Bysanttilainen tekstisuku on tekstisuvuista kaikkein nuorin. Se esiintyy ensimmäistä kertaa vasta neljännen vuosisadan puolivälissa Antiokiaan liitettyjen kirkkoisien teoksissa. Se on sekoitusteksti alexandrialaisesta ja läntisestä tekstistä. Suurin osa tutkijoista pitää tätä sukua vähemmässä arvossa kuin edellä mainittuja. (Porter 2013, 60.)

Bysanttilaista sukua voidaan kuvata sanoilla ”selkeys” ja ”täysinäisyys” (engl. lucidity and completeness). Nämä tittelit johtuvat siitä, että tekstin kopioijat ovat harmonisoineet eri lukutapoja ja he ovat parannelleet tekstiä jouhevammaksi. Vaikeita lukutapoja on myös tasoiteltu pehmeämmäksi. Tekstisuku on saanut alkunsa mahdollisesti Syyrian Antiokiassa. Sieltä se kulkeutui Konstantinopoliin Krysosotomoksen toimesta vuonna 398, josta se levisi nopeasti ympäri Bysanttin valtakuntaa. (Metzger 1994, xxii; Porter 2013, 61.)

(Ks. viitteestä 2 taulukko, jossa on esimerkkien avulla selitetty bysanttilaisen tekstin pituutta suhteessa muihin tekstisukuihin.) [2]

Tätä tekstisukua edustaa parhaiten codex Alexandrianus (A), mutta vain evankeliumeiden osalta. Muita edustajia ovat nuoremmat majuskelikirjoitukset (A, E, F, G, H, K, P, S, V, W) ja suurin osa minuskelikirjoituksia. Noin 6. vuosisadalta aina uskonpuhdistukseen saakka tämä tekstisuku nousi hallitsevaan ja jopa pyhään asemaan. Tulemme myöhemmin huomaamaan, että tämän tekstisuvun käsikirjoitukset olivat pohjana Erasmuksen ja muiden merkittävien henkilöiden toimittamissa UT:n editioissa. Historialliset tapahtumat olivat vieneet asiat siihen, että bysanttilaiset käsikirjoitukset olivat ainoat, jotka 1500-luvulla oli saatavilla. (Metzger 1994, introduction; Bruce 1992, 262. Hyvän analyysin bysanttilaisesta tekstistä antaa Fee 1978. Ks. myös luvut 6.2. ja 6.3.3.)

 

3.5.4. Kesarealainen

B. H. Streeter (1874-1937) oli ensimmäinen, joka identifioi kesarealaisen tekstisuvun omakseen. Hän oli yksi niistä, jotka huomasivat Origeneen käyttävän kahta eri tekstimuotoa kirjoituksissaan. Orgenes muutti Alexandriasta Kesareaan vuonna 231 ja hän siirtyi alexandrialaisen tekstimuodon käytöstä toiseen. Tätä alettiin nimittää kesarealaiseksi tekstiksi. Tätä tekstimuotoa käyttivät myöhemmin myös Jerusalemin piispa Kyrillos 300-luvun puolivälissä. Käsikirjoitukset, jotka edustavat tätä tekstisukua ovat Markuksen evankeliumi P45:ssa, Codex Washington (032 W) ja Codex Koridethi (038 Θ) ja koodeksit 28, 565 ja 700. Tähän tekstisukuun kuuluvat myös minuskeliperheet 1 ja 13 (perhe 1 koostuu minuskeleista 118, 131, 209 ja mahdollisesti 1582 ja perhe 13 koostuu minuskeleista 13, 69, 124, 174, 230, 346, 543, 788, 826, 828, 983, 1689 ja 1709). Tutkijat pitävät tätä sukua toissijaisena, eikä se auta ohi alexandrialaisen tekstin. Monet tekstikriitikot eivät lue tätä tekstisukua lainkaan kolmen edellämainitun tekstisuvun joukkoon.  (Porter 2013, 61, 139; Bruce 1992, 260-61.)

 

Tämän luvun päätteeksi esittelen kaksi taulukkoa, joissa on ymmärrettävästi tiivistetty löydettyjen käsikirjoitusten materiaalit ja tekstien tekstisuvut.

 

Tiivistys

Ensimmäinen taulukko (White 2009, 196-97) osoittaa, millaisia käsikirjoituksia on säilynyt kultakin vuosisadalta. Taulokon vasemmassa laidassa on roomalaisilla numeroilla vuosisata, oikeassa taulukossa on papyrusten, unsiaalien ja minuskeleiden lukumäärät.  

 

Toinen taulukko (Wallace 1995, 311) osoittaa, mitkä tekstisuvut ovat hallinneet kunakin aikana. Alexandrialainen tekstisuku oli hallitsevassa asemassa ensimmäisinä vuosisatoina. Bysanttilainen suku syntyi vasta 400-luvulla ja edellä kerrottujen historiallisten syiden seurauksena siitä tuli hallitseva tekstisuku. Alexandrialainen tekstisuku jäi pikkuhiljaa pois käytöstä. 

 

 

 

4. UT:N VARHAISIA KÄÄNNÖKSIÄ

  • UT:n teksti käännettiin jo toisella vuosisadalla syyriaksi, latinaksi ja koptiksi. 
  • Mesopotamiassa oli useita syyriankielisiä käännöksiä, joista piispa Rabbula laati standarditekstin 400-luvulla.
  • Jo ennen vuotta 170 neljä evankeliumia oli vakiinnuttanut asemansa. Ne oli koottu yhdeksi syyriankieliseksi teokseksi ”Diatessaron”. 
  • Latinankielisen standarditekstin toimitti Hieronymus 400-luvun alussa. 
  • Raamattua käännettiin monille kielille varsinkin vuosina 150-450 ja 1500-luvulla. 
  • Kirkkoisien lainausten perusteella voitaisiin periaatteessa rekonstruoida koko UT:n teksti.

 

Vuonna 2009 Raamattu oli käännetty kokonaan tai osittain 2546 kielelle ja murteelle. (Eri kieliä on olemassa noin 6900.) Nykyään Raamattu on noin 95% ihmisten saatavilla ja käännöstyö etenee edelleen. Raamattu on pysynyt maailman eniten julkaistuna kirjana. Raamatun kääntämisella on pitkä historia ja tässä luvussa kohteeksi otetaan UT:n teksti ja sen käännösten varhaisvaiheet. (Porter 2013, 147.)

Kristinusko levisi nopeasti uusille seuduille evankelioimisen välityksellä. Koska kaikki eivät puhuneet äidinkielenään kreikkaa, syntyi tarve saada UT:n tekstejä paikallisilla kielillä. Jo vuonna 180 UT:n tekstejä käännettiin syyriaksi, latinaksi ja koptiksi. Nämä kolme käännöstä ovatkin tärkeimmät käännökset, joiden pohjalta alkuperäistä lukutapaa pyritään selvittämään. Näiden käännösten arvo muodostuu siitä, että ne perustuvat todella vanhoihin kreikankielisiin käsikirjoituksiin. Hieman myöhemmin alkoi ilmestyä muita käännöksiä, mm. armenian- ja etiopiankielelle. Monesti UT:n teksti oli ensimmäinen kirjallinen teos näissä paikoissa.

Samaan aikaan käännöksien käyttämisessä alkuperäisen lukutavan selvittämisessä on omia haasteita. (1) Eri kielet toimivat eri tavalla. Esimerkiksi latinankielessä ei käytetä artikkeleita kuten kreikankielessä, ja syyriankielessä ei tehdä ero aoristille ja perfektille (verbit, joilla kuvataan erilaista toimintaa menneisyydessä), kuten kreikankielessä. Näissä tapauksissa nämä versiot eivät auta selvittämään tarkasti alkuperäistä lukutapaa. (2) Varhaisimmat säilyneet käsikirjoitukset näistä versioista tulevat muutamia satoja vuosia myöhemmin ja niihin itseensä täytyy soveltaa tekstikritiikkiä.  (Epp 2000, 276; Fee 2000, 5; Metzger & Ehrman 2005, 94-95; Aland & Aland 1989, 185.)

Näistä puutteista huolimatta tekstikriitikoille nämä käännökset ovat todella merkittäviä. Klassikkoteoksensa "The Early Versions of the New Testament" (1977) esipuheessa Bruce Metzger nostaa esiin useita näkökulmia, joiden vuoksi varhaisten käännösten tutkiminen on hedelmällinen tutkimuskohde sekä tekstikriitikoille että historioitsijoille. (1) Historioitsija voi oppia näiden tekstien avulla kristinuskon leviämisesta maantieteellisesti eri paikkakunnille. (2) Koska kaikki käännökset pitävät automaattisesti sisällään eksegeesiä ja tulkintaa (mitä jae todella tarkoittaa), nämä tekstit auttavat selvittämään miten eri paikoissa tietyt jakeet ymmärrettiin. (3) Tekstissä esiintyvät mahdolliset poistot tai lisäykset voivat kertoa paljon seurakuntien teologisista painotuksista. (1997, vii.)

Monet näistä käännöksistä merkitään alan kirjallisuudessa pienillä kirjaimilla (esim. a, b, c...). Jotkut niistä taas on ensin lyhennetty kielen mukaan, jota seuraa tarkempi määrittely ( esim. syrc).

Siirrymme nyt tarkastelemaan useampaa varhaista käännöstä ja niiden käsikirjoituksia. 


4.1. Syyriankielinen Uusi testamentti

Tutkijat ovat analysoineet UT:n syyriankielisiä käsikirjoituksia ja he ovat erottaneet siitä viisi erilaista versiota, jotka syntyivät ensimmäisten kuuden vuosisadan aikana (Porten 2013, 153-55; Metzger & Ehrman 2005, 96):

  1. Vanha syyriankielinen käännös. Tämä esiintyy kahdessa tärkeässä käsikirjoituksessa, Cureton [Syrc] ja Siinai [Syrs].
  2. Peshitta käännös [Syrp]
  3. Philoxenian käännös [Syrph]
  4. Harklean käännös [Syrh]
  5. Palestiinalainen käännös [Syrpal]

 

Syyriankielinen Raamattu on kirjoitettu Jeesuksen äidinkielen eli aramean rinnakkaismurteella. Annan seuraavaksi lyhyen historiallisen katsauksen tämän käännöksen syntyprosessista.

Evankeliumi Jeesuksesta vietiin niin itään kuin länteenkin jo varhaisina kristillisinä vuosikymmeninä. Luukas on tunnetusti tallettanut melko tarkasti lännessä tapahtuneen lähetyshistorian Apostolien teoissa, mutta idän kohdalla historiallisia teoksia ei ole saatavilla. Ennen ensimmäisen vuosisadan loppua kristinusko oli tuotu Tigris-joen itäpuolelle, Arbelaa ympäröivälle seudulle, muinaisesta Niinivestä itään. Kristinuskon nousua ja kehitystä näillä seuduilla on kuvattu syyriankielisessä teoksessa ”Arbelan kronikka”. Se koottiin 500-luvulla luotettavan paikallisen perinteen pohjalta. Tämä seutu muodostaa historiallisen kehyksen juutalaisen historioitsija Josefuksen (n. 30-100 jKr.) kuvaukselle.

Arbelan kaupungin kuningashuone kääntyi juutalaisuuteen noin vuoden 40 jKr. paikkeilla ja he pysyivät uskollisina juutalaisuuden kannattajina kymmeniä vuosia. Juutalaisuus sai näinä vuosina levitä melko vapaasti Adiabenen valtakunnassa, jonka pääkaupunki oli siis Arbela. Tällä seudulla eli niin runsaasti juutalaisia, että Josefus kirjoitti ensimmäisen painoksen teoksestaan ”Juutalaissodan historia” arameaksi ”partialaisten, babylonialaisten ja etäisten arabialaisten sekä niiden kansakuntaamme kuuluvien hyväksi, jotka asuvat Eufratjoen toisella puolella, sekä Adiabenen väestön hyväksi.” Juutalaisuus on varmasti helpottanut kristinuskon leviämistä näihin paikkoihin ja se vakiintuikin pohjoiseen Mesopotamiaan. Toisella vuosisadalla Edessan kaupunki, joka sijaitsee Eufratjoen yläjuoksun itäpuolella, esiintyi Mesopotamian kristinuskon pääkeskuksena. Tuolta alueelta evakeliumi levisi vahvasti kohti itää, aina Kiinaan ja Intiaan saakka. Keskiajalla tämän Syyrian kirkon lähetystyö oli vertaansa vailla.

Tällaisten historiallisten tapahtumien seassa syntyi syyriankielinen Raamattu, joka tunnetaan nimellä Peshitta. Sana voidaan kääntää ”yksinkertainen käännös”. Juutalaisten lähetystyön vaikutuksesta syntyi syyriankielinen Vanha testamentti (VT). Kun kristinusko levisi Mesopotamiassa, syntyi luonnollisesti tarve syyrian kieliselle UT:lle. Aluksi meneillään oli useita käännösyrityksiä, joista mikään ei päässyt virallisesti hyväksytyksi. Pian kuitenkin seurasi standarditekstin määrittäminen ja vakiinnuttaminen. Syyriankielinen standardieditio on yleisesti samaistettu korjattuun laitokseen, jonka Edessan piisa Rabbula laati vuosina 411-435. Hän teki työtä täsmällisesti ja käänsi UT:n bysanttilaisesta kreikankielisestä tekstistä, joka oli tuohon aikaan vakiintunut kreikkalaisessa kristikunnassa yleisimmäksi tekstiksi. Hän myös tunsi ja käytti työssään hyväkseen vanhempia syyriankielisiä käännöksiä. Käännös vakiintui syyrialaisiin seurakuntiin selvästi ennen 400-luvun loppua ja aina meidän päiviimme saakka käännös on pysynyt standarditekstinä näissä seurakunnissa. Alkuperäinen Peshitta-käännös ei sisältänyt seuraavia UT:n kirjoja: 2. Pietarin kirje, 2. ja 3. Johanneksen kirje, Juudaksen kirje ja Ilmestyskirja. Ne ilmaantuivat käännökseen vasta vuonna 508 jKr.


4.1.1. Diatessaron

Ennen Rabbulan tekemää virallista käännöstä syyriankielisissä seurakunnissa kiersi melko varhaisista ajoista lähtien ns. Diatessaron-niminen teos (kirj. ”neljän kautta”), jonka syyrialainen kristitty Tatianos (n. 120-180) laati vuosien 150-172 välillä. Tämä Justinos Marttyyrin (n. 100-165) oppilas oli ensimmäinen, joka yritti tehdä neljästä evankeliumista harmonisen kokonaisuuden syyriankielellä. (Stanley Porter pitää todennäköisenä, että tällainen teos oli olemassa jo kreikankielellä.) Tämä teos oli niin vakiintunut syyrialaisten seurakuntien keskuuteen, että 400-luvulla tehtiin jyrkkiä toimenpiteitä sen hyväksi, että teos saatiin pois seurakuntien käytöstä. Tilalle haluttiin kukin evankeliumi aitona ja itsenäisenä teoksena.

Merkittävää tässä on se, että jo ennen vuotta 170 neljä evankeliumia olivat vakiintuneet arvostettuun asemaan. Tällaiset historialliset huomiot osoittavat legendat vääriksi – legendat, joiden mukaan evankeliumeita oli paljon ja joiden väliltä vasta myöhäiset kirkolliskokoukset päätyivät valitsemaan nykyiset neljä evankeliumia kaanoniin. Käsikirjoitusten todisteet neljän evankeliumin varhaisesta erityisasemasta kristittyjen keskuudessa ovat kiistattomat (ks. Porter 2013, 84-102). 

Diatessaron ei ole säilynyt meidän päiviimme saakka. Efraim Syyrialainen (310-373) kuitenkin käytti sitä ja teki sen pohajlta kommentaarin, joka on löydetty. Varhaissyyrialaisista evankeliumien käännöksistä on nykyään kuitenkin olemassa kaksi arvokasta käsikirjoitusta. Ensimmäinen näistä on Curetonin teksti 400-luvulta. Se löydettiin Egyptistä Nitrian autiomaan luostarista 1840-luvulla. Toista tekstiä kutsutaan siinailaiseksi tekstiksi tai Lewisin käsikirjoitukseksi, koska Agnes Smith Lewis löysi sen vuonna 1892 Pyhän Katariinan luostarista Siinainvuorelta. Tässä tekstissä Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankelimitekstit seuraavat Diatessaron-tekstiä ja Markuksen evankeliumi erästä varhaissyyrialaista tekstiä. Käsikirjoituksessa on päällekkäin vanha ja uusi teksti. Uudempi kirjoitettiin vanhan päälle vuonna 778 jKr., varhaisempi teksti on 300-400 vuotta vanhempi. Se on saatu jollain lailla luettavaksi kemiallisten aineiden avulla.

Osia palestiinalaisesta arameankielisestä UT:n käännöksestä on säilynyt ajalta ennen 400 jKr. Ne sisältävät osia Luukkaan ja Johanneksen evankeliumista, Apostolien teoista ja Kolossalaiskirjeestä.

(Bruce 1992, 268-82; Gyllenberg 1969, 48; Porter 2013, 88-93; Aland & Aland 1989, 193-200.)


4.2. Latinankielinen Uusi testamentti

Latinalaiset käännökset kehittyivät kahdeksi päämuodoksi: vanha latina ja Vulgata. Tässä lyhyt historiallinen katsaus näiden käännösten syntyprosessista.


4.2.1. Vanha latinalainen Raamattu

Tarve latinankieliselle Raamatulle ei syntynyt Roomassa tai ylipäätään Italiassa, koska siellä seurakunta oli ensimmäisten vuosisatojen ajan kreikkaa puhuva. Välimeren toisella puolella oli kuitenkin roomalainen Africa-provinssi, joka käsitti nykyisen Tunisian, Algerian ja Marokon. Tällä alueella oli varhaisina vuosisatoina todella merkittäviä seurakuntia. Tärkeää tietoa latinankielistä Raamattua koskien saamme latinalaisilta kirkkoisiltä kuten Tertullianukselta (155-230), Cyprianukselta (200-258) ja Augustinukselta (354-430). He kaikki vaikuttivat tämän provinssin alueella ja latinan kieli oli hallitseva ja virallinen kansankieli. Niinpä kun kristinusko levisi Africa-provinssin alueelle, latinankielisen Raamatun tarve nousi välittömästi. 

17. heinäkuuta vuonna 180 seitsemän miestä ja viisi naista seisoivat oikeuden edessä Karthagon kaupungissa, koska he eivät suostuneet palvomaan keisari Marcus Aureliusta jumalana. Oikeudenkäynnistä on säilynyt asiakirja "Acts of the Scillitan Martyrs", johon on tallettunut tärkeää tietoa latinankielistä Raamattua koskien. Syytetyiltä kysyttiin mitä kirjoja he kantavat mukanaan. He vastasivat: "Kirjoja ja Paavalin, hyvän miehen, kirjeitä." Tällä alueella siis Paavalin kirjeet oli käännetty latinaksi ja voimme olla melko varmoja, että "kirjat" viittaavat neljään evankeliumiin. Nämä kristityt teloitettiin muutama päivä myöhemmin.

Esimerkkejä on lisääkin. Tertullianus, joka kirjoitti toisen ja kolmannen vuosisadan vaihteessa, osoittaa tuntevansa evankeliumeita latinan kielellä. Samoin Karthagon piispa Cyprianus, joka kuoli vuonna 258, siteraa laajasti ja tarkasti melko täydellistä latinankielistä Raamattua (UT:n kohdalla noin 900 jaetta).

Vanhasta latinankielisestä Raamatusta on säilynyt useita käsikirjoituksia, vaikkakaan yksikään niistä ei ole kokonainen. Nestle-Aland26 listasi noin 50 käsikirjoitusta, mutta ehdottoman suurin osa niistä on lyhyitä ja katkelmallisia. VT:n kohdalla tilanne on kuitenkin parempi kuin UT:n kohdalla. Latinankielinen VT käännettiin Septuagintasta, joskin sekä VT:n että UT:n tekstissä on merkkejä hepreankielisestä VT:sta. UT:n teksti on säilynyt seuraavalla tavalla: evankeliumitekstit ovat säilyneet 32 vaillinaisessa käsikirjoituksessa, Apostolien teoista on noin tusina käsikirjoituksia, Paavalin kirjeistä on neljä käsikirjoitusta ja Ilmestyskirjasta vain yksi käsikirjoitus. Kaikkiin edellämainittuihin lukuihin sisältyy kuitenkin useita lyhyitä katkelmallisiä käsikirjoituksia. Kaikki käsikirjoitukset ovat vuosilta 300-1200. Käännökset eroavat paljon toisistaan, mutta tämän totesi aikoinaan ja itse Augustinuskin. Hän kirjoitti: "Uskon varhaisina päivinä, kun kreikkalainen käsikirjoitus tuli jonkun käsiin ja tämä luuli omaavansa vähän taitavuutta molemmissa kielissä [kreikassa ja latinassa], hän rohkaistui tekemään käännöksen." (Kristillisestä opista, sit. Metzger & Ehrman 2005, 95.)

Teksti seuraa yleensä "läntistä" lukutapaa. Tärkeimmät käsikirjoitukset voidaan jakaa afrikkalaisiin ja eurooppalaisiin käsikirjoituksiin (Metzger & Ehrman):

Afrikkalaiset käsikirjoitukset:

  • Codex Palatinus (e). Peräisin 400-luvulta. Sisältää osia neljästä evankeliumista. Se on kirjoitettu hopealla musteella purppuranväriselle pergamentille. 
  • Codex Fleury (h). Tämä palimpsesti on peräisin 500-luvulta. Sisältää osia Apostolien teoista, katolisista kirjeistä ja Ilmestyskirjasta. Kopioitsija ei ole ollut kovin taitaja.
  • Coxed Bobiensis (k). Tämä 400-luvulta peräisin oleva käsikrijoitus on näistä kaikkein tärkein. Se sisältää noin puolet Matteuksen ja Markuksen evankeliumista. Käsikirjoitus on kopioitu toisen vuosisadan papyruksista. 

Eurooppalaiset käsikirjoitukset:

  • Codex Vercellensis (a) on kaikkein vanhin eurooppalainen käsikirjoitus. Tradition mukaan sen teki Vercellin piispa Eusebius, joka kuoli marttyyrina noin vuonna 371. Heti k:n jälkeen, se on tärkein käsikirjoitus evankeliumeista (Matteus, Johannes, Luukas, Markus). 
  • Codex Veronensis (b). Peräisin 400-luvulta. Sisältää neljä evankeliumia miltei kokonaisuudessaan. 
  • Codex Bazaen latinankielinen osio (d). 
  • Codex Gigas (gig). Tämä on yksi suurimmista käsikirjoituksista kokonsa puolesta, koska sen sivut ovat 50cm x 90cm. Se kirjoitettiin 1200-luvulla Böömissä, Tshekissä. Käsikirjoitus vietiin ruotsalaisten sotilaiden toimesta Ruotsiin vuonna 1648. Käsikirjoitus sisältää muitakin teoksia, kuten Josefuksen Juutalaisten muinaishistoria. Teos tunnetaan myös Paholaisen Raamattuna, koska se on kuuluisa siitä, että eräällä sen sivulla on piirretty paholainen sarvineen.

 

Latinankielisen Raamatun kohdalla tuli kuitenkin aika, jolloin tekstien moninaisuutta ei enää siedetty. Tarvittiin uusi, yhtenäinen raamatunkäännös. Tämä antoi alkusysäyksen Vulgatan kääntämiselle.


4.2.2. Vulgata

Latinankielinen Raamatunkäännös, joka tunnetaan nimellä Vulgata on meille todella tärkeä raamatunkäännös. Sillä oli vuosisatojen ajan hallitseva osa Länsi-Euroopan kristinuskossa, koska sen kautta tieto kristinuskosta levisi näille alueille. Vulgata toimi myös pohjatekstinä monen Euroopan maan ensimmäiselle Raamatulle. Sana Vulgata tarkoittaa yksinkertaisesti "yleinen” tai "kansanomainen". Hieronymus, joka oli vastuussa Vulgatan kasaamisesta, kutsui tällä nimellä kreikankielistä VT:ta Septuagintaa. 

Tärkein nimi koskien Vulgataa on Eusebius Sofronius Hieronymus. Dalmatiassa syntynyt Hieronymus sai koulutuksensa Roomassa kuuluisalta grammaatikolta Donatukselta. Hän matkusteli laajasti ympäri valtakuntaa ja hankki sivistystä. Hän alkoi kääntää Raamattua latinaksi Rooman piispan Damasus 1:n pyynnöstä vuonna 383. Kirjeessään piispalle hän kertoo, että hän tarkisti evankeliumitekstit parhaasta mahdollisesta tekstistä, joka oli todennäköisesti tarkitistettu laitos 300-luvulta. Metzgerin ja Ehrmanin mukaan latinankielinen teksti oli lähellä codex b:tä. Tätä tekstiä hän korjasi kreikankielisten käsikirjoitusten pohjalta, jotka edustivat alexandrialaista lukutapaa. Evankeliumeiden kohdalla työ tuli päätökseen vuodessa, vuonna 384. Tutkijat vääntävät edelleen kättä siitä, mitä tapahtui muun UT:n tekstien kohdalla. Se tarkistettiin myöhemmin joko Hieronymuksen tai jonkun muun henkilön toimesta, mutta työtä ei joka tapauksessa tehty yhtä tarkasti kuin evankeliumeiden osalta.

Beetlehemissä asuessaan hän käänsi  VT:n heprealaisesta alkutekstistä ja sai sen valmiiksi vuonna 405. Ennen tätä aikaa oli siis liikkeellä monia latinankielisiä käännöksiä ja vähitellen syntyi tarve saada yksi standardikäännös. Hieronymus valitti itsekin latinankielisten käsikirjoitusten moninaisuutta:

Jos meidän on luotettava latinalsiin tekstityyppeihin, annettakoon heidän kertoa mihin meidän on luotettava, sillä on olemassa melkein yhtä monia tekstityyppejä kuin käsikirjoituksia. (Johdanto evankeliumeihin, sit. Bruce 1992, 285.)

 

Hieronymus ja Augustinus eivät turhaan valittaneet latinankielisten tekstien moninaisuutta. Hyvän esimerkkinä tekstien moninaisuudesta toimivat jakeet Luuk. 24:4-5, joista tutkijat ovat löytäneet 27 varianttia! Latinankielinen käännösprosessi eteni siis hyvin samantapaisesti kuin syyriankielisellä seudulla. Syyriankielisellä seudulla ennen Peshittaa oli olemassa vanha syyrialainen käännös, ja latinankielisellä seudulla ennen Vulgataa oli olemassa useita latinankielisiä käännöksiä. Voidaan sanoa, että Hieronymuksella oli samantapainen rooli lännessä kuin edellä mainitulla Rabbulalla Mesopotamiassa.

Vulgatasta tuli länsimaiden standardikäännös. Henkilöt kuten Pelagius ja Augustinus tunnustivat välittömästi käännöksen arvon, ainakin suurimmaksi osaksi, ja he käyttivät sitä omassa opetustyössään. Heidän tekstinsä siis heijastelevat Hieronymuksen Vulgataa. Augustinus esimerkiksi seurasi Paavalin kirjeiden kohdalla edelleen vanhaa latinalaista käännöstä ja VT:n kohdalla hän nojasi edelleen Septuagintaan. Työ kohtasi kuitenkin myös kritiikkiä. Erityisen vihamielisen vastaanoton sai VT:n käännös, koska Hieronymus oli kääntänyt sen hepreankielisen alkutekstin, ei Septuagintan pohjalta. Hieronymus vastasi kritiikkiin ja kutsui kristisoijiaan mm. kaksijalkaisiksi aaseiksi. Vulgata korvasi vanhat latinankieliset käännökset täydellisesti vasta 800-luvulla.

Vulgata on vuosisatojen aikana käynyt läpi melkoisen kopiointiprosessin. Ajan kuluessa sen tekstiin sekoittui vanhan latinankielisen tekstin lukutapoja. Silloin tällöin teksti pyrittiin puhdistamaan: Cassiodorus laati etelä-Italiassa oman tarkistetun laitoksen 500-luvulla, Alcuin Yorkilainen noin vuonna 800, ja eräät Pariisissa työskennelleet tutkijat 1200-luvulla. Tässä Pariisin-laitoksessa Raamattu jaettiin ensimmäistä kertaa lukuihin.

Vulgata sai normatiivisen aseman ja katolinen kirkko julisti sen oikeaksi Raamatuksi Trenton kirkolliskokouksessa 8.4.1546. Samassa rytäkässä katolinen kirkko halusi vakauttaa Vulgatan tekstin, koska liikkeellä oli useita erilaisia versioita. Vuonna 1592 julkaistiin paavi Klemens 13:n käskystä standardoitu versio. Tästä versiosta tuli katolisen kirkon normatiivinen Raamattu vuoteen 1979 saakka. Nykyään katolilaiset palaavat alkuteksteihin käännöksiä laatiessa samoin kuin muutkin (Bruce; Fee 2000, 10). 

Parhaimmat Vulgatan käsikirjoitukset ovat seuraavat:

  • Codex Amiatinus (A) laadittiin joskus 600-700 luvulla Pohjois-Englannissa. Se sisältää koko Raamatun. Monien tutkijoiden mukaan tämä on paras Vulgatan käsikirjoitus. 
  • Codex Cavensis (C). Kirjoitettiin 800-luvulla. 
  • Codex Dublinensis (D). Kirjoitettu joskus 800-luvulla. Sisältää koko UT:n.Siellä täällä tekstiä on korjattu minuskeliperheen 13 avulla. 
  • Codex Fuldensis (F). Kirjoitettu joskus vuosien 541 ja 546 välillä. Sisältää koko UT:n. 
  • Codex Mediolanensis (M) kirjoitettiin Pohjois-Italiassa 500-luvulla. Sisältää evankeliumit. 
  • Codex Sangallensis on vanhin käsikirjoitus Vulgatan evankeliumeista. Kirjoitettu Italiassa 400-luvun lopulla. 

 

Koska evankeliumeiden osalta Hieronymus käytti avukseen parhaimpien latinankielisten tekstien lisäksi 200-luvulta peräisin olevia kreikankielisiä käsikirjoituksia, se pohjautuu osittain kreikkalaisia majuskeleita huomattavasti vanhempiin kreikankielisiin käsikirjoituksiin ja on siksi todella tärkeässä asemassa alkuperäisen tekstin selvittämisessä. Vulgatasta tunnetaan yli 8000 käsikirjoitusta.

(Bruce 1992, 284-99; Kankaanniemi 2012; Gyllenberg 1969, 48; Riekkinen & Veijola 1983, 29-31, 42; Black 1994, 23; Metzger 1997, 156-57, 160-63; Metzger & Ehrman 2005, 101-09; Aland & Aland 1989, 186-92.)

Olennaista suuren kuvan kannalta on edelleen muistaa, että noin 400-luvulta eteenpäin Uuden testamentin teksteissä elettiin latinankielen aikaa. Uutta testamenttia kopioitiin edelleen kreikankielellä ainoastaan Konstantinopolissa, jossa puhuttiin kreikkaa, ja sielläkin kopiointiprosessi kosketti bysanttilaista tekstisukua. Tästä syystä bysanttilaista tekstisukua edustavia käsikirjoituksia on niin paljon. (Fee 2000, 10.)

 

4.3. Koptinkielinen Uusi testamentti


Helsingin yliopiston eksegetiikan laitoksen nettisivuilla koptinkielen kehityksestä kerrotaan seuraavasti:

Egyptin kieltä kirjoitettiin hieroglyfeillä ja niiden kursiivijohdannaisilla (ns. hieraattinen ja demoottinen kirjoitus) aina 100 -luvun jKr. loppupuolelle asti. Tuolloin Raamatun kirjoja ryhdyttiin kääntämään egyptiksi, jotta voitiin tehostaa lähetystyötä niiden egyptiläisten keskuudessa, jotka eivät osanneet kreikkaa riittävän hyvin. Hieroglyfit hylättiin ja käyttöön otettiin helpommat kreikkalaiset aakkoset, joita täydennettiin murteesta riippuen kuudella tai seitsemällä demoottisista kirjoitusmerkeistä lainatulla kirjaimella. Syntynyttä egyptin kielen uutta kehitysvaihetta kutsutaan koptiksi. Termi on lainattu arabian kielestä, jonka sana "qubt" on typistetty versio kreikan sanasta "aigyptios", egyptiläinen. - - Koptin tärkeimmät murteet ovat sahidi, bohairi, faijumi, akhmimi, subakhmimi ja mesokeeminen murre.

 

Koptinkieli sammui 1600-luvulle tultaessa, mutta sitä puhutaan edelleen Egyptin kristillisen koptikirkon virallisena kielenä. Kolmannella vuosisadalla kristinusko oli tunkeutunut syvälle Egyptin kansan väestöön ja neljännellä vuosisadalla kansa oli pääosin kristittyjä. UT:n teksti käännettiin melko varhain koptinkielen eri murteille. Käsikirjoituksia on säilynyt noin 1000. Egyptin kreikankielisestä kirkosta ei ole juurikaan tietoa ennen vuotta 180. P52, joka on ajoitettu vuoteen 125, kertoo siitä, että kreikkaa puhuva seurakunta oli Egyptissä kyllä olemassa.

Vaikka koptinkielen murteita on useampi, aiheen kannalta tärkein on sahidin murre, joka edustaa vanhinta muotoa käsikirjoituksissa ja jota puhuttiin enemmän etelässä. Pohjoista osaa hallitsi taas bohairilainen murre. Jo 200-luvun alussa UT:ta alettiin kääntää sahidiksi ja seuraavina vuosisatoina koko UT oli käännetty. Käännöksen taustalla näkyy vahvasti alexandrialainen lukutapa, vaikka "läntinen" teksti pilkottaakin silloin tällöin esiin evankeliumeissa ja Apostolien teoissa.

Arkeologit tekivät tärkeitä löytöjä varsinkin 1900-luvun alussa Al-Fayyumissa, joka on Niilin länsirannalla. He löysivät ison kasan sahidiksi kirjoitettuja käsikirjoituksia. Käsikirjoitukset olivat 800-900-luvuilta. UT:n tekstien kohdalla Matteus, Markus ja Johannes on tallettunut täysin, Luukas osittain. Kirjeistä on mukana 14 Paavalin kirjettä (mukaanlukien Heprealaiskirje), 1. ja 2. Pietarin kirje, ja 1., 2. ja 3. Johanneksen kirjeet. Muutamat Chester Beatty -papyrussarjaan kuuluvat papyrukset, jotka ovat peräisin 600-luvulta, edustavat sahidilaista UT:n käännöstä. Yksi niistä (codex B) sisältää Apostolien teot, jota seuraa Johanneksen evankeliumi. Toisessa (codex A) on Paavalin kirjeet, joita seuraa neljä evankeliumia.

Bohairilaisen käännöksen käsikirjoitukset ovat pääasiassa nuorempia ja suurin osa käsikirjoituksista tulee 800-luvun jälkeen. Vanhin bohairilaista tekstiä edustava käsikirjoitus julkaistiin vuonna 1958. Se sisälsi miltei kokonaisen Johanneksen evankeliumin. Se kuuluu Bodmer-papyrussarjaan (papyrus Bodmer 3). Käsikirjoitus on peräisin 300-luvulta. Se tunnetaan erityisesti siitä, että aviorikoksesta tavattu nainen -kertomus (7:53-8:11) ja enkeli laskeutuu veteen taivaasta -kertomus (5:3b-4) eivät ole tässä käsikirjoituksessa. Käsikirjoituksen prototyyppinä on ollut alexandrialainen tekstisuku.

Tärkein faijumi-murretta edustava käsikirjoitus on 300-luvulta peräisin oleva papyrus, joka sisältää katkelmallisena Johanneksen evankeliumin luvut 6-15.Subakhimi-murretta edustaa papyruskodoeksi, joka on peräisin 300-luvun puolivälin jälkimmäiseltä puoliskolta. Se sisältää Johanneksen evankeliumin.

Tämän lisäksi mainittakoon kaksi muuta tärkeää käsikirjoitusta, jotka on löydetty. Ne on kirjoitettu oksyrhynkhoksen murteella. Papyrukset ovat 400-luvulta. Toinen sisältää Matteuksen evankeliumin ja toinen alkupuolen Apostolien teoista. Ensinmainittu on yksi neljästä (Sinaiticus, Vaticanus, Washington) vanhimmista käsikirjoituksesta, joita meillä on kokonaan Matteuksen evankeliumista. Teksti on lähellä Vaticanusta ja Sinaiticusta. 

(Porter 2013, 157-60; Metzger & Ehrman 2005, 110-15; Bruce 1992, 300-09; Metzger 1977, 99-152; Aland & Aland 1989, 200-04.)

 

4.4. Muita varhaisia käännöksiä

Käännökset voidaan jakaa primaari- ja sekundaarikäännöksiin. Primaarikäännös tarkoittaa sitä, että käännös on tehty suoraan alkuperäisestä kielestä, sekundaarikäännös on taas tehty toisen käännöksen pohjalta. Ensimmäisten vuosisatojen aikana syntyi primaarikäännösten lisäksi joukko sekundaarikäännöksiä, jotka tehtiin syyriankielisistä käännöksistä. Tässä muutama sana näistä käännöksistä.

Syyriankielisen seurakunnan lähetystyön ansiosta kristinusko levisi tehokkaasti muidenkin kielisille alueille. Pohjoisessa asui armeniankielistä kansaa ja he väittävät olleensa ensimmäinen kansa, joka hyväksyi kristinuskon valtion uskonnoksi. Eusebiuksen Kirkkohistorian mukaan sinne oli perustettu seurakuntia jo 200-luvun puolivälissä. (Metzger 1997, 223.) Heille UT:n teksti käännettiin syyriankielisistä käsikirjoituksista 400-luvulla ja ensimmäisten joukossa oli Diatessaronin käännös. Vulgatan jälkeen käännetyistä kielistä juuri armenialaisista käsikirjoituksista on jäänyt eniten kopioita; niitä on olemassa vajaa 1500. Vanhin käsikirjoitus, joka on 700-luvulta, on resensio eli tarkistettu teksti. Armenialaisten jälkeen evankeliumi saavutti Georgian eli Gruusian 300-luvun alussa. Heidän UT:nsa käännettiin armeniankielisestä UT:sta eli teksti oli tertiäärikäännös, koska se pohjautui jo käännettyyn tekstiin (kreikka-armenia-georgia). Vanhimmat käsikirjoitukset ovat 800-900-luvuilta. 

Etiopialainen UT on käännetty joko kreikan- tai syyriankielestä. Apostolien teot on kuitenkin varmuudella tehty kreikankielisestä käsikirjoituksesta. UT:n käännös on tapahtunut todennäköisesti pikkuhiljaa 300-600-luvuilla. Monet kääntäjät olivat syyrialaisia munkkeja, jotka olivat paenneet keisarin vainoja. Etiopialainen Raamattu sisältää joitain kirjoja, joita muu kristillinen kirkko ei pidä kanonisina (mm. Ensimmäinen Henokin kirja). Varhaisimmat käsikirjoitukset ovat noin vuodelta 1000 ja suurin osa vielä myöhemmältä ajalta. Tekstissä näkyy suurimmaksi osaksi bysanttilainen lukutapa, vaikka paikka paikoin se yhtyy hyvän alexandrialaisen tekstin kanssa. Arabiankielistä Raamattua ei ole säilynyt ennen Muhammadin (570-632) aikaa. Mainittakoon, että Muhammad tunsi evankeliumit vain suullisessa muodossa ja pääasiassa syyrialaisista lähteistä. Näitä lähteitä leimasi ikävä kyllä doketismi. (Doketismi oli varhainen harhaoppi, joka kielsi Kristuksen lihaansyntymisen. 1. Johanneksen kirje taistelee tämäntapaista harhaoppia vastaan.) Tämän opin mukaan Jeesus ristiinnaulittiin vain näennäisesti, eikä hän todellisuudessa kuollut. Väite löytyy edelleen Koraanista. UT:n tekstiä alettiin kääntää arabiaksi ehkä 700-luvulla. Tutkijat ovat selvittäneet, että käännös tapahtui eri tavoilla eri paikoissa; joskus käännös tehtiin kreikankielestä, joskus syyriankielisestä Peshittasta tai koptinkielisistä käsikirjoituksista. 

Rooman valtakunnan pohjoisosassa asuivat gootit. He piirittivät Roomaa vuonna 410. Monet heistä olivat ennen tätä kääntyneet kristityiksi. Raamatun käänsi gootinkielelle piispa Wulfila (310-388), jota kutsutaan goottien apostoliksi. Tarkoitustaan varten hän mm. loi kielelle aakkoset. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Raamattu käännettiin germaanisille kielille. 500-luvulta on säilynyt puolisentusinaa käsikirjoituksia, joissa UT:n teksti on säilynyt katkelmallisena. Suurin osa niistä on palimpsesteja. Wulfilan käyttämät käsikirjoitukset edustivat varhaista bysanttilaista lukutapaa. Paavalin kirjeissä näkyy "läntinen" lukutapa. Tähän on vaikuttanut vanhojen latinankielisten käsikirjoitusten käyttö.

 

Johtopäätös

Tiiistettynä voidaan sanoa, että Raamatun käännöstyö eli huippukauttaan vuosien 150 ja 450 välillä. Toinen huippukausi tuli uskonpuhdistuksen aikoihin. Palaamme tähän aiheeseen myöhemmin luvussa 6.

(Bruce 1992, 300-09; Riekkinen & Veijola 1983, 43; Metzger & Ehrman 2005, 115-26; Aland & Aland 1989, 204-21.)

 


4.5. Kirkkoisien lainaukset

Varhaiskristilliset kirjailijat lainasivat säännöllisesti UT:n tekstejä kirjoituksissaan ja saarnoissaan. Niinpä nämä tekstilähteet muodostavat yhden tärkeän osan tekstikriitikon lähteistä. Tekstikritiikissä on melko tunnettu (ja tosi) iskulause, jonka mukaan periaatteessa koko UT voitaisiin rekonstruoida näiden lainausten perusteella (Metzger & Ehrman 2005, 126). Vaikka kaikki kreikankieliset käsikirjoitukset tuhoutuisivat, koko UT voitaisiin kirjoittaa uudelleen kirkkoisien lainausten perusteella.

Kirkkoisien teokset ovat lähinnä kreikan- ja latinankielisiä. Kirkkoisät kirjoittivat paljon UT:n kirjojen kommentaareja ja he siteerasivat melkein kokonaisuudessaan selitettävää tekstiä. (Kankaanniemi 2012; Bruce 1992, 288.) Bock ja Wallace (2007, 45) sanovatkin, että aina kun käsikirjoituksissa on ajallisia aukkoja, ne voidaan täyttää kirkkoisien lainausten perusteella melko tarkasti. Kirkkoisien hyöty on siinä, että heidän tekstiensä perusteella eri tekstivariantteja voidaan sijoittaa maantieteellisesti, ajoittaa ja jakaa eri sukuihin. Erityisesti kirkkoisien teksti auttaa selvittämään tekstin kehitysprosessia varhaisina vuosisatoina.  (Metzger & Ehrman 2005, 126-28). Esimerkiksi Karthagon piispan Kyprianoksen tekstilainaukset vuodelta 250 yhtyvät vanhan latinankielisen tekstin kanssa, erityisesti latinankielisen käsikirjoituksen "k" (codex Bobiensis) kanssa. Tästä voidaan päätellä, että tämä käsikirjoitus on kopioitu latinankielisistä teksteistä, jotka ovat peräisin 200-luvulta Pohjois-Afrikasta. Yksi käytännön esimerkki voidaan ottaa Irenaeuksen teoksesta Harhaoppisia vastaan (5.10.2). Irenaeus mm. kirjoittaa "Aivan oikein apostoli sanoo, että liha ja veri eivät voi periä Jumalan valtakuntaa... Tämä kuolevaisen täytyy pukeutua kuolemattomuuteen ja katoavaisen täytyy pukeutua katoamattomuuteen..." Irenaeus selvästi lainaa Paavalin tekstiä 1. Korinttilaiskirjeen luvusta 15 lopusta ja tämä tapahtuu noin vuoden 180 tienoilla. Olemme ainoastaan reilu sadan vuoden päässä alkuperäisen kirjeen kirjoittamisesta!

Asia ei ole tietysti aivan näin yksinkertainen. Greenlee (2012, 46-47) esittää kolme pointtia, jotka tulee ottaa huomioon kirkkoisien tekstien hyödyntämisessä. (1) Onko saatavilla olevissa käsikirjoituksissa tapahtunut muutoksia? Samalla tavalla kuin UT:n käsikirjoituksiin tuli variantteja kopiontiprosessin yhteydessä, kirkkoisien teksteissä voi olla variantteja, jotka eivät ole alkuperäisiä. Siksi tekstikritiikkiä tulee hyödyntää myös heidän teoksiin. (2) Onko lainaus kirjaimellisen tarkka vai muistinvarainen? Tämä selvittäminen vaatii kirjoittajan ja teoksen tarkkaa tutkimista. Pidemmät tekstilainaukset ovat todennäköisemmin tarkkoja lainauksia kuin muistinvaraisia. (3) Joskus lainaukset saattavat sisältää paralleelikohtien sanoja, varsinkin evankeliumiteksteissä. Esimerkiksi Kyrillos Jerusalemilainen (315-386) lainaa eräässä tekstissään Paavalin kirjoitusta ehtoollisesta (1. Kor. 11:22-25), mutta teksti ei ole pikkutarkasti peräisin Paavalilta, eikä evankeliumeista. Kun nämä kolme asiaa pidetään mielessä, kirkkoisien tekstit ovat tärkeitä dokumentteja alkuperäisen tekstin selvittämisessä. Ensinnäkin he kirjoittivat hyvin varhaisina vuosisatoina ja toiseksi heidän olinpaikkansa on tiedossa. Tämä auttaa mm. tekstisukujen jäljittämisessä ja tietyn tekstityypin iän määrittelemisessä. 

Tärkeimmät kirkkoisät ovat varhaiset kreikaksi kirjoittaneet, mm. Justinos Marttyyri (n. 100-168), Irenaeus (130-202) ja Kleemens Alexandrialainen (n. 150-261). (Gyllenberg 1969, 46-47. Greenlee 2012, 48-50 listaa 17 tärkeää kirkkoisää. Metzger & Ehrman 2005, 131 listaavat seuraavat tärkeät kirkkoisät (aakkosjärjestyksessä):

  • Ambrosius (k. 397)
  • Ambrosiaster (pseudo-Ambrose) (Tärkeä teos, joka kirjoitettiin vuosien 366—384 välissä. Se on kommentaari Paavalin kirjeistä latinakielellä.)
  • Athanasios Suuri (k. 373)
  • Augustinos (k. 430)
  • Johannes Krysostomos, Konstantinopolin piispa (k. 407)
  • Klemens Alexandrialainen (k. 212)
  • Kyprianos Karthagolainen (k. 258)
  • Kyrillos Alexandrialainen (k. 444)
  • Didymos Sokea (k. 398)
  • Efraim Syyrialainen (k. 373)
  • Epifanios (k. 403)
  • Eusebios Kesarealainen (k. 339)
  • Gregorios Nazianzilainen (k. 390)
  • Gregorios Nyssalainen (k. 394)
  • Hilarius Poitierslainen oli läntisen kirkon opettaja (k. 367)
  • Hippolytos Roomalainen (k. 235)
  • Irenaeus (k. 202)
  • Hieronymus (k. 420)
  • Justinos Marttyyri (k. 165)
  • Lucifer Cagliarilainen (k. 370)
  • Markion, joka vaikutti vahvasti Roomassa (k. 150—60)
  • Origenes (k. 253)
  • Pelagius (k. 420)
  • Primasius (k. n. 552)
  • Rufinus, munkki (k. 410)
  • Tertullianos (k. 220) 
  • Theodoros Mopsuestialainen (k. 428)

 

Tärkein editio, jossa käsitellään kirkkoisien tekstejä on "The New Testament in the Greek Fathers: Texts and Analyses". Teoksessa esitellään kunkin kirjoittajan aikaa ja paikka, lajitellaan heidän lainauksiaan ja verrataan lukutapoja muihin tunnettuihin käsikirjoituksiin. (Metzger & Ehrman 2005, 129-30.)

 

5. KÄSIKIRJOITUSTEN KOPIOINTIPROSESSI

5.1. Tekstin alkuhistoria

Uuden testamentin tekstin kopiomisessa on historian kuluessa ollut erilaisia vaiheita. Kopiointiprosessin varhainen vaihe on kestänyt noin vuoteen 400 jKr. Varhaisessa vaiheessa (eli ensimmäisten 300 vuoden aikana) UT:n tekstit olivat yksityisiä tekstejä verrattuna klassisiin teoksiin. Klassisten teosten kopiointi tapahtui yleensä ammattitaitoisten kirjureiden toimesta, mutta kristittyjen piirissä kopiointi tapahtui nimenomaan kristittyjen toimesta, jotka eivät useinkaan olleet harjaantuneet tehtävään. Tässä varhaisessa vaiheessa kirjurit eivät kiinnittäneet kovinkaan paljon huomiota tekstissä oleviin pieniin yksityiskohtiin (jotka eivät vaikuttaneet sanomaan millään tavalla). Koska kopiointiprosessi ei ollut ”orjallisen tarkkaa”, käsikirjoituksiin tuli tuhansittain muutoksia. (Heino.) Tämä tosiasia näkyy kiistatta siinä, että yhdellekään olemassaolevalle käsikirjoitukselle ei löydetä täydellistä vastinetta: kaikki käsikirjoitukset eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän. Tunnettu tekstikriitikko Gordon Fee esittää (1978, 23), että kun vertaamme eniten toisiaan muistuttavia käsikirjoituksia toisiinsa, niissä on 6-10 eroavaisuutta lukua kohden.

Tiivistettynä voidaan siis sanoa, että kopiointiprosessin varhaisessa vaiheessa kopiontitarkkuus ei ollut yhtä hyvä kuin myöhemmissä vaiheissa. Merkittävä muutos tapahtui noin vuonna 330 jKr., kun Konstantinus (272-337) alkoi suhtautua myönteisesti kristinuskoon ja kristinuskosta tuli virallinen uskonto. Tästä alkoi järjestelmällisempi tekstin vertaileminen ja ammattitaitoisten kirjureiden käyttäminen. (Heino.) Tämä ajanjakso myös lisäsi UT:n kirjoitusten kopioimista. Konstantinus esimerkiksi tilasi vuonna 331 kesarealaisesta kirjoittamosta 50 kpl pergamentille kirjoitettua Raamattua. Ne olivat lahja Konstantinopolin kirkoille. (Riekkinen & Veijola 1983, 34)

Joskus kirjurit itsekin turhautuivat heitä edeltäviin kopioitsijoihin. Eräs 1200-luvulla elänyt kirjuri esitti mielipiteensä häntä edeltäneestä kirjurista ja hän kirjoitti Codex Vaticanuksen (B) marginaaliin: ”Typerys ja lurjus! Etkö voi jättää vanhaa tekstiä rauhaan ja olla muuttamatta sitä!”. (Heino sit. Metzger.)

 

5.2. Tekstikritiikki

Koska meillä on käsissämme valtava määrä toisistaan poikkeavia käsikirjoituksia, on luotava tapoja miten päästä selville alkuperäisestä tekstistä. Tätä prosessia kutsutaan tekstikritiikiksi.

Tekstikritiikki on sellaisten käsikirjoitusten tutkimista, joiden alkuperäinen versio on kadonnut tai tuhoutunut. Tarkoitus on päästä selville siitä mikä oli tekstin alkuperäinen lukutapa.

Tekstikritiikkiä tarvitaan UT:n kohdalla kahdesta syystä: (1) alkuperäisiä käsikirjoituksia ei ole olemassa ja (2) kaikki olemassaolevat käsikirjoitukset eroavat toinen toisistaan. UT:n tekstikriitikoiden lähteinä toimivat kreikankieliset käsikirjoitukset, vanhat kännökset ja varhaisten kirkkoisien lainaukset. (Wallace 2006, 54.) 

Tekstikritiikin juuret ulottuvat aina antiikin Antiokiaan saakka. Antiokiassa vaikutti filologis-teologinen koulukunta (filologia tarkoittaa tieteellistä kielen ja sen rakenteen tutkimista). Tämä porukka oli erikoistunut kirjallisuuden tutkimiseen ja kopioimiseen ja he hoitivat UT:n tekstiä myös suurella tarkkuudella. Tästä yksi esimerkki on VT:n tekstin hoitaminen jo 200 eKr. Aikanaan myös UT:n tekstit saavuttivat Egyptin ja siellä niihin kohdistettiin samaa tekstintuntemista ja -huoltoa. Tämä alkoi viimeistään toisen vuosisadan alkupuolella. (Riekkinen & Veijola 1983, 9.)

Jos alkuperäinen käsikirjoitus olisi säilynyt, kuten vaikka 1. Korinttilaiskirjeestä, tekstikritiikkiä ei tarvittaisi. Lisäksi, jos kaikki säilyneet käsikirjoitukset olisivat täsmälleen samanlaisia, tekstikritiikkiä ei tarvittaisi. Koska tilanne ei ole tällainen, teksikritiikkiä on pakko soveltaa UT:n teksteihin. Jos sinulla on käsissä mikä tahansa raamatunkäännös, sen taustalla on miljoonien tuntien tekstikriittinen työ.

Mainittakoon tässä kohden, että käsikirjoitukset osoittavat, että UT:n tekstiä voidaan kutsua sanalla "sinnikkyys" (engl. tenacity). Tämä tarkoittaa sitä, että kun variantti ilmestyy käsikirjoituksiin, se ei katoa sieltä mihinkään. Se kopioidaan ja se päätyy seuraaviin käsikirjoituksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä on edelleen alkuepräinen lukutapa jossain käsikirjoituksien joukossa. Meidän vain täytyy löytää se. (White 2009, 78 sit. Kurt Alandia. Myös Wallace ja Fee ovat sitä mieltä, että alkuperäinen lukutapa on löydettävissä.) 

Ennen kuin siirryn kuvaamaan varianttien merkitystä, on syytä selventää joitain yleisiä väärinkäsityksiä. Norman Geisler, joka on tunnettu kristinuskon puolustaja, antaa virheellisen määritelmän variantille teoksessaan. Hän kirjoittaa:

Tutkijoiden keskuudessa on väärinkäsityksiä koskien käsikirjoitusten virheitä. Jotkut ovat arvioineet, että variantteja on 200 000. Ensinnäkin täytyy huomauttaa, että nämä eivät ole "virheitä", vaan eroavaisuuksia, joista suurin osa on kieliopillisia muutoksia. Toiseksi tämä määrä muutoksia on levinneenä noin 5700 käsikirjoitukseen. Näin ollen yksi pieni eroavuus, joka on läsnä vaikka 2000 käsikirjoituksessa, lasketaan 2000 variantiksi. (1999, otsikossa New Testament Manuscripts".)

Daniel Wallace, kuuluisa tekstikriitikko, on puuttunut asiaan blogikirjoituksessaan (2013). Hänen mukaansa Geisler nojaa väitteessään Neil Lightfootiin. Wallacen mukaan Geislerin väite on usealla tavalla ongelmallinen. Ensinnäkin, kaikki muutokset, pienet tai suuret, ovat totta kai virheitä jos ne eivät vastaa alkuperäistä lukutapaa. Totta kai ehdottoman suurin osa näistä varianteista on pieniä ja merkityksettömiä, mutta ne ovat virheitä. Toinen virhe on sanoa, että varianttien lukumäärä riippuu siitä, monessako käsikirjoituksessa se on läsnä. Ottaakseni esille hypoteettisen esimerkin: jos yleinen lukutapa (joka on päätelty alkuperäiseksi) käsikirjoituksissa on "Jeesus sanoi" ja 2000 muussa käsikirjoituksessa lukee "Herra sanoi", kyseessä ei ole 2000 varianttia, vaan yksi. Varianttien lukumäärä ei siis lasketa sen perusteella monessako käsikirjoituksessa se on läsnä, vaan montako erilaista lukutapaa eri kohdista on olemassa. (Mainittakoon, että Geisler lupasi korjata virheensä tuleviin painoksiin.)


5.3. Eri lukutapojen syitä

UT:n tekstissä olevat tuhannet eroavavuudet ovat melko yleisessä tiedossa. Se on itse asiassa ainoa asia, jonka monet ”Matti Meikäläiset” aiheesta tietävät. Miljoonia kirjoja myynyt tunnettu tekstikriitikko Bart Ehrman kirjoittaa kirjassaan ”Misquoting Jesus”:

Meillä ei ole olemassa alkuperäisiä käsikirjoituksia, mutta tässä ei ole vielä kaikki. Meillä ei ole edes alkuperäisen käsikirjoituksen kopiota. Meillä ei itse asiassa ole edes kopioiden kopioita, eikä kopioiden kopioiden kopioita. Se mitä meillä on, on kopioita, jotka on tehty myöhemmin - paljon myöhemmin… Nämä kopiot myös eroavat toisista kopioista tuhansissa eri kohdissa. Ne eroavat toisistaan niin monessa kohdassa, että me emme edes tiedä montako varianttia käsikirjoitusten välillä on olemassa... Variantteja on enemmän kuin sanoja itse Uudessa testamentissa. (Ehrman 2005, 10.)

Kreikankielisessä UT:ssa on hieman yli 138 000 sanaa (White 2011). Parhaimpien arvioiden mukaan kaikissa olemassa olevissa kreikankielisissä käsikirjoituksissa on noin 300 000 – 400 000 varianttia eli vaihtoehtoista lukutapaa. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaista sanaa kohden on olemassa noin kolme vaihtoehtoa! Edellä mainittu Ehrman toisteleekin iskulausetta ”UT:n tekstissä on enemmän variaatioita kuin itse sanoja” kaikkialla missä kulkee. (Ks. myös Ehrman 2009 & 2012). Monet ihmiset pitävät tätä lukumäärää jatkuvasti esillä ja väittävät sen perusteella, että UT:n tekstiin ei ole luottamista. Jos tämä olisi ainoa fakta, alkuperäisen tekstin selvittäminen olisi tietenkin mahdotonta. Siksi onkin syytä tutustua siihen, millaisista asioista varianttien kohdalla on kysymys.

Ennen kuin käsittelemme varianttien merkitystä, on syytä painottaa sitä, miksi niitä on olemassa niin paljon. Siksi, että meillä on olemassa niin paljon kopioita! Jos meillä olisi UT:sta vain yksi kopio, variantteja ei olisi lainkaan. Jos meillä olisi vain kaksi kopiota, varianttien määrä olisi todella pieni. Nyt sadattuhannet variantit kreikankielisissä ja eri kielisissä käsikirjoituksissa johtuvat siitä, että kopioita on olemassa kymmeniä tuhansia. Lisäksi suurin osa näistä varianteista ja niiden syistä pystytään jäljittämään. (Bock & Wallace 2007, 53-54; White 2011.) Lukijan on myös hyvä tietää, että noin 95% kaikista varianteista ovat tahattomien virheiden tulosta (Köstenberger ym. 2016, 29).


5.3.1. Varianttien merkitykset

Variantit voidaan jakaa neljään eri kategoriaan:

  1. Kirjoitusvirheet & käsittämättömät lauseet
  2. Muutokset, jotka eivät muuta tekstin tarkoitusta
  3. Muutokset, jotka muuttaisivat tekstin tarkoitusta, mutta jotka eivät ole todennäköisiä käännöksiä
  4. Muutokset, jotka muuttavat tekstin merkitystä, ja jotka ovat myös todennäköisiä käännöksiä

(1) Suurin varianttiryhmä koostuu kirjoitusvirheistä ja sanoista, joiden merkitys on asiayhteyttä ajatellen järjetön. Yksinkertaisena esimerkkinä voidaan mainita nimi "Johannes". Se voidaan kirjoittaa kreikaksi joko yhdellä tai kahdella n-kirjaimella (Joanees; Joannees). Kirjurit eivät olleet kovin tarkkoja nimen kirjoittamisessa ja sen kohdalla esiintyy usein variantteja. Mutta sitä ei koskaan kirjoitettu "Maria"! Joissain tapauksissa henkilö käytti itsekin lyhyen ajan sisällä useaa eri muotoa samasta sanasta. Esimerkiksi jakeissa Joh. 9:14-21 Johannes itse on käyttänyt sanaa anigoo (avata) kolmella eri tavalla: aneooksen (j. 14), eeneooksen (j. 17), eenoiksen (j. 21). 

Suurin kirjoitusvirhevariantti käsikirjoituksissa koskee kuitenkin kreikan kielen liikuteltavaa ν-kirjanta eli ny-kirjainta, joka sijoitetaan tiettyjen sanojen loppuun jos seuraava sana alkaa vokaalilla. Englannin kielessä hieman vastaava tapa on laittaa vokaalilla alkavien sanojen eteen ”an” (an apple) ja konsonanteilla alkavien sanojen eteen ”a” (a table). Tämä ei kuitenkaan muuta kreikankielisen tekstin merkitystä. 

Joskus kirjoitusvirheet taas ovat kopioitsijoiden tahattomia virheitä, jotka johtuvat esimerkiksi väsymyksestä, tai välinpitämättömyydestä. Epätarkkuudesta syntyy usein ns. käsittämättömiä virheitä. Nämä virheet muuttavat sanan merkityksen todella oudoksi ja siksi ne onkin yleensä helppo huomata. Esimerkiksi jakeessa 1. Tess. 2:7 eräässä keskiajalta peräisin olevassa käsikirjoituksessa lukee ”me olimme hevosia teidän keskuudessanne”! Kreikan kielen sanan ”hippoi” eli hevonen kirjoitusasu on lähellä kreikan kielen sanaa eepioi eli ”lempeä”. Me kuitenkin tiedämme, että näitä virheitä ei oikeastaan koskaan toistettu seuraavan kopioitsijan toimesta. Codex W:ssä kirjuri on eräässä kohdassa kirjoittanut "ja" (καί), vaikka hänen olisi pitänyt kirjoittaa "Herra" (kyrios). Tämä oli selvä vahinko. Codex L:ssä kirjuri on kirjoittanut vahingossa Johannes 1:30 kohdalla "minun jälkeeni tulee ilma...". Sanan ἀήρ (ilma) kirjoitusmuoto on todella lähellä sanaa ἀνήρ (mies).

Mainittakoon, että P75:n kopioitsija on kopioinut tekstiä todella tarkasti yksi tai kaksi kirjainta kerrallaan. Tämä tiedetään nimenomaan siitä, että hänen tekemät virheet ovat yleensä yhden tai kahden kirjaimen mittaisia. Siitä huolimatta tämä kaveri oli pätevä siinä mitä hän teki. Tiivistettynä: me kaikki tidämme, mitä tektissä pitäisi lukea, kun näemme selkeän viheen.

 

(2) Toiseksi suurin ryhmä koostuu pienistä muutoksista, jotka eivät muuta tekstin käännöstä millään tavalla. Esimerkkeinä tästä toimivat (a) määräisen artikkelin käyttö, (b) synonyymit ja (c) sanajärjestys. 

(A) Kreikan kielessä määräistä artikkelia voidaan käyttää jopa henkilön nimen edessä (the Paavali). Käsikirjoitukset eroavatkin hyvin usein juuri määräisen artikkelin käytön suhteen: Maria vai (the) Maria. Tutkijat eivät edelleenkään ole kovin varmoja siitä miksi tällainen tapa kehittyi. Esimerkkinä voidaan mainita merkittävä tekstikrtiikko Daniel Wallace. Hän teki tekstikriikki-gradunsa teksteistä, joissa artikkelia ei esiinny ennen nimeä ja väitöskirjansa teksteistä, joissa artikkeli esiintyy ennen nimiä. Hän ei vieläkään osaa antaa syytä sille, miksi artikkelia käytetään joskus nimen edessä ja joskus ei! (Wallace 2016a.)

(B) Toinen merkittävä varianttiryhmä tässä ryhmässä on synonyymien käyttö. Tähän on vaikuttanut hyvin vahvasti tekstien myöhempi liturginen käyttö. Näin ollen synonyymien paljous näkyy varsinkin lektionaareissa. Lektionaareissa UT:n teksti oli pilkottu ja järjestetty systemaattista lukemista varten. Joskus kertomus siis katkesi keskeltä ja seuraavan kerran samaa kertomusta jatkettaessa sana "hän" ei enää kertonut kovin paljon siitä, kuka on tekemässä ja mitä. Niinpä se korvattiin nimellä. Tästä voidaan ottaa esimerkki Markuksen evankeliumin jakeista 6:31-8:26. Tämä kokonaisuus sisältää 89 jaetta. Tässä jaejaksossa kerrotaan Jeesuksen toiminnasta, mutta häneen ei koskaan viitata tittelillä kuten "Herra" tai "opettaja". Markus puhuu vain "hänestä". Lektionaareissa tämä tuli ongelmaksi ja niinpä monet "hän"-kohdat muutettiin "Jeesus"-kohdiksi. Näin mm. jakeissa 6:34; 7:27; 8:1, 17. Käännös siis vahtuu, mutta kohdan merkitys pysyy samana. Samanlainen lisäys näkyy Apostolien teoissa (5:21). "He menivät temppeliin ja alkoivat opettamaan." Lektionaareissa, joita luettiin kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen, on lisäys "apostolit". Näin yleisö tiesi, keistä puhutaan.

(C) Kolmas tähän ryhmään liittyvä ero on sanajärjestys. Kreikan kieli perustuu sanan päätteisiin, ei sanajärjestykseen. Esimerkiksi lause ”Jeesus rakastaa Paavalia” voidaan kreikan kielellä ilmaista ainakin 16 eri tavalla!  Lisäksi jos käytämme jokaista vaihtoehtoa, jota kreikan kielellä on tarjota sanalle ”rakastaa”, eri vaihtoehdot nousevat muutamaan sataan. Kreikan kielellä voi siis yhden ainoan lauseen kirjoittaa sadoilla eri tavoilla, ilman että lauseen merkitys muuttuu miksikään. Nyt alamme huomata, että sadattuhannet eri variantit alkavat vaikuttaa merkityksettömiltä.

Tässä esimerkiksi 16 eri tapaa kirjoittaa kreikaksi "Jeesus rakastaa Paavalia":

  • ᾿Ιησοῦς ἀγαπᾷ Παῦλον
  • ᾿Ιησοῦς ἀγαπᾷ τὸν Παῦλον
  • ὁ ᾿Ιησοῦς ἀγαπᾷ Παῦλον
  • ὁ ᾿Ιησοῦς ἀγαπᾷ τὸν Παῦλον
  • Παῦλον ᾿Ιησοῦς ἀγαπᾷ
  • τὸν Παῦλον ᾿Ιησοῦς ἀγαπᾷ
  • Παῦλον ὁ ᾿Ιησοῦς ἀγαπᾷ
  • τὸν Παῦλον ὁ ᾿Ιησοῦς ἀγαπᾷ
  • ἀγαπᾷ ᾿Ιησοῦς Παῦλον
  • ἀγαπᾷ ᾿Ιησοῦς τὸν Παῦλον
  • ἀγαπᾷ ὁ ᾿Ιησοῦς Παῦλον
  • ἀγαπᾷ ὁ ᾿Ιησοῦς τὸν Παῦλον
  • ἀγαπᾷ Παῦλον ᾿Ιησοῦς
  • ἀγαπᾷ τὸν Παῦλον ᾿Ιησοῦς
  • ἀγαπᾷ Παῦλον ὁ ᾿Ιησοῦς
  • ἀγαπᾷ τὸν Παῦλον ὁ ᾿Ιησοῦς

Huomionarvoista tässä pitäisi olla se, että noin 75 % UT:n tekstivarianteista kuuluvat näiden kahden esimerkin sisälle. Merkittävä osa varianteista ovat siis sellaisia, jotka eivät vaikuta tekstin kääntämiseen millään tavalla. (Wallace 2011/10.) Arvostetut tekstikriitikot Westcott & Hort ovat todenneet, että "ellei aivan pikkuseikkoja, kuten sanajärjestyksen muuttumista tai erisnimen yhteydessä käytetyn artikkelin lisäämistä tai poistamista oteta lukuun, niin sanoja, jotka mielestämme vaativat lisäselvittelyä, on tuskin tuhannesosaa Uuden testamentin koko sanamäärästä." (Sit. Stewart 1988,48.) Kurt ja Barbara Aland (1995, 291) sanovat varianttien vertailemisen osoittavan, että ne ovat harmittomia tai vaarattomia.  

 

(3) Kolmanneksi suurin ryhmä varianteista koostuu eroista, jotka muuttaisivat kohdan merkitystä, mutta jotka eivät ole todennäköisiä käännöksiä. Todennäköisyys taas riippuu siitä, miten moni käsikirjoitus tukee tiettyä lukutapaa. Näissä esimerkeissä tiettyä lukutapaa tukee yleensä vain aniharva käsikirjoitus tai ainoastaan yksi tekstisuku.

Esimerkkinä voisi toimia jae 1. Tess. 2:9. Kaikissa kreikankielisissä käsikirjoituksissa lukee ”Jumalan evankeliumi”, kun taas yhdessä hyivn myöhäisessä käsikirjoituksessa lukee ”Kristuksen evankeliumi”. Jälkimmäinen vaihtoehto on selvästi huonommin perustelu, koska on epäuskottavaa, että yksi myöhäisempi käsikirjoitus sisältäisi oikean lukutavan ja 99,9% muista käsikirjoituksista olisi erehtynyt. 

Eräs hyvin yleinen esimerkki koskee evankeliumitekstien harmonisaatiota. Varsinkin läntisessä ja bysanttilaisessa tekstisuvussa on nähtävissä kopioitsijoiden halukkuus harmonisoida eri evankeliumikertomuksia. Tässä tapauksessa variantti, joka ei ole muiden evankeliumitekstien harmonisaatio (eli se pitää sisällään eri sanan samassa kohdassa) on todennäköisesti alkuperäinen. On nimittäin oletettavampaa, että harmonisaatioita tapahtuu, kuin että kopioitsija rikkoo evankeliumitekstien harmonisaation. Tällaiseen olisi vaikea löytää hyvää motiivia - varsinkin kun otamme huomioon kopioitsijoiden taipumuksen harmonisaatioon.

Tämä taipumus näkyy slevästi mm. Matteuksen evankeliumin luvussa 9 olevasta kertomuksesta (jakeet 9-13), jossa Jeesus viettää aikaa vähäosaisten eli "syntisten" kanssa. Fariseukset suuttuvat Jeesukselle tällaisesta toimintatavasta. Pointti on  siinä, että sama kertomus löytyy Markuksen evankeliumin luvusta 2 ja Luukkaan evankeliumin luvusta 5. Fariseukset syyttävät Jeesusta siitä, että hän syö syntisten kanssa (jae 11). Jotkut myöhemmät käsikirjoitukset lisäävät jakeeseen sanat "ja juo". Tämä versio löytyy nimittäin Luukkaalta (5:30) ja kopiotsijat ovat halunneet harmonisoida tekstit keskenään. Markuksen teksti on sama kuin Matteuksen, eikä hänen tekstissä ole sanoja "ja juo". Nämä sanat kuitenkin ilmestyvät Markuksenkin jakeisiin myöhemmissä käsikirjoituksissa. Tämä osoittaa, että (a) kopioitsijat olivat halukkaita harmonisoimaan tekstiä silloinkin, kun se ollut tärkeää ja (b) muutokset olivat yleensä lisäyksiä, ei sanojen tai lauseiden poistoja. 

 

(4) Pienin ryhmä varianteista koostuu niistä eroista, jotka sekä muuttaisivat kohdan merkitystä että olisivat melko todennäköisiä käännöksiä. Kaikista varianteista tällaisia eroja on alle 0,2 %. Esimerkkinä tällaisesta jakeesta on mm. Room. 5:1. Joissain käsikirjoituksissa lukee ”meillä on rauha Jumalan kanssa” (ekhomen) ja joissain ”olkoon meillä rauha Jumalan kanssa” (ekhoomen). Ero on siis yhdessä kirjaimessa (omigron vai omega), mutta jae muuttuu olennaisesti. Molemmat variantit ovat kuitenkin teologisesti terveitä. Ekhomen sopii kuitenkin paremmin kontekstiin (Greenlee 2012, 129; Aland & Aland 1989, 286).

Ilmestyskirjan kuuluisassa jakeessa 13:18 pedon luvuksi ilmoitetaan 666. Kuitenkin Codex C:n, Irenaeuksen ja P115:n mukaan pedon luku on 616. Tämä variaatio esiintyi jo toisella vuosisadalla, koska Irenaeus (130-202 jKr.) tunsi sen. Jos tämä lukutapa on alkuperäinen, rekkalastillinen kirjoja joudutaan kirjoittamaan uusiksi!

(Lenho; Wallace 2006, 56-63; 2009a, 152-53; 2011b, luku 1; 2011d, 38-46; Bock & Wallace 2007, 55-58; Wallace 2011/10; White 2011; Osburn 1995, 70; Wallace 2016a.)

 

5.3.2. Tutkijoiden ääniä varianteista

Niinpä kun asiaa tarkastelee hieman lähemmin, paljastuu, että suurin osa variaatioista eivät vaikuta millään tavalla tekstin merkitykseen. Tässä muutamien tunnettujen tekstikriitikoiden kommentteja siitä, että UT:n tekstin variantit eivät vaikuta yhteenkään tärkeään kristilliseen oppiin:

  • Johann Albrecht Bengel (1687-1752) oli tietoinen aikansa 30 000 variantista. Hän alkoi tutkia niitä ja tuli siihen tulokseen, että yksikään niistä ei vaikuttanut millään tavalla kristillisiin oppeihin (Metzger & Ehrman 2005, 158).
  • Sir Frederic Kenyon, aikansa yksi tunnetuin tekstirkiitikko, on kirjoittanut: ”Yksikään kristillisen uskon perusopeista ei ole epäilyksenalaisen lukutavan varassa… Uuden testamentin käsikirjoitusten, varhaisten käännösten ja kirkon varhaisimpien kirjoittajien siitä käyttämien lainausten lukumäärä on niin suuri, että on käytännöllisesti katsoen varmaa, että jokaisen epäilyksenalaisen kohdan oikea lukutapa on säilynyt ainakin jossakin näistä teksteistä. Tätä ei voida sanoa mistään muinaisesta kirjasta maailmassa.” (sit. Luttinen 1985, 39-40.) 
  • F. F. Bruce (1992, 266) toteaa samantapaisesti, kun hän kommentoi käsikirjoituksissa olevia eroavaisuuksia: ”Kaikki todistajat ja kaikki muodot, joita he edustavat, ovat yhtä mieltä jokaisesta kristillisen uskon ja elämän pääkohdasta.”
  • Yksi kaikkien aikojen tunnetuin tekstikriitikko Bruce Metzger on myös todennut, että yksikään kristillinen tärkeä oppirakennelma ei ole riippuvainen eri tekstivaihtoehdoista (sit. Brown 1997, 48). 
  • Harold Greenlee: "Yksikään kristillinen oppi ei ole riippuvainen tekstivarianteista" (2012, 61).
  • Leon Vaganay & Christian-Bernard Amphoux: "Mikään kristillisen opin ydinkohta ei ole riippuvainen tekstivarianteista." (1991, 3.)
  • Saman asian on todennut ”liberaali” tekstikriitikko Bart Ehrman kirjassaan Misquoting Jesus: ”Essential Christian beliefs are not affected by textual variants in the manuscript tradition of the New Testament. // Olennaiset kristilliset opit eivät ole uhattuna tekstivarianteilla Uuden testamentin tekstitraditiossa.”  Sit. Wallace,-> Expert Contributions, s. 13)

 

Kaksi tärkeää asiaa variantteja koskien on todettava tähän päätteeksi. Ensinnäkin tekstikriitikoiden parissa ollaan melko yleisesti sitä mieltä, että noin 90% UT:n varianteista on ratkaistu. Pieni säätö on koko ajan käynnissä, mutta se koskee melko pientä osaa tekstimassasta. (Fee 2000, 15.)

Toiseksi Kurt ja Barbara Aland kirjoittavat tunnetussa kirjassaan "The Text of the New testament" (1995, 56, 292), että UT:n tekstihistoriaa leimaa sana "itsepintaisuus". Aina kun tekstitraditioon tulee uusi variantti, se kieltäytyy katoamasta. Käytönnössä tämä tarkoittaa sitä, että ongelma tekstikritiikissä ei ole kadonneet variantit, vaan liian monet variantit. Alkuperäinen lukutapa on siis jossain varianttien seassa ja se vain täytyy löytää. Ja se voidaan löytää. Samoilla linjoilla Alandien kanssa on Gordon Fee (2000, 6).  Alandit kirjoittavat:

Me voimme olla varmoja, että lukuisten käsikirjoitusten seassa on säilynyt alkuperäinen lukutapa. (s. 292.)

Myös Eldon Epp yhtyy Alandien näkemykseen varianteista. Hän kirjoittaa:

Meillä on niin monia Uuden testamentin käsikirjoituksia, ja nämä käsikirjoitukset sisältävät niin monia variantteja, että voimme olla varmoja siitä, että alkuperäinen lukutapa on löydettävissä tästä materiaalista. (1993a, 31.)

Samaa huomiota Eppin (2000, 295) mukaan tukee se, että varhaiset papyrukset eivät oikeastaan koskaan esitä sellaista varianttia, joka ei olisi ollut jo tiedossa myöhemmistä käsikirjoituksista. Uusi testamentti on poikkeuksellisessa tilanteessa verrattuna esimerkiksi moniin klassisiin antiikin teksteihin, joiden tekstien kohdalla tutkijat kohtaavat usein aukkoja vähäisten säilyneiden tekstien vuoksi. Tällaiset tilanteet ovat Uuden testamentin kohdalla käytännössä täysin tuntemattomia. (Ks. otsikko 5.7.)

Asiaa voisi ehkä selvyyden vuoksi verrata palapelin rakentamiseen. Jos kasaat 1000-palan palapeliä, on huomattavasti parempi tilanne jos sinulla on 1005 palaa, kuin että paloja olisi vain 995!

 


5.4. Muutama valikoitu esimerkki


Otan tässä vaiheessa muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, millaisten tilanteiden eteen tekstikriitikot yleensä joutuvat. Kun puhumme käsikirjoituksissa olevista varianteista, niiden syyt voidaan jakaa kahteen otsikkoon: tahattomiin ja tahallisiin.


5.4.1. Tahattomat virheet

Tahattomat virheet voivat syntyä kopioitsijan väsymyksestä tai silloin kun hänen katseensa suuntautuu väärälle riville. Kopioissa onkin havaittavissa paikka paikoin toistoa ja sanojen ja tavujen ylihyppäämisiä. Joskus kopioitsija sekoitti samoihin sanoihin päättyvät rivit ja jätti pois näiden rivien välissä olevan tekstin. Joskus kopioitsija teki yksinkertaisesti kirjoitusvirheitä.

Yksi esimerkki sanojen ylihyppäämisestä voidaan ottaa Roomalaiskirjeen luvusta 3. 1938-käännöksessä jakeet on suomennettu seuraavasti:

25. Jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit
26. jumalallisessa kärsivällisyydessään, osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen.

25 ὃν προέθετο ὁ θεὸς ἱλαστήριον διὰ τῆς πίστεως ἐν τῷ αὐτοῦ αἵματι εἰς ἔνδειξιν τῆς δικαιοσύνης αὐτοῦ διὰ τὴν πάρεσιν τῶν προγεγονότων ἁμαρτημάτων 26 ἐν τῇ ἀνοχῇ τοῦ θεοῦ πρὸς τὴν ἔνδειξιν τῆς δικαιοσύνης αὐτοῦ ἐν τῷ νῦν καιρῷ εἰς τὸ εἶναι αὐτὸν δίκαιον καὶ δικαιοῦντα τὸν ἐκ πίστεως Ἰησοῦ

Jakeissa 25-26 on kaksi kertaa juuri samanlainen kreikankielinen lauserakenne. Jakeessa 25 εἰς ἔνδειξιν τῆς δικαιοσύνης αὐτοῦ ja jakeessa 26 ἔνδειξιν τῆς δικαιοσύνης αὐτοῦ (”Jumala osoittaa vanhurskauttaan”). Muutamissa majuskelikäsikirjoituksissa näiden lauseiden välissä olevat sanat ovat jääneet pois. Kopioija on kahden samanlaisen lauseen vuoksi hypännyt vahingossa jakeen 25 lauseesta suoraan jakeen 26 lauseen perään. Näin ollen tekstistä on jäänyt pois osio: ”koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään”. Tällaiset virheet, joista puuttuu useita sanoja, on toki helppo huomata niiden käsikirjotusten pohjalta, joissa teksti on kopioitu oikein. (Gyllenberg 1969, 35.)

Samantapainen "silmien hyppäys" on tapahtunut myös Matteuksen evankeliumin jakeiden 5:19-20 kohdalla. 1992-käännöksessä jakeet kuuluvat seuraavalla tavalla: 

19. Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. 20 Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.

Tekstissä esiintyy termi "taivasten valtakunta" kahdesti jakeessa 19 ja vielä kerran jakeen 20 lopussa. Joissain käsikirjoituksissa kopioija on vahingossa hypännyt ensimmäisen "taivasten valtakunta" -maininnan jälkeen toiseen mainintaan. Näin ollen jae 19b on jäänyt kopioimatta. Eräs kirjuri hyppäsi ensimmäisestä maininnasta kolmanteen mainintaan. Näin ollen kopiomatta jäi sekä jae 19b että 20a. (Holmes 2001, 47.)


5.4.2. Tahalliset virheet

Tahallisia virheitä on syntynyt tilanteissa, joissa kopioitsija on lisännyt joitain tarkennuksia vaikeaselkoiseen tekstiin. Joskus he yksinkertaisesti vain korjasivat käsikirjoituksessa olevia kirjoitusvirheitä tai harmonisoivat rinnakkaiskohtia. Ajan mittaan kreikan kielioppikin muuttui ja päivityksiä oli pakko tehdä. Yksi syy kielen korjaukseen saattoi olla alkuperäisen dokumentin kielellinen taso. (Kankaanniemi 2010, 39-40; Bruce 1992, 249-51) On kuitenkin pidettävä mielessä, että "tahalliset muutokset" eivät tarkoita sitä, että kopioitsija olisi ollut "paha" tai hän olisi halunnut johtaa tahallaan ketään harhaan. Päinvastoin: heidän tarkoitus oli auttaa lukijaa ymmärtämään tekstiä. Tämä oli monesti tärkeämpää kuin sanatarkan käännöksen tekeminen. (Fee 2000, 9.)

Yksi esimerkki tekstin tarkentamisesta voidaan ottaa Apostolien tekojen 15 luvusta. 1938- käännös kääntää jakeet 32-33 seuraavasti

32. Ja Juudas ja Silas, jotka itsekin olivat profeettoja, kehoittivat veljiä monin sanoin ja vahvistivat heitä. 33. Ja heidän viivyttyään siellä jonkin aikaa veljet laskivat heidät rauhassa palaamaan niiden tykö, jotka olivat heidät lähettäneet.

Tässä kerrotaan siitä, miten Jerusalemista lähetetyt lähetit palasivat takaisin Antiokiasta Jerusalemiin. Teksti kuitenkin jatkuu siten, että Paavalin kerrotaan jääneen Antiokiaan. Hän päättää lähteä toiselle lähetysmatkalle. Barnabaan kanssa syttyy kuitenkin niin tulinen riita, että heidän suunnitelmansa kariutuvat. Niinpä Paavali jakeen 40 mukaan ottaa matkalle mukaan Silaksen. Tarkka lukija huomaa, että jakeesta 33 saa sen käsityksen, että Silas oli kuitenkin palannut Jerusalemiin! Tämän ”ongelman” huomasivat myös tekstin kopioijat. Yksi heistä lisäsi jakeeseen 33 sanat ”mutta Silas päätti jäädä heidän luokseen [Antiokiaan]”. Myöhemmin eräs kopioija piti tätäkin epäselvänä ja kirjoitti ”ainoastaan Juudas lähti matkalle”. Vielä eräässä latinankielisessä käännöksessä tekstiin lisättiin sana ”Jerusalemiin”. (Gyllenberg 1969, 36-37; Bruce 1988, 300.)


5.5. Kriteerejä oikean vastauksen saamiseksi

Olen jo todennut, että tuhansien käsikirjoitusten joukossa edes kaksi käsikirjoitusta eivät ole täsmälleen samanlaisia keskenään. Tekstikriitikon täytyy selata materiaali läpi ja päättää mikä lukutapa sijoitetaan tekstiin, mikä lukutapa pudotetaan ala-apparaattiin (esim. Nestle-Alandissa sivun alareunassa oleva lista vaihtoehtoisista lukutavoista).  (Metzger 1994, introduction.)

Tekstikriitikot ovat luoneet muutamia pääsääntöjä, joiden avulla varianttien sumasta voidaan löytää oikea lukutapa. Varianttien määrä ja laatu on kuitenkin niin lukuisa, että kaikissa kohdin näitä kriteereitä ei voida soveltaa kylmän mekaanisesti. Jokainen variantti täytyy punnita tarkasti omana itsenään. Kriteerit jakautuvat kahteen suureen otsikkoon: (1) ulkoiset todisteet ja (2) sisäiset todisteet. (Metzger 1994, introduction.)

 

5.5.1. (1) Ulkoiset todisteet 

Ulkoisilla todisteilla tarkoitetaan lähinnä seuraavia kysymyksiä: (1) kuinka vanha käsikirjoitus on?, (2) miten luotettavana sitä pidetään yleisesti ottaen? ja (3) miten laajasti variantti on jakautunut maantieteellisesti eri käsikirjoituksiin? Metzger listaa nämä huomiot neljäksi säännöksi: 

  1. Käsikirjoituksen ikä ja laatu. Yleisesti ottaen vanhempi käsikirjoitus täytyy asettaa nuoremman käsikirjoituksen edelle. On todennäköistä, että vanhemmassa käsikirjoituksessa on vähemmän kopioinnin aikana sattuneita virheitä. Näin ollen 200-luvulta peräisin olevalla papyruksella on suurempi arvo kuin 10. vuosisadalta olevalla minuskelilla. Käsikirjoituksia ei voida asettaa selkeään tärkeysjärjestykseen, mutta yleisesti ottaen papyrusten ja tärkeimpien koodeksien (Sinaiticus, Vaticanus) todistusta arvostetaan varsin paljon. Myöhempien minuskeleiden lukutavat eivät sitä vastoin nauti yhtä suurta arvostusta (joitain poikkeuksia lukuunottamatta). On myös tärkeää ottaa huomioon mitä sukua käsikirjoitus edustaa ja millainen kopioitsija on ollut kyseessä.
  2. Käsikirjoituksessa olevan tekstin maantieteellinen levinneisyys. Jos tiettyä lukutapaa tukevat sellaiset käsikirjoitukset, jotka on laadittu eri puolilla Rooman valtakuntaa (esim. Rooma ja Antiokia), tällaiselle lukutavalle täytyy antaa suurempi arvo kuin sellaiselle käsikirjoitukselle, jonka lukutapaa tukee vain yhdessä tietyssä paikassa kopioitu käsikirjoitus. On kuitenkin oltava varma siitä, että eri paikkakuntien käsikirjoitukset ovat itsenäisiä eli ne eivät ole peräisin samasta käsikirjoituksesta. 
  3. Eri tekstisukujen (genealoginen) riippuvuussuhde. Pelkkä suuri käsikirjoitusten määrällinen tuki ei välttämättä tarkoita sitä, että lukutapa on alkuperäinen. Esimerkki valaisee tätä kriteeriä. Lukutapaa x tukee 20 eri käsikirjoitusta ja lukutapaa y tukee vain yksi käsikirjoitus. Jos käy ilmi, että kaikki 20 käsikirjoitusta ovat peräisin samasta käsikirjoituksesta, suurella lukumäärällä ei ole mitään merkitystä. Tällöin päätös täytyy tehdä vertaamalla alkuperäisen x-lukutavan ja y-lukutavan edustajia keskenään ja pohtia, kumpi on todennäköisemmin alkuperäinen.
  4. Käsikirjoituksia ei saa laskea, ne täytyy punnita. Hankalissa tilanteissa painoarvo täytyy laittaa niille käsikirjoituksille, jotka ovat selvissä tapauksissa osoittautuneet luotettaviksi. (Metzger 1994, introduction; Wallace 2011/3)

 

5.5.2. (2) Sisäiset todisteet 

Sisäisillä todisteilla tarkoitetaan lähinnä sitä millaisia päätöksiä teoksen tekijä olisi tehnyt ja mitä päätöksiä teoksen kopioitsija olisi tehnyt. Ammattikirjallisuudessa teoksen tekijän toimintaa kutsutaan termillä "intrinsic probability" ja kopioitsijan toimintaa termillä "transcriptional probability". Metzger tiivistää sisäiset todisteet neljäksi pääsäännöksi.

  1. Vaikeampaa lukutapaa tulee pitää alkuperäisenä. Kirjureilla on joissain tapauksissa saattanut olla motiivi muuttaa hankala kohta helpommaksi. Joissain tapauksissa hankala kohta voi olla niin vaikea, että se on voinut syntyä vain vahingossa. 
  2. Yleisesti ottaen lyhyempi lukutapa on oikea. Kirjurit ovat todennäköisemmin pidentäneet tekstiä kuin lyhentäneet sitä. Poikkeuksina ovat tilanteet, joissa (a) kirjurin katse on harhautunut ja tekstiä on jäänyt kopioimatta tai (b) kun kirjurilla on ollut esim. teologinen motiivi jättää joku lause kopioimatta. 
  3. Koska kopioitsijoilla on taipumus harmonisoida rinnakkaistekstejä (varsinkin evankeliumiteksteissä tai VT sitaateissa), poikkeavat lukutavat ovat todennäköisemmin alkuperäisiä. Kirjuri todennäköisesti korjaa epätarkan sitaatin tarkaksi, kuin päinvastoin. 
  4. Valintoja tehdessä on tarkasteltava teoksen kirjoittajan tyyliä ja lauseen kontekstia. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumin kirjoittajalla on oma tyylinsä ja sanavalintansa monissa kohden. Joskus nämä huomiot vaikuttavat varianttien punnitsemiseen. (Metzger 1994, introduction; Wallace 2011/4)

 

Näillä kriteereillä toimiminen täytyy olla tekstikriitikon lähtökohta. Bruce Metzger on kuitenkin todennut, että tekstikritiikki on samaan aikaan sekä tiedettä että taidetta. On selvää, että joissain tapauksissa tutkijat tulevat erilaisiin lopputuloksiin. Joissain Kriittisissä editioissa (varsinkin Greek New Testament) tekstin lukutapa on merkattu A-, B-, C- tai D-kirjaimella. A-kirjain kertoo, että tekstin lukutapa on varma. B-kirjain kertoo, että lukutapa on todennäköisesti oikea. C-kirjain kertoo, että oikea lukutapa on hankala selvittää ja D-kirjain paljastaa, että oikeaa lukutapaa on miltei mahdoton selvittää. Viimeksi mainittuja esimerkkejä on kuitenkin vähän. Yksi esimerkki D-lukutavasta on 2. Pietarin kirjeen jae 3:10. (Metzger 1994, introduction; Greenlee 2012, 112-14; Fee 2000, 14-15.)

Seuraavaksi otan muutamia jakeita konkreettisiksi esimerkeiksi siitä millaisissa tilanteissa ja miten näitä kriteereitä käytetään. 

 

5.6. Oikeaa lukutapaa etsimässä

5.6.1 Empivä Jeesus

Sisäisen todistuksen ensimmäinen sääntö on se, että vaikeampaa lukutapaa on pidettävä alkuperäisenä. On luultavaa, että kopioitsija tekee vaikeaselkoisesta tekstistä ymmärrettävän tai teologisesti haasteellisesta tekstistä helpomman, kuin toisin päin. Tästä voidaan ottaa esimerkki jakeen Joh. 7:8 avulla: 

 

  • ”Menkää te ylös juhlille; minä en vielä mene näille juhlille, sillä minun aikani ei ole vielä täyttynyt.” (1938-käännös) 
  • ”Menkää te vain juhlille. Minä en tule tähän juhlaan, sillä minun aikani ei ole vielä tullut." (1992-käännös)

 

1938-käännöksessä on seurattu P66 ja Codex Vaticanuksen (B) lukutapaa, joissa tekstiin on kirjoitettu sanan "οὐκ" (uuk) = "en" tilalle sana ”οὔπω” (uupoo) ”ei vielä”. 1992-käännös on taas seurannut mm. Codex Sinaiticusta (א) ja Codex Bezaen (D) lukutapaa, joissa sanaa ”οὔπω” ei esiinny. Koska molempia variantteja tukee varhaiset käsikirjoitukset, valinta täytyy tässä tapauksessa tehdä ainoastaan päättelemällä, kumpi versio on todennäköisemmin alkuperäinen lukutapa. 1992-käännöksen lukutapa on hieman kiusallinen, koska Jeesus muuttaa mielensä ja meneekin näille juhlille. On helpompi ymmärtää, että kopioitsijat lisäsivät tästä syystä tekstiin ”ei vielä”-merkityksen lieventämään tätä huomiota. Tekstikriittisesti 1992-käännöksen valinta on perustellumpi. (Kankaanniemi 2010, 43-44. Näin myös Metzger 1994.)

 

 

5.6.2. Rukous vai rukous & paasto?

Joskus kopioitsijoilla on ollut teologinen motiivi lisätä tekstiin sanoja. Yksi tällainen esimerkki saattaa olla Markuksen evankeliumin jae 9:29:

  • Hän sanoi heille: "Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla”. (1938-käännös)
  • Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella”. (1992-käännös)

Vaikka 1938-käännöstä tukevat todella monet käsikirjoitukset, 1992-käännöksen lukutapaa tukevat tärkeät alexandrialaiset käsikirjoitukset Sinaiticus (א) ja Vaticanus (B). Nestle-Aland28 pitää lyhyempää tekstiä alkuperäisenä. Metzger (1994) pitää lyhyttä lukutapaa varmana. Syy lisäykseen "ja paastolla" johtuu siitä, että paastoaminen oli hyvin voimakkaasti esillä alkuseurakunnissa. Tämä paine ajoi lisäyksen Jeesuksen sanoihin. Mezger & Ehrman (2005, 295) ottavat tämän jakeen esille, kun he antavat esimerkkejä varianteista, joiden takana oli askeettista elämää painottava kopioitsija/ryhmittymä.

 

5.6.3. Jeesus Barabbas

Ulkoisten todisteiden sääntö 3:n mukaan oikea lukutapa ei aina löydy vetoamalla siihen, että jollain variantilla on takanaan suuri enemmistö käsikirjoituksia. Joskus eteen tulee tapauksia, jossa jollain variantilla on takanaan suuri käsikirjoitusten määrällinen ja laadullinen tuki, mutta jotka eivät kuitenkaan takaa variantin alkuperäisyyttä. Meille on jäänyt käsikirjoituksiin tällaiseen tilanteeseen liittyen eräs mielenkiintoinen tekstivariantti. Se koskee Jeesuksen oikeudenkäyntiä. Pilatus oli melko haluton tuomitsemaan Jeesusta kuolemaan, koska hän tiesi, että juutalaiset halusivat hänestä eroon väärillä motiiveilla (Matt. 27:18). Niinpä hän yritti saada Jeesuksen vapaaksi siten, että hän asetti hänet erään toisen vangin kanssa kansan eteen. Kansa sai päättää kumpiko vanki vapautettaisiin. Matteuksen evankeliumi kertoo tilanteesta seuraavasti (27:16-17):

Ja heillä oli silloin kuuluisa vanki, jota sanottiin Barabbaaksi. Kun he nyt olivat koolla, sanoi Pilatus heille: ”Kummanko tahdotte, että minä teille päästän, Barabbaanko vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi? (1938-käännös)

Kuitenkin mm. Net Bible kääntää jakeet seuraavasti:

At that time they had in custody a notorious prisoner named Jesus Barabbas. So after they had assembled, Pilate said to them, “Whom do you want me to release for you, Jesus Barabbas or Jesus who is called the Christ?”

Net Biblen käännöksen mukaan Barabbaan todellinen nimi oli Jeesus Barabbas. Sana ”Jeesus” Barabbaan edessä löytyy vain muutamista nuorista käsikirjoituksista (kuten Codex Coridethista (Θ)). Parhaimmissa ja vanhimmissa käsikirjoituksissa ei ole sanaa ”Jeesus” Barabbaan nimen edessä.

Ulkoiset todisteet siis vievät vahvasti siihen suuntaan, että pelkkä Barabbas on alkuperäinen muoto. Sisäisten todisteiden perusteella tämä on kuitenkin hankalasti selitettävissä. On todella epäuskottavaa, että kopioitsija olisi vahingossa liittänyt Barabbaan eteen sanan ”Jeesus”. On vaikea keksiä hyvää selitystä tällaiselle lisäykselle. Sitä vastoin, jos nimi Jeesus oli alkuperäisessä käsikirjoituksessa, on monia syitä sille, että kopioitsija ottaisi sen pois. Barabbas oli pahis ja nimi ”Jeesus” hänen edessään aiheutti tuon ajan kristityille lukijoille hieman hankaluuksia. Esimerkiksi Origenes (kolmannella vuosisadalla) totesi, että Raamatussa ei ole ainuttakaan Jeesus-nimistä pahaa henkilöä! (Metzger 1994.) Kristityillä oli siis motiivi saada nimi ”Jeesus” pois Barabbaan nimen edestä.

Jakeesta voidaan tehdä myös toinen mielenkiintoinen huomio, joka tukee edellä esitettyä tulkintaa. Miksi Pilatus kuvaa Jeesusta sanoilla ”Jeesuksen, jota kutsutaan Kristukseksi”? Jos Barabbasta kutsuttiin Jeesukseksi, Pilatuksen kommentti on paremmin ymmärrettävissä: kansa sai päättää kumman Jeesuksen he haluavat: Jeesuksen, jota kutsutaan Barabbaaksi vai Jeesuksen, jota kutsutaan Kristukseksi. On paljon todennäköisempää, että Matteus todella nimesi Barabbasta Jeesukseksi, mutta tämä titteli jäi hyvin nopeasti pois kopioitsijoiden toimesta, koska se aiheutti hankaluuksia.

Matteuksen evankeliumi -expertti Richard France (2008, 395) on myös sitä mieltä, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa luki ”Jeesus Barabbas”. On helppo kuvitella, että kopioijat halusivat poistaa nimen ”Jeesus” kuin lisätä sen. Myös GNT-edition jäsenet kannattivat pidempää lukutapaa. Heikkojen ulkoisten todisteiden vuoksi lukutapa kuitenkin merkittiin C:ksi (oikea lukutapa on hankala selvittää). (Metzger 1994.) Jeesus oli joka tapauksessa hyvin yleinen nimi tuohon aikaan. Josefus viittaa teoksissaan ainakin 14 eri Jeesus-nimiseen henkilöön. Richard Bauckhamin (2006, 85) mukaan Jeesus oli 6. yleisin nimi Palestiinassa ajalla 330 eKr. - 200 jKr.

 

5.6.4. Markus 1:2

Sekä 1938- että 1992-käännös kääntävät jakeet 1:2-3: "Profeetta Jesajan kirjassa sanotaan: 'Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien. Ääni huutaa autiomaassa: 'Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut!'" 

Käsikirjoituksissa on olemassa kaksi erilaista lukutapaa jakeesta 1:2: "Profeetta Jesajassa" ja "Profeetatoissa". Lainaus jakeissa 1:2-3 tulee kahdesta paikasta: ensimmäinen osa on Malakia 3:1:stä ja toinen Jesaja 40:3:sta. Parhaimmissa käsikirjoituksissa (alexandrialaisissa ja läntisissä) on lukutapa "Profeetta Jesajan kirjassa". Myöhemmin kopioijat tasoittivat jakeen hieman "helpommaksi" ja he korvasivat "Jesajan" "yleisesti "profeetoilla". Näin siksi, että ennustus ei tule ainoastaan Jesajan kirjasta, vaan myös Malakiasta. Tämä lukutapa on bysanttilaisissa teksteissä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että hankalampi lukutapa on oikea. Kopioija tuskin olisi muuttanut "profeetat"-lukutapaa Jesajaksi. (Metzger 1994; Greenlee 2012, 113; Holmes 2001, 69; France 2002, 60.)

 

5.6.5. Johannes 1:18

Tässä jakeessa on variantti, jossa suomenkieliset käännökset eroavat toisistaan. Variantti on yleensä mainittu alaviitteessä.

  • 1938-käännös: Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut. 
  • 1992-käännös: Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.
  • RK-käännös: Jumalaa ei ole kukaan milloinkaan nähnyt. Ainutsyntyinen Jumala, joka on Isän rinnalla, on hänet ilmoittanut.

 

Sisäiset todisteet suosivat RK-käännöksen ratkaisua. "Jumala" on selkeästi vaikeampi lukutapa. Bruce Metzger toteaa, että on vaikea kuvitella mitään syytä, että "Poika" olisi vaihtunut "Jumalaksi". Johannes on myös jo viitannut Jeesukseen sanalla "Jumala" (1:1). Sanan μονογενής määritelmä on ”ainoa”, ”ainoa laatuaan” tai ”uniikki”. Sana ei viittaa ruumiilliseen syntymään. Koska sen edessä ei käytetä artikkelia, Johannes haluaa painottaa Jeesuksen jumalallista luontoa. 

Ulkoisista todisteista voidaan sanoa, että parhaat alexandrialaiset käsikirjoitukset tukevat varianttia "Jumala". Näin mm. P66, P75, Sinaiticus ja Vaticanus. P66 on vanhin tunnettu käsikirjoitus tästä kohdasta. "Poika"-varianttia tukevat taas lähinnä muiden tekstisukujen käsikirjoitukset. Kaikki todisteet huomioon ottaen näyttää siltä, että parhaissa alexandrialaisissa käsikirjoituksissa vastustettiin helmpompaa lukutapaa ja niissä säilyi alkuperäinen muoto "Jumala". Mezger antaa lukutavalle B:n eli se on todennäköisesti oikea. Myös Nestle-Aland28 pitää "Jumala"-varianttia alkuperäisenä. (Metzger 1994; Greenlee 2012, 122-23; Nestle-Aland28.)

  

5.6.6. Luukas 11:2

Suomalaisissa käännöksissä jae kuuluu "Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi...". Käsikirjoituksissa on kuitenkin "Isän" kohdalla kolme erilaista lukutapaa: Isä, Isä meidän ja Isä meidän, joka olet taivaissa. Isä meidän - varianttia edustaa vain ani harva käsikirjoitus, joten en kiinnitä siihen huomiota. Lyhyen ja pitkän variantin tuki käsikirjoituksissa on seuraava:

  • Isä: P75, Sinaiticus, Vaticanus, f1, Vulgata, Sinaiticuksen syyrialainen versio, Markion, Origenes jne.
  • Isä meidän, joka olet taivaissa: A, C, D, K, P, W, X, suurin osa bysanttilaisista käsikirjoituksista, 28, 565, 898, 1010, 1071, 1241, Vanha latinalainen versio, Kopti, Peshitta jne. 

Nopeasti katsottuna pisin lukutapa on selvästi eniten edustettuna käsikirjoituksissa. Mutta nyt tulemme tärkeään sääntöön tekstikritiikissä: todisteet täytyy punnita, ei laskea. Vaikka pidempi lukutapa on melko vanha (sillä on tukenaan läntisiä käsikirjoituksia, kuten D), lyhin lukutapa on kuitenkin vanhempi, koska P75 on 3. vuosisadalta ja Markion vuodelta 140. Ulkoiset todisteet tukevat siis lyhintä lukutapaa.

Entä sisäiset todisteet? Tässä kohden on erittäin tärkä tietää, että Matteuksen evankeliumi, ja näin ollen hänen versionsa Isä meidän rukouksesta, oli alkuseurakunnissa parhaiten tunnettu (6:9-13). Kysymys kuuluu: kumpi lukutapa selittää paremmin toisen lukutavan synnyn? Onko Luukkaan alkuperäisessä tekstissä ollut pitkä versio ja kopioitsija on lyhentänyt sen, aiheuttaen eri lukutavan Matteuksen kanssa; vai onko kopioitsija lisännyt alkuperäiseen lyhyeen lukutapaan sanoja, jotta jae olisi harmoniassa Matteuksen version kanssa? Vastaus on päivän selvä. Olisi todella käsittämätöntä, että kirjuri olisi lyhentänyt pitkän lukutavan, varsinkin kun se oli tunnettu seurakunnissa Matteuksen version suosion vuoksi. Näin ollen ulkoiset ja sisäiset todisteet osoittavat, että Luukas kirjoitti "Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi..."(Holmes 2001, 59-60. Metzger 1994 antaa tälle lukutavalle A:n juuri siksi, että kohta muutettiin vastaamaan Matt.6:9:ää.) 

 

5.6.7. Johannes 1:34

Tämä esimerkki valaisee melko hyvin sitä, miten tutkijat hyödyntävät "intrinsic probability"-tapaa eli mitä teoksen kirjoittaja olisi todennäköisesti kirjoittanut. Tästä jakeesta, jossa Johannes Kastaja antaa todistuksen Jeesuksesta, on kaksi erilaista varianttia:

  • Tämä on Jumalan Poika
  • Tämä on Jumalan Valittu 

Jopa parhaimmat käsikirjoitukset jakautuvat pahasti tämän variantin kohdalla. "Poika"-variantti löytyy mm. alexandrialaisista käsikirjoituksista (P66, P75, B, C ja L) ja monista syyrialaisista käsikirjoituksista. "Valittu"-variantti löytyy sen sijaan joistan alexandrialaisista käsikirjoituksista (P5 ja א) ja monista syyrialaisista käsikirjoituksista. Joka tapauksessa päätös tulee tehdä sisäisten kriteereiden perusteella. Selvää on se, että tämä variantti on tahallinen, ei tahaton. Mitä Johannes Kastaja onkaan sanonut, sen on täytynyt liittyä Messiaaniseen toivoon. Jae Psalmi 2:7 tukisi "Poika"-lukutapaa, jae Jesaja 42:1 "Valittu"-lukutapaa. Mutta kun ottamme huomioon Johannes 1:29 jossa Johannes kutsuu Jeesusta Jumalan karitsaksi, "Jumalan valittu" sopii paremmin evankeliumin kontekstiin. Tämä myös sopii paremmin evankeliumin kokonaiskuvaan, jossa Johannes useassa kohden tunnustaa Jeesuksen luvatuksi Messiaaksi (1:29, 41, 49; 4:42; 6:14; 6:69; 11:27) ja jokaisessa kohdassa titteli sopii lähikontekstiin (esimerkiksi tosi israelilainen tunnustaa Jeesuksen olevan juuri Israelin Kuningas). "Jumalan Valittu" sopii tässä tapauksessa paremmin jakeen asiayhteyteen kuin "Jumalan Poika". (Fee 2000, 16.)

 

 

5.7. Case: Markuksen evankeliumin loppu (Mark. 16:9-20)

UT:ssa on vain kaksi merkittävää jaejaksoa, joita ei ollut alkuperäisissä käsikirjoituksissa, mutta jotka ovat mukana useissa moderneissa käännöksissä. Molemmissa on 12 jaetta. (Henkilökohtaisesti uskon, että tähän joukkoon kuuluu kolmantena esimerkkinä 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 14:34-35. Olen argumentoinut näkemykseni puolesta muualla.)

Ensimmäinen näistä kahdesta esimerkistä on siis Markuksen evankeliumin loppu (16:9-20).

9. Kun Jeesus oli varhain sapatin jälkeisenä päivänä noussut kuolleista, hän ilmestyi ensiksi Magdalan Marialle, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä. 10. Maria lähti sieltä ja vei sanan Jeesuksen seuralaisille, jotka itkivät murheissaan. 11. He eivät kuitenkaan uskoneet, kun kuulivat, että Jeesus eli ja että Maria oli nähnyt hänet. 12. Tämän jälkeen Jeesus ilmestyi hahmoltaan vieraana kahdelle heistä, kun he olivat kulkemassa pois kaupungista. 13 Myös nämä menivät viemään toisille sanaa, mutta heitäkään ei uskottu. 14. Viimein Jeesus ilmestyi myös yhdelletoista opetuslapselleen heidän ollessaan aterialla. Hän moitti heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena. 15. Hän sanoi heille: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. 16. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. 17. Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. 18. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.” 19. Kun Herra Jeesus oli puhunut heille tämän, hänet otettiin ylös taivaaseen ja hän istuutui Jumalan oikealle puolelle. 20. Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.

Jaejaksoa ei löydy Codex Vaticanuksesta (B), eikä Codex Sinaiticuksesta (א). Se puuttuu myös joistain latinan-, syyrian-, georgian- ja armeniankielisistä käsikirjoituksista. Kleemens Alexandrialainen (150-215) ja Origenes (185-254) eivät tunne näitä jakeita. Vaikka jaejakso löytyy monesta vanhasta käsikirjoituksesta, kuten Codex Alexandrinuksesta (A), Codex Ephraemi Rescriptuksesta (C), Codex Bezaesta (D) (K, W ym.), tuntuisi erikoiselta jos näin pitkä tekstipätkä olisi jätetty jossain vaiheessa pois. On ymmärrettävää, että ikään kuin kesken jäänyt evankeliumi on haluttu saattaa loppuun ja joku on muiden evankeliumien perusteella kirjoittanut sille päätöksen.

(Käsikirjoituksissa on yhteensä neljä erilaista lukutapaa näitä jakeita koskien. Muut kaksi lukutapaa eivät kuitenkaan voi mitenkään olla alkuperäisiä, joten en käsittele niitä tarkemmin. Ks. Metzger 1994.)

Tutkijat ovatkin melko yksimielisiä siitä, että tämä jaejakso ei ole Markuksen kirjoittama. Tämän puolesta puhuu seuraava lista. Tutkijat pitävät melko yksimielisesti Markuksen evankeliumia ensimmäisenä kirjoitettuna evankeliumina. Tämä lisämateriaali on kuitenkin selvästi koottu muiden evankeliumeiden pohjalta:

  • 16:9: Jeesus nousee ylös viikon ensimmäisenä päivänä (Matt. 28:1; Luuk. 24:1; Joh. 20:1)
  • 16:9: Jeesus ilmestyy Maria Magdaleenalle (Joh. 20:11-18; Matt. 28:1, 9-10)
  • 16:10: Naiset vievät sanoman muille (Luuk. 24:10; Joh. 20:18)
  • 16:11: Kuulijoiden epäusko (Luuk. 24:11)
  • 16:12: Jeesus ilmestyy kahdelle kulkijalle (Luuk. 24:13-35)
  • 16:13: Kulkijat vievät sanoman, mutta heitäkään ei uskota (Luuk. 24:33-35)
  • 16:14: Jeesus ilmestyy 11 opetuslapselle (Luuk. 24:36; Joh. 20:19, 26)
  • 16:14: Jeesus nuhtelee heidän epäuskoaan (Luuk. 24:36-43)
  • 16:15: "Menkää kaikkialle maailmaan" (Matt. 28:19a)
  • 16:16: Usko, kaste ja tuomio (Matt. 28:19b; Joh. 3:18, 36)
  • 16:17: Suuria asioita tapahtuu Jeesuksen nimessä (Matt. 28:19b)
  • 16:17: Ajavat ulos demoneita ja puhuvat kielillä (Luuk. 10:17-18; Ap.t. 2:4; 10:46; 19:6)
  • 16:18: Käsittelevät käärmeitä (Ap.t. 28:3-5)
  • 16:18: Laskevat kätensä sairaiden päälle (Ap.t. 9:17; 28:8)
  • 16:19: Jeesuksen taivaaseenastuminen (Luuk. 24:51; Ap.t. 1:2, 9)
  • 16:19: Jeesus istuutuu Jumalan oikealle puolelle (Mark. 10:32-40; Matt. 20:20-23)
  • 19:20: Opetuslapset lähtevät matkaan (Luuk. 9:1-2; 10:1, 17)

Markus ei kirjoittanut näitä jakeita, vaan ne on koottu Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumista sekä Apostolien teoista. (Porter 2013, 100-01; Wright 2003, 618; Metzger 1994; Hurtado.) Varhaisin viittaus tähän pitkään loppuun tulee Justinos Marttyyrilta vuodelta 155. Siitä on selviä viitteitä myös Tatianoksen kokoamassa Diatessaronissa. Voidaan siis osoittaa, että pidempi loppu on kyhätty kasaan viimeistään toisen vuosisadan puoliväliin tultaessa. (Porter 2013, 100.) 

Väittely käy sen sijaan kiivaana siitä, loppuiko evankeliumi alunperin jakeeseen 16:8, vai onko se jostain syystä kadonnut. Mm. N. T. Wright (2003, 616-24) on puolustanut ajatusta, jonka mukaan Markus kirjoitti pidemmän lopun, mutta se on kadonnut. Muita tällä kannalla olevia ovat mm. Metzger (1994) Robert Gundry ja Craig Evans (sit. Wright 2003, 619). Tässä muutamia argumentteja sen puolesta, että Markuksen evankeliumi ei alunperin päättynyt jakeeseen 16:8.

 

(1) Ensinnäkin on huomioitava se tosiasia, että papyruksien ensimmäinen ja viimeinen sivu olivat kaikkein haavoittuvampia. Ne olivat vaarassa kadota tai tuhoutua. Ei ole siis mikään suuri yllätys, jos juuri evankeliumin viimeinen sivu on tuhoutunut. 

(2) On kummallista, että jakeen 16:8 viimeinen sana kreikankielellä on γάρ (gar), ”sillä”. Ikävä kyllä tämä seikka ei tule esille käännöksiä lukemalla. Miksi kukaan päättäisi kirjansa tällä tavalla?

(3) Wright myös osoittaa Markuksen evankeliumin rakenteen perusteella, että kirjoittaja ei olisi päättänyt teostaan näin yksinkertaisesti ja vajavaisesti. Evankeliumissa on useita kohtia, joissa opetuslapset tai jotkut muut pelkäävät (4:41, 5:15, 5:33, 9:32, 10:32), mutta jonka jälkeen Jeesus rohkaisee heitä (4:40, 5:34, 6:50). On siis luonnollista, että haudallakin naiset joutuvat pelon valtaan, ja lukija odottaisi, että Jeesus saapuu rohkaisemaan heitä. Evankeliumissa Jeesus väittää korvaavansa temppelin. Hän toteaa hajottavansa sen ja kokoavansa sen uudelleen kolmessa päivässä (14:58-62). Odottaisi, että Jeesus ilmestyisi opetuslapsille kuolemansa jälkeen, koska tämä lause viittaa selvästi juuri ylösnousemukseen. Hän myös kertoi menevänsä kuolemansa jälkeen heidän edellään Galileaan (14:28) ja tästä asiasta enkeli naisia muistuttaakin (16:7). Olisi odotettavaa, että Markus kuvailisi tämän kohtaamisen Galileassa. (Wright 2003, 616-24.)

 

Markuksen evankeliumin loppua käytetään hyvin usein osoittamaan, että varhaiset kirjurit lisäsivät käsikirjoituksiin omia lisäyksiä melko vapaasti. Kävimmehän juuri läpi 12 jakeen mittaisen lisäyksen! Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Itse asiassa nämä jakeet tuovat lisää painoa UT: luotettavuuden puolesta. Ensinnäkin näyttää siltä, että Markuksen alkuperäinen loppu on kadonnut ja on luontaista, että evankeliumi haluttiin päättää kunnolla. Toiseksi, kuten Stanley Porter (2013, 101-02) huomauttaa, tämä lisätty loppu osoittaa, että neljä evankeliumia ja Apostolien teot olivat jo näin varhaisessa vaiheessa auktoriteettiasemassa. Muut "evankeliumit" eivät kilpailleet niiden kanssa! Tämä loppu on hyvin huolellisesti koottu muista luotettavista lähteistä, eli muista evankeliumeista ja Apostolien teoista. Kyseessä ei ole keksintö, vaan tiivistys siitä, mitä laajamittaisesti tapahtui. Samaa asiaa painottaa Larry Hurtado erinomaisessa nettiartikkelissaan (2006, 17, 19-20).

Kurt ja Barbara Aland (1989, 292) toteavat, että tämä kokonaisuus on jälleen hyvä esimerkki siitä, että tekstiin päässet variantit säilyvät itsepintaisesti UT:n tekstitraditiossa. Vaikka pitkä loppu tuli suositummaksi (se löytyy 99% käsikirjoituksista), lyhyt lopetus säilyi ja se löytyy jopa 12. vuosisadan minuskelista.

(Mainittakoon nille, jotka kiinnostuivat juuri tästä kohdasta, että jotkut ovat yrittäneet argumentoida sen puolesta, että jakeet 9-20 olisivat olleet alunperin osa Markuksen evankeliumia. Yksi viimeaikaisista yrityksistä on tullut Nicholas Lunnin kynästä. Lukija voi halutessaan tarttua tähän teokseen ja arvioida sen antamia argumentteja. Mainittakoon kuitenkin, että samalla kannattaa lukaista Larry Hurtadon, Stephen Carlsonin ja Peter Headin (x3) kirjoitusta, jossa kirjan argumentit nähdään ongelmallisena.)

 

5.8. Case Aviorikoksesta tavattu nainen

Toinen merkittävä jaejakso on Johanneksen evankeliumissa esiintyvä kertomus aviorikoksesta tuomitusta naisesta (7:53-8:11). Ainoa majuskelikäsikirjoitus jossa teksti on tässä kohden on  Codex Bezae (D). Tämä koodeksi kuitenkin tunnetaan monista interpolaatioista eli myöhemmistä lisäyksistä. 

Joissan käsikirjoituksissa tämä kertomus esiintyy jakeen 7:36 tai 21:24 jälkeen, eräässä käsikirjoituksessa jopa Luukkaan evankeliumissa jakeen 21:38 jälkeen. Jaejakso voidaan löytää yhteensä kuudesta eri paikasta, riippuen käsikirjoituksesta. (Blomberg 2001, 140; Wallace 2016a). Voidaan siis varmasti sanoa, että jaejakso ei alunperin kuulunut Johanneksen evankeliumiin. 

Suurin osa tutkijoista pitää kertomusta kuitenkin aitona, eikä ole mitään hyvää syytä pitää sitä epähistoriallisena. Ystäväni, joka on lukenut melkoisen kasan tutkijoiden tekstiä tästä kohdasta, on piakkoin julkaisemassa tieteellistä artikkelia tästä kertomuksesta. Hän totesi, ettei ole törmännyt ainoaankaan tutkijaan, joka pitäisi kertomusta epähistoriallisena. Näin useasta syystä. (1) Kertomukselle on vaikea löytää synty-ympäristöä tiukkaa seksuaalimoraalia vaalivissa kristillisissä yhteisöissä. Lisäksi kertomuksen elementit, kuten (2) Jeesuksen konfliktit fariseusten kanssa, (3) keskustelu lain tulkinnasta ja (4) Jeesuksen myönteinen suhtautuminen naisiin muistuttavat synoptisia Jeesustraditioita. Kankaanniemen mukaan kyseessä on suullinen Jeesustraditio, joka liitettiin Johanneksen evankeliumiin Rooman valtakunnan länsiosassa toisella vuosisadalla. (Kankaanniemi 2010, 43-47; Lenho).

Tällaiset variantit on kuitenkin mainittu raamatunkäännöksen sivun alalaidassa, eikä niitä yritetä piilotella lukijalta.

 

 

6. 1500-LUVULTA NYKYAIKAAN

  • Aikojen saatossa UT:n kreikankielisistä käsikirjoituksista hallitsevaan asemaan nousi bysanttilainen tekstisuku. Tämä tekstitraditio vaikutti vahvasti 1500-luvulla julkaistuissa kreikankielisissä tekstilaitoksissa.
  • Nämä tekstilaitokset taas vaikuttivat suurimpaan osaan protestanttien kääntämiin Raamattuihin. 
  • Noin 1800-luvulla UT:n tekstin historiaa alettiin tutkia enemmän tieteellisiä metodeja käyttäen. Nämä metodit yhdistettynä uusiin tekstilöytöihin alkoivat kaivaa maata hyväksyttyyn ja jopa pyhään asemaan nostetun tekstin alta.
  • Tähän tutkimustietoon perustuvat nykyiset paljon käytetyt kriittiset tekstilaitokset, kuten Nestle-Aland ja Greek New Testament (GNT). Modernit käännökset kääntävät Raamattua näitä laitoksia hyväksikäyttäen.

Raamattu Kansalle -käännös, joka ilmestyi kokonaisuudessaan vuonna 2012, sisältää alkusanoinaan mm. seuraavan lauseen: ”Uuden testamentin suomennoksen perusteksteinä ovat olleet pääasiassa Novum Testamentum Craece (Nestle-Aland, 27. uudistettu painos 1993…”. Tämä tekstin tarkoitus on viedä lukija sille historialliselle matkalle, joka johti kuuluisan Nestle-Aland -version syntyyn. Suurin osa raamatunlukijoista ei tiedä juuri mitään niistä lähteistä, joita Raamatun käännösryhmät nykyään käyttävät. Toivon mukaan tämä teksti auttaa tämän asian selventämisessä.

 

6.1 Painokone & kreikankielinen Uusi testamentti

Johannes Gutenberg (1398-1468), saksalainen metallityömies ja keksijä, kehitti historian ensimmäisen kirjapainokoneen vuonna 1436 (joidenkin lähteiden mukaan 1439). Tämä keksintö mullisti historian. Gutenberg piti aluksi keksintönsä omassa tiedossa, koska hän halusi painattaa paljon kirjoja, joita hän voisi myydä eteenpäin hyvästä hinnasta. Pian painokone oli kuitenkin edistämässä renessanssin ja humanismin etenemistä. (Gonzales 2010, 438.) Mutta nyt myös Raamatun sana oli koko kansan saatavilla ja nyt oli mahdollisuus painattaa UT:n kreikankielisiä tekstejä tehotuotanolla. Ensimmäinen painettu kirja oli latinakielinen Vulgata. Se painettiin Mainzissa, Saksassa vuosien 1450 ja 1456 välillä. Sitä kutsutaan "Gutenbergin Raamatuksi", painajansa nimen mukaan. Seuraavan 50 vuoden vuoden aikana Vulgataa painettiin ainakin 100 kappaletta. Nyt kirjojen tekeminen oli nopeampaa, tarkempaa ja halvempaa kuin koskaan ennen.

(Painokoneen keksiminen ei kuitenkaan täysin lopettanut käsin kopioimista. On mahdollista löytää käsinkopioituja Uuden testamentin käsikirjoituksiaina aina 1800-luvulle saakka. (Ehrman 2011, 18.)

Ensimmäinen kreikankielinen Raamattu painettiin kardinaali Ximenesin (1436-1517) toimesta vuonna 1514. Tämä painos tunnettiin nimellä "Compultensian Polyglot" ("Complutum” on latinaksi kaupunki ”Alcala”, jossa Raamattu painettiin ja ”polyglot” tarkoittaa monikielistä). VT:n teksti painettiin kolmella kielellä: hepreaksi, latinaksi (Vulgata) ja kreikaksi (LXX) ja UT latinaksi ja kreikaksi. Latinankielen arvostuksesta tänä aikana kertoo seuraava pieni yksityiskohta: latinankieli oli VT:n kohdalla tarkoitus painattaa näistä kolmesta kielestä keskimmäiseksi, koska Jeesus roikkui ristillä juuri keskimmäisenä! Joka tapauksessa Paavin luvan viipyessä, laitos saatiin julkaistua vasta 22.3.1520. Levitykseen se pääsi käytännössä kuitenkin vasta vuonna 1522. Tämä laitos ei kuitenkaan vetänyt vertoja Erasmuksen projektille, joka oli meneillään samaan aikaan. Olennaista on siis tietää, että Ximenesin Raamattu oli ensimmäinen kreikankielinen UT, joka painettiin. Se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka julkaistiin. Tästä kunnia menee Erasmus Rotterdamilaiselle. (Gyllenberg 1969, 51; Metzger & Ehrman 2005, 137-41; Greenlee 1994, 62-63.)

Ennen Erasmuksen projektiin siirtymistä on syytä kysyä yksinkertainen kysymys: miksi kreikankielisen UT:n painamiseen meni niin kauan aikaa, kun ennen sitä Raamattua oltiin painettu jo monille muille kielille? Ennen vuotta 1500 Raamattu oli saatavilla ainakin böömin, ranskan, saksan ja italian kielellä. Tähän kysymykseen voidaan antaa kaksi vastausta. Ensinnäkin kreikankielisten aakkosten fontteja oli vaikea tehdä painokonetta varten. Asiaa ei helpottanut se, että olemassa oli todella monia versioita kreikankielisistä aakkosista. Toinen syy oli kuitenkin paljon laaja-alaisempi. Kreikankielisen UT:n painattaminen kesti kauan, koska Vulgata oli kansan virallinen Raamattu. Teologit eivät juurikaan olleet kiinnostuneita kreikankielisestä UT:sta, koska heidän UT:nsa oli Vulgata. Uuden alkukielisen tekstin ilmaantuminen olisi voinut nostaa epäilyksiä Vulgatan tekstiä kohtaan - ja juuri näin kävikin. (Metzger & Ehrman 2005, 137-38; Greenlee 1994, 63.) Joka tapauksessa on myös otettava huomioon, että Gutenbergin älynväläyksestä kului noin 80 vuotta ennen kuin painokonetta alettiin muutenkaan käyttää suurten massojen tavoittamiseen. (Ks. Gonzales 2010, 438.)

Painokoneella oli siis erityisen tärkeä rooli kreikankielisen Uuden testamentin painattamisessa ja levittämisessä. Mutta se ei tietenkään ole koko tarina. Alister McGrath toteaa kirjassaan "Christianity's Dangerous Idea", että ilman painokoneen keksimistä reformaatiota eli uskonpuhdistusta ei olisi koskaan tapahtunut, emmekä me puhuisi nyt protestanttisesta kirkosta. (2007, luku 1.)

 

ESIKRIITTINEN AJANJAKSO: Textus Receptuksen synty ja hallinta


6.2. Textus Receptuksen synty

6.2.1. Erasmus Rotterdamilainen

Erasmus Rotterdamilainen (1466-1536) julkaisi ensimmäisenä kreikankielisen UT:n vuonna 1516. Tarkemmin sanottuna hänen teoksensa olivat kaksikielisiä. Toisella sivulla kreikankielinen teksti oli käännetty latinaksi. Tämä oli sikäli riskialtista, koska oma käännös latinankieleen oli symbolinen osoitus Vulgatan halveksimisesta. Yhteensä näitä laitoksia julkaistiin viisi (1516, 1519, 1522, 1527 ja 1535). Neljännessä laitoksessa Erasmus kuitenkin muutti sisältöä siten, että teksti tuli kreikankielen lisäksi kahdelle eri latinankielellä. Toinen näistä oli edelleen Erasmusken oma käännös, mutta toinen oli Vulgatan teksti. Tämä projekti kuitenkin linkittyy olennaisesti Ximenesin työhön.

Kilpailu alalla oli kovaa. Erasmuksen kustantaja Froben oli saanut vihiä Ximenesin projektista, joka oli meneillään Espanjassa. Ximenes, oikealta nimeltään Francisco Jiménez de Cisneros (1436-1517), oli aikansa merkittävin uskonpuhdistaja Espanjassa ja hänen monikielinen Uusi testamentti -projekti oli osa tätä suurempaa projektia (ks. McGrath 2007, luku 1). Erasmuksen ensimmäinen tekstilaitos pyrittiin saamaan tavalla tai toisella julkaistuksi ennen Ximenesin työstämää laitosta. Se tulikin valmiiksi ennätysajassa; painaminen aloitettiin 2. lokakuuta 1515 ja se oli valmis 1. maaliskuuta 1516. Edition oli noin 1000-sivuinen.  Tämän seurauksena Erasmuksen ensimmäiseen painokseen pääsi kuitenkin lipsahtamaan satoja kirjoitusvirheitä, ja Erasmus tiesi tämän itsekin varsin hyvin. Hän totesi, että teos oli "pikemminkin heitetty kasaan kuin editoitu" (praecipitatum verius quam editum). F. H. A Scrivener totesikin aikoinaan, että Erasmuksen editio oli huonoin koskaan painettu kirja. Sen laatu ei yltänyt Ximenesin painoksen kielen tasolle, jonka takana oli rutkasti enemmän työtunteja ja tarkempaa tekemistä. (Gyllenberg 1969, 51; White 2009, 38; Greenlee 1994, 63; Metzger & Ehrman 2005, 142-43, 149.)

Vuonna 1515 Erasmus oli mennyt Sveitsiin, Baselin kaupunkiin. Hänen tarkoituksenaan oli hankkia UT:n kreikankielisiä käsikirjoituksia. Erasmus ei ikävä kyllä saanut käsiinsä ainoatakaan käsikirjoitusta, joka olisi sisältänyt koko UT:n. Mitä kreikankielisiä käsikirjoituksia Erasmus sitten sai haltuunsa? Vastaus: viisi minuskelikäsikirjoitusta. Vanhin ja paras niistä oli 10. vuosisadalta. Erasmus kuitenkin käytti sitä vähiten, koska pelkäsi tekstin olevan virheellistä. Yleisesti ottaen teos nojasi melko vahvasti näistä vain kahteen; toinen sisälsi evankeliumitekstit, toinen Apostolien teot ja kirjeet.

Yksi tunnetuimpia yksityiskohtia käsikirjoitusten vähäisestä lukumäärästä koskee Ilmestyskirjan tekstiä. Erasmuksella oli Ilmestyskirjasta käytössä ainoastaan yksi käsikirjoitus (jonka hän lainasi ystävältään), ja sekin oli peräisin 1100-luvulta. Sen lisäksi, että käsikirjoitus oli todella nuori (ja siinä oli tästä syystä automaattisesti runsaasti kopiointivirheitä), tästä käsikirjoituksesta puuttui Ilmestyskirjan kuusi viimeistä jaetta (22:16-21). Koska Erasmuksella ei ollut ainoatakaan kreikankielistä käsikirjoitusta, jossa nämä jakeet olisivat olleet, hän sai nämä jakeet mukaan kääntämällä latinankielisestä Vulgatasta tekstin kreikaksi. Mainittakoon, että Erasmus sijoitti Vulgatasta käännettyä tekstiä myös moniin muihin UT:n jakeisiin. Tämän käännöstyön seuraus (latinasta kreikkaan) oli luonnollisesti se, että Erasmuksen tekstilaitoksissa on useita ilmaisuja, joita ei ole löydetty ainoastakaan kreikankielisestä käsikirjoituksesta. (Luttinen 1985, 40; Metzger 1994, introduction; White 2009, 38; Metzger & Ehrman 2005, 143.)

Neljättä tekstilaitosta Erasmus muokkasi melko paljon. Tässä hän käytti hyödykseen Ximenesin toimittamaa laitosta. Ilmestyskirjan kohdalla hän muokkasi noin 90:ä kohtaa. Viides painos ei enää eronnut paljoakaan neljännestä painoksesta. Vaikka Erasmuksen toimittama tekstilaitos oli laadultaan huomattavasti heikompi kuin Ximenesin laitos, se levisi laajemmalle ja vaikutti yleisöön kilpailijaansa paremmin. Tämä johtui siitä, että Erasmus oli saanut laitoksena myyntiin ensimmäisenä, se oli halvempi ja käyttäjäystävällisempi.

Tässä kohden lienee viisasti todeta, että Erasmuksen ensimmäisen (1516) ja toisen (1519) laitoksen pohjalta Martti Luther käänsi UT:n saksaksi vuonna 1522. Hän todennäköisesti käytti apunaan myös aikansa Vulgataa. Erasmusta ja Lutheria hyödyntäen William Tyndale (1494-1536) käänsi UT:n englanninkielelle 1530-luvulla, koska John Wycliffen (1320-1384) käännös tarvitsi uudistusta. Vuonna 1548 Mikael Agricola suomensi UT:n kreikankielisestä alkutekstistä, mutta hän käytti Lutherin saksannosta apunaan. Joissain kohdissa Agricola seurasi Vulgata-käännöstä. Teos kantoi nimeä Se Wsi testamenti (se Uusi testamentti). Tämä kaikkien aikojen ensimmäinen suomenkielinen Raamattu loi suomen kirjakielelle pohjan. (Bruce 1992, 297; Metzger & Ehrman 2005, 145; www.agricola.fi.)

Alister McGrath (1996, 68-69) toteaa, että Erasmuksen projektilla oli melkoinen teologinen vaikutus. Kuten olen aiemmin todennut, latinankielinen Vulgata oli miltei ainoa Raamattu tänä aikana. Katolinen kirkko ei reagoinut kovin suopeasti Erasmuksen projektiin. Moni teologinen oppirakennelma nimittäin perustui täysin Vulgata-käännökseen ja näihin Erasmus puuttui kreikankielisten käsikirjoitusten avulla. Esimerkiksi suurin osa tuon ajan teologeista opetti, että avioliitto on sakramentti. Tämä tulkinta perustui Efesolaiskirjeen jakeisiin 5:31-32, jossa latinakielinen Vulgata puhuu avioliitosta sakramenttina (Sacramentum hoc magnum est). Erasmus osoitti, aivan oikein, että kreikankielinen sana "μυστήριον" (mysterion) ei tietenkään tarkoita sakramenttia, vaan salaisuutta. Näin ollen Erasmus tuhosi sen ainoa kunnollisen perustan, joka teologeilla oli avioliiton sakramentista. Muitakin esimerkkejä voitaisiin listata.

On myös muistettava, että puhumme Martin Lutherista ja uskonpuhdistuksesta, asiat täytyy linkittää historiaan. Luther nojasi vahvasti sen varanaa, mitä Erasmus oli saanut aikaan!

Olennaista on muistaa, että Erasmus oli ensimmäinen, joka julkaisi kreikankielisen UT:n. Se löi vahvaa kiilaa Vulgatan suosioon. Myöhemmin Erasmuksen tekstiä tarkistivat ja muokkasivat useat henkilöt. Uusia tekstilaitoksia tuli saataville. Esittelen seuraavaksi näiden tapahtumien pääkohtia. (Kuuntele lyhyt luento TR:stä Wallace 2015.)


6.2.2. Rober Estienne

Pariisilainen kirjapainaja ja julkaisija Robert Estienne (1503-1559) (tunnetaan myös nimellä Stephanus) julkaisi neljä UT:n tekstilaitosta, kolme Pariisissa (1546, 1549, 1550) ja yhden Genevessä (1551). Kaksi ensimmäistä laitosta olivat yhdistelmä Erasmuksen ja Ximenesin toimittamia laitoksia. Estiennen kolmas laitos oli ensimmäinen, joka sisälsi kriittisen apparaatin. Lukija kykeni tämän apparaatin avulla vertaamaan eri sanojen ja lauseiden variantteja. Apparaattiin oli kerätty 14 eri käsikirjoituksen ja Polyglot Raamatun variantit.  

Estiennen kolmas laitos tuli lähemmäksi Erasmuksen neljättä ja viidettä laitosta. Tämä laitos toimi monissa englanninkielisissä käännöksissä standarditekstinä Isossa-Britaniassa ja USA:ssa. Estiennen neljäs laitos on taas kuuluisa siitä, että ensimmäistä kertaa teksti oli jaettu numeroituihin jakeisiin. Kuuluisan vitsin mukaan työ tehtiin hevosenselässä, koska numerot eivät kaikkien mielestä aina osunut kohdilleen. Tässä on ripaus totuutta, koska hän teki jaejaon matkallaan Pariisista Lyoniin. Todellisuudessa hän teki päätyönsä varmasti matkustajakodeissa.

Suomenkielisiä lukijoita kiinnostava yksityiskohta lienee se, että Estiennen kolmas laitos valittiin NOVUM-selitysteoksen pohjatekstiksi (Novum 1, s. 11). NOVUMin lukijan on hyvä tiedostaa, että teoksen kreikankieli seuraa täysin eri ”pohjatekstiä” kuin esimerkiksi modernit käännökset (92, Raamattu Kansalle ym.). (Metzger 1994, xxiv; Metzger & Ehrman 2005, 149-50; Gyllenberg 1969, 51-52; Greenlee 1994, 64.)


6.2.3. Theodore Beza

Theodore Beza (1519-1605) julkaisi yhdeksän UT:n kreikankielistä tekstilaitosta vuosina 1565-1604. 10. laitos ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1611. Näistä kuitenkin vain neljä oli itse asiassa itsenäisiä versioita muiden ollessa vain uusintapainoksia. Hänen tekstinsä poikkesivat vain vähän Estiennen neljännestä laitoksesta (1551). Bezan merkitys oli lähinnä siinä, että hän auttoi Erasmuksen tekstilaitosta vakiinnuttamaan asemansa. Tässä kohden on hyvä huomauttaa, että King James Versionin (KJV) kääntäjät vuonna 1611 hyödynsivät laajasti Bezan vuosien 1588-1589 ja 1598 tekstilaitoksia. Tämäkin raamatunkäännös siis perustuu eri ”pohjatekstiin” kuin modernit käännökset. Beza oli myös ensimmäinen, joka julkaisi syyriankielisen UT:n (1569). (Metzger 1994, introduction.)

Kokonaiskuvaa ajatellen on syytä huomauttaa, että bysanttilainen tekstisuku hallitsi vahvasti kaikkia tämän ajan editioiden julkaisijoita. Beza itse toimii tässä surullisena esimerkkinä. Hänellä olisi ollut käsissään codex Bezae (nimetty juuri Bezan mukaan!), joka on peräisin noin 400-luvulta. Hänellä oli hallussaan myös codex Claromontanus 500-luvulta. Koska nämä koodeksit poikkesivat melko paljon bysanttilaisista minuskeleista, Beza ei juurikaan hyödyntänyt niitä editioita tehdessään. (Metzger 1994, introduction; Metzger & Ehrman 2005, 151-52.)


6.2.4. Elzevirin veljekset

Vuonna 1624 Elzevirin veljekset, Abraham ja Bonaventura, julkaisivat pienen ja käyttäjäystävällisen kreikankielisen UT:n. Gyllenberg kutsuu tätä laitosta ”kauniiksi ja huolitelluksi”. Laitoksen teksti oli pitkälti otettu Bezan pienemmästä laitoksesta vuodelta 1565. Heidän osuutensa ei kuitenkaan ollut niinkään tekstikriittinen kuin taloudellinen.

Veljekset painoivat vuonna 1633 ilmestyneen toisen tekstilaitoksen esipuheeseen sanat ”Textum ergo habes, nunc ab omnibus receptum” (”tässä siis sinulla on kaikkien hyväksymä/vastaanottama teksti”). Tästä syystä Erasmuksen aloittamaa tekstilaitosta alettiin kutsua nimellä ”Textus Receptus” (TR) eli hyväksytty teksti. Suppeassa merkityksessä TR viittaa juuri tähän Elzevirien veljesten toiseen laitokseen, mutta yleisesti ottaen sillä viitataan niihin kaikkiin editioihin, jotka perustuivat Erasmuksen aloittamalle editiojulkaisulle. Pienistä eroista huolimatta kaikissa oli kyse samasta bysanttilaisesta tekstisuvusta. Tämä teksti säilytti vankan, jopa pyhän aseman noin 400 vuoden ajan. Siitä muodostui ”ainoa todellinen teksti”. Sen lisäksi, että TR oli King James Versionin (KJV) pohjateksti (1611), se toimi kaikkien merkittävien protestanttisten käännösten pohjatekstinä Euroopassa ennen vuotta 1881. (Metzger & Ehrman 2005, 152; Gyllenberg 1969, 52.)

Koska tämä tekstilaitos vaikutti moniin Raamattuihin, myöhemmät Raamatut, jotka on käännetty paremmista käsikirjoituksista, ovat joutuneet monien lukijoiden kristisoimaksi. Uudet käännökset kun eivät olleet kaikkien mielestä enää niin ”raamatullisia”. TR:n ansioista monissa raamatunkäännöksissä on todella monia kohtia, joita ei löydy varhaisista ja parhaimmista käsikirjoituksista. (Luttinen 1985, 41.)


6.3. Muutama esimerkkijae TR:stä

Tarkoitukseni ei ole esitellä tarkemmin TR:n suurimpia eroavaisuuksia nykyisiin kriittisiin tekstilaitoksiin, mutta tässä kaksi esimerkkiä, jotka löytyvät TR:sta, mutta jotka on oikeutetusti poistettu uudemmista käännöksistä. (James White (2009) on kirjoittanut kattavimman kirjan aiheesta. Se kantaa nimeä "The King James Only Controversy".) 

 

6.3.1. Taivaalliset todistajat (1. Joh. 5:7-8)

  • For there are three that bear record in heaven, the Father, the Word, and the Holy Ghost: and these three are one. And there are three that bear witness in earth, the Spirit, and the water, and the blood: and these three agree in one. // Sillä kolme on, jotka todistavat taivaassa: Isä, Sana ja Pyhä Henki, ja nämä kolme ovat yksi. Ja kolme on, jotka todistavat maassa: Henki, vesi ja veri, ja nämä kolme pitävät yhtä. (1. Joh. 5:7-8, King james Version eli Textus Receptus)

  • Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä. (1. Joh. 5:7-8, 38-käännös)

Alleviivatut sanat TR:ssa eivät kuuluneet alkuperäiseen tekstiin. Niitä ei ollut myöskään Hieronymuksen Vulgatassa. Ne esiintyivät ensimmäistä kertaa espanjalaisella latinankielisellä kirjoittajalla Priscillianuksella, joka kuoli vuonna 385. Lause on alunperin lisätty ehkä siksi, että haluttiin tulkita Hengen, veden ja veren merkitystä. Tämän jälkeen sanat esiintyivät muutamissa latinankielisissä teksteissä, joista ne myöhemmin tuotiin Vulgata-tekstiin ehkä 800-luvulla ja näin ollen Erasmuksen aikaisissa Vulgata-käännöksissä ne olivat tekstissä mukana. Vaikka Erasmus ei sisällyttänyt näitä lauseita omaan editioonsa juuri siksi, että ei ollut olemassa ainoatakaan kreikankielistä käsikirjoitusta, joka olisi sisältänyt ne, ne olivat mukana Ximenesin Compultensian Polyglot -editiossa juuri siksi, että lauseet löytyivät aikalaisten Vulgatoista. (Jotkut ovat äänekkäästi puolustaneet lauseiden aitoutta, mutta väitteet sisältävät ilmiömäisiä virheitä. Niiden käsittelystä ks. Carson 1979, luku 7, teesi 8.) 

TR:ään teksti lisättiin Erasmuksen toimesta vasta kolmanteen painokseen (1522). Hän teki tämän lisäyksen kuitenkin painostuksen alaisena ja hän oli hyvin tietoinen siitä, että sanat eivät kuuluneet Johanneksen kirjeeseen. Taustalla oli pitkä väittely, jonka hän kävi Edward Leen ja Diegon Lopez Zunigan (Ximenesin työtoveri) kanssa. He olivat suuttuneet Erasmukselle tekstin poisjättämisestä. He syyttivät Erasmusta siitä, että jae johdattaa ihmisiä areiolaisuuteen. Hän oli pyytänyt ystäväänsä tarkistamaan kohdan Codex Vaticanuksesta, ja tietysti jakeet puuttuivat siitä. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun Vaticanuksen tekstiä tutkittiin tekstiktiittisellä motiivilla. Erasmus kuitenkin sopi painostajiensa kanssa, että hän lisää jakeet tekstiin sillä ehdolla, että ne löytyvät jostain kreikankielisestä käsikirjoituksesta. Yllätys, yllätys, Erasmukselle toimitettiin tällainen teksti! Nähtävästi käsikirjoitus tehtiin tilaustyönä vuonna 1520 Oxfordissa. (Tämä käsikirjoitus on minuskeli 61.) Sanat käännettiin latinankielisestä Raamatusta kreikaksi ja Erasmus joutui pitämään lupauksensa. Hän kuitenkin lisäsi alaviitteeseen maininnan, jossa hän kertoi epäilevänsä kreikankielisen tekstin aitoutta.

Tämä kohta on englanninkielisiessä maailmassa monille King James -käännöstä kannattaville sellainen kohta, jolla testataan, onko Raamattu todella oikea Raamattu vai ei. (Luttinen 1985, 164-65; Bruce 1992, 296-97;  White 2009, 99-104; Carson 1979, luku 5.)

 

6.3.2. Apostolien teot 8:37

36. Matkan jatkuessa he tulivat paikkaan, jossa oli vettä. Silloin hoviherra sanoi: "Tässä on vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?" [ 37. Filippos sanoi hänelle: "Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista." Hoviherra vastasi: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika."] 38. Hän käski pysäyttää vaunut, ja he molemmat, Filippos ja hoviherra, astuivat veteen, ja Filippos kastoi hänet. (1938-käännös. Maininta, että jae 37 puuttuu vanhimmista käsikirjoituksista.)

”36. Ja kulkiessaan tietä he tulivat veden ääreen; ja hoviherra sanoi: "Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?" 38. Ja hän käski pysäyttää vaunut, ja he astuivat kumpikin veteen, sekä Filippus että hoviherra, ja Filippus kastoi hänet.” (1992-käännös.)

Jaetta 37 ei löydy tärkeimmistä käsikirjoituksista (mm. P45, P74, א, A, B, C, 33, 81, 614). Se on myöhempi lisäys, joka on mukana läntisessä tekstitraditiossa. Ensimmäinen käsikirjotus, joka sisältää jakeen, on codex Laurianus (Ea), joka on peräisin 500-luvulta. Tämän lisäksi jae esiintyy eri muodoissa monissa minuskuleissa. (Metzger 1994.)

Jaetta ei löydy bysanttilaisesta tekstitraditiosta, mutta siitä huolimatta Erasmus lisäsi jakeen tekstilaitokseensa. Hän ajatteli, että jae kuului alkuperäiseen dokumenttiin, mutta se oli jäänyt pois kopioitsijoiden huolimattomuuden vuoksi. Niinpä TR:ssa jae 37 on normaalisti mukana tekstissä. Tätä kautta se päätyi myös King James Versioniin.  Metzger (1994) pitää selvänä asiana, että alkuseurakunnassa käytettiin jakeen 37 mukaista kastekaavaa. Lisäys on todennäköisesti tullut juuri tästä käytännöstä käsikirjoituksen marginaaliin. Vaikka hoviherran tunnustus on mukana ensimmäisen kerran vasta 500-luvun käsikirjoituksessa, jo toisen vuosisadan lopulla tämä tunnustus tunnettiin, koska Eirenaios viittaa siihen teoksessaan "Harhaoppeja vastaan" (III,XII,8.) F. F. Brucen mukaan jae 37 lisättiin tekstiin toisella vuosisadalla. (Bruce 1988, 173-74, 178.)

Tässä vielä muutama kriittinen sana TR:ää vastaan. Gordon Fee (1978, 26-28) keräsi monien vuosien ajan kreikkalaisten kirkkoisien tekstejä Luukkaan ja Johanneksen evankeliumista. Hän kertoo tehneensä sen huomion, että mitä paremmin me pääsemme kiinni kirkkoisien alkuperäisiin teksteihin, sitä enemmän teksti eroaa Textus Receptuksesta ja tulee lähemmäs nykyisiä kriittisiä laitoksia. Tekstikriitikoilla on melko hyvä käsitys vuosien 150-225 ajan käsikirjoituksista ja niiden eroavuuksista. Mikään näistä käsikirjoituksista ei kuitenkaan edusta bysanttilaista tekstimuotoa. Sitä ei ollut vielä olemassa. Kaikki nämä egyptiläiset käsikirjoitukset, mm. P46, P66, P72, P75, Kleemensin (190-215) ja Origeneen (215-245) sitaatit muodostavat yhden ja saman tekstiperheen. Pointti on siinä, että bysanttilaista tekstiä ei esiinny Egyptissä. Sama huomio pätee kaikkialla toisella ja kolmannella vuosisadalla. Alexandrialaisen tekstityypin lisäksi toisella vuosisadalla esiintyi läntinen tekstitraditio. Bysanttilainen traditio esiintyi ensimmäistä kertaa noin vuoden 350 tienoilla. Ensimmäinen kokonainen bysanttilainen käsikirjoitus on peräisin 8. ja 9. vuosisadalta (E, F, G, H, M). Tiivistettynä:

  • Bysanttilainen tekstisuku ei ollut käytössä kirkkoisillä ensimmäiseen 300 vuoteen. 
  • Ensimmäinen kirjoittaja, jonka teksti edustaa bysanttilaista tekstisukua oli Asterius, joka kirjoitti 4. vuosisadalla Antiokiassa. 
  • Varhaiset kirkkoisät tekivät monesti huomioita eri tekstivarianteista, mutta me emme löydä heidän kirjoituksistaan niitä variantteja, jotka ovat tyypillisiä bysanttilaiselle tekstille. (Wallace 1995, 313.)

Gyllenberg (1969, 55) toteaa, että suuri yksimielisyys vallitsee tutkijoiden keskuudessa siitä, että bysanttilainen teksti on toisarvoinen. Se ei auta egyptiläisen tekstin ohi lähemmäksi alkutekstin selvittämistä. (Aiheesta tarkemmin Wallace 1995, 297-320.)

 

Ero King James -käännöksen ja modernien käännösten välillä  

Jotta lukija voisi tässä vaiheessa saada ajatuksesta vielä paremmin kiinni, seuraava taulukko osoittaa mikä ero on King James käännöksen (1611) ja modernien käännösten välillä:

 

Vuosi Määrä Varhaisin kk.
1611 7 1000-luku
2016 5800+ 100-luku

 

 

TEKSTITODISTEIDEN KERÄÄNTYMINEN 1633-1830

 

Vuoden 1633 jälkeen kreikankielinen UT oli TR:n muodossa yleisesti sekä kirkkojen että yksilöihmisten saatavilla. Useita editioita oli liikkeellä, mutta ne kaikki olivat käytännössä Erasmusken ja Estiennen editioita. Tämä auttoi useampia tutkijoita tarkastamaan tekstiä ja vertaamaan sitä olemassaoleviin käsikirjoituksiin, joita löydettiin jatkuvasti lisää. Katolinen kirkko oli kuitenkin ennen tätä jo ehtinyt moittia TR:ää monissa kohden (ja hyvästä syystä). Tutkijat huomasivat melko pian, että TR poikkesi huomattavan monessa kohdassa vanhemmista käsikirjoituksista. Itse asiassa jo 1600-luvulla ilmestyi uusia editioita, joissa TR:n tekstin apparaattiin lisättiin vaihtoehtoisia lukutapoja. Kukaan ei kuitenkaan rohjennut vielä hetkeen julkaista uutta pohjatekstiä. TR:n asema kansan keskuudessa oli liian vahva. Seuraavat kaksi vuosisataa johtivat lopulta TR:n syrjäytymiseen. Tie oli kuitenkin pitkä ja raskas. Useat eri henkilöt tekivät ratkaisevan suurta työtä erilaisten lukutapojen etsimisessä ja julkaisemisessa. Mainitsen heistä seuraavaksi merkittävimmät. (Kauhanen & Myllykoski; Gyllenberg 1969, 52; Greenlee 1994, 66.)

Ensimmäinen systemaattisen varianttien keräyksen suoritti Brian Walton (1600-1661). Hän julkaisi Lontoossa vuosina 1655-1657 Polyglot-edition apparaatilla varustettuna. John Fell (1625-1686) Oxfordin piispa taas julkaisi nimettömänä kreikankielisen UT:n, joka oli ensimmäinen julkaisu Oxfordissa. UT:n teksti oli Elzevirien editio vuodleta 1633. Tähän hän liitti mukaan apparaatin, jossa oltiin tutkittu yli 100 käsikirjoituksen ja vanhojen versioiden erilaisisa lukutapoja. John Mill (1645-1707) julkaisi oman edition kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Hän ei uskaltanut painaa omaa kreikankielistä versiota, vaan julkaisi Stefanuksen kolmannen edition (1550). Huolimatta siitä, että pohjateksti säilyi edelleen TR:nä, hänen työnsä kohtasi suurta kritiikkiä. Hän teki suuren työn vertailemalla 32 julkaistua editiota, 100 käsikirjoitusta ja monia kirkkoisien tekstejä. Hän löysi yhteensä noin 30 000 varianttia! Hän kuitenkin sanoi, että tämä tilanne on paljon parempi kuin tilanne, jossa meillä olisi ainoastaan yksi käsikirjoitus, eikä näin ollen lainkaan variantteja. Harold Greenlee (1994, 66) toteaa, että kukaan muu ei kyennyt tekemään yhtä mittavaa työtä tekstivarianttien selvittämisessä. Edward Wellsiä (1667-1727), joka oli matemaatikko ja teologi, pidetään ensimmäisenä, joka julkaisi sellaisen kreikankielisen UT:n, jossa TR:n teksti lähtökohtaisesti hylättiin. (Metzger & Ehrman 2005, 153-55; Wallace 2016a.)

Erityisen maininnan ansaitsee Johann Albrecht Bengel (1687-1752) jossa saavutetaan uusi aikakausi. Häntä on kutsuttu modernin tekstikritiikin isäksi. Hänen uskoaan häiritsi tunnettu 30 000 variantin olemassaolo, joka oli tullut esiin edellä mainitun Millin työssä. Hän alkoi opiskella tekstin välitysprosessia. Hän kävi läpi kaikki editiot, käsikirjoitukset ja varhaiset käännökset, jotka vain oli saatavilla. Hän tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että varianttien lukumäärä oli oletettua pienempi. Lisäksi yksikään niistä ei horjuttanut tärkeää kristillistä oppia. Vuonna 1725 hän julkaisi esseen, jossa hän esitti perustyökalut tekstikritiikin tekemiseen. Hän loi edelleen käytössä olevan tekstikriittisen säännön: varianttien kohdalla tekstejä ei voida laskea, ne täytyy punnita. Hän oli myös ensimmäinen, joka jakoi tekstit kahteen eri perheeseen: aasialaisiin ja afrikkalaisiin.  

Vuonna 1734 Bengel julkaisi edition, mutta ei uskaltanut haastaa TR:n tekstiä. Hän laittoi kuitenkin marginaaliin omat huomionsa varianteista. Hän käytti kirjain-symboleja luokitellessaan lukutavan varmuutta apparaatissa: 

  • a= määriteltävä alkuperäiseksi lukutavaksi
  • b= Lukutapa on parempi kuin tekstin lukutapa
  • y= Lukutapa on yhtä hyvä kuin itse tekstissä
  • d= Lukutapa on huonompi kuin itse tekstissä; 
  • e= huono ja hylättävä lukutapa

  

Samantapainen luokittelu on edelleen käytössä mm. Greek New Testament -editiossa. On mielenkiintoista, että vaikka Bengel eli ihailtavaa uskonelämää (hän oli mm. orpokodin johtaja) ja hänellä oli hyvin konservatiivinen usko, hänen työnsä nähtiin hyökkäyksenä Raamattua vastaan. Tämä kertoo riittävästi siitä kiihkeästä asenteesta, jota TR:lle osoitettiin. (Metzger & Ehrman 2005, 158-59.)

Johann Jakoc Wettstein (1693-1754) oli ensimmäinen, jonka apparaatissa majuskeleihin viitattiin suurilla kirjaimilla ja minuskeleihin numeroilla. Johann Salomo Semler (1725-1791) taas oli ensimmäinen, joka jakoi kreikankieliset käsikirjoitukset edelleen käytössä oleviin kolmeen tekstisukuun: alexandrialaiseen, läntiseen ja bysanttilaiseen. (Metzger & Ehrman 2006, 160-62.)

Johann Jakob Griesbach (1745-1812) on henkilö, jonka merkitystä tekstikritiikissä on mahdoton liioitella. Tämä saksalainen tutkija loi lopullisen perustan kriittisen tekstilaitoksen julkaisemiselle. Hän matkusteli Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa keräten käsikirjoituksia. Hän kiinnitti erityistä huomiota kreikkalaisten kirkkoisien teksteihin, joissa lainattiin UT:ta. Hän tutki myös tekstin välitysprosessia. Hän myös kehitti Bengelin ja Semlerin käsikirjoitusten perhesuhteita. Lopulta hän päätyi jakamaan materiaalin kolmeen (edelleen käytössä olevaan) tekstisukuun: alexandrialaiseen, läntiseen ja bysanttilaiseen. Hän kehitti monia tekstikritiikin perussääntöjä, kuten sen, että lyhyttä lukutapaa on lähtökohtaisesti suosittava. Lopulta Saksassa ensimmäistä kertaa TR:n teksti ei päässytkään kreikankielisen UT:n pohjatekstiksi. Se sai väistyä uuden kriittisen edition alta. Griesbach julkaisi kolme editiota vuosien 1774-1806 välillä. Monet hänen editionsa päätyivät aina Englantiin, Skotlantiin ja Amerikkaan saakka. (Metzger & Ehrman 2005, 166-67; Greenlee 1994, 67-68.) 

 

 

MODERNI KRIITTINEN AJANJAKSO 1831 eteenpäin

 

6.4. Kriittisen tekstilaitoksen synty

Edellä ollaan käsitelty melko pitkästi TR:n syntyhistoriaa. On selvä asia, että teksti syntyi ikään kuin sattuman kaupalla; teksti valikoitui niiden muutamien käsikirjoitusten perusteella, joita satuttiin löytämään. Mutta kun uusia ja vanhoja käsikirjoituksia alkoi tulla esiin ja niiden lukutapaa alettiin toden teolla verrata TR:n tekstiin, oli vain ajan kysymys, koska kriittinen tekstilaitos tulisi lopullisesti siirtämään TR:n tekstin syrjään. Vaikka Edward Wells oli julkaissut TR:stä poikkevan edition, hänen työnsä ei aiheuttanut riittävästi ääntä. Lopullisesti TR:n hylkäämisestä oli vastuussa Carl Lachmann. (Greenlee 1994, 68-69.)


6.4.1. Carl Lachmann

Carl Lachmann (1793-1851) ei ollut teologia, vaan klassisten teosten asiantuntija. Tämä oli varmasti yksi syy sille, että hän ei tiennyt työntävänsä päätään ampiaispesään julkaistessaan edition, jossa TR ei toiminut pohjatekstinä. Hän oli ensimmäinen, joka pyrki muodostamaan UT:n tekstin tieteellistä metodia hyväksikäyttäen. Tieteellinen metodi tarkoittaa siis yksinkertaistettuna sitä, että tutkitaan eri käsikirjoituksissa olevia variantteja ja yritetään päästä selville alkuperäisestä lukutavasta.

Lachmann sovelsi tekstin selvittämiseen samoja metodeja kuin mitä hän oli käyttänyt klassisten tekstien selvittämisessä. Hänen ensimmäinen editio julkaistiin vuonna 1881.Ikävä kyllä hän ei teoksessaan millään tavoin selvitellyt lähteitään ja menetelmiään. Vuosina 1842-1850 hän julkaisi toisen edition, tällä kertaa pitkällä ja asiantuntevalla selityksellä varustettuna. Tällä hän sai vaiennettua yleisön kritiikin ja työ nousi nopeasti ihmisten suosioon. Hänen ongelmansa oli se, että hän hylkäsi näkemyksen kolmesta tekstisuvusta, eikä täten käyttänyt kerättyä tietoa täysin hyväkseen. (Gyllenberg 1969, 53; Greenlee 1994, 68-69; Metzger & Ehrman 2005, 170-71.)

 

6.4.2. Constantin von Tischendorf

Lopulta ehkä kaikkein merkittävin henkilö tekstikritiikin historiassa - ainakin kerättyjen käsikirjoitusten ja julkaisujen osalta - on Constantin von Tischendorf (1818-1874). Hän sai melkoista julkisuutta löytäessään tärkeitä kreikankielisiä käsikirjoituksia. Hän omisti koko elämänsä UT:n käsikirjoitusten tutkimiseen matkustaen useasti läpi Euroopan ja käyden useasti Lähi-idässä. Tämä panos toi mukanaan toivottuja tuloksia. Hän sai hankittua tutkijoiden käyttöön yli 20 tärkeää käsikirjoitusta. Tischendorf keskittyi litteroimaan eli puhtaaksikirjoittamaan löydettyjä käsikirjoituksia, jotka täten pääsivät muiden tutkijoiden analysoitavaksi hyvin nopeasti. Tärkeimpiin töihin kuului Codex Efraemi Rescriptuksen, Codex Claromontanuksen ja Codex Amiatinuksen (Vulgata-teksti 600-luvulta) puhtaaksikirjoittaminen. 

Kaikkein merkittävimmäksi löydöksi nousi kuitenkin Codex Sinaiticus (א). (On tietenkin väärin puhua "löydöstä", koska käsikirjoitus oli ollut  munkkien hallussa vuosisatojen ajan. Hän oli kylläkin ensimmäinen länsimaalainen tutkija, joka pääsi tutkimaan käsikirjoitusta.) Hänen matkaansa Siinaille on käsitelty lyhyesti edellä. Voit täältä kuunnella Daniel Wallacen luennon Sinaiticuksen löydöstä. 

Tischendorf kokosi lopulta aineistonsa teokseen, joka kantoi nimeä "Novum testamentum Craece". Hänen kahdeksatta editiotaan (1869-1872) voidaan pitää ensimmäisenä todella kriittisenä UT:n editiona, eikä sen jälkeen ole julkaistu teosta, jonka apparaatti vetäisi vertoja Tischendorfin kokoelmalle. (Gyllenberg 1969, 53-54; Greenlee 1994, 69-70; Metzger & Ehrman 2005, 173-74; Parker 2010, 127-28.)

 

6.4.3. Samuel Prideaux Tregelles

Englannissa suurimman työn TR:n tuhoamisessa teki Samuel Prideaux Tregelles (1813-1875). Hän oli jo nuorena erittäin älykäs oppilas ja hän opiskeli useita kieliä, kuten kreikkaa, arameaa ja hepreaa. Hän keskittyi tutkimaan kaikkein varhaisimpia tekstejä. Hän tutki käytännössä kaikki sen ajan käsikirjoitukset ja teki useita korjauksia aiempiin virheellisiin käsityksiin. Toisin kuin Tischendorf, joka julkaisi kiireesti kaikki löytämänsä, Tregelles meni kohti yhtä laajaa editiota. Lopulta se julkaistiin Lontoossa kuudessä erässä vuosien 1857 ja 1872 väillä. (Metzger & Ehrman 2005, 173-74)

 

6.4.4. Westcott ja Hort

Yleensä enemmän mustetta kulutetaan seuraavien henkilöiden kuvaamiseen. Englantilaiset Cambridgen professorit B. F. Westcott (1825-1901) ja F. J. A. Hort (1828-1892) rakensivat Tischendorfin varaan. He julkaisivat kriittisen UT:n tekstilaitoksen vuonna 1881. Se kantoi vaatimattomasti nimeä "The New Testament in the Original Creek". Teoksen valmistaminen kesti 28 vuotta! Kyseessä ei siis ollut mikään "Erasmuksen pikaprojekti".  Sen pohjana toimivat hiljattain löydetyt Codex Sinaiticus ja Codex Vaticanus, jotka edustavat alexandrialaista tekstisukua, toisin kuin TR. (Kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen editio, jossa käytettiin Codex Vaticanusta.) Westcott & Hort eivät siis "hukanneet aikaansa" etsien uusia käsikirjoituksia, vaan he hioivat entisestään tekstikriittisiä menetelmiä käsikirjoitusten eri varianttien rekonstruoinnissa ja tekivät työtä jo tärkeimpien löydettyjen käsikirjoitusten kanssa.

Laitoksen johdanto-osassa tehdään selvitystä käytetyistä metodeista. Ne ovat suurimmaksi osaksi edelleen tekstikriitikoiden käytössä. Westcottin ja Hortin työ löi viimeisen naulan TR:n suosion arkkuun. (Kauhanen & Myllykoski; Gyllenberg 1969, 54; Metzger & Ehrman 2005, 174-77.)

Westcott & Hort pitivät Sinaiticusta ja Vaticanusta ”puolueettomana tekstinä”, jotka kulkivat omia ylhäisiä teitään. Varianttien kohdalla he siis suosivat alexandrialaista tekstiä, ellei sisäiset todisteet pakottaneet tekemään toisenlaista ratkaisua. Tässä suhteessa he kuitenkin yliarvioivat näiden tekstien puhtauden, koska nykyään tutkijat ymmärtävät, että vaikka alexandrialainen teksti on paras olemassaoleva suku, se ei ole ”neutraali”. F. F. Bruce toteaa, että se on kuitenkin hyvin toimitettu teksti, jonka 100-luvun kristityt vahvistivat sellaisten käsikirjoitusten pohjalta, jotka olivat paljon vanhempia kuin mitkään meidän käytössämme olevat käsikirjoitukset. (Bruce 1992, 263-63; Gyllenberg 1969, 54; Fee 2000, 15.)

Westcottin ja Hortin pääasiallinen ansio oli se, että he kykenivät osoittamaan, että bysanttilainen teksti, jonka varaan TR rakensi, on melko nuori. Tätä tukee useampi huomio. (1) Bysanttilainen teksti sisältää yhdistettyjä lukutapoja, jotka on muodostettu varhaisemmista elementeistä. Jos tekstimuunnelma osoitetaan olevan lähtöisin kahden muun muunnelman yhdistelmästä, se on nuorempi kuin nämä kaksi. (2) Bysanttilaiselle tekstityypille ominaisia lukutapoja ei ole löydetty Nikeaa (325) edeltäviltä kirkkoisiltä. Kukaan ei siis lainaa tämän tekstisuvun tekstiä. Krysostomos (347-407) on ensimmäinen, jonka tekstissä lainataan bysanttilaista tekstisukua. (3) Kun bysanttilaista tekstiä verrataan muihin lukutapoihin, niiden alkuperäisyys hiipuu olemattomaksi. (Heino sit. Fee ja Metzger. Samoja huomiota tekee Bruce 1992, 262-63.)


6.4.5. Nestle-Aland & GNT

Vuodesta 1898 alkaen Eberhard Nestle (1851-1913) alkoi julkaista kriittistä tekstilaitosta. Hänen menetelmänsä oli yksinkertaisesti vertailla kolmen eri johtavan tutkijan tekemää editiota keskenään. Hän valitsi tekstiin sen lukutavan, mitä kaksi tuki, ja sijoitti kolmannen lukutavan apparaattiin. Vertailueditioina toimi Tichendorfin, Westcott & Hortin ja Weymouthin tekstit. Vuodesta 1901 eteenpäin jälkimmäinen muuttui Weissin editioon. Tällä yksinkertaisella menetelmällä hän sai koottua melko nopeasti 1800-luvun tekstikriittiset tutkimukset samojen kansien sisälle. Työ kohosi nopeasti ihmiset suosioon.

Vuonna 1927 Erwin Nestle (1883-1972) jatkoi isänsä työtä omaksuen samat menetelmät. Hän kokosi apparaatin, jossa mainittiin tärkeimmät variantit ja niitä tukevat käsikirjoitukset. Hänen jälkeensä Kurt Aland (1913-1994), joka on yksi 1900-luvun merkittävimpiä tekstikriitikoita, jatkoi laitoksen toimittamista vuodesta 1950 eteenpäin. Hän julkaisi vuonna 1963, nyt uudella nimellä kulkevan laitoksen, Nestle-Aland25:n. NA26 ilmestyi vuonna 1979. NA28 ilmestyi vuonna 2012. Tämä edition on valmistettu akateemista tutkimista ja pastoraalista työtä silmällä pitäen. Se on eksegeettien eniten käyttämä tekstilaitos. Se esittelee mahdollisimman monipuolisesti olemassaolevat tekstivariantit sivun alalaitaan sijoitetussa apparaatissa.

Tutkijat ovat tehneet myös toisenlaista editiota. Se tunnetaan nimellä Greek New Testament (GNT / UBS), jonka on julkaissut United Bible Societies.  Tarkoitus oli erityisesti valmistaa editio raamatunkäännöstä tekeville ryhmille. Siksi editiossa on kriittisessä apparaatissa esitetään ainoastaan erityisen tärkeät variantit, jotka tulee ottaa huomioon käännöstä tehdessä. Ensimmäinen versio GNT:stä ilmestyi vuonna 1966. Toinen painos tuli uunista vuonna 1968, kolmas painos 1975, kolmas korjattu painos 1983 ja neljäs painos 1993. Uusin, viides painos painos on vuodelta 2014.  Teksti oli jonkin verran poikkeava Nestle-Alandista, mutta kolmas laitos tuli tekstinä todella lähelle Nestle-Alandin tekstiä. Nykyään teksti on käytännössä sama kuin Nestle-Alandissa. GNT:n 5. painos sisältää saman tekstin kuin NA28. (Tässä linkissä on pieni näyte GNT:stä pdf:nä.)

Pyydän lukijaa kiinnittämään erityistä huomiota tähän kappaleeseen. Bruce Metzgerin nimttäin kirjoitti kommentaarin jokaisesta tässä editiossa esitetystä variantista. Teos kantaa nimeä "A Textual Commentary on the Greek New Testament". Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1973 ja siitä on sittemmin ilmestynyt useita uudempia painoksia. Teos toimii oppaana GNT:n lukemisessa ja se selittää miten tutkijatiimi arvotti eri variantteja ja millä perusteella. Teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen varsinkin siitä syystä, että (a) kirjan alussa annetaan loistava johdanto tekstikritiikin maailmaan (b) ja käytännön tekstikritiikin tekemiseen pääsee melko syvällisesti kiinni pelkällä englanninkielen taidolla. 

Nestle-Aland ja GNT ovat nykyään eniten käytössä olevia tekstipohjia Raamattujen kääntämisessä. Bysanttilaista tekstisukua suosivat ovat tehneet omaa editiota ja se tunnetaan nimellä "The Greek New Testament According to the Majority Text" (Black 1994, 32).

(Heino sit. Epp; Kauhanen & Myllykoski; Nestle-Aland, history; NA28, 46-47; Porter 2013, 49; Fee 2000, 13.)

 

6.5. Westcott & Hortin kulta-aika 

Tekstikritiikin parissa on siis tapahtunut paljon viimeisen 200 vuoden aikana ja uusia kreikankielisiä ediotioita on viimeisen sadan vuoden aikana julkaistu useita. Metzger & Ehrman (2005, 194) arvioivat, että noin 1000 erilaista editiota on tullut uunista ulos vuoden 1514 jälkeen. Lukija voi kokea jonkinlaisen yllätyksen, kun paljastuu, millaisista eroista eri tekstilaitoksien välillä puhutaan. Maailmankuulut tekstikriitikot Kurt ja Barbara Aland (1995, 26-28) esittävät tilastoja eri editioiden vertailusta.

Nykyiset laajalti käytössä olevat tekstilaitokset seuraavat pitkälti Westcott & Hortin tekstilaitosta. Pian on kulunut 140 vuotta tämän laitoksen julkaisemisesta ja totuus on, että tämän tekstilaitoksen tarjoama teksti ole juurikaan muuttunut tutkimuksen myötä. Kurt ja Barbara Alandin vertailut ovat osoittaneet, että Westcott & Hort ja Nestle-Aland26 eroavat toisistaan vain noin 700 kohdassa! Jokainen tämän tekstin kokonaisuudessaan lukenut ymmärtää, että tällainen eroavaisuus on todella (todella) pieni. Tämä tulisi osoittaa, että vaikka tekstikritiikin parissa kulutetaan edelleen järjettömiä määriä työtunteja, tutkimuksen hedelmänä oleva teksti elää vain äärettömän pienissä yksityiskohdissa. [3]

 

6.6. Me kaikki pelataan - mutta millä säännöillä?

Monet urheilua seuraavat ovat laittaneet merkille, että eri lajien kohdalla huippuvalmentajat ovat keskenään erimielisiä siitä, millä tavalla peliä tulisi pelata parhaan mahdollisen tuloksen takaamiseksi. Tuleeko keihäänheittäjän rojahtaa mahalleen heiton lopussa vai pysyä tukevasti pystyssä? Miten järjestää jalkapalloilijat mahdollisimman hyvään muodostelmaan niin, että peli toimii? Vaikka asia ei ole täydellisesti verrannollinen, se voidaan ottaa vertailukohdaksi tekstikritiikin kanssa. Ammattilaiset eivät nimittäin ole olleet yksimielisiä siitä, mikä on paras ja luotettavin tapa päästä kiinni alkuperäiseen lukutapaan. Millä säännöillä tulisi pelasta ja mitä tulisi painottaa?

Tektsikriitikkolegenda Eldon Epp esittää yhdessä Gordon Feen kanssa kirjoittamassa kirjassaan ”Studies in the Theory and Method of New Testament Textual Criticism” (1993) kolme eri koulukuntaa, joihin tekstikritiikot ovat jakautuneet parhaan tekstikriittisen metodin etsinnässä. Esittelen näiden kolmen lisäksi vielä neljännen koulukunnan, joka tulee esiin muista lähteistä. Suosittelen lukijaa kertaamaan otsikon 5.5 alla olevat listaukset ulkoisista ja sisäisistä kriteereistä, koska eri koulukunnat voidaan jaotella sen perusteella mitä näistä kriteereistä he painottavat. 

(1) Ensimmäinen koulukunta painottaa hyvin vahvasti ulkoisia todisteita. Kun tutkijat kohtaavat variantin, he yrittävät löytää vanhimman mahdollisen käsikirjoitusperheen kyseessä olevasta tekstistä. Näin ollen varhaiset papyrukset ja majuskelit näyttelevät suurta roolia tässä koulukunnassa. Tekstin alkuhistorian selvittäminen nousee tässä tavassa äärimmäisen ratkaisevaan asemaan. Epp nimittää tätä tapaa  nimellä ”Historical-documentary method” eli historiallis-dokumentaarinen metodi. Mm. Kenneth Clark ja Ernest Colwell kannattavat tätä tapaa.

(2) Toinen koulukunta on ensimmäisen vastakohta, koska tämän näkökannan edustajat painottavat pelkästään sisäisiä kriteerejä variantteja kohdattaessa. Tutkijat valitsevat parhaan mahdollisen variantin sillä perusteella, mikä sopii parhaiten kontekstiin ja kirjoittajan tyyliin. Tämä johtuu pitkälti siitä, että näkemyksen kannattajien mukaan tekstien alkuhistoria on hämärän peitossa, eikä eri tekstiperheisiin voida nojata oikeastaan mitenkään. Tämän koulukunnan edustajia ei ole paljoa, tunnetuimmat heistä ovat George D. Kilpatric ja J. Keith Elliot. Epp kutsuu tapaa nimellä ”Rigorous eclectic method” eli ankara eklektinen metodi. Termi "eklektinen" tarkoittaa sitä, että jokainen variantti punnitaan omana itsenään eli jokaiseen erilliseen kohtaan kohdistetaan samaa menetelmää.

(3) Kolmas koulukunta on kaikkein suosituin tapa ja se yhdistää edellä esitettyjen vahvuudet yhteen käyttäen sekä ulkoisia että sisäisiä todisteita varianttia punnittaessa. Variantin kohdalla siis valitaan ensin mahdollisimman varhainen ja hyvä käsikirjoitus/tekstisuku, mutta samaan aikaan punnitaan sisäisiä kriteerejä eli variantin täytyy selittää muiden varianttien olemassaolo ja se tulee sopia kontekstiin. Koulukuntaa nimitetetään yleisesti nimellä ”Reasoned eclectic method” eli harkittu eklektinen metodi. Kuten sanoin, suurin osa tekstikriitikoista toimii tämän leirin sisällä. Menneistä ja elävistä voidaan mainita Bruce Metzger, Gordon Fee, Daniel Wallace ja Bart Ehrman. Tämä on lähestymistapa, jota on käytetty Nestle-Aland ja UBS -editioiden työpöydillä.

(4) Neljättä koulukuntaa voidaan kutsua nimellä ”Radical conservatisim” tai ”Bysantine Priority”. Tämä koulukunta näkee, että varianttia punnittaessa käsikirjoitusten määrä ratkaisee. Koska eniten edustettu tekstisuku on tietenkin bysanttilainen, nämä tutkijat nojaavat tähän tekstisukuun. Tämä on ratkaisu, joka näkyy mm. kuuluisan King James -versionin taustalla. Näkemystä kannattavia tutkijoita ovat mm. Z. Hodges ja A. Farstad. (Epp 1993, 32-36. Ks. myös Andrews 2012, 127-29; Black 1994, 36-40; Metzger & Ehrman 2005, 36-37.)

 

LOPPUPOHDINTOJA

Olen pyrkinyt lyhyesti esittelemään Uuden testamentin tekstin historiaa, kopiointiprosessia ja niihin liittyviä haasteita. Muutama kokoava ajatus lienee paikallaan.  

Uuden testamentin tekstin äärellä on vaarana ajautua kahteen ääripäähän. Ensimmäinen ääripää on silmien sulkeminen ja tekstivarianttien kieltäminen. Ajatus siitä, että Uuden testamentin tekstejä kopioitiin niin tunnontarkasti, että koskaan ei syntynyt minkäänlaisia virheitä, on myytti. Tästä todisteena ovat tuhannet käsikirjoitukset, jotka eroavat toisistaan tavalla tai toisella. Tämä asia ei saa jäädä ”tekstikriitikoiden salaisuudeksi”, vaan viesti on saatava myös tavallisen seurakuntaväen keskuuteen. Me tarvitsemme näkemykseemme joustavuutta. (Ks. Wallace 2006, luku 5.) 

Ennen kuin ”skeptikot” tuulettavat voitonriemuisena käsiään, on sanottavat toinenkin asia. Toinen ääripää on nimittäin katsoa Uuden testamentin tekstitraditiota ja tehdä liian suuri numero tekstivarianteista ja kopioitsijoiden virheistä. Kirjallisuudessa ja internetissä on helppo törmätä sivuihin, joissa datan pohjalta ollaan ajauduttu yltiöpäiseen skeptismiin. Kuten eräässä luennossani kerran huomautin, kukaan ei kopioinut Matteuksen evankeliumia niin huonosti, että tuloksena oli Aleksis Kiven seitsemän veljestä. 

Jotta painottamani asia tulisi selkeästi esiin, päätän tämän kirjoituksen lainaamalla kolmea tunnettua Uuden testamentin tekstikriitikkoa. Ensimmäinen näistä on Daniel Wallace. Toinen ja kolmas ovat Kurt ja Barbara Aland. 

 

UT & Koraani

Monilla ihmisillä on ajatus, että Uuden testamentin teksti on vuosisatojen aikana mennyt teologisten suodattimien kautta ja alkuperäinen sanoma on hävinnyt. Tämä ei ole totta. Uuden testamentin kopiointiprosessi oli alkuvuosisatoina vapaata ja joissain paikoissa jopa ”villiä”. Alkuperäisiä käsikirjoituksia kopioitiin paljon ja kopioita levisi laajalla alueelle. Missään ei koskaan ollut editiontikomiteaa, joka olisi katsonut läpi kaikki käsikirjoitukset muuttaen niiden teologian haluamallaan tavalla. 

Mutta näin kävi koraanin käsikirjoituksille. Pääasiassa Uthman ibn Affan (Calif Uthman, k. 656 jKr.) oli vastuussa koraanin editiontiprosessista. Hän keräsi yhteen koraanin käsikirjoituksia ja huomasi niissä eroavaisuuksia. Tässä prosessissa hän kuitenkin halusi säilyttää ”puhtaan opin” ja tuloksena säilytettiin vain ”oikeat” käsikirjoitukset; loput tuhottiin. (He tuhosivat myös alkuperäiset käsikirjoitukset.) Tämän jälkeen Uthman väitti, että käsissä oleva teksti on täydellisesti alkuperäinen. 

Tällaisesta prosessista on seurauksena muutama asia. Ensinnäkin tuloksena on automaattisesti se, että varianttien määrä on tolkuttoman pieni. Muslimikopioitsijat toimivat ankaran kurin ja tutkiskelun alla kopioidessaan koraanin tekstiä, mutta kristityt kopioitsijat varhaisina vuosisatoina toimivat niin vapaasti, että he valittivat käsikirjoituksien sivumarginaaleihin huonoa säätä, huonolaatuista mustetta, kopioitavan tekstin pituutta ym. 

Toinen seuraus on vakavampi. Brooke Foss Westcott on todennut, että koraanin teksti on tästä syystä todella altis suurille epäilyille. Uthmanin editioprosessin seurauksena tutkijat eivät nimittäin voi tarkastella kopiointiprosessin historiaa mahdollisimman kauas, koska alkuperäiset tekstit ja ”väärää teologiaa” sisältävät käsikirjoitukset hävitettiin tahallisesti. Uthman tuhosi koraanin tekstin historiallisen perustan. (Wallace 2011b, luku 1; 2011d, 37. Jo edellämainittu B. F. Westcott kirjoitti Calif Uthmanin toimista.

Mitään tällaista ei tapahtunut Uuden testamentin teksteille. Tästä päästään viimeiseen huomiooni.

 

Alkuperäinen lukutapa on löydettävissä 

Kurt ja Barbara Aland ovat kirjoittaneet paljon käytetyn johdantoteoksen Uuden testamentin tekstikritiikkiin (The Text of the New Testament). He painottavat useassa kohden sitä, että Uuden testamentin tekstitraditiota leimaa sana ”itsepintaisuus”. He käyvät läpi useita tekstivariantteja ja joitain näistä on esitelty tässäkin tekstissä. Ero on kuitenkin siinä, millainen johtopäätös varianttien määrästä tehdään. Siinä kun skeptikot painottavat sitä, että alkuperäinen lukutapa on kadonnut, Alandit (ja moni muu) painottavat sitä, että kaikki kummallisetkin variantit nimenomaan osoittavat, että teksti säilyi Uuden testamentin tekstitraditiossa itsepintaisesti. Esimerkiksi se, että meille on jäänyt käsikirjoituksiin neljä erilaista loppua Markuksen evankeliumista, kertoo siitä, että koskaan ei ollut kristittyä ”Uthmania”, joka olisi kerännyt kaikki käsikirjoitukset ja tuhonnut kaikki eroavat lukutavat säilyttäen ”alkuperäisen tekstin”. Päin vastoin. Oikea lukutapa on säilynyt käsikirjoituksissa: se täytyy vain löytää. (Aland & Aland 1989, 295-96. Samaa asiaa painottaa tekstikritiikin raskassarjalainen Michael Holmes 2001, 50.)

 

 

Viitteet

1 Lyhyttä alexandrialaista muotoa edustavat lähinnä Codex Vaticanus, Sinaiticus, Alexandrinus ja Ephraemi Rescriptus ja papyrukset p45 ja p47. Pidempää läntistä tekstimuotoa edustavat lähinnä Codex Bezae, vanha latinalainen ja syyrialainen käännös, sekä kirkkoisät Irenaeus ja Tertullianus, (Hörster 1994, 113.)  Tämä räikeä eroavuus alexandrialaisen ja läntisen tekstin eroissa on saanut tutkijat laatimaan useita teorioita siitä, mikä oli alkuperäinen Apostolien tekojen teksti. Joidenkin mukaan Luukas oli itse vastuussa kahdesta eri editioista (F. Blass). Joidenkin mukaan läntinen teksti edustaa alkuperäistä, jota lyhennettiin toisella vuosisadalla (A. C. Clark). Joidenkin mukaan Luukas ei koskaan itse saanut editoitua teosta loppuun ja siitä syntyi pidempi ja lyhyempi versio hänestä riippumatta. Muitakin teorioita on olemassa. Suurin osa kommentaareista seuraa lyhyempää alexandrialaista tekstimuotoa. (Brown 1997, 327-28; Guthrie 1990, 397-98.)

2 (White 2009, 75.)

Teksti Neste-Aland/GNT Bysanttilainen suku
Matt. 4:18 Hän Jeesus
Matt. 12:25 Hän Jeesus
Mark. 2:15 Hän Jeesus
Mark. 10:52 Hän Jeesus
Luuk. 24:36 Hän Jeesus
Ap.t. 19:10 Herra Herra Jeesus
1. Kor. 16:22 Herra Herra Jeesus Kristus
Ap.t. 19:4 Jeesus Jeesus Kristus
1. Kor. 9:1

Jeesus

Jeesus Kristus 
2. Kor. 4:10 Jeesus Herra Jeesus
Hepr. 3:1  Jeesus Kristus Jeesus
1. Joh. 1:7 Jeesus Jeesus Kristus
Ilm. 1:9 Jeesus Jeesus Kristus
Ilm. 12:17 Jeesus Jeesus Kristus
1. Tess. 3:11 Herramme Jeesus Herramme Jeesus Kristus
2. Kor. 5:18  Kristus  Jeesus Kristus 
Ap.t. 15:11  Herra Jeesus Herra Jeesus Kristus 
Ap.t. 16:31 Herra Jeesus  Herra Jeesus Kristus
1. Kor. 5:4  Herra Jeesus Herra Jeesus Kristus
2. Kor. 11:31  Herra Jeesus Herra Jeesus Kristus 
2. Tess. 1:8 Herra Jeesus Herra Jeesus Kristus
2. tess. 1:12 Herra Jeesus Herra Jeesus Kristus
2. Joh. 1:3  Jeesus Kristus Herra Jeesus Kristus

Tämä taulukko antaa melko hyvän kuvan siitä, millaisia suurin osa tekstivarianteista on: ne ovat täysin mitättömiä tekstin merkityksen kannalta. Tischendorfin editiossa on 137 548 sanaa. Nestle-Aland27:ssa on 138 020 sanaa. Bysanttilaisessa tekstissä, Textus Receptuksessa on 140 745 sanaa. (White 2009, 76.)

3 Kurt ja Barbara Aland (1995, 26) vertasivat myös useita muita laitoksia Nestle-Aland25:een (julkaistiin vuonna 1963). Tulos oli seuraava:

  • NA25 & von Soden 2047 varianttia.
  • NA25 & Vogel 1996 varianttia.
  • NA25 & Tischendorfin 8. editio 1262 varianttia.
  • NA25 & Bover 1161 varianttia.
  • NA25 & Merk 770 varianttia.
  • NA25 & Westcott-Hort 558 varianttia. 

Mainittakoon, että Textus Receptuksen teksti eroaa kriittisistä tekstilaitoksista vain noin 5000 kohdassa. Tämä huomio asettaa keskustelun "hyvästä ja huonosta" tekstistä oikeaan asiayhteyteen. Erot ovat todellisuudessa hyvin pieniä. (Wallace 2015.)

 

LÄHTEET

 

Aland, Kurt & Aland, Barbara. 1995. [1989]. The Text of the New Testament. An Introduction to the Critical Editions and to the Theory and Practice of Modern Textual Criticism. 2. Edition. Grand Rapids, MI: William B. Eerdmans. 

Andrews, Edward. D. 2012. The Text of the New Testament. A Beginner’s Guide to New Testament Textual Criticism. Bible Translation.

Bauckham, Richard. 2006. Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony. Grand Rapids, MI: Eerdmans. 

Black, David. Alan. 1994. New Testament Textual Criticism. A Concise Guide. Grand Rapids: Baker Books. 

Blomberg, Craig. 2001. Historical Reliability of John's Gospel. Issues and Commentary. Downers Grove: InterVarsity. 

Bock, Darrel. L. & Wallace, Daniel. B. 2007. Dethroning Jesus. Nashville ym.: Thomas Nelson.   

Bruce, F. F. 

  • 1988. The Book of Acts. Grand Rapids MI: William B. Eerdmans Publishing Company.
  • 1992. Raamatun juuret. Suom. Michael Cox & Mervi Pöntinen. Kauniainen: PerusSanoma. 

Carson, D. A. 1979. The King james Version Debate. A plea for Realism. Grand Rapids: Baker Book. (Kirja painettu e-kirjaksi 2011, jonka vuoksi sivuviittaukset puuttuvat.)

Ehrman, Bart.

  • 2005. Misquoting Jesus. The Story Behind Who Changed the Bible and Why. Harper Collins.
  • 2009. Did the Bible Misquote Jesus? Debate with James White. Osa 1.
  • 2011. "Opening Remarks" luvussa "The Textual Reliability of the New Testament: A Dialogue."  Teoksessa The Reliability of the New Testament. Ed. Robert B. Steward. Minneapolis: Fortress Press. 
  • 2012. Is The Original New Testament Lost? A Dialogue with Dr. Barh Ehrman & Dr. Daniel Wallace. 

Epp, Eldon. J.

  • 1993a. Decision Points in Past, Present, and Future New Testament Textual Criticism. Teoksessa Gordon Fee & Eldon Epp. Studies in the Theory and Method of New Testament Textual Criticism. Grand Rapids MI: Eerdmans. Sivut 17-44.
  • 2000. The Significance of the Papyri for Determining the Nature of the New Testament Text in the Second Century: A Dynamic View of Textual Transmission. Teoksessa Gordon Fee & Eldon Epp. Studies in the Theory and Method of New Testament Textual Criticism. Grand Rapids MI: Eerdmans. Sivut 274-97.
  • 2012. The Papyrus Manuscripts of the New Testament. Teoksessa The Text of the New Testament in Contemporary Research. Essays on the Status Quaestionis.  Ehrman, Bart. D & Holmes, Michael. W. (toim.) Second Edition.  Brill. Sivut 1-40.

Evans, Craig. A.

Fee, Gordon. 

  • 2000. [1993.] General and Historical Overview. Textual Criticism of the New Testament. Teoksessa Gordon Fee & Eldon Epp. Studies in the Theory and Method of New Testament Textual Criticism. Grand Rapids MI: Eerdmans.  Sivut 3-16. 

Fee, Gordon. D. & Stuart, Douglas. 2014. Kirjojen kirja. Suom. Matti Kankaanniemi & Iso Kirja -opisto. Keuruu: Aikamedia.

France, Richard. T.

  • 2002. The Gospel of Mark. NIGTC. Grand Rapids, MI: William B. Eerdmans Publishing Company. 
  • 2008. [1985]. Matthew. An Introduction and Commentary. Tyndale New Testament Commentaries. Volyme 1. Downers Grove, IL: Inter Varsity Press.

Geisler, Norman. 1999. Baker Encyclopedia & Christian Apologetics.

Greenlee, Harold. J. 2012. [1995.] Introduction to New Testament Textual Criticism. Revised edition. Grand Rapids, MI: Baker Academic.

Gonzalez, Justo. L. 2010. The Story of Christianity. Volyme 1. New York: HarperOne. 

Guthrie, Donald. 1990. New Testament Introduction. 4. painos. Leicester: Apollos / Downers Grove IL: Intervarsity Press.

Gyllenberg, Rafael. 1969. Uuden testamentin johdanto-oppi. 2. painos. Helsinki: Otava. 

Head, Peter. M. 2015. New NT Papyrus Manuscripts. 

Heino, Hanno. Uuden testamentin tekstikritiikki. Iso Kirja -opiston opetusmateriaali. Luonnosversio. 

Hill, C. E. 2012. [2010.] Who Chose the Gospels? Probing the Great Gospel Conspiracy. Oxford: Oxford University Press.

Hill, Jonathan. 2003. The History of Christian Thought. Downers Grove: IVP Academic. 

Holmes, Michael. W.

  • 2001. Textual Criticism. Teoksessa: Interpreting the New Testament. Essays on Methods and Issues. David Black & David Dockery (Toim.) Nashville: B&H Academic. 46-73.
  • 2016. Kirja-arvio: "A Study of the Gospels in Codex Alexandrinus: Codicology, Palaeography, and Scribal Hands. By W. Andrew Smith.The Journal of Theological Studies, 67.1. (Sivut 282-284.)

Hurtado, Larry.

Hyytiäinen, Pasi. 2009. Egyptin kristillisten kirjureiden äärellä. Tutkimus 100- ja 200-lukujen Uuden testamentin kanonisten ja apogrifisten käsikirjoitusten ulkoisista piirteistä. Uuden testamentin eksegetiikan pro gradu -tutkielma. 

Hörster, Gerhard. Johdatus Uuteen testamenttiin. Suom. Sakari Lintinen. Hämeenlinna: Päivä. 

Irenaeus. Harhaoppisia vastaan.

Jones, Clay. 2012. The Bibliographical Test Updated. Viitattu 13.3.2016.

Jones, Timothy. Paul. 2007. Misquoting Truth. A Guide to the Fallacies of Bart Ehrman's Misquoting Jesus. Downers Grove: IVP Books. 

Kankaanniemi, Matti.  

  • 2010. Uusi testamentti. Kauniainen: Perussanoma. 
  • 2012. Tekstikritiikki. Ison Kirjan kurssimateriaali.

Kauhanen, Tuukka & Myllykoski, Matti. Millaista Uutta testamenttia me luemme? 

Kenyon, Frederick. The Story of the Bible. Ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1936.

Koptin kieli. Helsingin yliopiston eksegetiikan laitoksen nettisivut. Viitattu 23.2.2016.

Köstenberger, Andreas. J.; Merkle, Benjamin. L.; Plummer, Robert. L. 2016. Going Deeper with New Testament Greek: An Intermediate Study of the Grammar and Syntax of the New Testament. Nashville: B&H Academic. 

Lenho, Tommi. Uuden testamentin käsikirjoitusten luotettavuus. Tämä Isossa Kirjassa opetustarkoituksessa käytetty artikkeli on käännetty seuraavista lähteistä:

  • Wallace, D. 2008. The Reliability of the New Testament Manuscripts. Teoksessa The ESV Study Bible. Toim. Wayne Grudem. Wheaton: Crossway Bibles.
  • Wallace, D. 2010. Innerancy and text of the New Testament: Assessing the Logic of the Agnostic View. Teoksessa Evidence for God: 50 Arguments for Faith from the Bible, History, Philosophy and Science. Toim. William A. Dembski and Michael R. Licona. Grand Rapids: Baker Books. 
  • Westcott, B & Hort, F. 1964. The New Testament in the Original Greek. New York: MacMillan Publishers.

Luttinen, Tapio. 1985. Voiko raamattukritiikkiin luottaa? Hyvinkää: Kristityn kasvu.  

McGrath, Alister. E.

  • 1996. Kristillisen uskon perusteet. Suom. Satu Norja. Helsinki: Kirjapaja. 
  • 2007. Christianity's Dangerous Idea. New York: harper One. 

Metzger, Bruce.

  • 1977. The Early Versions of the New Testament. Their Origin, Transmission, and Limitations. Oxford: Clarendon Press.
  • 1994. (8. painos 2007.) A Textual Commentary on the Greek New Testament. 2. edition. A Companion Volume to the United Bible Societies. Lontoo & New York: United Bible Societies. 

Metzger, Bruce. M. & Ehrman, Bart. D. 2005. The Text of the New Testament. Its Transmission, Corruption, and Restoration. 4. painos. Oxford University Press.

Mounce, William. D. 2003. Basics of Biblical Greek Grammar. 2th edition. Grand Rapids: Zondervan. 

Nestle-Aland28. 2012. Novum Testamentum Craece. Deutsche Bibelgesellschaft.  

Nestle-aland.com. History of the Nestle-Aland Edition. 

Novum 1. Uusi testamentti selityksin. Matt-Mark. 1980.Vantaa: raamatun Tietokirja.

Osburn, Carrol. D. 1995. The Greek Lectionaries of the New Testament. Teoksessa The Text of the New Testament in Contemporary Research. Essays on the Status Quaestionis. Bart D. Ehrman & Michael W. Holmes (Toim.) 61-74. 

Parker, David.

  • 2009. An Introduction to the New Testament Manuscripts and Their Texts. Cambridge: Cambridge University Press. 

    2010. Codex Sinaiticus. The Story of the World’s Oldest Bible. Lontoo: The British Library / Hendrickson.

  • 2012. The Majuscule Manuscripts of the New Testament. Teoksessa The Text of the New Testament in Contemporary Research. Essays on the Status Quaestionis. Ehrman, Bart. D & Holmes, Michael. W. (toim.) Second Edition.  Brill. Sivut 41-68.

Porter, Stanley. E. 2013. How We Got the New Testament. Grand Rapids, MI: Baker Academic. 

Riekkinen, V. & Veijola, T. 1983. Johdatus eksegetiikkaan. Metodioppi. Helsinki: Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 37.

Stewart, Don. 1988. Mikä on Raamattu? 99 kysymystä ja vastausta Raamatusta. Suom. Salme Moksunen. Vantaa: RV-kirjat.  

Strobel, Lee. 2005. Tapaus Kristus. Dokumentoitu todistusaineisto — ovatko Jeesuksen elämäkerrat säilyneet muuttumattomina? Haastattelussa Bruce Metzger. Suom. Eeva Kallinen. 2. painos. Keuruu: Aikamedia.

Tieteen Kuvalehti: Historia. 18/2015.

Vaganay, Leon & Amphoux, Christian-Bernard. 1991. An Introduction to New Testament textual criticism. Translation: Jenny Heimerdinger. Cambridge University Press.

Wallace, Daniel. B. 

  • 1995.The Majority Text Theory: History, Methods, and Critique. Teoksessa The Text of the New Testament in Contemporary Research. Essays on the Status Quaestionis. Ehrman, Bart. D & Holmes, Michael. W. (toim.) Second Edition. Brill. Sivut 297-320.
  • 2006. Can We Trust the New Testament? The Quantity and Quality of Textual Variants. Teoksessa Reinventing Jesus. How Contemporary Skeptics Miss the Real Jesus and Mislead Popular Culture. Toim. Ed Comoszewski, James Sawyer and Daniel, B. Wallace. Grand Rapids, MI: Kregel Publications. 
  • 2009a. How Badly did the Early Scribes Corrupt the New Testament? An Examination of Bart Ehrman's Claims. Teoksessa Contending with Christianity's Critics. Toim. Paul Copan & William Lane Craig. B & H Academic: Nashville. (148-166)
  • 2009b. Did the Original New Testament Manuscripts still exist in the Second Century?  
  • 2011. The Basics of New Testament Textual Criticism. Sisältää 15 haastattelua. Lähteisiin vuosiluvun jälkeen on merkitty haastattelun numero. 
  • 2011b. Lost in Transmission. How Badly Did the the Scribes Corrupt the New Testament Text? Teoksessa Revisiting the Corruption of the New Testament. Manuscript, Patristic, and Apocryphal Evidence. Daniel Wallace (Toim.) Grand Rapids, MI: Kregel. (Sivut 19-56.)
  • 2011c. Famous Manuscripts & the Stories Behind Them. Neljä luentoa.
  • 2011d. "Opening Remarks" luvussa "The Textual Reliability of the New Testament: A Dialogue." Teoksessa The Reliability of the New Testament. Ed. Robert B. Steward. Minneapolis: Fortress Press. 
  • 2013. The Number of Textual Variants: An Evangelical Miscalculation.
  • 2015. Erasmus and the Textus Receptus. 8. haastattelu Pioneers of the Trade:Famous Text-Critical Scholars -sarjassa.
  • 2016a. Spring Cooley Lecture, Part 1. 

White, James.

Wright, N. T. 2004 [1996]. The New Testament and the People of God. London: SPCK.

www.agricola.fi

www.codexsinaiticus.org

 

 

Palaa Opetuksiin

Lisätietoja