Tapio Puolimatka: Seksuaalivallankumous – perheen ja kulttuurin romahdus

Tapio Puolimatka on kirjoittanut viime aikoina useita ajankohtaisia kirjoja ja me olemme esitelleet niistä sivuillamme jo kaksi. Tällä kertaa tartuimme Puolimatkan vuonna 2017 ilmestyneeseen kirjaan, jonka aihepiiri on sama, joskin sen erityishuomio on hieman eri paikassa kuin muissa kirjoissa.

Puolimatkan kirjan argumentin ytimessä on paradoksaalinen väite: kun yksilön vapaus korotetaan kaikkein korkeimmaksi arvoksi, seurauksena on perheen ja yhteiskunnan hajoamisprosessi, jonka lopputuloksena (paradoksaalisesti) yksilön vapaus kaventuu. Vapaan yhteiskunnan edellytyksenä on nimittäin perhekeskeinen kulttuuri, joka rakentuu isä-äiti-lapsi-kolmoissidoksen varaan. Jos perheet alkavat hajoamaan, häiriökäyttäytyminen kasvaa ja yhteiskunta alkaa muuttua enemmän kohti poliisivaltiota, joka kontrolloi koko ajan enemmän yksilön toimintaa. (s. 8-9)

Kauniainen: PerusSanoma, 2017. (200 sivua.)

Puolimatka kuvaa kahta vastakohtaista näkemystä liittyen seksuaaliseen vapauteen. Äärinäkemys on panseksuaalisuus, jossa ihminen voi elää seksisuhteissa minkä tai kenenkä/keidenkä tahansa kanssa. Vastakkaisessa reunassa on näkemys, jossa seksuaalisuutta painotetaan voimana, joka lujittaa miehen ja naisen välistä rakkaussuhdetta avioliitossa. Tässä meillä on kaksi erilaista näkemystä normatiivisuudesta eli siitä mikä pitäisi olla velvoittavaa. (s. 10-11) Ero niissä on pitkällä aikavälillä se, että ensimmäinen näkemys johtaa lopulta kulttuurin romahtamiseen, kun taas jälkimmäinen on liima, joka pitää sen kasassa. 

Puolimatkan mukaan meidän aikanamme on menossa kovaa vauhtia sama prosessi, joka tapahtui Ranskan suuressa vallankumouksessa, bolsévistisessa vallankumouksessa Venäjällä, kuten myös antiikin Kreikassa ja Roomassa: perheinstituutio heikentyi ja tämä aiheutti yhteiskunnallisia ongelmia, joihin valtionvalta puolestaan puuttui kasvattamalla valtaansa totalitarismiin saakka. 

Puolimatka nostaa esiin brittiläisen J. D. Unwinin (1895-1936) merkittävät löydöt, kun hän oli analysoinut 80:ä eri heimoa ja kuutta korkeakulttuuria 5000 vuoden ajalta. Yksiavioisuuden varaan rakennettu kulttuuri oli aina kaikkein elinvoimaisin, mutta ne menettivät elinvoimaisuutensa pikku hiljaa jos tästä kritteeristä luovuttiin. Aldous Huxley tiivistää Unwinin tutkimuksen merkitystä näin:

Unwinin johtopäätökset perustuvat valtavalle määrälle huolellisesti seulottua todistusaineistoa, jotka voidaan kootusti ilmaista näin: – – Tutkimus osoittaa, että kulttuurinen energia on vähäisintä niissä yhteiskunnissa, joissa ei vaadita seksuaalista pidättyvyyttä ennen avioliittoa ja joissa [avioliiton ulkopuolisen] seksuaalisen nautinnontavoittelun mahdollisuudet avioliiton solmimisen jälkeen ovat suurimmat. Yhteiskunnan kulttuurinen tila nousee samassa suhteessa kuin se asettaa rajoituksia seksuaaliseen nautinnontavoitteluun sekä ennen avioliittoa että avioliiton solmimisen jälkeen. (s. 27)

Samantapaisia tutkimustuloksia on saanut aikaan Pitrim Sorokin (1889-1968). Hänen mukaansa länsimainen yhteiskunta on tekemässä ”vapaaehtoista itsemurhaa” rajoittamattoman seksuaalisen nautinnontavoittelun takia. Hän perusti näkemyksensä tutkimukselle, jossa hän oli analysoinut 600 eKr. – 1900 jKr. kreikkalais-roomalaista ja eurooppalaista kulttuuria ja niissä olleita häiriötiloja. Hänen mukaansa historiassa ”ei ole yhtään esimerkkiä yhteiskunnasta, joka olisi säilyttänyt korkean kulttuurisen asemansa sen jälkeen kun tiukat seksuaaliset tavat ovat höllentyneet” (s. 29). Ei olekaan sattuma, että yhteiskunta ei ole koskaan kyennyt kehittämään miehen ja naisen väliselle avioliitolle vaihtoehtoista instituutiota, joka olisi kyennyt yhtä vahvasti turvaamaan sekä puolisoiden että lasten hyvinvoinnin: siksi miehen ja naisen välinen yksiavioinen malli on ollut vallitseva kaikissa korkeakuttuureissa (s. 37, 39). Tämä käy yhteen myös David Popenoen tutkimusten kanssa, joiden mukaan biologisen isänsä ja äitinsä avioliitossa kasvaneet lapset  tekevät vähemmän rikoksia, tulevat harmemmin raskaaksi teineinä, tekevät vähemmän abortteja, käyttävät vähemmän päihteitä, menestyvät paremmin koulussa jne. (s. 41)

Puolimatka nojautuu vahvasti myös Carle Zimmermanin (1897-1983) tutkimuksiin, jonka pohjalta hän luvussa 2 analysoi antiikin ajan Kreikan ja Rooman kulttuurin kehitystä ja romahdusta ja lopuksi Euroopan myöhemmän kulttuurin kehitystä. Pikku hiljaa kaikissa niissä toteutui sama kaava eli perheen sirpaloituminen ja kulttuurin romahdus. 

Luvussa 3 Puolimatka analysoi Ranskan vallankumousta, jossa vuodesta 1785 alkaen alettiin julkaisemaan pamfletteja ja kirjoja perhettä vastaan. Vuonna 1787 Pariisissa oli enemmän avioeroja kuin solmittiin avioliittoja ja hylättyjen lasten määrä kolminkertaistui 10 vuoden aikana. Kaikein kaikkiaan tämä oli ajanjakso, jossa seksuaalinen vapaus hajotti nopeasti perheitä, aiheutti yhteiskunnallisia ongelmia ja edisti yhteiskunnallisen vallan keskittymistä. Niinpä jo vuonna 1804 Napoleonin lakikokoelmassa alettiin tehdä muutoksia, jotta avioeron ottamisesta tulisi hankalampaa. 

Jotta kaikki ei olisi vain teoriaa, Puolimatka kertoo havainnollistavan tosikertomuksen Mary Wollstonecraftista, joka matkusti Pariisiin 1792, ja jossa hän tutustui ja rakastui amerikkalaiseen yritättäjään Gilbert Imlayhin, jonka kanssa hän toteutti vallankumouksen innoittamaa vapaata seksiä. Pian Mary kuitenkin tuli raskaaksi, mutta mies livahti pois paikalta pitkälle liikematkalle. Takaisin tultuaan mies rakastui uuteen naiseen, eikä ottanut mitään vastuuta lapsestaan Maryn kanssa. Mary lähetteli Gilbertille kirjeitä pyrkiessään herättelemään hänen omaatuntoaan (huomaa, että nyt yhtäkkiä olikin tiukat kriteerit sille miten tulisi elää). Mary oppi kokemuksesta, että seksuaalinen intohimo muuttuu tuhoavaksi, kun se irrotetaan moraalijärjestyksestä ja avioliittoinstituutiosta. Tähän liittyen:

Huono omatunto häiritsee seksuaaliseen nautintoon omistautuneen ihmisen elämää. Vapautuakseen omantunnon syytöksistä hän alkaa mielessään muuttaa moraalisia periaatteita omaan elämäntapaansa sopiviksi niin, että hänen paheensa tulevat luvallisiksi ja oikeutetuiksi. …Seksuaalisten yllykkeidensä mukaan elävä ihminen alkaa ennemmin tai myöhemmin nähdä läheistensä kärsivän hänen valintojensa seurauksena. …Hän pyrkii muuttamaan yhteiskuntamoraalia ja lainsäädäntöä sellaiseksi, että se oikeuttaa hänen nautinnonhakuisen elämänsä. (s. 85, 88-89)

Luvussa 4 Puolimatka pyrkii perustelemaan millä tavalla atomistinen seksuaalivapaus johtaa lopulta totalitaristiseen yhteiskuntaan. Hänen merkittävin esimerkkinsä on Bolševikkien yhteiskuntakokeilu, joka perustui marxilaiseen ideologiaan, jossa ydinperheellä ei ole juurikaan merkitystä. Esimerkiksi Alexandra Kollontai (1872-1952) piti perhettä naisten orjuuttamislaitoksena ja porvarillisena instituutiona. Avioliiton kahleista piti vapautua vapaaseen rakkauteen ja lapset oli parempi kasvattaa valtion rahoittaman lastenhoidon piirissä pikemmin kuin kotona. Avioeroista tuli  siten tie vapauteen. 

Todellisuudessa tämä kaikki oli kuitenkin tietä kohti suurta lasten ja naisten kärsimystä. Prostituutio alkoi kukoistamaan ja ”loppukesään 1921 mennessä Moskovan kaduille alkoi ilmaantua vanhempansa menettäneitä tai vanhempiensa hylkäämiä rähjäisiä ja täiden vaivaamia lapsilaumoja, jotka hoipertelivat uupumuksesta ja nälästä” (s. 99). Pahimmillaan näitä lapsia oli neljästä seitsemään miljoonaan. Pian valtion propaganda muuttui ja yhtäkkiä perheen roolia lasten kasvattajana alettiinkin korostamaan. Avioliiton lainsäädäntöä oli pakko tiukentaa ja avioerojen mahdollisuutta pienentää. Kansallissosialistisessa Saksassa riehui samanlainen avioliittoa väheksyvä ideologia. Kaiken kaikkiaan ”nämä esimerkit kertovat siitä, että perheen heikentyessä ja hajotessa valtion valta kasvaa! (s. 108). 

Luku 5 alkaa muistutuksella siitä mitä tähän saakka on opittu:

Unelma seksuaalisen vapauden luomasta paratiisista innoitti antiikin Kreikan ja Rooman myöhäisvaiheiden seksuaalista elostelua ja johti perhe-elämän hajoamiseen ja kulttuurin romahtamiseen. Sama unelma vaikutti Ranskan suuressa vallankumouksessa ja bolševistisessa vallankumouksessa Venäjällä. Kaikissa näissä tapauksissa unelma seksuaalisesta vapaudesta tuotti yhteiskunnallista kaaosta ja näin edisti sitä seraavan totalitarismin kehitystä. (s. 110)

Ja nyt historia toistaa itseään meidän kulttuurimme keskellä. Kirjan loppuosa keskittyykin meneillään oleviin ideologisiin muutoksiin.

Luvussa 6 moni lukija pääsee ehkä odotetummille vesille, koska nyt analyysiin nousee meidän aikamme kulttuuri kaikissa sen haasteissaan. Yksi luvussa esiinnouseva teema on transihmiset ja kysymys siitä millä tavalla meidän tulisi suhtautua tällaisen henkilön subjektiiviseen kokemusväittämään, koska hän julistaa olevansa vastakkaista sukupuolta. Puolimatka nojautuu mm. Johns Hopkinsin yliopistosairaalassa pitkäaikaisesti toimineen psykologian professori Paul McHughin tutkimustuloksiin. McHugh päätyi siihen, ettei sukupuoli-identiteetin häiriötä voida parantaa hormonihoidoilla ja leikkauksilla. Hän vertaakin sukupuoli-identiteetin häiriötä anoreksin kaltaisiin ruumiinidentiteetin häiriöihin: samalla tavalla kuin anoreksiapotilasta ei voida hoitaa rasvaimulla, transihmistä ei voida hoitaa hormonihoidoilla ja leikkauksilla. Paras ratkaisu on sen sijaan ratkaista psykososiaaliset ristiriidat ja nuorten tapauksissa paras ratkaisu on perheterapia. 

Laajemmassa mittakaavassa Puolimatka kritisoi sitä opetussuunnitelmaa, jota tälläkin hetkellä koulujemme oppilaille opetetaan:

Seksuaaliopetus on edennyt informaation antamisesta nuorison täysimittaiseen mielipiteen muokkaukseen, jossa seksuaalikasvatus irrotetaan avioliittomoraalin keskeisistä periaatteista kuten rakkaudesta, puolisouskollisuudesta, elinikäisyydestä ja sukupuolten toisiaan täydentävyydestä. Lähtökohtana on [Alfred] Kinseyn koulukunnan pedofiiliraporttiensa avulla ”todistama” väite, että lapset ovat seksuaalisia olentoja syntymästään saakka [ks. s. 136—>]. Tältä pohjalta lapsilla ajatellaan olevan ”oikeus” seksuaaliseen informaatioon ja käyttäytymiseen riippumatta heidän vanhempiensa arvoista – oikeus kaikkiin seksuaalisuuden muotoihin, kunhan ne ovat vapaaehtoisia ja perustuvat yhteiseen sopimukseen. Tällöin unohdetaan, että lapsen vapaaehtoisuus on helposti manipuloitavissa. (s. 165)

Kirjan viimeisessä luvussa käsitellään sukupuolineutraalia vallankumousta ja annan sille enemmän huomiota. Puolimatkan analyysissa nyt suomalaisillekin tuttu ”sukupuolineutraali avioliittoideologia ilmentää atomistisen perheideologian pitkälle vietyä muotoa, koska se ulottaa biologisen ydinperheen hajottamisen vanhemman ja lapsen suhteeseen.” (s. 173) Ongelma on tietenkin siinä, että ”kun määrittelemme seksuaalisuuden luonteen ja avioliiton merkityksen, määrittelemme samalla lasten ihmisoikeuksien aseman ihmisoikeuksien järjestelmässä. Lasten perustavat identiteetti- ja suhdeoikeudet voidaan turvata ainoastaan, kun avioliitto määritellään naisen ja miehen väliseksi ja seksuaalisuuden normaalina ilmentymänä pidetään naisen ja miehen välistä avioliittoa.” (s. 174) Tämä on selvä asia, koska ainoastaan tämä sidos takaa sen, että lasta ei riistetä irti vähintään toisesta biologisesta vanhemmastaan (homosuhteet ovat luonnostaan steriilejä). Koska näin perustavaa laatua oleva ihmisoikeus on nyt murrettu, se hankaloittaa koko ihmisoikeusjärjestelmää, koska näin päivänselvä rike on jo tehty. Kaiken taustalla vaikuttaa neljä harhaanjohtavaa uskomusta:

  1. Homoseksuaalinen suuntautuminen määritetään synnynnäiseksi ja muuttumattomaksi;
  2. Seksuaalisuus määritellään ihmisen ydinolemukseksi;
  3. Ihmisen identiteetti, ihmisarvo ja ihmisoikeudet rakennetaan seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolisten mieltymysten varaan;
  4. Omantunnon vapaus ja lasten identiteetti- ja suhdeoikeudet alistetaan seksuaalisten mieltymysten pohjalta määritetyille ”ihmisoikeuksille”. (s. 175)

Tätä rypästä Puolimatka alkaa sitten ruopia syvemmin. 

1) Kun sukupuolineutraalin ideologian strategia luotiin, julkisen viestinnän asiantuntijat Marshall Kirk ja Hunter Madsen vaikuttivat siihen vahvasti, koska heidän mukaansa julkisen mielipiteen voittaminen on paljon helmpompaa jos homoseksuaalit kuvataan suojelua tarvitsevina uhreina, ihmisinä, jotka eivät valinneet suuntautumistaan sen enempää kuin ihonväriäkään. Myytti elää edelleen vahvana, vaikka viimeaikaisimmat tutkimukset eivät tue tätä ajatusta. (Ks. Science-lehden vuonna 2019 valmistunut jättitutkimus, joka perustui noin puoleen miljoonaan ihmiseen, ja josta Suomen Lääkärilehti raportoi 3.9.2019.)

2) Sukupuolineutraali ihmisoikeuskäsitys eroaa YK:n ihmisoikeuksien määritelmästä. Ongelma on tiivistetysti tämä:

Perinteisen ihmisoikeusajattelun mukaan ihmisoikeuksilla tarkoitetaan oikeuksia, jotka ihmisellä on pelkästään sillä perusteella, että hän on ihminen. Ihmisoikeudet eivät perustu minkään ryhmän erityispiirteisiin vaain kaikille ihmisille yhteisiin piirteisiin. Niinpä erilaiset seksuaaliset mieltymykset eivät voi toimia ihmisoikeuksien perustana. (s. 178)

3) Sukupuolineutraali ideologia on kiteytetty nk. Yogyakarta-periaatteessa, jotka laadittiin Indonesiassa pidetyssä kokouksessa vuonna 2006 (suomeksi täällä). Se toimii oppaana sille millä tavalla sukupuolineutraalia ideologiaa toteutetaan maailmanlaajuisesti. Opas mm. vähättelee biologiaan perustuvia faktoja miesten ja naisten välillä. Tieteelliset ja tutkimukseen perustuvat tosiasiat sivutetaan vetoamalla ihmisen subjektiiviseen tunnekokemukseen. Käytännön esimerkki valaisee mitä tässä pyritään samaan aikaan. Jos Matti ja Maija on ollut 10 vuotta naimisissa ja heillä on kolme lasta, mutta yhtäkkiä Matti alkaa kokea olevansa nainen, tämän oppaan periaatteiden mukaan Matilla on oikeus saada sukupuoli-statuksensa muutettua syntymätodistukseensa, ajokorttiinsa ja passiinsa. Entä jos vaimo alkaa kritisoida? No hän syyllistyy silloin syrjintään.

4) Nyt jos ihmisoikeudet ollaan määritelty uudelleen me ajaudumme tilanteeseen, jossa todellista sanan- ja omantunnon vapautta rajoitetaan. Toisin sanoen, ”kun vaihtelevien seksuaalisten mieltymysten katsotaan asettavan rajoja muiden oikeudelle ilmaista mielipiteitään, vakaumuksiaan ja uskomuksiaan, tulee mahdolliseksi ’ihmisoikeuksien’ nimissä sensuroida kaikki sellaiset mielipiteet, jotka ovat ristiriidassa LHBT-tavoitteiden kanssa.” (s. 183) Kriittinen keskustelu tukahdutetaan. Totalitarismi astuu tilalle. 

Tämän on huomannut erinomaisella tavalla kansainvälisen oikeuden asiantuntija Jakob Cornides, jonka analyysin Yogyakarta-periaatteesta voi lukea netissä. Cornides pitää tätä uutta ideologiaa suorastaan vaarallisena, koska se kyseenalaistaa kaikkien ihmisten tasa-arvon lain edessä. Hän kirjoittaa mm. näin:

On tärkeä huomata, että jos YP 20 hyväksyttäisiin, LHBT-elämäntapaa ajavat yhdistykset, kokoukset ja mielenosoitukset olisivat ainoita, joita ei alistettaisi millekään yleistä järjestystä ja moraalia koskeville rajoituksille; niille annettaisiin rajoittamaton vapaus solvata tai provosoida ihmisiä, jotka ovat eri mieltä heidän näkemyksistään tai jotka vastustavat heidän tavoitteidensa edistämistä. Tällainen etuoikeus on täysin mahdoton hyväksyä demokraattisessa yhteiskunnassa; se merkitsisi demokratiasta luopumista LHBT-tavoitteiden hyväksi. (s. 188)

Juuri näin. Jos tämä ohjelmajulistus lähtisi toimimaan systemaattisesti, se veisi meidät kohti totalitaristista yhteiskuntaa, jossa muut näkeykset vaiennetaan pois pelistä. Se mikä ollaan jostain syystä unohdettu, on kahden eri asian sekoittaminen keskenään:

  • Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia
  • Kaikki elämäntavat ovat samanarvoisia

Jos Matti on savuton ja Maija tupakoi, ensimmäisen väitteen mukaan he ovat molemmat ihmisinä samanarvoisia, mutta Maijan elämäntyyli on heikompilaatuista, koska se tuo suuremmalla todennäköisyydellä mukanaan ongelmia. Mutta jos sensuuri iskee, pian ei saisi sanoa ääneen tutkimustuloksia, kuten sitä, että homoseksissä on 20x riski saada HIV-tartunta heteroseksiin verrattuna. Laajemmalla tasolla homoparin oikeus saada lapsi onkin yhtäkkiä suurempi kuin lapsen oikeus saada elää biologisen isänsä ja äitinsä kanssa. Kun vääristyneet ihmisoikeudet on nostettu jalustalle, todellisia ihmisoikeuksia aletaan tallomaan.

Jos Puolimatkan argumentti historiallisesta prosessista on oikeassa, me olemme matkalla kohti suuri ongelmia ja niihin herätään vasta, kun on jo liian myöhäistä.