Michael Kruger: Christianity at the Crossroads

Varhaiskristillisyyteen perehtynyt Uuden testamentin professori Michael Kruger on tuottanut jälleen yhden tärkeän kirjan. Yksi hänen aiempi kirjansa onki jo esitelty sivuillamme aiemmin.

Michael J. Kruger. Christianity at the Crossroads: How the Second Century Shaped the Future of the Chruches (Lontoo: SPCK, 2017), 256 sivua.

Ensimmäisille kristityille monia asia oli vielä epäselvää: tulisiko uusi Jeesus-liikehdintä jatkumaan pitkään, millaisia kirjoja liike tulisi lukemaan ja millaisia asioita se tulisi opissaan painottamaan. Ratkaiseva vuosisata kaikkien näiden kysymysten kohdalla oli nimenomaan toinen vuosisata (eli 100-200 jKr.), jolloin uusi kristillinen liikehdintä seisoi tienristeyksessä. Tämä näkyy Michael Krugerin uudehkon kirjan otsikossa Christianity at the Crossaroads, joka on syväluotaava tutkimus kristillisestä liikkeestä toisella vuosisadalla. Tämä oli aika, jolloin kristityt kohtasivat monia ongelmia, joista voidaan mainita erityisesti kaksi. Ensinnäkin nyt apostolit olivat poissa ja liikkeen tuli selvitä ilman heidän erityistä läsnäoloa. Toiseksi Uuden testamentin kaanon ei ollut vielä muotoutunut sellaiseksi tiukaksi kokoelmaksi kuin mitä se nyt kahdenkymmenenseitsemän kirjan kirjastona on. Mihin tukeutua haasteiden keskellä? Krugeria lainataksemme, kirkko olikin toisella vuosisadalla haavoittumimmillaan. Siksi onkin melko kummallista, että tutkimuksessa toinen vuosisata on saanut kaikkein vähiten huomiota osakseen. Everett Fergusonin sanoja lainataksemme, toinen vuosisata on ollut kaikkein hyljeksityin ajanjakso tutkimuksessa (s. 2). 

Tiivistettynä voimme sanoa, että toisella vuosisadalla kristinusko kävi läpi useita muutoksia:

  • Sosiologinen muutos. Kristinusko irtautui lopullisesti virallisesta juutalaisuudesta ja seurakunnan enemmistöksi nousi lopullisesti pakanat. Myös naisia tuli mukaan ennennäkemättömän paljon.
  • Kulttuurillis-poliittinen muutos. Kristinusko joutui nyt selviämään pluralistisessa maailmassa, joka oli hyvin erilainen kuin Jeesuksen ajan Palestiina. Lisäksi kristittyjen tiukka monoteismi ja Jeesuksen palvominen nähtiin suurena haasteena Rooman valtakunnan uskonnonharjoittamiselle.
  • Ekkleesiologinen (eli seurakunnallinen) muutos. Kristityt joutuivat pohtimaan seurakuntien organisoitumista ja pikku hiljaa ne ajautuivat useamman vanhimman johtomallista yhden piispan johtomalliin.
  • Opillis-teologinen muutos. Yksi olennaisimmista esiinnousseista asioista liittyi nimenomaan oikeaan ja periksiantamattomaan kristilliseen oppiin, koska monenlaiset harhaoppiset liikehdinnät alkoivat kukoistaa. Valtakirkon keskellä nousi voimakkaasti esiin nk. uskon sääntö, joka tiivisti kristillisen opetuksen ytimen.
  • Tekstuaalis-kanoninen muutos. Monia uusia teoksia kirjoitettiin ja samaan aikaan käytiin keskustelua siitä mitkä teokset kuuluvat arvovaltaisiin Kirjoituksiin: erityisesti neljää evankeliumia ja Paavalin kirjeitä pidettiin hyvin varhain Kirjoituksina.

Näin ollen parin ensimmäisen vuosisadan aikana kristinuskon sisällä tehtiin tärkeämpiä päätöksiä kuin loppu kirkkohistorian aikana yhteensä.

Aion nyt esitellä tarkemmin kirjan seitsemän luvun sisältöä. Aloitan tarjoamalla ensimmäisessä kappaleessa luvun tiivistyksen ja sen jälkeen otan joitain tarkentavia esimerkkejä aiheesta.

Luku 1. Kristinusko irtaantui lopullisesti juutalaisuudesta nimenomaan toisen vuosisadan aikana. Tämä aiheutti myös suurta hämmennystä ulkopuolisten pakanoiden silmissä, koska tätä uutta liikehdintää oli erittäin hankala hahmottaa: kristityt olivat monoteisteja eli he palvoivat yhtä Jumalaa, mutta samaan aikaan liikehdintä ei ollut rajoittunut mihinkään tiettyyn kansallisuuteen. Diognetuksen kirjeessä kristittyjä tunnetusti kutsutaankin uudeksi ihmisroduksi.

Ainakin kolme asiaa vaikuttivat juutalaisuuden ja kristinuskon lopulliseen eroon.

  1. Teologiset erimielisyydet. Nämä erimielisyydet pitivät sisällään ainakin sen, että (a) kristityille Jeesus oli luvattu Messias, joka myös jakoi Jahven ainutlaatuisen identiteetin; (b) kristityt väittivät olevansa todellisia Aabrahamin lapsia eli lupauksen todellisia perijöitä; (c) kristityt eivät vaatineet kääntyviltä ympärileikkausta ja muita Mooseksen lain seremoniallisia vaatimuksia; (d) kristityt alkoivat suuresti kritisoimaan Jerusalemin temppeliä. Tämä paketti oli liikaa perus-juutalaiselle.
  2. Vaikka varhaisimmat Jeesuksen seuraajat olivat tietenkin juutalaisia, pian pakanat muodostivat seurakunnan enemmistön. Ei mennyt kauaa, kun kristittyjä alettiin kutsumaan ”uudeksi roduksi”, koska sitä ei voinut enää leimata minkään erityisen kansan leimasimella. 
  3. Tietyt poliittis-historialliset tapahtumat edesauttoivat juutalaisuuden ja kristinuskon eriytymistä. Erityisesti Jerusalemin temppelin tuhoutuminen vuonna 70 ja Bar Kokhba -kapinan verinen päättyminen vuonna 135 vei juutalaisuuden tuhon partaalle. 

Kristityt alettiin siis nähdä erillisenä ryhmittymänä, eikä vain juutalaisuuden sisällä olevana yhtenä oksana. Pian kristittyjä kohtasi kaksi asiaa. Ensinnäkin kristityt eivät voineet enää ”piilotella” juutalaisuuden sisällä, vaan he joutuivat Rooman silmätikuksi poikkeavalla käytöksellään. Toisin sanoen se aika, jolloin kristinuskon debatit nähtiin vain juutalaisuuden sisällä olevina erimielisyyksinä (ks. tapaus Korintti Ap.t. 18), oli nyt ohi. Toiseksi, pian myös synagogissa alettiin lukea nk. birkat ha-minimiksi kutsuttua kirousta, joka lausuttiin harhaoppisia vastaan eli niitä, jotka pitivät Jeesusta Messiaana (ks. Justinos Marttyyri, Dialogi 16:4).

Kaiken kaikkiaan tämä uusi liikehdintä koostui kaikenlaisista ihmisistä, mutta naisten osuus on ollut merkittävä (ehkä jopa 2/3). Yksi tarjottu selitys tähän on ollut se, että kristinusko paransi huomattavasti naisten oikeuksia.

Luku 2. Kristinusko aiheutti hankaluuksia Rooman valtakoneistolle, koska kristityt eivät suostuneet palvomaan muita jumalia. Lisäksi kristittyjen yhteiset kokoontumiset saivat aikaan monia ilkeitä huhuja. Pääasialliset kolme huhua olivat nämä: kristittyjä syytettiin kannibalisteiksi (”he syövät lihaa ja juovat verta!”), ateisteiksi (”he eivät palvo meidän jumaliamme!”) ja joskus heitä syytetiin myös seksuaalisesti moraalittomiksi (”heidän kokoontumisissaan on mukana paljon naisia!”). Näin ollen kristityt joutuivat kokemaan sekä poliittista että filosofista/älyllistä vainoa. Tämä johti apologeettisten teosten kirjoittamiseen, koska haasteisiin oli yksinkertaisesti vastattava.

Toisen vuosisadan alussa kirjoittaneet roomalaiset historioitsijat Suetonius ja Tacitus ja maaherra Plinius Nuorempi näkivät kaikki kristinuskon harmillisena taikauskona. Jälkimmäinen kuulusteli kahta naisdiakonia yrittäen saada heidät luopumaan yksittäisistä kokoontumisista ja osallistumaan Rooman jumalien palvontaan. Kristinusko nähtiin lyhyesti sanottuna uskonnon vastaisena liikkeenä! Kun Polykarpos tapettiin 86-vuotiaana, häntä mm. käskettiin luopumaan ateismistaan. Ei ole siis yllätys, että kun älyköt alkoivat kirjallisesti kritisoida kristinuskoa, yksi jatkuva syytös koski sitä tosiasiaa, että kristityt eivät ottaneet osaa julkiseen Rooman jumalien palvomiseen, jonka (osa)tarkoitus oli yhdistää kansaa yhtenäiseksi. Tämä kritiikki synnytti apologeettojen nousun, jotka vastasivat teoksillaan kristinuskoa kohtaavaan kritiikkiin. Näitä olivat mm. Quadratus, Aristides, tuntematon kristitty kirjeessään Diognetukselle, Justinos Marttyyri, hänen opetuslapsensa Tatianos, Athenagoras, Teofilos ja Tertullianus. Jälkimmäinen kirjoittikin ironisesti lauseen, jossa mitä tahansa vakavaa sitten tapahtuukaan, kaikesta syytetään aina kristittyjä (Apologia 40:2)!

Luku 3. Vaikka olosuhteet olivat hankalat, seurakunnat jatkoivat kokoontumista jumalanpalveluksiin ja se tapahtui monesti kodeissa, vaikka muitakin paikkoja käytettiin. Pikku hiljaa seurakunnan johtamisessa kuitenkin ajauduttiin monen vanhimman sijaan yhden piispan alaisuuteen.

Uusi testamentti ja varhaiset toisen vuosisadan lähteet osoittavat, että seurakuntien johtamisesta oli vastuussa aina useampi vanhin/kaitsija (Didakhe, 1 Klemensin kirje, Hermaan paimen, Polykarpos). Tilanne kuitenkin alkoi jossain vaiheessa muuttua. On kuitenkin sanottava, että lähteet eivät tue ajatusta, että eri seurakuntien piispojen olisi pitänyt alistua jonkun toisen (kuten Rooman) seurakunnan piispan alaisuuteen. Mainittakoot, että toisella vuosisadalla riideltiin myös pääsiäisen vieton ajankohdasta: tulisiko sitä viettää aina Nisan-kuun 14. päivänä riippumatta siitä mille viikonpäivälle tämä sattuu (Polykarpos), vai tulisiko sitä juhlia tätä seuraavana sunnuntaina (Anicetus). Tässäkään tapauksessa mikään seurakunta ei vaatinut ylempää arvoasemaa itselleen muihin seurakuntiin verrattuna asian ratkaisemisessa.

Se mikä asetti kristinuskon erilleen sekä juutalaisuudesta että kreikkalais-roomalaisesta maailmasta oli erityisesti heidän ylistyksensä muoto. Se, että Jeesus oli kristittyjen palvonnan kohteena tiukan monoteistisessa uskonnossa oli yksinkertaisesti shokeeraavaa. Tästä seurasi se, että ”kristillinen monoteismi nähtiin anti-sosiaalisena, anti-uskonnollisena ja suoranaisesti vihamielisenä Rooman valtakuntaa vastaan” (s. 95). Juutalaisille ongelma ei tietenkään ollut monoteismi, vaan ylistyksen kohde, Jeesus. Kristittyjen jumalanpalveluksia määrittivät yhteiset kokoontumiset sunnuntaisin, opettaminen Kirjoitusten perusteella, yhdessä aterioiminen, vesikaste, kokouksissa laulaminen, rukoileminen ja rahalahjojen kerääminen.

Luku 4. Toista vuosisataa leimasi teologinen monimuotoisuus (eng. diversity). Monet teologialtaan hyvinkin erilaiset liikehdinnät väittivät kukin edustavansa aitoa ja alkuperäistä kristinuskoa.

Kruger muistuttaa lukijoitaan heti luvun alussa, että kristityistä teki erityisen myös se, että he keskittyivät niin paljon julistamansa sanoman oikeaan sisältöön eli oppiin. Kreikkalais-roomalaiselle polyteismille tämä oli käytännössä täysin uutta, koska niissä painopiste ei ollut siinä mitä uskoa, vaan miten toimia. Kruger analysoi tarkasti erityisesti Walter Bauerin 1930-luvulla kirjoitettua teosta Orthodoxy and Heresy in Earliest Christianity (oikeaoppisuus ja harhaoppisuus varhaisessa kristinuskossa). Lyhyesti sanottuna Bauer analysoi monia eri maantieteellisiä alueita ja väitti, että varhaisin ja määrällisesti suurin kristinuskon muoto näissä paikoissa oli sellainen, jota myöhemmin leimattiin harhaoppiseksi. Hän myös väitti, että toisella vuosisadalla ryhmän x kutsuminen oikeaoppiseksi ja ryhmän y kutsuminen harhaoppiseksi on anakronistista, koska voittajat kirjoittivat historian ja oikeaoppisuus ikään kuin päätettiin myöhemmin. Tämä oli tietysti vastoin klassista (Eusebiuksen teoksiin perustuvaa) näkemystä siitä miten klassinen/oikeaoppinen kristinusko oli vallalla ensin ja vasta sitten harhaoppiset ryhmät ilmaantuivat paikalle. Krugerin mukaan Bauer oli osaltaan oikeassa, mutta osaltaan täydellisen väärässä. Tästä lisää pian.

Tässä pieni ote erilaisista ”harhaoppisista” ryhmittymistä toisella vuosisadalla:

  • Ebioniitit uskoivat, että pelastuakseen henkilön on noudatettava Mooseksen lain rituaalisääntöjä. Lisäksi he eivät uskoneet Jeesuksen inkarnaatioon ja jumalisuuteen eli he edustivat nk. adoptiaanista kristologiaa. (Ks. aiheesta tarkemmin erillinen kirjaesittely.)
  • Markiniolaiset ovat saaneet nimensä toisen vuosisadan pääharhaoppisen Markionin mukaan. Markionin teologiaa voidaan kuvata neljällä tavalla: (a) hän hylkäsi Vanhan testamentin velvoittavuuden, koska siellä toimiva Jumala ei ollut sama Jumala kuin Jeesuksen Kristuksen Isä; (b) hän uskoi ainoastaan Paavalin ymmärtäneen oikein evankeliumin sanoman ja siksi hän käytti vain leikeltyä Luukkaan evankeliumia ja 10 Paavalin kirjeen kokoelmaa; (c) hän kielsi Jeesuksen todellisen ihmisyyden eli hän oli eräänlainen doketisti; (d) hän ihannoi askeettista elämäntyyliä. Markion potkittiin lopulta ulos Rooman seurakunnasta, mutta hän sai melkoisen määrän seuraajia tulkinnoilleen.
  • Gnostilaiset on iso ja merkittävä ryhmittymä, jonka sekalaiset näkemykset on hankala tiivistää lyhyesti. (Ks. gnostilaisuudesta tarkemmin tästä kirjaesittelystä.) Käytännössä gnostilaisen opin ytimessä on seuraavat väitteet: (a) ajatus siitä, että luodusta maailmasta on vastuussa paha ja pienempi ”jumala” eli Vanhan testamentin Elohim (tai Demiurgi); (b) läpikotainen dualismi eli hengellinen maailma on hyvä ja fyysinen maailma on paha, syy, miksi pelastus tarkoittaa tästä fyysisestä maailmasta irtautumista; (c) pelastukseen tarvitaan salainen tieto eli gnosis, jonka taivaasta tullut (ei oikeasti todellinen ihminen) Jeesus on tullut paljastamaan. Merkittäviä gnostilaisia opettajia olivat mm. Kerinthos, Basilides, Valentinus, Ptolemaios, Heraklon ja Theodotus.
  • Montanolaisuus tarkoitti lähinnä Montanus-nimisen miehen sekä Priskilla- ja Frygia-nimisten naisten ympärillä ollutta liikehdintää. Montanolaisuudesta teki hankalan se, että sen edustajat eivät käytännössä kieltäneet kristinuskon ydinoppeja, mutta siinä oli siitä huolimatta kummallisia elementtejä, kuten se, että Montanus väitti olevansa Jeesuksen lupaama Parakletos eli ”Puolustaja” ja he profetoivat Jeesuksen hyvin pian tapahtuvan paluun.

Tiivistettynä debatit koskettivat erityisesti neljää aihetta:

  • Oppi luomisesta: Kuka on luonut maailman? Onko luotu todellisuus hyvä? Montako Jumalaa on olemassa?
  • Oppi Kirjoituksista: Mikä on Vanhan testamentin rooli? Velvoittaako se kristittyjä? 
  • Oppi pelastuksesta: Mistä meidät pelastetaan: synneistämme, vai pahasta maailmasta? Riittääkö usko Jeesukseen, vai pitääkö meidän noudattaa Mooseksen lain rituaaleja? 
  • Oppi Kristuksesta: Oliko Jeesus vain ihminen? Oliko Jeesus niin jumalallinen, että hän ei ollut enää oikea ihminen lainkaan? 

Tässä mielessä Bauer oli oikeassa: erilaisia liikehdintöjä oli todella olemassa.

Luku 5. Rajuista erimielisyyksistä huolimatta todisteet osoittavat, että toisella vuosisadalla oli olemassa enemmistö-kirkko (eng. the Great Church), jota yhdisti erityisesti nk. uskon sääntö, joka tiivisti kristinuskon ydinkohdat.

Tämä luku kysyy eritoten kaksi kysymystä. 1) Olivatko ”harhaoppiset” todella monesti enemmistö, jotka olivat ”ensimmäisenä paikalla”? 2) Onko todella niin, että meillä ei ole todellisia tapoja arvioida mikä oli oikeaoppista ja mikä harhaoppista? Kruger painottaa (aivan oikein), että moninaisuuden olemassaolo itsessään ei vielä vastaa näihin kysymyksiin. (Toisin sanoen, se fakta, että on olemassa eri mielipiteitä ei automaattisesti tarkoita, etteikö kukaan olisi oikeassa.)

Kruger osoittaa, että monilla eri alueilla vaikuttavat valtakirkon johtavat henkilöt jakoivat samanlaisen opin, joka tiivistyy nk. uskon sääntö -kokoelmassa. Kruger nojaa Bryan Liftin tutkimuksiin, joka puolestaan seisoo Jaroslav Pelikanin, Valerie Hotchkissin ja J. N. D. Kellyn olkapäillä. Tiivistettynä uskon säännön nähtiin olevan Kirjoituksissa olevan opetuksen tiivistelmä. Se piti sisällään erityisesti seuraavat väittämät:

  1. On olemassa vain yksi Jumala, maan ja taivaan Luoja. 
  2. Tämä Jumala puhui Vanhan testamentin profeettojen kautta tulevasta Messiaasta. 
  3. Jeesus on Jumalan Poika, Daavidin jälkeläinen, joka syntyi neitsyt Mariasta. 
  4. Jeesus on kaiken Luoja, joka syntyi ihmiseksi; hän oli ihmiseksi syntynyt Jumala. 
  5. Jeesus tuli tuomaan pelastuksen ja lunastuksen niille, jotka uskovat häneen. 
  6. Jeesus todella kärsi ja hänet naulittiin ristiin Pontius Pilatuksen aikana, mutta Jumala herätti hänet kuolleista ja korotti hänet oikealle puolelleen taivaassa. 
  7. Jeesus tulee takaisin ja hän tulee tuomitsemaan maailman (eli toimimaan sen Tuomarina). 

Uskon säännön käsittelyn jälkeen, joka on itsessään valtava ongelma Bauerin väitteille, Kruger esittää seuraavia asioita Bauerin teesiä vastaan.

  1. Harhaopettajat eivät itse asiassa koskaan pitäneet kirkon sisällä hallussaan merkittäviä virkoja eli käytännössä piispan roolia. Sen sijaan oikeaoppisten piispojen määrä on hyvin merkittävä! 
  2. Bauerin teesi eri maantieteellisillä alueilla eläneistä kristinuskon suuntauksista on nyt asetettu kyseenalaiseksi monen eri tutkijan kynästä. Asiat ovat itse asiassa päinvastoin kuin mitä Bauer antaa ymmärtää. 
  3. Olemassaolevat käsikirjoitustodisteet eivät tue ajatusta siitä, että harhaoppiset teokset olisivat olleet tasaveroisessa tai enemmistö-asemassa suhteessa oikeaoppiseen kirjallisuuteen. Käytännössä oikeaoppisten teosten kopioiden lukumäärä on harhaoppisten teoksiin nähden niinkin suuri kuin 6:1. (Sama argumentti löytyy Charles Hillin kirjasta Who Chose the Gospels.)
  4. Bauerin teesiä ei auta sekään, että kristinuskon kovaääninen vastustaja Kelsos alkoi hyökätä nimenomaan valtakirkkoa vastaan eli oikeaoppista ryhmittymää vastaan. Näin ollen Kelsos toisella vuosisadalla näytti tietävän varsin hyvin, että vaikka liikkeelle oli harhaoppisia ryhmittymiä, ne olivat vähemmistössä, eikä hän jaksanut kuluttaa aikaansa heidän kanssaan väittelemiseen. 
  5. Kruger käyttää loppulukunsa osoittamaan, että vaikka kaikenlaiset ryhmittymät väittivät juuri heidän sanomansa palautuvan apostoleihin, ainoastaan oikeaoppisen enemmistön sanoman voidaan todella väittää olevan samassa linjassa apostoli Paavalin opetusten kanssa.

Luku 6. Kristityt tuottivat suuren määrän kirjallisuutta. Tämä oli myös ajanjakso, jolloin suuri määrä ns. apogryfisiä teoksia alkoi liikkua, joskin ne eivät koskaan saavuttaneet samanlaista suosiota kuin Uuden testamentin dokumentit.

Esimerkkejä tuotetusta kirjallisuudesta ovat apostolisina isinä tunnettu kokoelma, joka pitää sisällään erilaisia varhaisia teoksia, harhaoppisia vastaan suunnatut teokset, apologeettiset teokset, sekä saarnat ja kommentaarit. Apogryfisten teosten kohdalla Kruger muistuttaa erityisesti siitä, että kun me luemme ”apostolien tekoina” tunnettuja erilaisia fiktiivisiä teoksia, meidän tulee muistaa, että ainakin osaa näistä teoksista on saatettu kirjoittaa aivan hassuttelumielessä, eikä niinkään todelliseksi historiaksi tarkoitettuna kirjallisuutena. Mitä tulee Uuden testamentin teosten kopioimiseen, niin Kruger tuo taitavasti esiin uusimpia tutkimustuloksia, jotka ovat nyt osoittaneet vanhemmat väitteet vääriksi. Nykyään ei esimerkiksi voi enää sanoa, että kaikki varhaisen kristinuskon kopioitsijat olivat amatöörejä, koska tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Nomina sacra ja lukijaa helpottavat merkinnät teksteissä osoittavat osaltaan, että tekstien kopioimisessa seurattiin monesti tarkasti harkittuja sääntöjä. Nykylukijan perinteinen kysymys ”muutettiinko Uuden testamentin dokumenttien sisältöä radikaalisti varhaisina vuosisatoina” saa tiukasti perustellun vastauksen ”ei!”. Kuten Fredrik Wisse kommentoi, ei ole mitään todisteita siitä, että esimerkiksi evankeliumit olisivat kulkeneet aivan eri muodossa varhaisina vuosisatoina (s. 199). Jos näin olisi tapahtunut, me tietäisimme siitä.

Luku 7. Ajatus Uuden testamentin kaanonista eli erityisestä kirjakokoelmasta ei ollut mikään myöhäinen 300-400-luvun keksintö, vaan toisen vuosisadan lähteet osoittavat selvästi, että Uuden testamentin selkäranka eli erityisesti neljä evankeliumia ja Paavalin kirjeiden kokoelma olivat erityisessä asemassa jo toisella vuosisadalla.

Tämän luvun aihe on tuttua luettavaa niille, jotka ovat perehtyneet Krugerin kirjaan The Question of Canon. Käytännössä Krugerin rullaus johtaa samaan johtopäätökseen kuin mitä löydämme jo edellämainitusta Charles Hillin kirjasta Who Chose the Gospels. Lyhyesti sanottuna: jo toisella vuosisadalla oli tiukka tietoisuus siitä, että tietyt teokset ovat arvovaltaisia ja niitä tulee kohdella Kirjoituksina. Ehdoton enemmistö Uuden testamentin kaanonin sisällöstä oli selvää pässinlihaa jo toisella vuosisadalla, ytimen muodostuessa neljästä evankeliumista ja Paavalin kirjeiden kokoelmasta. Lähteet eivät yksinkertaisesti voi johtaa näkemykseen, jossa Irenaeus olisi ”päättänyt” kaanonin sisällön toisen vuosisadan loppupuolella, tai että koko ajatus kaanonista tuli vasta, kun Markion alkoi kasata omaa projektiaan toisen vuosisadan puolivälissä. Kaikki tämä myös ampuu alas Bauerin väitettä, joka on nyt paljastunut pelkäksi väärinkäsitykseksi. Näin ollen ”Uuden testamentin kaanonin olemassaolo ei ole seurausta debateista liittyen oikeaoppisuuteen ja harhaoppisuuteen, vaan kaanon oli se asia, joka auttoi kirkkoa selviämään näiden debattien keskellä toisella vuosisadalla” (s. 226).

Loppuvinkkejä

Kruger mukaan meidän 2000-luvulla elävien tulee ottaa oppia toisen vuosisadan kristittyjen elämäntavasta erityisesti kolmella tavalla. 1) Koska alamme selvästi elää jälkikristillistä aikaa, me tarvitsemme edelleen hyvää apologetiikkaa selittämään mistä kristinuskossa on kysymys. 2) Kristittyjen tulee pysyä kirjan kansansa ja tuottaa korkea-arvoista kirjallisuutta. 3) Meidän elämämme keskiössä tulee olla Jeesuksen palvominen. Uskovien arkielämä oli kuitenkin loppujen lopuksi melko simppeliä: he kokoontuivat yhteen, kuulivat Sanan opetusta, nauttivat ehtoollista ja kastoivat uusia jäseniä. Käsitys Jumalasta oli mennyt uusiksi ja tämä näkyi ja tulee näkyä, seurakunnan jumalanpalveluselämässä.

Jos haluat hyvän kattauksen toisen vuosisadan kristinuskosta, tämä kirja pitää löytyä hyllystä. Ei pahaa sanottavaa.

Ja niin. Monet kirjan aiheet ovat luettavissa Krugerin 10-osaisessa blogi-rallissa.