Kirjoittaja Janne Saarela
Bart Ehrman on Uuden testamentin tutkija. Hän toimii professorina Chapel Hillissä, Pohjois-Carolinassa. Hän on Pohjois-Amerikan ehkä arvostetuin Uuden testamentin tekstikriitikko. Tätä ei kiistä kukaan. Hän on kirjoittanut parisenkymmentä kirjaa. Ehrman ei ole mikään baptisti/hellarisaarnaaja, joka pitää telttakokouksia, ja rukoilee ihmisten puolesta uhraten suorat housunsa likaisella nurmikolla – hän on kaukana siitä. Hän on ottanut useita debatteja ns. konservatiivisempia kristittyjä vastaan. Hän kertoo olevansa agnostikko. Hänen monet näkemykset hiihtävät tyystin eri ladulla kuin omani.
Siksi haluankin muistuttaa, että vaikka yhdyn suurimmaksi osaksi Ehrmanin argumentointiin, ja yhdyn täydellisesti kirjan pääväitteeseen, en allekirjoita läheskään kaikkia ajatuksia, joita hän kirjassa esittää. Kirja on kuitenkin mainitsemisen arvoinen. Joillain sivulla lukeminen oli totta kai epämiellyttävää ja jotkut Ehrmanin pointit pakottivat minut hieman pyöristämään omaa argumentointiani aiheen äärellä. Mutta Ehrmanin pääkeissi pitää.
On ehkä hyvä mainita, että Ehrmaniin liittyy normaaleiden kaduntallaajien keskuudessa ainakin yksi iso myytti. Monet nimittäin ajattelevat, että Ehrman on osoittanut (eräässä toisessa kirjassa), että me emme voi tietää yhtään mitään siitä, mitä UT:n kirjoittajat ovat alunperin kirjoittaneet. Voimme siis heittää evankeliumit roskikseen ja kaikki muu UT:n materiaali niiden kanssa. Ok. Mutta jos lukee tämän kirjan, niin on pakko sanoa, että joko Ehrman on antanut asiasta pahasti harhaanjohtavan kuvan, tai sitten moni on ymmärtänyt häntä väärin — pahasti.
Syyskuun lopulla uutisoitiin Kari Peitsamosta, joka opiskelee teologiaa Helsingin yliopistossa. Hänen mukaansa ”mikään historiantutkimus ei tue ajatusta, että Jeesus oli historiallinen henkilö”. Yhtä lähellä totuutta voisi olla väite: ”Jurvassa on Suomen korkeimmat rakennukset”. Hiljattain näin myös YouTubessa lyhyen videon, jossa eräs henkilö väitti, että meillä ei ole lainkaan riittävästi dataa, jotta voisimme sanoa Jeesuksen historiallisuudesta mitään varmaa (joo tiedän, näitä videoita on ehkä enemmän kuin yksi). Muistelen, että niinkin arvostettu henkilö kuin Richard Dawkins esitti (hyvin varovasti) samanlaisen ajatuksen kirjassaan ”Jumalharha”. Dawkins on kovaääninen kaveri, joka kritisoi uskovia siitä, että monet heistä eivät usko Darwinistiseen evoluutioteoriaan, vaikka todisteita on järjetön määrä. Dawkins näyttää unohtavan oman neuvonsa heti, kun hän siirtyy biologiasta historiaan. Esimerkkejä olisi lisää.
En tiedä miten yleinen ajatusmalli on kieltää Jeesuksen historiallisuus, mutta siellä täällä siihen on helppo törmätä. Siksi ajattelin esitellä aiheeseen liittyvää tuoretta kirjaa. Teksti on melko pitkä, enkä ole esitellyt kaikkea tasavertaisesti. Kirjan perussanoma on yksinkertainen: kun sovellamme historiallisia kriteereitä niihin lähteisiin, joissa puhutaan Jeesuksesta, me tiedämme todella paljon Jeesuksesta. Jeesus oli historiallinen henkilö. Piste.
Johdanto
Ehrman sanoo, että hän on saanut vuosien varrella useita maileja, joissa ihmiset kysyvät ”oliko Jeesus historiallinen henkilö?” Aluksi hän ei ottanut kovin tosissaan tätä kysymystä, koska kaikki tietävät, että Jeesus oli ainakin olemassa! Eikö? Pikku hiljaa Ehrmania alkoi kiinnostaa, mistä nämä ajatukset kumpuavat. Niinpä hän päätti kurkata mahdolliseen kirjallisuuteen. Yllätys oli melkoinen: ”I discovered, to my surprise, an entire body of literature devoted to the question of whether or not there ever was a real man, Jesus.” Hän myös huomasi, että näistä myytikoista (juuri) kukaan ei ollut opiskellut UT:ta, eikä kukaan toimi esimerkiksi professorin virassa yliopistoissa. Muutamalla harvalla heistä on edes jostain aiheesta PhD.
Kaikki aiheen expertit ympäri maailmaa uskovat, että Jeesus oli olemassa. Ehrmanin mukaan niitä, jotka taistelevat suurta valtavirtaa vastaan, vaikkapa siinä onko kuussa käyty vai ei, on mahdoton käännyttää oikeaan tietoon. Ehrmanin mukaan sellainen henkilö, joka kieltää Jeesuksen olemassaolon, ei ole tutkinut lähteitä historiallisin metodein. Heillä on jokin muu motiivi.
(Ehrman käyttää kirjassaan Jeesuksen historiallisuuden kieltäjistä titteliä ”mythicist”, joten viittaan heihin sanalla ”myytikot”.)
Kirja jakautuu kolmeen osaan. Osassa 1 Ehrman esittelee todisteita, jotka osoittavat Jeesuksen historiallisuuden. Osassa 2 hän ampuu alas myytikoiden väitteitä. Osassa 3 hän esittelee historian Jeesus -tutkimusta ja esittää oman näkemyksensä historian Jeesuksesta.
OSA 1: TODISTEET HISTORIALLISESTA JEESUKSESTA
Luku 1
Jeesuksesta on kirjoitettu yhtä ja toista. Miltei kaikki mahdollinen Jeesukseen liittyen on esitetty. Kuitenkin kun puhutaan vakavasti otettavista tutkijoista, kaikki allekirjoittavat seuraavat seikat. (1) Jeesus oli juutalainen. (2) Jeesus oli opettaja. (3) Jeesus ristiinnaulittiin (4) Jerusalemissa (5) Keisari Tiberiuksen aikana (6) Pontius Pilatuksen ollessa Juudean maaherrana. Luvussa 8 Ehrman itse asiassa listaa paljon enemmän asioita, joista tutkijat ovat yksimielisiä. Konsensus tutkijoista tietää Jeesuksesta paljon enemmän kuin nämä asiat.
Joillekin lukijoille voi tulla yllätyksensä, että kukaan ei koskaan antiikin aikana kiistänyt Jeesuksen olemassaoloa. Kristinuskolla oli alusta saakka vihollisia, ja monta erilaista vastaväitettä esitettiin. Mutta kukaan ei koskaan väittänyt, että kristityt olivat tekaiseet koko tarinan! Itse asiassa ensimmäinen henkilö, joka tiettävästi kyseenalaisti Jeesuksen historiallisuuden oli ranskalainen Constantin Francois Volney (1757-1820). Hän julkaisi vuonna 1791 kirjan, jossa hän väitti, että Jeesusta ei ole koskaan ollutkaan. Vuonna 1795 Charles-Francois Dupuis julkaisi oman kirjansa, jossa esitettiin sama asia. Ensimmäinen Raamatuntutkija, joka esitti samanlaisen väitteen, oli 1800-luvulla elänyt saksalainen Bruno Bauer. Tämä maksoi hänelle työpaikan.
Englanninkielisessä maailmassa tämä teoria tuotiin ensimmäisen kerran esille J. M. Robertsonin kirjassa, joka julkaistiin vuonna 1900. Arthur Drewsin kirja vuodelta 1909 niitti todella suuresti mainetta. Mm. Vladimir Lenin vakuuttui tämän kirjan ansiosta siitä, että Jeesus ei ollut historiallinen henkilö.
Hieman tuoreempaa materiaalia ovat kirjoittaneet Earl Doherty ja Robert Price. Ehrman sanoo, että Price on ainoa, joka on kuuluu myytikoihin, ja jonka erityisala on Raamatuntutkimus (hänellä on PhD). Ehrman mainitsee myös Frank Zindlerin ja Thomas Thompsonin. Thompson on VT:n (ei UT:n) expertti. Hän ei usko, että monikaan VT:n henkilö oli olemassa. Hieman enemmän kirjassa saa tilaa Richard Carrierin väitteet. Tämä kaveri on opiskellut antiikin kirjallisuutta ja hänellä on aiheesta PhD. Ehrman sanoo, että Carrier ja Price ovat ainot myytikot, joilla on aiheeseen liittyvistä aloista viralliset paperit taskussa.
Kun puhutaan myytikoista, on hyvä tietää, että kyseessä ei ole pieni leiri porukkaa, jotka ovat kaikesta samaa mieltä. Päin vastoin. Jotkut myytikot ajattelevat, että Jeesus todella oli olemassa, mutta hänellä ei vain ollut mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Yleensä tästä Jeesuksesta ei tiedetä mitään (mm. Archibald Robinson). Myös George Wells on tässä leirissä. Hänen kirja oli todella tunnettu ennen kuin Price alkoi julkaisemaan aiheesta. Ehrman pitää Welssia kaikkein tunnetuimpana myytikkona. Tämä todella lyhyt yleiskatsaus osoittaa, että kirjallisuutta aiheesta on olemassa. Nettisivut olisivat vielä oma asiansa.
Kaikki eivät ole ottaneet myytikkojen juttuja tosissaan. Ehrmanin mukaan tulisi ottaa. Tämä ei tieteenkään koske kaikkia, koska joukossa on muutama ”mielenkiintoinen” tapaus, joiden juttuja ei vain pysty ottamaan tosissaan. Yksi näistä on S. D. R. Murdock (oikealta nimeltään Acharya S). Ehrman antaa hänelle vain ohimennen melkoista sapiskaa. Tämä nainen tekee kirjassaan todella järjettömiä väitteitä, eikä Ehrman ole varma, uskooko kirjoittaja itsekään juttujaan. Murdock väittää, että koska kukaan ei tunnu huomaavan myytikoiden kirjallisuutta, argumenttien on pakko olla niin hyviä, että kukaan ei uskalla haastaa niitä! Ehrman esittelee 11 näistä argumenteista, esittelen niistä kolme parasta (jätän tyhmimmän argumentin pois, koskien Pietarin nimeä ja penistä):
- Evankeliumit kirjoitettiin satoja vuosia väitettyä Jeesusta myöhemmin. (Evankeliumit kirjoitettiin ensimmäisellä vuosisadalla. Vanhin käsikirjoituspalanen on vuodelta 125!)
- Paavali ei koskaan lainaa Jeesuksen sanoja. (Kyllä lainaa. Ks. 1. Korinttilaiskirjeen luku 7.)
- Kirkkoisä Eirenaios oli itse asiassa gnostilainen! (Itse asiassa Eirenaios oli gnostilaisuuden ankara vihollinen!)
Luvun lopussa Ehrman esittää lyhyesti millaisen keissin myytikot rakentavat käyttäen negatiivisia ja positiivisia argumentteja.
Luku 2
Ehrman pitää aika tarkasti huolen siitä, että hänen kirjaansa ei väärinymmärretä. Hän ei ole kristitty. Vaikka hän runnoo myytikoiden väitteet pahasti kasaan, hän myös hyökkää fundamentalistista ja konservatiivista näkemystä vastaan. Ehrmanin kirja on siis kaksiteräinen miekka. Välillä lukija saa nauttia ja katsoa sivusta hurjaa ryöpytystä, mutta välillä Ehrmanin avokämmen heilahtaa lukijan omaan poskeen, riippuen tietenkin lukijan omista ennakkoasenteista aihetta kohtaan. Ehrmanin kaikkia väitteitä ei kuulla baptistien tai hellareiden sunnuntaikokouksessa saarnapöntön takaa – ellei niitä ammuta alas.
Miten historiaa tutkitaan?
Yksi asia pitäisi olla selvä: kun puhutaan Jeesuksen historiallisuudesta, meidän on tehtävä se historiantutkimusten kriteereillä. Ehrman myös muistuttaa, että lukiessa onkin syytä muistaa mistä ollaan keskustelemassa: oliko Jeesus historiallinen henkilö? Monesti keskustelu aiheesta ampuu ohi maalin. Näihin asioihin Ehrman palaa myöhemmin.
Mutta miten historiaa tutkitaan? Ehrman antaa lyhyen, hyvän, reseptin. Ensinnäkin pitää muistaa, että kenelläkään ei ole suoraa pääsyä menneisyyden tapahtumiin. Ei kenelläkään. Kun asia x tapahtuu, se jää historiaan. Tätä tapahtumaa ei voida toistaa. Se on ohi. Näin ollen historia tieteenä on erilainen pelikenttä kuin kovat tieteet, joissa asioita voidaan toistaa niin, että lopputulos on aina sama. Historiallisia asioita ei voida todistaa (matemaattisella tarkkuudella). Me voimme antaa todennäköisyyksiä.
Myytikot usein väittävät, että Jeesus ei ollut historiallinen henkilö, ellei joku kykene sitä aukottomasti osittamaan. Mm. Robert Price on sanonut: ”Todistamisen taakka näyttäisi olevan niillä, jotka väittävät, että Jeesus oli historiallinen henkilö”. Ehrman on eri mieltä. Tähän hän antaa kaksi syytä: (1) monet antiikin lähteet, joissa aihetta on käsitelty, pitävät Jeesusta historiallisena henkilönä ja (2) poikkeuksena ovat vain muutamat todella skeptiset henkilöt ja hekin 1800-luvulta eteenpäin.
Menneisyydestä voi olla olemassa eri tasoisia todisteita. Ensinnäkin valokuvat ovat ”kovia” todisteita. Esimerkiksi Abraham Lincolnin olemassaoloa on vaikea kyseenalaistaa, koska hänestä on jopa valokuvia. Toki superskeptikot voivat keksiä näillekin tarpeen tullen selityksen. Toiseksi henkilöt ovat itse voineet jättää olemassaolostaan todisteita, kuten kirjoja. Kolmas tapa on katsoa todisteita siitä mitä muut ovat henkilöstä sanoneet. Mitä enemmän lähteitä, sitä parempi. On eri asia näkeekö auto-onnettomuuden yksi henkilö vai 12 henkilöä. 12 on parempi varsinkin silloin, kun he eivät tunne toisiaan. Olisi todella epäuskottavaa väittää, että tapaus on keksitty.
Tähän asiaan liittyy myös lähteiden varhaisuus. Miten lähellä henkilöt olivat kuvattavaa henkilöä? Mitä lähemmäs päästään, sitä parempi. Jos henkilöstä on kertomuksia, se on parempi kuin heistä olisi tiedossa vain nimi. Voidaan myös ottaa huomioon motiivit. Miksi kirjoittajat kertoivat asioista? Ongelma on tietenkin siinä, että miltei 100% kaikilla on aina jokin motiivi kertoa asioista. (Jos heitä ei tippaakaan kiinnosta, he eivät kirjoita asiasta. Siksi minä en kirjoita faceen kärpäslätkien historiasta.)
Yksi tärkeä asia historiantutkimuksessa on moninkertainen todistus. Jos yksi lähde sanoo, että Octavius oli roomalainen kenraali ja jälkeenpäin keisari ja toinen lähde väittää hänen olleen Afrikassa pienen heimon kyläpäällikkö, joka ei koskaan matkustellut, sinulla on ongelma. Mutta jos useampi lähde vahvistaa mm. ensimmäisen väitteen, silloin ollaan tukevalla pohjalla. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana. Jos asiasta X on neljä lähdettä, mutta paljastuu, että lähteet 2, 3 ja 4 nojaavat kaikki lähteeseen 1, meillä on käytössä vain yksi lähde. Kirjallinen riippuvuus kumoaa moninkertaisen todistuksen.
Jokaisen historioitsijan toive olisi saada (a) varhaisia lähteitä, jotka (b) ovat kattavia (sisältäen mm. kertomuksia) ja (c) monia, toisistaan riippumattomia. On myös hyvä jos (d) kertojilla ei ole ”vääränlaisia” motiiveja asian kertomiseen. Niiden (e) tulisi myös tukea toinen toistaan. Jeesuksen kohdalla tämä täyttyy (ainakin ison kokonaisuuden osalta) täydellisesti.
Mitä meillä ei ole Jeesuksesta?
Mitä me siis voimme sanoa Jeesuksesta, kun lähteitä tutkitaan historiallisilla kriteereillä? Aloitetaan siitä mitä meillä ei ole. Meillä ei ole ”kovia” todisteita Jeesuksesta, kuten valokuvia. (Aivan, kameraa ei oltu vielä keksitty.) Meillä ei myöskään ole Jeesuksen kirjoittamia kirjoja tai kirjeitä. Ei ole suoria todisteita siitä, että Jeesus edes osasi kirjoittaa (Johanneksen evankeliumissa luvussa 8 oleva kertomus ei kuulunut alunperin evankeliumiin.) On kuitenkin otettava huomioon, että 99,99 %antiikin ajan ihmisistä eivät jättäneet jälkeensä ”kirjoja”. Ja tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että he eivät olleet olemassa.
Yksikään kreikkalainen tai roomalainen kirjoittaja ei mainitse Jeesusta ensimmäisen vuosisadan lähteessä. He kuitenkin jättävät mainitsematta pari miljoonaa muutakin henkilöä. Ehrman nuhtelee myytikkoja siitä, että he käyttävät kovin usein seuraavaa argumenttia: jos Jeesus todella teki ihmeitä eli paranti sairaita ja taikoi ruokaa tyhjästä ja herätti kuolleita, ja heräsi itsekin kuolleista, silloin kaikki pakanakirjoittajat olisivat maininneet näistä asioista! Ongelma on siinä, että me emme ole nyt kysymässä kysymystä, tekikö Jeesus todella ihmeitä, vaan oliko hän olemassa. Vain jos olemme sitä mieltä, että hän todella eli, voimme miettiä tätä kysymystä. Ehrmanin mukaan on muutenkin myytti uskoa, että roomalaiset pitivät todella tarkkaa kirjaa kaikesta ja heitä kiinnosti mitä Palestiinassa tapahtui, varsinkin juutalaisten keskuudessa.
Ehrman ottaa konkreettisen esimerkin: Pontius Pilatus. Juutalainen historioitsija Josefus (37-100) kertoo, että Pilatus oli Juudean maaherrana vuodet 26-36. Koska hän oli todella tärkeä henkilö roomalaisesta näkökulmasta, totta kai me tiedämme mitä hän teki, millaisia lakeja hän sääti, mitä hän söi ym. Mutta: me emme tiedä juuri mitään. Meillä on Josefuksen maininnan lisäksi muutama aiheeseen liittyvä kolikko ja yksi katkelmallinen kirjoitus, joka löytyi vuonna 1961. Sen mukaan Pilatus oli roomalainen prefekti (maaherra). Meillä ei ole häneltä mitään kirjoitusta. Toki hänestä on mainintoja Alexandriassa asuneen juutalaisen filosofin Filonin teoksissa ja tietysti evankeliumeissa. Onko syytä epäillä, että Pilatus on keksitty hahmo? Ei tietenkään! Ja vielä. Me tiedämme Pilatuksesta enemmän kuin muista roomalaisista maaherroista, jotka hallitsivat Juudeaa. Ei siis ole uskottavaa sanoa, että ”totta kai he olisivat maininneet Jeesuksen!”. Pilatus oli sentäs roomalainen ja hyvin vaikutusvaltainen kaveri. Jeesus oli juutalainen rabbi. (Kyllä, roomalainen kirjoittaja Tacitus mainitsee Pilatuksen nimeltä. Mutta samassa kohdassa mainitaan myös Jeesus.)
Josefus on kaikkein tärkein olemassa oleva lähde siitä, mitä oli olemassa ensimmäisen vuosisadan juutalaisuudesta. Hän oli tärkeä hahmo, joka asui vuosikymmeniä Roomassa. Ja mitä roomalaiset puhuvat omissa teoksissaan Josefuksesta? Eivät yhtään mitään.
Ehrmanin mukaan meillä ei ole kirjoitetussa muodossa ainoankaan silminnäkijän kuvausta Jeesuksesta. Ei edes kristittyjen. Ehrman esittelee lyhyesti tutkijoiden enemmistönäkemystä, jonka mukaan evankeliumien kirjoittajat eivät olleet silminnäkijöitä. Kaikki tosin tietävät, että Markus ja Luukas eivät väitäkään olevansa silminnäkijöitä. Matteuksesta ja Johanneksesta tapellaan.
Mitä meillä on Jeesuksesta?
Ellei UT:ta lasketa, meillä on tekstejä roomalaisilta ja juutalaisilta kirjoittajilta. Ehrman käsittelee ensin roomalaisia kirjoittajia.
100 vuoden sisällä Jeesuksen kuolemasta kolme roomalaista kirjoittajaa mainitsee hänet kirjoituksissaan.
Plinius Nuorempi. Tämä on ensimmäinen säilynyt lähde. Plinius asui nykyisen Turkin alueella. Hän on ”nuorempi”, koska hänen setänsä (uncle) oli vanhempi ja tunnetumpi. (Tämä pappa kuoli, koska häntä kiinnosti purkautuvien tulivuorten tutkiminen. Hän meni vain hieman liian lähelle.) Plinius nuoremman kirja käsittelee poliittisia ongelmia. Pliniuksen Provinssissa oli asetettu laki, jonka mukaan yhteenkokoontumiset oli kielletty (poliittisista syistä). Tämä laki oli ongelma kristityille, koska seurakunnan olemassaoloon kuuluu olennaisesti yhteenkokoontuminen. Plinius kirjoittaa tästä ongelmasta. Seurakunta lauloi Kristukselle pitäen häntä Jumalana, he olivat kannibalisteja (ehtoollisen veri ja ruumis!) ja heitä oli eri sosiaaliluokista. He kokoontuivat aamuisin. Tämä ei ole itsenäinen lähde, koska hänen mainintansa perustuu kristittyjen tapoihin, jotka ovat voineet hyvinkin lukea evankeliumeita. Ainoa suuri asia, jonka voimme päätellä on se, että toisen vuosisadan alussa Jeesusta pidettiin hyvinkin historiallisena henkilönä (ja enemmänkin). (Ehrmanin mukaan tämä on toiseksi pätevin argumentti kolmesta roomalaisesta lähteestä)
Suetonius. Hänet tunnetaan parhaiten kirjastaan, joka kertoo keisareiden elämästä. Kun hän kirjoittaa keisari Claudiuksesta (keisarina vuodet 41-54) hän mainitsee Claudiuksen ajaneen juutalaiset pois Roomasta, koska tuntematon Khrestus aiheutti levottomuutta. Monet tutkijat ajattelevat, että kyseessä on Roomassa asuvien Jeesuksen seuraaja-juutalaisten ja juutalaisten yhteenotto. Ensimmäiset pitivät Jeesusta Messiaana/Kristuksena (Khrestus) ja tämä aiheutti juutalaisten välillä levottomuutta, johon Claudius puolestaan reagoi melko vahvasti. Apostolien teot (18:2) sanoo asiasta jotain samanlaista. Kristuksen kääntäminen kreikasta latinaan olisi kuitenkin oikenkirjoitettuna Khristus, ei Khrestus, mutta tässä voi olla vain ääntämisvirhe. Ehkä ongelmia aiheutti joku juutalainen, jonka nimi oli Khrestus? Ehrmanin mukaan ei siis voida tietää viittaako kohta todella Jeesukseen. Kohta voi parhaimmillaan osoittaa, että tähän aikaan juutalaiset todella pitivät Jeesusta Kristuksena ja näin ollen hän oli oikeasti olemassa. Tähän myytikot voivat tietysti vastata, että asia oli jo keksitty aikoja sitten! Ehrman ei siten pidä Suetoniuksen tekstiä kovin hyvänä argumenttina. Se osoittaa liian vähän.
Kolmas maininta alkaa olla jo parempi: Tacitus. Hän kirjoitti vuonna 115 Keisarillisen Rooman Historia -teoksen. Se kattoi alunperin vuodet 14-68. Teos käsitti alunperin 16-osaa.
Rooma paloi vuonna 64. Tacitus syytti palosta keisari Neroa. Neron motiivi oli tehdä palon avulla tilaa, koska hänellä oli uusia rakennussuunnitelmia. Nero puolustautui syytöksiä vastaan ja heitti syyt kristittyjen niskoille. Moni kristitty tapettiin hyvin (hyvin) julmalla tavalla. (Nero oli todella sekopää.) Tässä yhteydessä Tacitus mainitsee Kristuksen (Jeesuksen), jonka Pontius Pilatus oli tapattanut. Jeesuksen seuraajien muodostama liike jatkoi kuitenkin olemassaoloaan ja levisi Roomaan saakka. Tämä tapahtui Tiberiuksen keisari-uralla.
Myytikot väittävät, että kohta ei ole aito. Tacitus ei heidän mukaan kirjoittanut sitä. Ehrman toteaa lyhyesti: ”en tiedä ketään aiheen asiantuntijaa, joka pitäisi kohtaa myöhempänä lisäyksenä”. On varmaa, että Tacitus tiesi jotain Jeesuksesta. Tacitus kuitenkin nimittää Pilatusta väärin prokuraattoriksi (rahankäsittelijä), vaikka hän oli oikeasti prefekti (jolla oli hallussaan myös armeija). Emme voi sanoa mistä Tacitus asiasta kuuli, mutta hän ei todennäköisesti lukenut asiasta virallisesta luettelosta. Ehrman pitää tätä pätevimpänä argumenttina näistä kolmesta.
Juutalaiset lähteet
Ehrman mainitsee, että Kuolleenmeren kirjakääröt eivät puhu mitään Jeesusta, vaikka eräs huikea fantasia-teos (Da Vinci -koodi) niin väittääkin. Myöskään juutalainen Filon ei mainitse Jeesusta, koska kristinusko tuskin oli saavuttanut häntä Alexandriassa, ennen kuin hän kuoli vuonna 50. Tulemme Josefukseen, jonka maininnat ovat aikaisempia – ja niitä on kaksi.
Josefuksen elämä on mielenkiintoinen ja siitä voisi kirjoittaa hauskoja yksityiskohtia. Hän syntyi aristokraattiseen perheeseen noin seitsemän vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Juutalaissodassa, jossa juutalaiset ja roomalaiset ottivat pahasti yhteen, hän toimi juutalaisten kenraalina. Koska hän toimi Galileassa, roomalaiset hyökkäsivät ensin sinne. Josefus antautui roomalaisille. Hän ennusti Jumalalta saatuna ilmoituksena Vespaniukselle, roomalaisten kenraalille, että hänestä tulisi keisari. Neron kuoltua, valtaistuimella istui hetken kolme eri henkilöä, kunnes Vespaniuksesta tuli keisari. Josefus oli siis oikeassa. Hän jätti Tiituksen jatkamaan sotaa Juudeassa. Tässä sodassa (66-70) Josefus toimi Rooman ja juutalaisten välissä puhemiehenä.
Noin vuonna 93 hän viimeisteli Magnum Opuksensa ”Juutalaisten muinaishistoria”. Hän kertoi kertomuksen Aadamista aina hänen omaan aikaansa saakka. Hän mainitsee monia juutalaisia tärkeitä henkilöitä, mm. Palestiinasta. Hän kertoo Johannes Kastajasta ja mainitsee pari kertaa Jeesuksen.
Josefus mainitsee Juutalaisten muinaishistoriassa Toinen kohta esiintyy kirjassa 20. Ylipappi tappaa Jaakobin, Jeesuksen veljen (20.200). Tässä Jeesus mainitaan nimellä, ei vain Kristuksena. Tiedämme, että (1) Jeesuksella oli Jaakob-niminen veli ja (2) moni piti häntä Messiaana. Ehrman ottaa käsittelyyn Josefuksen ensimmäisen maininnan, josta tapellaan enemmän. Tässä kirjassa on kaikkein tärkein maininta Jeesuksesta (18.63-64).
“Niihin aikoihin siellä eli Jeesus, viisas ihminen, [jos häntä voi nimittää ihmiseksi]. Sillä Hän oli henkilö, joka teki yllättäviä sankaritekoja ja oli sellaisten ihmisten opettaja, jotka iloiten ottivat vastaan totuuden. Hän voitti puolelleen monia juutalaisia ja monia kreikkalaisia. [Hän oli Kristus]. Kun Pilatus, kuultuaan että häntä syyttivät keskuudessamme korkeimmassa asemassa olevat miehet, oli tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi, ne, jotka olivat ensin oppineet rakastamaan häntä, eivät luopuneet kiintymyksestään häntä kohtaan. [Kolmantena päivänä hän ilmestyi heille herätettynä takaisin henkiin, sillä Jumalan profeetat olivat profetoineet tämän ja lukemattomia muita hämmästyttäviä asioita hänestä]. Ja kristittyjen heimo, jota hänen nimeensä sillä kutsutaan, ei tähän päivään mennessä ole kadonnut.”
On selvää, että kappale sisältää mainintoja, jotka vain kristitty voi tehdä. Josefus ei itse ollut kristitty. Sulkeissa olevien lauseiden mukaan Jeesus oli enemmän kuin ihmien, hän oli Messias ja hän nousi kuolleista täyttäen kirjoitukset. Ylivoimaisesti enemmistä tutkijoista uskoo, että Josefus ei olisi kirjoittanut tällaista. Samoin Ehrman.
Josefuksen teokset käännettiin muille kielille, mutta ei juutalaisten, vaan kristittyjen toimesta. Niinpä, kun kristityt kopioivat tekstejä, he lisäsivät sinne asioita. He halusivat, että lukija ”ymmärtää pointin”. Joko kristityt lisäsivät joitain kohtia tai sitten he lisäsivät koko jutun. Ehdottomasti suurin osa varhaisjuutalaisuuden tutkijoista ja Josefus-tutkijoista on sitä mieltä, että vain osa on lisätty kristittyjen toimesta. Ehrman esittää alkuperäisen version, joka on siis teksti ilman sulkeissa olevia lauseita. (Saman tekstin on esittänyt huomattava Jeesus-tutkija John P. Meier.)
Vastaväitteitä
Myytikot väittävät tietenkin vastaan. Heistä tunnetuin on Earl Doherty. Hänen mukaansa kohta ei ole mitenkään aito. Ehrman käsittelee Dohertyn argumentteja, eikä pidä niitä vakuuttavana.
(1) Argumentti, jonka mukaan ilman tätä kohtaa Josefuksen teksti sujuu paremmin. Tämä tukisi ajatusta interpolaatiosta (myöhemmästä lisäyksestä). Ehrmanin mielestä argumentti ei ole hyvä, koska antiikin kirjoittajat useasti hyppivät teksteissään, koska he eivät käyttäneet alaviitteitä.
(2) Toisen argumentin mukaan vasta kirkkoisä Eusebius (275-339) näyttää olevan kohdasta tietoinen. Yksikään kristitty apologeetta ei mainitse tätä tekstiä 2. tai 3. vuosisadalla (Justinos, Tertullianus, Origenes). Miksi he eivät viittaa tähän ”puolueettomaan kohtaan” puolustaessaan Jeesusta? Dohertyn mukaan siksi, että sitä ei vielä ollut olemassa. Ehrmanin mukaan sille ei kuitenkaan ollut yksinkertaisesti tarvetta. Kohta ei nimittäin lopulta opeta mitään mullistavaa. Yleensä vastaväitteet kristinuskoa kohtaan olivat mm. että Jeesus oli äpärä-lapsi, jonka isä oli roomalainen sotilas tai, että hän ei hillinnyt hermojaan ym. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut hänen olemassaoloaan! Niinpä apologeetoilla ei ollut tarvetta vedota tähän tekstiin. Kaikki tiesivät ilman sitäkin, että Jeesus oli historiallinen henkilö.
(3) Eräs kaveri teki väitöskirjan, jossa hän väitti, että Eusebius keksi tämän kohdan, koska sanasto on enemmän Eusebiusta kuin Josefusta. Tähän on vastattu kahden expertin artikkelilla ja Ehrman pitää edelleen Josefuksen tekstiä aitona. Tämä koko kappale olisi Ehrmanin mukaan tehty raakasti selvemmin. Nyt siinä on vain muutama selvä viittaus siihen, kuka Jeesus ”todella” oli. Tästä on kylliksi todisteita apogryfisissä kirjoissa, joissa ei jätetä mitään arvailujen varaan.
Josefus ei varmastikaan ollut lukenut evankeliumeita. Hän on siis itsenäinen lähde. Kohdat eivät juurikaan auta kovin paljoa. Palestiinassa oli kauan ennen tätä ollut meneillään paljon traditioita Jeesuksesta. Vaikka Josefuksen kohta olisi epäaito, se ei tarkoittaisi paljon mitään. Ehrmanille Josefuksen tekstit eivät siis ole mitenkään erikoisen tärkässä roolissa. Toki hän käyttää myöhemmin tuekseen mm. Josefuksen mainintaa Jaakobista, joka oli Jeesuksen veli.
Rabbiiniset lähteet
Ehrman käsittelee lyhyesti juutalaisten Talmudia, mutta hän ei anna lähteille juurikaan arvoa, koska ne ovat niin myöhään kirjoitettu. Tästä on turha kirjoittaa tarkemmin.
Luku 3
Monet kristityt yrittävät osoittaa, että Jeesus on historiallinen henkilö ja he tekevät tämän vetoamalla pelkästään UT:n ulkopuolisiin lähteisiin (joita esiteltiin edellä). Tämä on kuitenkin siinä mielessä tyhmä tapa, että nämä eivät lainkaan ole parhaita mahdollisia lähteitä. Lisäksi ajatus pitää monesti sisällään oletuksen siitä, että UT:n ulkopuoliset lähteet ovat “niitä todella luotettavia”. Ei. Ja Ehrman tietää tämän.
Luvussa 3 Ehrman siirtyy UT:n evankeliumeihin. Painotan jälleen (ja Ehran painottaa itsekin), että Ehrman on kaukana henkilöstä, joka uskoo joka ainoan asian, joka UT:n evankeliumeihin on kirjoitettu. Niitä täytyy kuitenkin käsitellä historiallisina lähteinä. Ehrman löylyttää lyhyesti kahta eri porukkaa: niitä, jotka eivät salli evankeliumeita tutkittavan historiallisilla kriteereillä ja niitä, jotka hylkäävät ne a priori (lähtökohtaisesti), koska ovat piinkovia ateisteja ja skeptikkoja. Molemmissa leireissä tehdään hänen mukaansa se virhe, että ei oteta huomioon päivänselvää asiaa: evankeliumit yksinkertaisesti ovat historiallisia kirjoja. Tässä luvussa siis Ehrmanin avokämmen viuhahtaa pariin otteeseen monenlaisen eri lähtökohdista tulevan lukijan poskella.
UT:n tuktijat ovat miltei täydellisen yksimielisiä siitä, että Markus on ensimmäinen evankeliumi ja että Matteus ja Luukas käyttivät häntä omissa töissään, kuitenkaan tuntematta toisiaan. Tutkijat ovat erimielisiä siitä mikä on Johanneksen evankeliumin suhde muihin evankeliumeihin. Ehrmanin mukaan Johanneksen evankeliumin kirjoittaja ei tuntenut muita evankeliumeita, joten sitä on pidettävä erillisenä lähteenä. (Tämä näkyy mm. siinä, että aina kun he esittävät saman kertomuksen, Johannes kertoo sen hyvin eri tavalla ja eri sanoilla kuin synoptikot).
Tämä luku on olennaisen tärkeä koko kirjassa. Ehrman korjaa monia väärinkäsityksiä, sekä skeptikkojen että (konservatiivi)seurakuntalaisten. Monilla ihmisillä on väärä käsitys evankeliumeista lähteinä. Osa pitää kaikkia neljää evankeliumia itsenäisinä lähteinä, koska he eivät tiedä, että Matteus ja Luukas nojaavat vahvasti Markukseen. Osa taas pitää kaikkia evankeliumeita yhtenä lähteenä, koska he olettavat, että kaikki nojaavat kaikessa Markukseen. Molemmilla osapuolilla on pallo hukassa.
Matteus ja Luukas käyttävät Markusta, kyllä, mutta he käyttävät myös paljon muitakin lähteitä. Näitä lähteitä kutsutaan M- ja L- lähteiksi. M- lähde on siis sellainen, joka esiintyy vain Matteuksella (kuten itämaan tietäjät -kertomus), L-lähde esiintyy pelkästään Luukkaalla (kuten laupias samarialainen -kertomus). Näiden neljän (Markus, Johannes, M, L) itsenäisen kuvauksen lisäksi Ehrman listaa Tuomaan evankeliumin, Pietarin Ilmestyksen ja Papyrus Egerton 2:n. On ollut myös olemassa tärkeä Q-lähde, jota Matteus ja Luukas ovat käyttäneet (ne Jeesuksen sanat, jotka esiintyvät sekä Matteuksella että Luukkaalla, mutta joita ei ole Markuksella). Ne, jotka ajoittavat Markuksen evankeliumin noin vuoteen 70, ajoittaa Q:n noin vuoteen 50. Näin ollen, kun puhumme Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta, meillä on monia lähteiä: (1) Markus, (2) M-lähde, (3) L-lähde ja (4) Q-lähde. Varsinkin M- ja L-lähteet ovat suurella todennäköisyydellä olleet monia eri lähteitä, suullisia tai kirjallisia, mutta tätä on enää vaikea tutkia. Asia ei kuitenkaan ole aivan näinkään selvä. On nimittäin selvä asia, että Markus käytti häntä varhaisempia lähteitä. Lähteet siis moninkertaistuvat. Sama huomio pätee Johanneksen evankeliumiin.
Pointti: Myytikoiden yksi gardinaalivirheistä on se, että he eivät ymmärrä, että evankeliumeiden taustalla on vanhempia traditioita. Monia.
Näin ollen meillä on Jeesuksesta todella monia itsenäisiä ja varhaisia lähteitä. Missä ihmeessä olisi ollut se ”päälähde” jossa keksittiin koko homma? Eikä ainoastaan keksitty Jeesus-hahmoa, vaan hirveä läjä asioita, tekoja, saarnoja, luonteenpiirteitä ym. Lähteiden runsauden vuoksi myytikoiden perusväite on hankala sulattaa.
Ehrman siirtyy kuvamaan muotokritiikkiä. Jeesuksesta siis kiersi varhaisesta saakka suullisia lähteitä. Mutta kun lähteet liikkuivat, miten ne liikkuivat? Ja pysyivätkö ne lainkaan samoina? Mitä tapahtui sen jälkeen, kun lähteet lähtivät liikkeelle? Bultmannin koulukunta, joka eli ja voi hyvin 1900-luvun alussa, on kuollut, ja haudattu. Edelleen kuitenkin uskotaan, että ennen evankeliumeita kertomukset ym. liikkuivat kristittyjen piirissä. Miten ja miten niitä välitettiin, on kiistanalaista. (Eräs facekaveri on vääntämässä aiheesta väitöskirjaa.) Lähteet menevät kuitenkin kauas historiaan. Paras selitys on se, että ne menevät takaisin Jeesukseen vuosiin 28-30. Paavali ainakin osasi vainota kristittyjä vuoden 32 tienoilla! Jos oli kristittyjä, joita vainottiin, he olivat saaneet jostain alkunsa. Asioita ei ole voitu keksiä siellä täällä monien itsenäisten ihmisten toimesta, koska lähteet ovat liian monesta tärkeästä asiasta samaa mieltä. (Johannes ei siis kerro Aleksis Kiven seitsemää veljestä -tarinaa, vaan hyvin samantapaisen kokonaisuuden kuin muut evankeliumit.) Monet lähteet ovat selvästi olleet alun perin arameaksi, tämä tulee esille monesta evankeliumin kohdasta (evankeliumit kirjoitettiin kreikaksi). Tämä näkyy itsenäisesti sekä Markuksessa että Johanneksessa. Monet opetukset myös toimivat paremmin kun ne käännetään ”takaisin” arameaksi. Ehrman ottaa mielenkiintoisen esimerkin Mark. 2:27-28 (tämän voit lukea itse.). Arameankielisyys viittaa todella varhaiseen palestiinalaiseen alkuperään.
Jeesuksesta on siis todella monia varhaisia lähteitä. Ne ovat laajalle levinneitä, niitä on paljon ja ne ovat monesti itsenäisiä. Osa näistä on ollut aluksi aramean kielellä ja ne palautuvat vuosiluvulle 30. Kaikkein vähäisin asia, joka voidaan näitä päätellä on se, että Jeesus Nasaretilainen oli historiallinen henkilö.
Luku 4
Ei ole siis mitään väliä mitä vuosisataa opiskelet. Kaikki lähteet ennen 1800-lukua pitävät Jeesusta historiallisena hahmona. Kaikki. Tämä huomio pätee niin kristittyihin kuin epäilijöihinkin. Toisella ja kolmannella vuosisadalla oli useita apologeettoja eli henkilöitä, jotka puolustivat kristinuskoa monenlaisia kavereita vastaan, eivätkö he koskaan törmänneet vastaväitteeseen, jonka mukaan Jeesusta ei ole ollut olemassa. Myytti ”Jeesusta ei ole ollut” on siis moderni myytti.
On olemassa myös itsenäisiä lähteitä, UT:n ulkopuolella, kristittyjen taholta.
Papias. Eli varhaisella 2. vuosisadalla. Hän kirjoitti moniosaisen kirjan vuosina 120-130. Hänellä oli jokin muu lähde Jeesuksen sanoihin. Hän oli tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka tunsivat apostoleita. Ehrman käsittelee häntä melko pitkästi. Pointti on siinä, että hänen tekstinsä muodostavat itsenäisen lähteen Jeesuksesta.
Ignatius Antiokialainen oli Syyrian Antiokian piispa. Noin vuonna 110 hänet otettiin kiinni vainoissa. Hänet lähetettiin Roomaan teloitettavaksi. Tällä matkalla hän kirjoitti seitsemän kirjettä seurakuntiin ja meillä on ne edelleen hallussamme. Hän hyökkää mm. harhaoppia vastaan, jonka mukaan Jeesus ei ollut todellinen ihminen (tämä on eri asia kuin myytikkojen väite). Harhaopin mukaan Jeesus todella eli, mutta hän oli niin jumalallinen, että inhimilliset ominaisuudet katosivat. Ignatius kirjoittaa vahvasti sen puolesta, että Jeesus oli todellinen ihminen, hän todella syntyi, hänet kastettiin ja hän kuoli ristillä. Hän ei perustanut väitteitään evankeliumiteksteihin ja hänellä oli kosketuspinta apostoleihin saakka.
1 Kleemens. Tämä kirje kirjoitettiin Roomasta Korinttiin. Kirje on peräisin 90-luvulta. Tässä kirjeessä viitataan useassa kohdassa Jeesukseen ja hänen opetuksiin. Lähde on itsenäinen, koska se ei perustu evankeliumeihin.
Kanoniset kirjat evankeliumeiden ja Paavalin lisäksi
On yleinen virhe ajatella, että UT:ssa vain evankeliumit (ja ehkä Paavali) kertovat Jeesuksesta. Kaikissa kirjeissä viitataan Jeesukseen. Ja Apostolien teoissa on paljon traditioita, joita ei ole evankeliumeissa. Vähin asia, jonka voimme sanoa on se, että Luukas piti Jeesusta todellisena historian henkilönä. Apostolien tekojen luvun 1 perusteella tiedetään, että Jeesus kuoli ja hänen väitettiin nouseen ylös ja astuneen taivaaseen. Lisäksi mm. jae 20:35 sisältää itsenäisen tradition Jeesuksen opetuksista. Ehrman esittelee monia muitakin vanhoja traditioita, jotka menevät kauas historiaan.
Muut UT:n kirjeet (Paavalin ulkopuolella) sisältävät itsenäisiä kuvauksia varsinkin Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. (Lukijan on hyvä tiedostaa, että Ehrman pitää vain kuuluisaa seitsemää Paavalin kirjettä aitoina Paavalin kirjeinä.) Mainintoja on 1. Tim. 6:13; 1. Piet. 2:21-24; 3:18; 4:1; 5:1; 2. Piet. 1:16. (Ehrman ei pidä Pietaria kummankaan kirjeen kirjoittajana.) Myös 1. Joh. 1:1-4. Myös Ilmestyskirja sisältää väitteitä historian Jeesuksesta (1:18; 5:6). Heprealaiskirjeessä on useita traditoita Jeesuksesta (1:2; 1:5; 2:3; 2:4; 2:9; 2:10; 2:14; 2:17; 2:18/4:15; 3:2; 5:7; 5:8; 6:5/12:2; 7:14; 10:8; 10:9; 13:12; 13:13). Pelkästään Heprealaiskirjeen mukaan Jeesus oli todella olemassa, hän oli Juudan heimosta, hän oli kaikessa kiusattu, hän kärsi ja kuoli ristiinnaulitsemalla. Näin ollen esimerkiksi Jeesuksen kuolema ristillä on todella monessa varhaisessa lähteessä mainittu. Ristiinnaulitseminen on parhaiten todeksi osoitettava asia Jeesuksen elämässä.
Paavali
Myytikot väittävät, että Paavali ei ole kiinnostunut historian Jeesuksesta, eikä hän viittaa historialliseen Jeesukseen. Tämä on kaukana totuudesta. On myös muistettava, että Paavalin kirjeet ovat vanhimmat kirjalliset lähteet Jeesuksesta, koska hän kirjoitti ennen kuin evankeliumit kirjallisina teoksina valmistuivat. Esimerkiksi 1. Tessalonikalaiskirje ajoitetaan noin vuoteen 49.
Myytikot käyttävät paljon erästä taktiikkaa, joka on ollut jo esillä: kun Paavali puhuu jotain Jeesuksesta, jakeet on lisätty myöhemmin tekstiin jonkun muun toimesta. Koska Paavali ei puhu mitään historian Jeesuksesta, jakeet joissa hän tekee niin, ovat tietenkin myöhempää lisäystä. Ehrman sanoo muutaman perusasian mitä Paavali Jeesuksesta sanoi.
Paavali tietää paljon Jeesuksen elämästä. Paavali uskoi, että Jeesus syntyi normaaliin tapaan (Galatalaiskirje 4:4). Jeesuksen tehtävä keskittyi erityisesti juutalaisiin (Roomalaiskirje 15:8). Jeesus oli juutalaisten kauan odotettu Messias. Kuka tahansa näkee helposti, että Paavali puhuu jatkuvasti Jeesuksesta nimenomaan Kristuksena. Jeesus oli Daavidin jälkeläinen (Roomalaiskirje 1:3-4). Paavali myös mainitsee Jeesuksen veljiä (1. Korinttilaiskirje 9:5). Galatalaiskirjeessä (1:18-19) Paavali mainitsee nimeltä Jaakobin, josta siis tiedämme myös evankeliumeiden ja Josefuksen pohjalta. Paavali myös tiesi, että Jeesuksella oli opetuslapsia (1. Korinttilaiskirje 15:5). Paavali myös tiesi, että Jeesus oli opettaja. Hän viittaa erityisesti viimeiseen ehtoolliseen. (Ks. ehtoollistraditio 1. Korinttilaiskirje 11.) Hän tiesi, että juutalaiset tappoivat Jeesuksen (1. Tessalonikalaiskirje 2:14-16). (Ei ole mitään todisteita sen puolesta, että joku lisäsi nämä jakeet Tessalonikalaiskirjeen tekstiin myöhemmin, kuten jotkut ovat väittäneet.) Ja tietenkin, Paavali tiesi varsin hyvin, että Jeesus oli ristiinnaulittu. Kuuluisat esimerkit ovat 1. Korinttilaiskirjeen jakeet 2:2; 15:3-4. Se paistaa läpi kaikkialla. Jeesus myös haudattiin ja hän nousi ylös (luku 15).
Toiseksi Paavali tiesi paljon Jeesuksen opetuksista. Kuten mainittu, 1. Korinttilaiskirjeen luvussa 11 Paavali puhuu Jeesuksen sanoista viimeisellä ehtoollisella. Kun Paavali opettaa avioerosta ja uudelleenavioitumisesta luvussa 7, hän tekee tarkan eron Jeesuksen opetuksen ja oman mielipiteensä välillä. Paavali siis tiesi mitä Jeesus oli aiheesta sanonut (ja hän tiesi, mihin tilanteeseen Jeesus ei ollut ottanut kantaa). Luvussa 9 löytyy vielä eräs kohta, jossa Paavali vetoaa Jeesuksen opetukseen (9:14: ks. Luukas 10:7). Suoria väitteitä ei ole enempää, mutta monissa kohden näyttää selvältä, että Paavali tiesi paljon enemmän.
Ehrman tekee myös sen (oikean) huomion, että on melko tyhmää kysyä, miksi Paavali ei kirjeissään puhu enemmän Jeesuksesta tai lainaa hänen opetuksiaan. Kirjeet kirjoitettiin, koska niiden avulla puututtiin seurakunnassa nousseisiin ongelmiin. Joka ikisellä seurakunnalla oli jo tarvittavat perustiedot, joita ei ollut tarpeen toistaa. Aapista ei lueta lukiossa. Argumentti, jonka mukaan Paavali ei juuri välitä Jeesuksesta historiallisena henkilönä, ampuu suurimmaksi osaksi täysin ohi aiheesta. Ehrman toteaa: ”It is important to bear in mind that his audiences were made up entirely of Christian believers. We don’t know how much these people already knew—about Paul or, more important, about Jesus. If they were already fully informed about Jesus, then there was no need for Paul to remind them that Jesus walked on water, raised Jairus’s daughter from the dead, and was executed in Jerusalem.” Ja jos joku ei puhu englantia: Paavalin oli tarpeetonta toistaa asioita, jotka kaikki tiesivät.
Ehrman myös toteaa (oikein), että Paavali todennäköisesti vastaanotti näitä traditioita Jerusalemissa vuonna 35/36, kun hän vietti kaksi viikkoa Pietarin kanssa. Tällä reissulla hän tapasi myös Jaakobin (Galatalaiskirje 1). Traditiot olivat siis jo syntyneet, ja siksi ne ovat todistettavasti todella todella varhaisia. On vaikea ottaa vastaan jotain mitä ei ole olemassa.
Myytikot Paavalista
Ehrman tietää raakan ison porukan, jotka ovat tutkineet Paavalia kymmeniä vuosia. He ovat kirjoittaneet paksuja kirjoja. Joukossa on äärifundamentalisteja ja ateisteja. Kukaan ei kuitenkaan ole päätynyt näkemykseen, että Paavalin mukaan Jeesusta ei ole ollut olemassa. Pari myytikkoa on kuitenkin haastanut tämän valtavan suuren enemmistön. (Sanottakoon, että tätä voisi verrata väitteeseen, että maa”pallo” onkin litteä!).
Yksi argumentti on siis interpolaatiohypoteesi. Tämän mukaan kaikki Paavalin maininnat Jeesukseen liittyen ovat myöhempää lisäystä. Kaikki. Ja todisteita on — ei yhtään. Ehrman myös huomauttaa, että jos näin olisi todella tapahtunut, niin Paavalin kirjeisiin lisättiin ihmeen vähän tavaraa! Ehrman käsittelee lopuksi George Wellsin väitteitä. Ehrman tekee hyviä huomiota ja osoittaa Paavaliin perustuvan ”hiljaisuus-argumentin” kestämättömäksi.
Ehrman päättää luvun toteamalla, että meillä on paljon muutakin kuin Markuksen evankeliumi. Kymmenen itsenäistä lähdettä voidaan lisätä seitsemään evankeliumeista löytyviin itsenäisiin lähteisiin. Ja todisteita on lisää.
Luku 5
Luku on otsikoitu seuraavasti: ”Kaksi tärkeintä avaintekijää, jotka puhuvat historiallisesta Jeesuksesta”. Ehrman tarkoittaa Pietaria ja Jaakobia.
Ehrman muistuttaa vielä kerran tärkeästä asiasta:
- Jeesus kuoli vuonna 30
- Paavali kääntyi kristityksi vuonna 32
- Hän meni Jerusalemiin ja tapasi kaksi merkittävintä hahmoa kristittyjen keskuudessa: Pietarin ja Jaakobin. Pietari oli 12 opetuslapsesta merkittävin ja Jaakob oli Jeesuksen veli. Paavali vietti Jerusalemissa aikaa reilu kaksi viikkoa. (Galatalaiskirje 1:18-20.) Tämän lähemmäs silminnäkijöitä ei pääse.
(Teoria siitä, että Jaakob oli Jeesuksen serkku, ei veli, on haettu kaukaa, todella kaukaa. Pelkästään se, että kreikankielen sana adelfos viittaa veljeen, ei serkkuun, osoittaa tämän teorian kummallisuuden. Lisäksi asia on osoitettavissa moninkertaisen kriteerin avulla.)
Ehrman toteaa, että jos Jeesus todella oli olemassa, niin jos jokin, niin hänen veljensä tiesi siitä. Myytikot ovat ymmärtäneet, että tämä on todella vakava haaste heidän teorialleen. Niinpä he ovat yrittäneet päästä eroon siitä tosiasiasta, että Paavali tunsi Jeesuksen veljen Jaakobin. Ongelma on siinä, että Paavali kutsuu Jaakobia nimenomaan Herran veljeksi, aivan kuten Josefus.
Ehrman käsittelee G. A. Wellsin ja Robert Pricen teoriaa siitä, miten Jaakob ei todellisuudessa ollut Jeesuksen veli ja osoittaa niiden toimimattomuuden. Täytyy sanoa, että kun tutkija (Price) pitää parhaana argumenttinaan vedota kiinalaiseen Hong Xiuquaniin 1800-luvulta, teoria alkaa mennä todella mielenkiintoiseksi…
Vielä: Jeesuksella oli veljiä. Tämä on talletettu useissa lähteissä: Markus, Johannes, Paavali, Josefus.
Ehrman kiinnittää huomiota asiaan, joka vaikuttaa päivänselvältä, mutta joka itse asiassa on todella vahva viite Jeesuksen historiallisuuden puolesta. Mikä se on? Se on yksinkertaista: Jeesus ristiinnaulittiin!
2000-luvun Jurvassa elävillä ihmisillä voi olla vaikeuksia päästä kiinni ajatukseen, mitä ristiinnaulitseminen ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisille merkitsi. Ennen kääntymystään Paavali vainosi kristittyjä. Hänellä oli siis läheisiä yhteyksiä moniin kristittyihin ennen kääntymystään. Me siis tiedämme, että vuosi tai kaksi Jeesuksen oletetun kuoleman jälkeen oli siis juutalaiskristittyjä, joita voitiin vainota. Mutta se, että juutalainen väittää seuraavansa Messiasta, ei ollut mikään ongelma, josta olisi aiheutunut vainoja. Mikä sitten oli ongelmana? Ongelma näyttää Ehrmanin mukaan olevan siinä, että juuri Jeesusta väitettiin Messiaaksi. Ristiinnaulittu mies ei kuitenkaan voi olla Messias. Ei mitenkään. Paavali itse lainaa Galatalaiskirjeessä 5. Mooseksen kirjan jaetta 21:23: ”puuhun ripustettu on Jumalan kiroama”. Alkuperäisessä asiyhteydessä puhutaan ruumiista, joka on kuoleman jälkeen laitettu riippumaan hirteen. Ensimmäisellä vuosisadalla ristiinnaulitsemisen tultua yleiseksi, jaetta sovellettiin siihen. Nyt kuka tahansa ristillä riippuva nähtiin Jumalan kiroamana. Tämä sai Paavalin vainoamaan vääräuskoisia juutalaisia. Jeesus ei voinut olla Messias, koska Jumala oli kironnut hänet. Tällainen harhaoppi juutalaisuuden sisällä täytyi tuhota. Ja Paavali päätti tehdä niin. Juutalaiset eivät odottaneet Messiasta, joka kuolisi. He odottivat Messiasta, joka potkisi roomalaiset pois Israelin luvatusta maasta. He odottivat “Brock Lesnaria”, joka tulee ja tyhjää kehän! Ei Mr. beania, joka kuolee alastomana ja hylättynä sähkötuolissa. Yksikään juutalainen ei odottanut ristillä kuolevaa Messiasta. Ei yksikään.
Ehrman painottaa sitä, että Jeesuksen ristinkuolema on tukevasti läsnä monessa todella varhaisessa lähteessä (Markus, M, L, Johannes, Pietarin evankeliumi, Heprealaisirje, 1. Pietarin kirje, Ilmestyskirja, Paavali. )
Kuka juutalainen olisi keksinyt tarinan Jeesuksesta, joka oli Messias ja joka kuoli ristillä? Ehrmanin mukaan ei kukaan. Kuten Paavali itse kirjoitti Korinttilaisille: me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, mutta juutalaiset torjuvat tämän hulluutena! Jos haluat yrittää myydä kylässäsi ihmisille käytettyjä, pesemättömiä kalsareita, huomaat, että leivän saanti pöytään tällä keinolla voi olla haasteellista. Ja tätä kristityt – Paavali mukaan lukien – yrittivät tehdä! (Vertaus oma.)
Luvun lopussa Ehrman tekee tiivistyksen kirjansa ensimmäisten viiden luvun pohjalta. Tiivistettynä: tiedot Jeesuksesta tulevat paljon kauempaa kuin kymmeniä vuosia myöhemmin kirjoitetuista evankeliumeista. Ja traditoita on paljon. Ja tämä suuri kertomus ei ollut asia, joka oli helppo “myydä”. Tulevissa luvuissa Ehrman alkaa käsitellä myytikkojen kirjoituksia aiheesta. Heidän argumentit ovat ammuttavissa alas.
OSA 2: SKEPTIKKOJEN VÄITTEET
Luku 6
Myytikoiden pitäisi ampua alas edellä esitetty kokonaisuus. Itse en jaksaisi lähteä yrittämään… Mutta jokunen on lähtenyt. Ehrmanin argumentti on, että skeptikkojen perusväitteet ovat joko liian hataria ollakseen uskottavia tai sitten ne eivät oikeastaan liity käsiteltävään asiaan lainkaan. Luvussa 6 hän käsittelee väitteitä, jotka eivät liity asiaan mitenkään. Luvussa 7 hän käsittelee väitteitä, jotka liittyvät asiaan, mutta jotka eivät ole vakuuttavia.
Argumentit, joilla ei ole asian kanssa juurikaan tekemistä…
Väite 1: Evankeliumit ovat ongelmallisia historiallisina lähteinä
Myytikoiden väite on suurinpiirteen seuraava. Meillä ei ole UT:n alkuperäisiä tekstejä käsissämme. (Meillä ei ole tietysti minkään antiikin teoksen alkuperäisiä tekstejä.) Me emme tiedä ketkä kirjoittivat evankeliumit. Pikemminkin miehet(?), jotka eivät olleet Jeesuksen opetuslapsia, kirjoittivat ne vuosikymmeniä myöhemmin! Evankeliumit ovat täynnä ristiriitoja ja vääriä väitteitä. Me emme voi tietää niiden pohjalta mitään.
Ehrman itse allekirjoittaa näistä väitteistä kaikki! Mutta hän sanoo, että näillä ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, oliko Jeesus historiallinen henkilö vai ei.
Mitä tulee ensimmäiseen väitteeseen, jos meillä ei olisi harmainta aavistusta siitä, mitä UT:n kirjoittajat alunperin kirjoittivat, väitteellä olisi painoarvoa. Mutta tällä planeetalla ei kävele ainuttakaan tekstikriitikkoa, joka olisi tätä mieltä. Aivan niin – ei edes Ehrman. Se seikka, kuka kirjoitti evankeliumit, ei liity asiaan mitenkään (juuri osoitettujen lukuisten varhaisten traditioiden vuoksi). Mitä tulee evankeliumeissa oleviin ristiriitaisuuksiin, Ehrman uskoo niitä olevan paljon. Mutta tämä ei liity käsiteltävään asiaan.
Väite 2: Nasaretin kaupunkia ei ole ollut olemassa
Jeesus syntyi Nasaretissa. Tämä väite saa tukea moninkertaisesta todistuksesta (Markus, Q, Johannes, L, M). Tämä on myös asia, josta keksijät eivät olisi hyötyneet mitään, päinvastoin. Esimerkiksi Johannes 1:45-46 on esimerkki ongelmasta, jonka tämä loi. Messiaan piti syntyä Beetlehemissä, mutta Jeesus asuikin Nasaretissa! Nasaret oli (keksittynä)paikkana täysin käsittämätön, koska se oli pienen pieni tuppukylä. (Ei edes Norinkylä vedä tälle vertoja.) Kuten eräs Jeesuksen opetuslapsi kysyi: ”voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?”
Myytikoiden mukaan Nasaretia ei ole ollut olemassa. Ja koska tämä paikka keksittiin, myös Jeesus keksittiin. Kuulostaako hyvältä argumentilta? Argumentti voitaisiin ohittaa, koska se ei ole relevantti. (On Barack Obama sitten syntynyt USA:ssa tai ei, hän on syntynyt jossain.) Argumentti ei ole uusi, koska sitä käsiteltiin jo vuonna 1906 Albert Schweitzerin kirjassa. Eräs myytikko on jopa väittänyt, että Markuksen mukaan Jeesus ei tullut Nasaretista. Mutta Markuksen mukaan Jeesus tuli Nasaretista (1:9). Mutta ai niin, tämä jae lisättiin tekstiin myöhemmin! Ja käsikirjoitustodisteet tästä ovat..?
Monesti myytikot kiinnittävät huomiota siihen, että Nasaretia ei mainita heprealaisessa VT:ssa, Josefuksen teksteissä eikä Talmudissa. Ensimmäisen kerran se mainitaan evankeliumeissa. Rene Salm on kirjoittanut aiheesta kirjan. Arkeologit ovat kuitenkin haukkuneet kirjan pystyyn. Jeesuksen aikana oli Nasaret-niminen kaupunki. Kaupunki on ollut vain niin mitätön ja todella pieni, että ketään ei (mm. Josefusta) ole kiinnostanut mainita sitä. Siellä Jeesus kuitenkin eli. Vaikka Nasaretia ei olisi ollut, se ei tarkoittaisi, etteikö Jeesus olisi ollut historiallinen henkilö. Mutta Nasaret oli olemassa.
Väite 3: Evankeliumit on luotu VT:n tekstien pohjalta
Eräs tapa lytätä kaikki UT:n kertomukset on seuraava. VT sisältää todella monia kertomuksia, esimerkiksi siitä miten profeetat tekevät ihmeitä. Esimerkiksi kertomuksessa, jossa Jeesus parantaa Pietarin anopin, on monia yhtymäkohtia profeetta Eliaan, joka herättää lesken pojan kuolleista (1. Kun. 17.) Robert Pricen mukaan jotkut ottivat VT:n tuttuja kertomuksia ja väänsivät niistä suuren tarinan Jeesus Nasaretilaisesta. Kyseessä on siis suuri fiktiivinen tarina, ei historiaan perustuva kertomus.
Ehrman sanoo, että vaikka evankelistat olisivat muokanneet ja kehittäneet joitain teemoja Jeesuksen elämässä (Ehrman itse uskoo näin käyneen monessa tilanteessa) se ei vielä tarkoita, että Jeesus ei olisi ollut historiallinen henkilö. Ei tietenkään. Ja vaikka OSA kertomuksista olisi muutettu vastaamaan VT:n profeettoja (kuten Ehrman uskoo), tästä on vielä pitkä matka siihen, että KAIKKI on keksitty. Itse asiassa Ehrman käsittelee muutamia Pricen esimerkkejä ja osoittaa, että ne eivät lainkaan vastaa yksityiskohdiltaan VT:n kertomuksia. Esimerkiksi kertomus, jossa Jeesus parantaa Pietarin anopin, ei juurikaan vastaa Elian parantamisihmettä (1. Kuningasten kirja 17.).
Itse lisäisin tähän sen, että tällä periaatteella kaikelle voidaan aina löytää vastaava kertomus. Eräs kaverini osoitti hiljattain vedenpitävästi, että Punahilkka-kertomus on hyvin selkeästi kehitetty profeetta Joonan tarinasta, joka löytyy VT:sta. Yhtymäkohdat ovat kirkkaampaakin kirkkaammat. Monissa kohdissa tulemme siis rajalla, jossa uskottavuus alkaa karisemaan raakasti.
Väite 4: Ei-historiallinen Jeesus on rakennettu pakanakertomusten pohjalta
Edellisen argumentin mukaan Jeesus kehiteltiin VT:n kertomusten pohjalta. Tämän argumentin mukaan hänet taas kehitettiin tunnettujen pakanallisten superhahmojen pohjalta. Jeesus ei ollut ainoa antiikin ajan henkilö, jonka väitettiin tekevä ihmeitä, ja jonka väitettiin olevan Jumalan Poika jne. Myytikot sanovat, että koska nämä muut eivät olleet historiallisia hahmoja, Jeesuskaan ei ollut. (Moni näistä hahmoista kuitenkin oli historiallinen henkilö.)
Ehrman käsittelee jonkin verran Kersey Gravesin vuonna 1875 ilmestynyttä kirjaa. Sen perusväite on, että tunnetaan kymmeniä henkilöitä, jotka mm. ristiinnaulittiin ja joiden elämään liittyi samat peruspiirteet kuin Jeesuksen elämään. Jos lukija haluaa tarkistaa kirjoittajan lähteet, asia menee vaikeaksi: niitä ei ole. Ja edelleen näitä samoja väitteitä voi lukea monessa paikassa. Monet väitetyt samankaltaisuudet eivät oikeastaan ole samankaltaisuuksia. Esimerkiksi Jeesuksen neitseellinen syntymä ja joidenkin naisten seksi jumalien kanssa on aika lailla eri asia. Maria pysyi neitsyenä, Herkuleksen äiti ei pysynyt. Jotkut samankaltaisuudet on vedetty hatusta. Esimerkiksi, missä lähteessä sanotaan, että pakanallinen jumalahahmo kuolee ristillä ihmisten syntien puolesta? Ehrman ei tiedä ainotakaan.
Luku 7
Tässä luvussa Ehrman esittelee myytikkojen teorioita ja osoittaa syyt sille, miksi ehdottoman suurin osa tutkijoista ei pidä niitä uskottavina.
Keksivätkö kristityt Jeesuksen kuolevien ja ylösnousseiden pakanajumalien pohjalta?
Väitteen mukaan antiikin aikana monet pakanat palvoivat kuolleita-henkiinherääviä jumalia (”Osiris, Attis, Adonis, Tammuz, Heracles, Melqart, Eshmun, Baal, and so on”). Tämä perustui luonnon kiertokulkuun jossa luonto kuolee ja herää uudelleen eloon. Jeesus oli juutalaisten versio tästä ja myöhemmin häneen alettiin sekaamaan historillisia piirteitä. Evankeliumit ovat myyttejä, jotka on historisoitu. Tämä oli yksi iso syy siihen miksi Robert Price kertoi jättäneensä kristinuskon taakseen.
Teoriassa on kuitenkin kaksi suurta ongelmaa: (1) On todella kyseenalaista, oliko pakanamaailmassa todella tällaisia kuolevia-henkiinherääviä jumalia, ja vaikka olisikin ollut, oliko niissä juurikaan kiinnekohtia siihen, mitä Jeesuksen hahmo pitää sisällään. (2) Ehrmanin mukaan tämä väite on mahdoton, koska varhaisten seuraajien mukaan Jeesus ei ollut Jumala.
Ajatus tällaisesta pakanamaailmasta palautuu James Grogory Frazeriin (1854-1941). Hän kirjoitti aiheesta useita laajalle levinneitä teoksia. Teoria sai kuitenkin murskaavaa kritiikkiä 1900-luvun loppupuolella ja todella harva tutkija pitää teoriaa oikeana ja heistäkin harva pitää sitä mitenkään liittyvänä Jeesukseen. Tällaisia ajatuksia ei esiintynyt Palestiinassa ensimmäisellä vuosisadalla. Todisteita ei ole lainkaan. Ehrman tiivistää Jonathan Smithin tutkimuksia: jotkut jumala kuolivat, mutta eivät tulleet takaisin, jotkut katosivat hetkeksi ilman kuolemaa ja palasivat uudelleen näyttämölle. Mutta yksikään ei kuollut ja tullut takaisin.
Ehrman ottaa pari esimerkkiä siitä, että vaikka pakanamaailmassa olisi palvottu kuolleita-kuolleistaheränneitä jumalia (niitä ei kuitenkaan ollut), niiden pointti on täysin eri kuin Jeesuksen väitetyn ylösnousemuksen. Ensinnäkin pakanoiden ajatukset kulkivat syklissä eli luonto kuolee ja herää eloon kerran vuodessa, jatkuvasti. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus oli kuitenkin kertakaikkinen taptahtuma. Toiseksi Jeesuksen ylösnousemus linkittyi hyvin vahvasti ristinkuoleman merkitykseen, jossa maksettiin ihmiskunnan synnit. Tällaisia ajatuksia ei yksinkertaisesti pakanamaailmassa koskaan liitetty jumaliin. Kolmanneksi tämä osoittaa, että kaverit eivät ole perehtyneet siihen mitä ylösnousemus tarkoitti. Se ei ollut ”vain” herääminen takaisin eloon. Se oli paljon, paljon enemmän. Kuten Ehrman lyhyesti kuvailee, ylösnousemus oli (suurimmalle osalle) juutalaisille iso maailmankuvakysymys. Kuolleiden ylösnousemuksessa Jumala tulisi poistamaan maailmassa olevan pahuuden ja itse kuolema tultaisiin hävittämään. Jeesuksen ylösnousemus merkitsi sitä, että historian viimeinen lehti käännettiin. Kuolleiden ylösnouemus oli alkanut. Lopunajat ovat käynnissä.
Toinen Ehrmanin argumentti perustuu väitteeseen, että aluksi kukaan ei väittänytkään Jeesuksen olleen Jumala. Hän käy lyhyesti läpi varhaisia lähteitä ja osoittaa, että Jeesusta ei pidetty Jumalana (hänen mukaansa väite ei löydy synoptisista evankeliumeista lainkaan…). Muutama tärkeä jae on mm. Room. 1:3-4; Ap.t. 2:26; 13:32-33. Ehrman käyttää aika paljon mustetta Filippiläiskirjeen luvun 2 kuuluisien jakeiden kanssa (6-11). Kohtaa on tutkittu paljon ja näkemyksiä on paljon. Ehrmanin peruspointti on siis se, että samankaltaisuutta ei ole, koska varhaisimmat krisityt eivät pitäneet Jeesusta Jumalana.
Kaikki myytikot eivät kuitenkaan vedä hihasta edellä käsiteltyä korttia pakanamaailman jumalista. Mm. G. A. Wells uskoo, että Jeesus luotiin hahmoksi juutalaisuuden pohjalta. Juutalaisten tekstissä esiintyy mystinen ”Viisaus” ja tämä oli Wellsin mukaan pohja Jeesus-tarinalle (ks. esim. Sananlaskut 8). Wells myös hiihtää hieman eri polkuja muiden myytikoiden kanssa, koska hän uskoo, että Jeesus on todella ollut historiallinen henkilö. Tällä ”Jeesuksella” ei vain ollut mitään tekemistä myöhemmän Kristuksen kanssa. Tämä Jeesus oli tuntematon juutalainen, joka eli satoja vuosia ennen ensimmäistä vuosisataa. Kristus taas keksittiin ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisten toimesta. Kuten Archibald Robertson kirjoitti: oli kaksi Jeesusta, historiallinen ja myyttinen.
Wells tekee keissinsä lainaamalla muutamaa Viisaus-kohtaa juutalaisista kirjoituksista ja yrittää osoittaa, että Paavalin teksti (Kol. 1:n viisaus-jakeet; jakeet 1. Korinttilaiskirjeessä) on otettu näistä. Ehrman osoittaa väitteen väärinymmärrykseksi. Wellsin mukaan Paavali ajatteli, että Jeesus oli yliluonnollinen olento, joka oli elänyt noin 150 vuotta aiemmin ja hänet ristiinnaulittiin, ei roomalaisten, vaan pahojen henkiolentojen toimesta. Wells viittaa (virheellisesti) jakeisiin 1. Kor. 2:7-8. Jae 1. Tess. 2:15, jossa Paavali sanoo juutalaisten tappaneen Jeesuksen, on (yllätys) yllätys, myöhempi lisäys. Ehrman osoittaa ajatuksen kestämättömäksi jakeiden 1. Kor. 15:3-5 perusteella. Lisäksi moni lähde sijoittaa Jeesuksen juuri siihen aikaan, kun hän oikeasti eli (Q, L, M, Josefus, Tacitus).
Ehrman myös käsittelee Earl Dohertyn väitettä, jonka mukaan Jeesuksen ristiinnaulitsivat pahat demonit hengellisessä todellisuudessa. Ehrman toteaa, että Dohertyn 800-sivuisessa kirjassa on niin paljon väärää tietoa ja kummallisia viitteitä, että vaatisi 2400-sivuisen kirjan vastata joka ikiseen kummalliseen argumenttiin. Käsittelyn lopuksi Ehrman toteaa, että varhaisissa kristillisissä teksteissä ei ole yhtään viittausta ajatukseen, että Jeesus ei olisi ollut todellinen ihminen, ja joka ristiinnaulittiin hengellisessä todellisuudessa. Tämä ei ole Matteuksen, Markuksen, Luukkaan, eikä Johanneksen näkemys. Sitä ei löydy M-, eikä L-lähteistä. Sitä ei ole missään suullisessa lähteessä, joka päätyi UT:n. Sitä ei löydy Heprelaiskirjeestä ja sitä vastaan hyökätään isolla tykillä 1. Johanneksen kirjeessä. Paavali tiesi Jeesuksen syntyneen ihmeksi, että Jeesus oli Daavidin jälkeläinen, että hänen ristiinnaulittiin ja haudattiin jne.
Monet myytikot ajattelevat, että se Jeesus, joka kuvataan evankeliumeissa, oli Markuksen keksintöä (mm. Wells; Doherty). Tämä väite kaatuu heti lähtötelineisiin. Johanneksen evankeliumi ei nimittäin (hyvin todennäköisesti) ole riippuvainen Markuksesta, kuten todettu. Lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla oli omat erityislähteensä (M, L) kuten edellä on todettu. Luukas myös näyttää tietävän ison kasan eri lähteitä Jeesuksesta, kuten hän evankeliuminsa alussa kirjoittaa. Tutkijat myös tietävät, että Markus käytti varhaisempia lähteitä (pelkästään monet arameankieliset jäänteet osoittavat tämän). KAIKKI UT:n tutktijat tietävät, että traditiot Jeesuksesta olivat liikkeellä paljon ennemmin kuin yksikään UT:n kirjoittaja istui alas kaislanpalanen toisessa kädessä ja kebabrulla toisessa (ja mustepullo pöydällä). Ja niin. Paavali kirjoitti monta kirjettä ennen kuin Markuksen evankeliumia oli edes olemassa… Asiasta on sanottu riittävästi jo kirjan aiemmilla sivuilla. Markus ei keksinyt Jeesusta.
OSA 3: KUKA OLI HISTORIAN JEESUS
Kuten osan kolme nimi osoittaa, tuktijat eivät pelkästään tiedä, että Jeesus oli olemassa; he tietävät paljon enemmän. Mutta kun historiantutkijat alkavat tarkentaa kuvaansa Jeesuksesta, erimielisyydet alkavat kasvaa. Koska tämä osa Ehrmanin kirjasta ei ole olennainen motiivini kannalta, tyydyn esittelemään kirjan loppua vain muutamalla maininnalla.
Luvut 8 & 9
Ehrmanin mukaan ehdottomasti suurin osa tutkijoista näkee Jeesuksen juutalaisena apokalyptikkosaarnaajana, joka odotti Jumalan pian puuttuvan radikaalisti maailmanhistorian kulkuun. Jumala toisi valtakuntansa maan päälle. Ehrman antaa aivan mukavan yleiskatsauksen ensimmäisen vuosisadan juutalaisuudesta ja sen eri ryhmittymistä. Hän myös esittelee niitä metodeita, joita historiantutkijat soveltavat, kun he lukevat historiallisia tekstejä, kuten evankeliumeita. Luvussa 9 hän tarkentaa kuvaa Jeesuksesta. Tämä kuva päättyy ristille.
Johtopäätös
Ehrman päättää kirjansa kuvailemalla mitä Jeesus ei ole. On selvää, että Ehrman ei kuvaile miestä, joka olisi todella noussut kolmantena päivänä kuolleista ja joka olisi edelleen jollain tavalla läsnä. Ehrmanin Jeesus on kaukana tästä. Kuitenkin. Ehrman pohtii sitä, miksi monet käyttävät hirveästi kapasiteettia pyrkiessään osoittamaan, että Jeesusta ei ole koskaan ollut olemassa. Kaikki hänen tuntemat myytikot ovat joko piinkovia agnostikkoja tai ateisteja. Osa heistä on hyvin militantteja ateisteja. Miksi he siis hyökkäävät niin kovasti Jeesusta vastaan, koska tällä ei (Ehrmanin mukaan) ole mitään tekmistä sen kanssa, onko Jumala olemassa vai ei. Ehrman kirjoittaa: ”What this means is that, ironically, just as the secular humanists spend so much time at their annual meetings talking about religion, so too the mythicists who are so intent on showing that the historical Jesus never existed are not being driven by a historical concern. Their agenda is religious, and they are complicit in a religious ideology. They are not doing history; they are doing theology.”
Kirja päättyy näihin sanoihin: ”Jeesus oli olemassa, piditpä siitä tai et.”