Michael Behe: Darwin Devolves – The New Scientific Evidence About DNA That Challenge Evolution

Kirjoittanut Janne Saarela, helmikuu 2023.

”Onko sitä laitettu testiin..?”

Kuvitellaan tilanne, jossa Jurvan perämetsissä kasvaa Häkki-Tappelija, jonka huhutaan olevan maailman paras. Sen lisäksi, että kaikki jurvalaiset tuntevat hänet, miltei jokaisessa suuressa lehdessä Jurvan Sanomia ja New York Timesia myöten kaveria on hehkutettu maailman parhaaksi. Ei väliä kuka tulee vastaan, tämä Häkki-Tappelija voittaa kaikki — ylivoimaisesti nopealla KO:lla! Kuvitellaan edelleen, että eräänä iltana Jurvan krillille saapuu henkilö, joka ei jostain syystä tiedä asiasta yhtään mitään. Hän kuulee ruokapöydässä olevan keskustelun, jonka mukaan tällä paikkakunnalla asuu maailman paras Häkki-Tappelija. Koska väite kuulostaa liioitellulta, kyseinen henkilö puuttuu keskusteluun kysymyksellä: ”montako matsia tämä teidän Häkki-Tappelija on otellut?”. Vastaus tulee heti ja selkeästi: ”Ei yhtäkää! Mutta se on silti maailman paras!” ”EI YHTÄÄN MATSIA!” — huutaa ulkopaikkakuntalainen. ”Mistä te sitten tiedätte, että hän on maailman paras?” ”Heleposti”, vastaavat jurvalaiset, ”koska kaikki sanoo niin”. 

Siiirtykäämme nyt kuvitteellisesta tilanteesta tosimaailmaan. Vuonna 1859 Charles Darwin julkaisi klassikoksi nousseen teoksensa Lajien synty. Darwin esitti mallin — huomaa, että hän ei koskaan osoittanut tai todistanut teoriaansa oikeaksi — jonka piti selittää elämä sen viimeistä sopukkaa myöten. Sattumanvaraiset gradualistiset eli asteittaiset muutokset ja luonnon’valinta’ riittivät selittämään kaiken biologisen monimuotoisuuden. Vaikka suurin osa tuonaikaisista tieteilijöistä epäili rajusti Darwinin mekanismin selitysvoimaa, ajan kanssa teoriasta tuli miltei kaikkien mukaan maailman paras selitys. [1]

1930-40-luvuilla teoriaa paranneltiin uuden perinnöllisyys-tieteen tuloksien mukaisiksi ja tästä syntyi nk. Neo-darwinismi tai Uus-darwinismi. Lyhyesti sanottuna: siinä kun darwinismissa luonnon’valinta’ toimi sattumanvaraisten variaatioiden kohdalla (esimerkkinä sirkkujen erilaiset nokan koot), neodarwinismissa luonnon’valinta’ toimii sattumanvaraisten mutaatioiden kohdalla (jotka tapahtuvat solutasolla DNA:ssa ja proteiineissa). Teorian mukaan yksittäisissä eliöissä tapahtuu mutaatioita, jotka johtavat erilaisiin variaatioihin ja luonnon’valinta’ varmistaa sen, että hyödyllisimmät näistä pääsevät jatkamaan elämän kamppailussa eteenpäin. Näin tapahtuu asteittaista kehitystä. 

Darwinin teorian pitkäaikainen ongelma – testauksen puute

Darwinistisessa teoriassa on kuitenkin yksi äärimmäisen tärkeä asia, joka täytyy ottaa vakavasti huomioon. Samalla tavalla kuin jurvalaista Häkki-Tappelijaa ei oltu koskaan laitettu oikeaan häkkiin oikean vastustajan kanssa, Darwinistinen malli viihtyi todella pitkän aikaa harjoitussalilla, eikä sitä koskaan nähty todellisessa häkissä. Vaikka liikkeellä oli paljon huhuja siitä, miten teoria selittää kaiken, kukaan ei todellisuudessa koskaan nähnyt sitä häkissä näyttämässä taitojaan! 

Ja juuri tässä on asian juju: vasta viimeisen parin vuosikymmenen aikana darwinistista mallia on oikeasti päästy testaamaan, koska pääsy molekyylitasolla tapahtuviin muutoksiin aukeni vasta paljon (paljon) Darwinin ajan jälkeen, vasta 1900-luvun loppupuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että me tarvitsemme erityisesti biokemistejä, jotka kykenevät tutkimaan DNA-koodissa ja proteiineissa tapahtuvia mutaatioita eli juuri sitä sattumanvaraista mekanismia, joka on darwinistisen teorian ytimessä. Darwinismia voidaan testata objektiivisesti ja tarkasti vain, kun meillä on pääsy solujen sisäiseen maailmaan.

Koska me elämme vuotta 2023, me kykenemme etsimään niitä monia matseja, joissa darwinistinen teoria on lopultakin laitettu häkkiin. Tulos? On käynyt ilmeiseksi, että liikkeellä olevat huhut sen valtavista voimista ja taidoista olivat lievästi sanottuna liioiteltuja. Tämä ”Darwinismi-Tappelija” voi kyllä voittaa yksijalkaisen ja sokean 50cm pitkän ylipainoisen vastustajan, jolta puuttuu myös toinen käsi, mutta sillä ei ole mitään jakoa jos vastaan astuu 193cm pitkä ja vajaa 120-kiloinen Francis Ngannou. 

Palataksemme takaisin tieteen pelikentälle, niin nyt tämä ovi solutasolle on auennut ja tulokset ovat nähtävillä. Darwinin malli on osoittautunut huhujaan huonommaksi, koska solutasolla ei todellisuudessa tapahdu edistävää evoluutiota, kuten uusien geenien syntymistä, vaan geenejä rikkovaa devoluutiota eli hyvät ja valmiit rakenteet hajoavat huonommiksi rakenteiksi. Ironista tässä kaikessa on kuitenkin se, että monissa tapauksissa rakenteiden rikkoutuminen johtaa käytännön elämässä jonkinasteisiin etuihin, niin kummalta kuin se kuulostaakin. 

Michael Behen projektit

Biokemisti Michael Behe on tutkinut aihetta koko uransa. Tähän saakka hän on julkaissut kolme tärkeää kirjaa. Vuoden 1996 teoksessaan Darwin’s Black Box Behe toi julkisuuteen termin ”palautumaton monimutkaisuus”. Behe osoitti, että solun sisällä on monia kymmenistä eri osista (eli proteiineista) koostuvia moottoreita ja hänen mukaansa niitä ei voi mitenkään selittää asteittain etenevällä darwinistisella prosessilla, koska luonnon’valinta’ voi ’valita’ ainoastaan jo valmiiksi toimia kokonaisuuksia. Kirjaa seurasi vuonna 2007 The Edge of Evolution, jossa Behe pyrki löytämään sen rajan, jota sattumanvaraiset mutaatiot eivät kykene ylittämään, ja jonka jälkeen meidän on turvauduttava muihin selityksiin. Olen tiivistellyt näiden kahden kirjan pääargumenttia täällä, ja suosittelenkin lukijaa paneutumaan ensin tähän aiempaan tekstiin, koska tässä tekstissä asioita ei enää selitetä auki niin pitkästi kuin aiemmassa. 

HarperCollins, 2019, 342 sivua.

Hiljattain, vuonna 2019 Beheltä tuli kolmas teos, Darwin Devolves alaotsikkona The New Scientific Evidence About DNA That Challenge Evolution. Mainittakoot heti, että kirjan liitteessä Behe käy läpi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana esiintuotuja vastausyrityksiä liittyen Darwin’s Black Box -kirjassa esitettyihin argumentteihin. On käynyt ilmi, että palautumattoman monimutkaisten koneiden selittämisessä ei olla vieläkään edes lähellä darwinistista ratkaisua. Darwin’s Black Boxissa esitetyt palautumattoman monimutkaiset koneet ovat siis yksi valtava haaste darwinistiselle mallille, mutta tässä ei ole vielä kaikki. Behen uusimmassa kirjassa keskitytään uusiin ongelmiin, joka kirjan otsikon mukaisesti on devoluutio. On käynyt ilmi, että darwinistinen evoluutio etenee rikkomalla geenejä, ei saaden aikaan uusia geenejä. Tämä asia on vahvistettu niin laboratorio-kokeilla, käytännön ”kenttätyössä” kuin teoreettisissa laskemissa (s. 37). Darwinistinen prosessi kykenee selittämään asioita melko hyvin laji- ja sukutasolla (species&genus), mutta se muuttuu voimattomaksi, kun siirrytään heimo-tasolle (family) ja sitä korkeammille tasoille (ks. alla).  

Behen kirjan iso pointti voidaan tiivistää lainaamalla esimerkiksi tätä sivulta 273 löytyvää kappaletta:

Meillä ei ole koskaan ollut kovia todisteita siitä, että Darwin voisi rakentaa elämän yhtenäisen koneiston, puhumattakaan aivoistamme, tai puhumattakaan ajatuksistamme. Ei voida toistaa liian usein sitä, että on kulunut vasta kaksikymmentä vuotta siitä, kun tiede nousi sellaisella tasolle, jossa Darwinin mekanismia kyettiin testaamaan molekyylitasolla, jossa tapahtuu elämän kannalta kriittiset toiminnot. …Nyt kun teoria on testattu, me ymmärrämme, miksei ei-älykkäällä prosessilla voi tehdä supertietokonetta, joka ylittää hienoudessaan rutkasti kaiken sen, mitä ihmiskunta on koskaan rakentanut. 

Toisin sanoen, koska mutaatiot ovat molekyyleissä tapahtuvia muutoksia (ne muuttavat kirjainjärjestyksiä DNA-koodissa ja proteiineissa), on välttämätöntä tutkia nimenomaan molekyylitasolla tapahtuvia muutoksia. Konkreettiset työkalut DNA:n kirjainjärjestelmien tutkimiseen aukesi kuitenkin hitaasti vasta 1960-70-luvuilla ja nopeampia askeleita kyettiin ottamaan vasta 1990-luvulla (s. 142). Mitä on paljastunut?

Behe sanoo (s. 8), että nyt kun elämän molekyylitaso on auennut tieteilijöiden tutkittavaksi, ei tarvitse kuin 10 minuuttia huomatakseen, että darwinistinen malli ei toimi ja toiset 10 minuuttia tajutakseen, että molekyylitason elämä on oikeasti suunniteltu. Näin siitä syystä, että suunnittelun hienous molekyyli-tasolla on valovuosia korkeammalla tasolla kuin mitä ihmiset itse ovat koskaan saaneet aikaan (s. 266). 

Mutta mikä darwinistisessa prosessissa sitten on vialla? Lyhyesti sanottuna: se ei suinkaan rakenne uutta, vaan se rikkoo ja valmiiksi toimia systeemejä! Kyse ei siis ole evoluutiosta (positiivisessa mielessä), vaan devoluutiosta (negatiivisessa mielessä). Tämä väite ei ole uskonasia, vaan se on osoitettu selvästi molekyylitason tutkimuksessa. Kuten Behe eräässä kohdassa sanoo, ”darwinistinen mekanismi toimii haaskaamalla geneettistä informaatiota saavuttaakseen lyhytaikaista hyötyä” (s. 38). Darwinistista prosessia voisi verrata vaikkapa autoon, josta revitään katto ja ovet irti, jotta sillä olisi mukavampi ajaa kesähelteellä. Katon ja ovien puuttuessa talvesta tulee kuitenkin hyvin ikävä! Behen mukaan väite siitä, että ”darwinismi kykenee selittämään kaiken elämän” on vähän kuin sanoa, että lukutaidoton kaveri kirjoittaisi Romean & Julian, tai väittää, että kaveri, joka ei kykene kävelemään edes portaita kompastumatta, olisi olympia-tason voimistelija. Jos kaveri nostaa penkistä 45-kilolla tiukan ykkösen, ei ole mitään syytä uskoa, että hän nostaisi seuraavaksi 250-kilolla kolmosen. Samalla tavalla darwinistinen malli nostaa kyllä muutamia kymmeniä kiloja, mutta se ei koskaan tule vetämään vertoja Fredrik Smulterille. 

En aio tiivistellä kirjaa niin laajasti kuin aiemmissa tapauksissa. Tyydyn vain antamaan kaksi konkreettisia esimerkkejä siitä, miten molekyylitasolla tapahtuvat vauriot saattavat joskus antaa eliölle edun. 

Esimerkki 1 — Jääkarhut

Jääkarhu (Ursus maritimus) toimii hyvänä esimerkkinä siitä, mihin Darwinin kauppaama sattumanvarainen mutaatio ja luonnon’valinta’ voi johtaa. On helppo kuvitella, miten jääkarhu on ajan kanssa muuttanut väriä, alkanut kestää paremmin kylmää ja sopeutunut syömään hyvin rasvaista ruokaa. Kysymys siitä ”miten tämä on tapahtunut?” voidaan kuitenkin selvittää ainoastaan molekyylitason tutkimuksella. 

Darwinin aikana asian tutkiminen olisi ollut silkka mahdottomuus, koska riittävä tietopohja ja välineistö odotti vielä aikaansa. Nyt me kuitenkin tiedämme vastauksen, koska jääkarhun geneettinen perimä on selvitetty. On käynyt ilmi, että mutaatiota oli tapahtunut APOB-geenissä, joka liittyy aineenvaihduntaan niin eläimillä kuin ihmisillä. Tämä ei ollut yllättävää, koska jääkarhu joutuu välttämättä syödä rasvaisempaa ruokaa kuin tavallinen karhu (joka syö välillä puolukoita, kuten Kummelit totesivat). Kuitenkin, jos tätä samaa geeniä mutatoidaan hiirillä tai ihmisillä, se johtaa korkeaan kolesteroliin ja sydänvaivoihin. Näin ollen jääkarhun geenistössä tapahtuneet mutaatiot ovat vahingollisia eli ne ovat tuhonneet kyseistä geeniä. Jääkarhun kohdalla tämä kuitenkin auttoi sopeutumaan uudenlaiseen tilanteeseen ja ruokavalioon. (S. 16-17.) 

Esimerkki 2 — Galápagossaarten Darwininsirkut

Darwin tunnetaan erityisesti siitä, miten hän rantautui HMS Beaglella Galápagossaarille. Täällä Darwin havainnoi, että erilaisilla sirkuilla oli erilainen nokka. Hän keräsi niitä kasoittain ja palattuaan takaisin Englantiin hän luovutti ne ornitologisti John Gouldille, joka jaotteli linnut 12 eri  lajiksi. Myöhemmin vuonna 1947 David Lack antoi kirjassaan linnuille nimen Darwinsirkut. 

Lintujen nokan koko ja muoto saattavat vaihdella melko paljon ja esimerkiksi suurella nokalla saa paremmin lyötyä siemenet rikki. Esimerkiksi vuonna 1977 saarelle iski kova kuivuus, joka johti siihen, että pian saatavilla oli vain isoja ja kovia siemeniä. Sirkkujen kohdalla tämä tarkoitti sitä, että suuremmat ja isolla nokalla varustetut linnut selviytyivät, kun taas pienemmät ja pienemmällä nokalla varustetut sirkut kuolivat ravinnonpuutteeseen. Tilanne tasaantui jälleen, kun sateet palasivat. 

Darwinsirkkujen nokan koko voi vaihdella melko paljon (s. 145)

Princetonin yliopiston evoluutiobiologit Peter ja Rosemary Grantit ovat tehneet saarella tutkimusta vuosikymmenien ajan. He kutsuvat saarella tapahtuvaa muuntelua Sisyfos-evoluutioksi, koska tilanne erilaisten sirkkujen välillä vaihtelee jatkuvasti. (Sisyfos oli siis antiikin myytissä se mies, joka joutui alamaailmassa puskea suurta kiveä kukkulan päälle, mutta lopulta kivi lierui aina takaisin alkupisteeseen ja mies joutui aloittaa uudelleen.) Nämä havainnot nokkien koon muuntelussa itsessään eivät kuitenkaan vielä riitä kertomaan meille juuri mitään olennaista. Vasta kun me tiedämme, millaisia mutaatioita sirkuissa on tapahtunut solutasolla, me voimme arvioida evoluutiomekanismin voimaa. Onko syntynyt uusia geenejä? Onko tapahtunut erilaisten geenien yhteensulautumista? Vai jotain muuta? Vielä 10 vuotta sitten kysymyksiin ei voitu saada vastauksia, mutta nyt meillä on riittävästi dataa, koska tieteilijät selvittivät kovalla työllä lintujen genomin ja nyt eri proteiineissa tapahtuneita mutaatioita on mahdollista selvittää. 

Kävi ilmi, että geeni, joka liittyi nokan koon vaihteluun eniten, oli ALX1. Tämä on se geeni, joka mutatoituessaan ihmisten kohdalla aiheuttaa päähän ikäviä epämuodostumia. Tämä geeni koodaa proteiinia, joka koostuu 326:sta aminohaposta. Nyt tiedetään, että ero tylppä- ja teräväkärkisten sirkkujen välillä on se, että tässä 326 aminohapon mittaisessa ketjussa on tapahtunut mutaatio kahden kirjaimen kohdalla (kohdassa 112 ja 208). Ja kysymys kuuluu: mitä nämä mutaatiot tekevät proteiinille? Tutkijoiden vastaus: se vahingoittaa proteiinia! Toisin sanoen, silloin kun proteiini toimii normaalisti, se tuottaa teräviä nokkia, mutta nyt kun siihen on tullut kaksi vahingollista mutaatiota, se tuottaakin tylppiä nokkia. Nyt jos tylppä ja voimakas nokka auttaakin sirkkua selviytymään, luonnon’valinta’ valitsee sen heti. Näin ollen hyödyllinen lopputulos saattaa seurata vahingollisesta mutaatiosta. 

Tutkijat tietävät nyt senkin, että tämä mutaatio tapahtui jo kaksi miljoonaa vuotta sitten eli melko pian heti sen jälkeen, kun ensimmäiset sirkut tulivat saarelle. Näin ollen nämä kaksi erilaista geeniä ovat taistelleet keskenään jo kahden miljoonan vuoden ajan! Mutta sirkut ovat pysyneet koko ajan sirkkuina. Seuraava kuva havainnollistaa miten pienistä muutoksista on kyse.

Moderni jaottelu biologiassa on yläkunta (domain), kunta (kingdom), pääjakso (phylum), luokka (class), lahko (order), heimo (family), suku (genus) ja laji (species).
Moderni jaottelu biologiassa on yläkunta (domain), kunta (kingdom), pääjakso (phylum), luokka (class), lahko (order), heimo (family), suku (genus) ja laji (species).

Saadaksemme käsityksen mutaatioiden ja luonnon’valinnan’ voimasta, ottakaamme esimerkki rahasta. Kuvitellaan rahasumma, joka on joitain satoja tuhansia euroja sentin tarkkuudella laskettuna. Voisimme valita esimerkiksi summan 105,200,75 (sataviisituhattakaksisataa euroa ja 75 senttiä). Tässä summassa on siten kahdeksan numeroa, samalla tavalla kuin taksonomisessa tulukossa on kahdeksan eri lokeroa. Darwininsirkkujen tutkimus on osoittanut, että sattumanvaraisesti etenevä evoluutio kykenee muuttamaan asioita ainoastaan kahden viimeisen numeron kohdalla! Rahasummasta puhuaksemme muutokset voidaan laskea kymmenissä senteissä. Ero voisi olla esimerkiksi 213,754,36 / 213,754,83. 

Testi osoittaa, että darwinistisen mekanismin voimaa on liioiteltu rajusti (koska sen on väitetty kykenevan selittää koko summan!). Sattumanvarainen mutaatio voi selittää vaihteluja ainoastaan laji- ja sukutasolla, mutta ei enää heimotasolla. Darwinistinen prosessi voi siis heimotasolla selittää kotikoiran ja suden välisen muutoksen, mutta se ei enää kykene luomaan siltaa esimerkiksi koira- ja kissaheimojen välillä. Koira pysyy koirana ja kissa pysyy kissana. Tämä on päätelmä siitä, mitä me evoluution voimasta molekyylitasolla tiedetään. Samaan lopputulemaan päädytään, jos alamme tutkia Afrikan kirjoahvenia (s. 161-66) tai teemme johtopäätökset maailman tunnetuimmasta ja edelleen meneillään olevasta evoluutio-kokeesta liittyen e-coli-bakteereihin (josta voi lukea suomeksi täältä.)

Behe kutsuukin näitä ”vahingoittavia mutta hyödyllisiä” (damaging but beneficial) mutaatioita Darwinistisen evoluution myrkkypilleriksi. Luonnon’valinnan’ kohdalla suurin ongelma on se, että se ei tiedä, eikä sitä kiinnosta, mitä solutasolla tapahtuu, vaan heti, kun se ’huomaa’ jonkin asian toimivan, se ’valitsee’ sen. Tästä syystä vahingolliset mutta hyödylliset mutaatiot valitaan ja geenit jatkavat eteenpäin vaurioituneina. 

Koska nämä tosiasiat alkavat pikku hiljaa hahmottua tiedeyhteisölle, lieneekö yllätys, että Eric Metaxasin haastattelussa Behe toteaa, että nykyään ehkä noin 1/3 ammattibiologeista pitää darwinismia menneen talven lumena. [2] Liekö ateisti Thomas Nagel oikeassa Mieli & Kosmos -teoksessaan, jossa hän lyö viikkorahansa vetoa sen puolesta, että yhden tai kahden sukupolven kuluttua tämä tieteen konsensusteoria on enää naurettava muisto menneisyydestä [3].

Mielen haaste

Kirjan 10. luvussa Behe käsittelee 28 sivun verran ongelmaa, joka tieteen pelikentälle on syntynyt. Koska tutkijat ovat kategorisesti kieltäneet näkemästä elämän takana Suunnittelijaa tai Mieltä, vastoin sitä luontaista intuitiota, joka ihmisille luonnostaan tulee, monet heistä ovat alkaneet sahata oksaa jolla istuvat väittäen, että meillä itsellämmekään ei ole mieltä tai vapaata tahtoa! Koska monet tieteilijät ovat tehneet liiton materialistisen filosofian kanssa, ei ole yllättävää löytää Nobel-palkittua Francis Crickiä toteamasta miten persoonallinen identiteettimme tai vapaa tahtomme on vain illuusiota, tai itse Darwinia voivottelemasta sitä, miten hän ei tiedä voiko hän enää luottaa yhteen ainoaan ajatukseensa, koska ajattelu on peräisin alkukantaisilta eläimiltä, tai uusateisti Dawkinsia, jonka mukaan on olemassa vain tarkoitukseton yhdentekevyys, jonka keskellä me olemme vain koneita, joiden tehtävä on monistaa DNA:ta jne. jne.. On siis valtavan tärkeää päättää kumpi oli olemassa ensin: Mieli vai materia. Jos materia, meillä toden totta on hankaluuksia luottaa omiin ajatuksiimme. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että itse luonto huokuu viestiä, jonka mukaan kaiken takana on todella Mieli.

  • Muistuttaisin myös siitä, että kaikki tämä käy yhteen sen matemaattisen haasteen kanssa, jonka mukaan sokea evoluutioprosessi ei saisi kasattua edes yhtä ainoaa 150 aminohapon mittaista proteiinia.

Viitteet

1) Behen kirjan sivulla 83 on taulukko, jossa tiivistetään Darwinin, Haeckelin, Neo-Lamarckialaisten, Huxleyn, Vriesin ja Morganin näkemykset teorian eri osa-alueista. Vain osa uskoi gradualistiseen kehitykseen, kun taas luonnonvalintaa painotti miltei ainoastaan vain Darwin.

2) Video kohdassa 36.00 —>. 

3) Thomas Nagel, Mieli ja Kosmos: Miksi materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi. Suom. Lauri Snellman. Helsinki: Basam Books, s. 199.