Kirjoittaja Janne Saarela
Jeesuksen ihmeet ovat Uudessa testamentissa niin merkittävässä osassa, että niiden perusteella Jeesus, joka ei tehnyt ihmeitä, ei koskaan olisi voinut perustaa kristinuskoa.
– Graham Twelftree (1990, 242)
JOHDANTO
Uuden testamentin evankeliumien lukeminen paljastaa kenelle tahansa ainakin yhden asian: Jeesuksen elämä on täynnä ihmeitä. Itse asiassa ihmeelliset asiat kuuluvat Jeesuksen elämään hänen syntymästään lähtien, kuten Matteus ja Luukas asioita kuvaavat. Kun Jeesus itse noin 30-vuotiaana aloittaa toimintansa, häntä ei kuvata ainoastaan kiertävänä puhujana, vaan erityisesti ihmeidentekijänä ja eksorkistina eli henkilönä, joka ajaa ulos pahoja henkiä. Jeesus parantaa spitaalisia, halvaantuneita, verenvuotoa sairastavia, ajaa ulos demoneja ja herättää kuolleita. Jeesus teki itse asissa niin paljon ihmeitä, että niitä on enemmän kuin muualla Raamatussa yhteensä (Instone-Brewer 2012, 26)! Jos laskemme hänen tekemät ihmeet evankeliumeissa (poislukien niiden paralleelikohdat) niitä on ainakin 34 (Blackburn 1992, 549). Alan Richardsonin tutkimusten mukaan Markuksen evankeliumin 666:sta jakeesta 209 sisältää jonkinlaisia viittauksia ihmeisiin. Tämä tarkoittaa n. 32% evankeliumin materiaalista. (Meier 1994, 619; Blackburn 2012, 63.)Tämä lyhyt analyysi osoittaa siihen suuntaan, että ihmeiden poisleikkaaminen Jeesuksen elämästä näyttäisi olevan vaikea tehtävä – pelkästään tilastollisesti. Yksi syy siihen, että päädyin kirjoittamaan aiheesta neljä lyhyttä kirjoitusta johtuu siitä, että monille suomalaisille Jeesus on ehkä partainen opettaja, joka liittyy jollain tavalla jouluun ja pääsiäiseen, mutta joka ei joka tapauksessa varmasti tehnyt ihmeitä. Tähän oletukseen liittyy kaksi heikkoutta. Ensimmäinen on väärä ennakko-oletus, jonka mukaan ihmeitä ei yksinkertaisesti voi tapahtua. Olen vastannut tähän väitteeseen kahdella lyhyellä tekstillä. Toinen heikkous koskettaa Uuden testamentin tekstitraditioiden tuntemista. Tekstissä nro. 4 esittelen tarkemmin evankeliumeiden taustalla olevia traditioita eli lähteitä. Ongelma on siinä, että jos me leikkaamme Jeesuksen elämästä pois ihmeet, me joudumme leikata pois kaiken. Ihmeet ovat yksinkertaisesti niin syvällä evankeliumeiden lähteissä, että niiden kyseenalaistaminen johtaisi kaiken kyseenalaistamiseen.
Olen jakanut tekstini enemmän tai vähemmän järkevästi neljään osaan. Teksti 1 keskittyy väitteeseen, jonka mukaan Jeesus ole tavallinen mies, joka ei oikeasti tehnyt ihmeitä, mutta johon myöhemmin liitettiin useita ihmeellisiä kertomuksia, jotka kaikki ovat peräisin pakanallisen maailman esimerkeistä. Teksti 2 keskittyy samaan asiaan, mutta huomio kiinnitetään pakanamaailman sijaan juutalaisiin esimerkkeihin. Teksti 3 käsittelee Jeesuksen eksorkismia eli pahojen henkien ulsoajamista ja pyritään etsimään syitä tälle toiminnalle. Teksti 4 on mahdollista lukea vaikka ensimmäisenä. Siinä nimittäin esittelen niitä kriteerejä, joilla tutkijat jo kauan ovat käsitelleet evankeliumeita historiallisina dokumentteina. Luvun lopussa esitän lyhyesti mitä tämän hetken merkittävimmät Jeesustutkijat sanovat Jeesuksen ihmeistä sen perusteella mitä historiallinen tutkimus on tuonut esiin. Luulen, että moni lukija kokee tässä kohden lievän shokin.
Kaikki lähteet on mainittu viimeisessä tekstissä.
Johdanto tekstiin 1
Antiikin kreikkalaiset mytologiat ovat tulvillaan kertomuksia joissa jumalat ja ihmiset tekevät mitä ihmeellisimpiä asioita. Jotkut näistä kertomuksista ovat melko samanlaisia kuin mitä löydämme Uudesta testamentista Jeesuksen elämästä. Jeesus-tutkimuksessa onkin ollut aikoja, kun selityksiä evankeliumeissa esiintyville ihmeille on haettu ajan pakanallisista vastineista. Tällainen villitys alkoi erityisesti uskonnon-historiallisesta koulukunnasta Saksassa 1800-luvun jälkipuoliskolla (Komoszewski, Sawyer ja Wallace 2006, 221). Esimerkiksi Rudolf Bultmann (1884-1976) uskoi, että juuri hellenistiset myytit vaikuttivat vahvasti Uuden testamentin ihmekertomusten syntyyn. Hänen mukaansa ihmekertomukset syntyivät myöhemmin pakanoista koostuvien seurakuntien keskuudessa. Tämän vuoksi niillä ei hänen mukaansa ollut juurikaan historiallista painoarvoa. (Hän kuitenkin uskoi Jeesuksen ihme-puheiden perusteella, että Jeesus teki asioita, jotka ainakin tulkittiin ihmeiksi ja eksorkismiksi.) (Keener 2011, 36; Blackburn 2012, 64.) Vuonna 1913 Wilhelm Bousset totesi, että varhaisimmissa Jeesus-traditioissa ei alun perin ollut lainkaan ihmekertomuksia. Hänen mukaansa niihin traditioihin, jotka kertoivat todellisesta Jeesuksesta, lisättiin myöhemmin paljon ihmeitä. Näin ollen evankeliumit ovat tallettaneet vääristyneen kuvan Jeesuksesta. Boussetin mukaan ihmeet liitettiin +keksittiin Jeesus-kertomuksiin paljon myöhemmin. (Meier 1994, 617.) Kuten Erkki Koskenniemi kirjoittaa:
Tällä vuosisadalla ovat monet teologit pitäneet ihmekertomuksia lainana kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista. Ihmetekijöitä uskottiin olleen kreikkalaisessa maailmassa paljon. Historiallinen Jeesus, niin sanotaan, ei tehnyt itse yhtään ihmetekoa. Kun hänestä puhuttiin kreikkalaisille, palestiinalainen parannussaarnaaja muuttui kreikkalaistyyppiseksi ihmeidentekijäksi.
Tässä tekstissä pyritään osoittamaan tällainen väite vääräksi. Otan esiin kolme henkilöä, joiden elämänvaiheisiin vedotaan tässä tapauksessa kaikkein yleisimmin. Kyseessä ovat Aleksanteri Suuri, lääkäri Asklepios ja Apollonius Tyanalainen. Aluksi esittelen lyhyesti jokaisen näistä kolmesta ja lopuksi analysoin tarkemmin kunkin henkilöön liitettyjä väitteitä.
Tarkoitukseni on osoittaa, että vaikka Matti ja Maija Meikäläisten keskuudessa monesti väitetään Jeesuksen ihmeille parhaana selityksenä sitä, että kertomukset ovat saaneet vaikutteita vastaavista pakanallisista kertomuksista, tutkijoiden keskuudessa tämä väite on melko yksimielisesti hylätty. Tekstin lopussa luon vielä lyhyen katsauksen Jeesuksen ajan Galileaan. Tarkoitus on osoittaa, että pakanallisilla kertomuksilla ei ollut sijaa siellä, jossa Jeesus suurimmaksi osaksi eli ja vaikutti.
Kreikkalaiset sankarit
(1) Aleksanteri Suuri (356-323 eKr.). Aleksanteri Suuren elämä on yksi kiehtovimpia antiikin historiassa. Kuollessaan ainoastaan 32-vuotiaana hän oli ehtinyt valloittaa miltei koko maailman. Tässä tapauksessa kiinnitämme huomiota siihen, että jotkut varhaiset lähteet väittävät hänen syntyneen neisyestä, aivan kuten Jeesus. (Plutharkos, Life of Alexander 2). Onko neitseestäsyntymiskertomus evankeliumeissa siis mahdolliseti vain lainattu ajatus, joka yleisesti liitettiin Aleksanteri Suureen?
(2) Lääkäri Asklepios. Asklepios oli lääkäri, joka myöhemmin korotettiin lääkintätaidon jumalaksi. uskottiin tehneen useita ihmeitä ja jopa herättäneen kuolleita (Ovid, Fasti 6.743-762). Mytologian mukaan hän oli Apollos-jumalan ja thessalialaisen prinsessa Koronisin poika, joka kuvataan usein aikansa merkittävimmäksi parantajaksi. Runoilija Pindaros (500-400-luvun taite eKr.) kertoo, että Zeus iski Asklepioksen kuoliaaksi, koska ahneus oli saanut hänet toimimaan lääkärinä kelvottomasti. (Instone-Brewer 2012, 30; Pihkala 2010, 148.)
Viidennellä vuosisadalla eKr. hänet korotettiin kuolemattomaksi jumalaksi, joka jatkoi ihmisten parantamista pyhäkköidensä kautta. Tämä kultti levisi laajalle Välimeren alueella ja se toimi poikkeuksellisen merkittävänä parantamiskeskuksena (Garland 2011). Yleensä ihmiset parantuivat näissä temppeleissä unen välityksellä. Ovatko Jeesuksen ihmekertomukset siis saaneet selviä vaikutteita Asklepiokseen liitetyistä kertomuksista?
(3) Apollonius Tyanalainen. Ensimmäisellä vuosisadalla nykyisen itä-Turkin alueella vaikuttaneen askeetikkofilosofi Apolloniuksen elämästä ei tiedetä kovinkaan paljon. Hän kuoli todennäköisesti joskus vuosien 96-98 jKr. välisenä aikana.
Kertomusten mukaan Apollonius oli jo lapsena hyvin viisas, joka alkoi seurata Pythagoraan opetuksia. Apolloniukseen liitetään monia yliluonnollisia asioita. Hän mm. ennusti oikein tulevaisuutta, ajoi ulos demoneja, paransi sairaita, ilmestyi seuraajilleen kuolemansa jälkeen ja nousi ruumiillisesti ylös taivaaseen. Myöhemmin häntä palvottiin jumalana. Kuulostaako tutulta?
Eräs ihme on erityisen merkittävä, koska se on sisällöltään samanlainen kuin eräs Jeesuksen tekemä ihme Nainin kaupungissa (Luuk. 7:11-17). Tapaus on kuvattu teoksessa ”Apollonius Tyanalaisen elämä”. Tämä teos on kaikkein tunnetuin Apolloniuksen elämästä kertova teos. Sen kirjoitti Lucius Flavius Philostratus (syntyi n. 172 jKr.)
Keromuksessa tyttö kuolee omien häidensä jälkeen. Apollonius tulee paikalle ja herättää tytön kuolleista. (4.45) Teoksen mukaan hän myös paransi monia muita (4.11.1) ja ainakin kerran ajoi ulos demonin (4.20). Samassa teoksessa kerrotaan, kuinka Apollonius vangittiin ja sidottiin syytettynä velhoudesta ja rosvoamisesta. Hän kuitenkin pääsi pakenemaan yliluonnollisesti ja nousi taivaaseen taivaallisen nais-kuoron laulaessa (8.29-31). (Blomberg 2007, 115-16; Keener 2011, 37-40; Garland 2011; Meier 1994, 576-77.)
Näin ollen meillä on kolme eri henkilöä, joiden elämästä voidaan ottaa merkittäviä vastaavuuksia Jeesuksen toiminnalle. Ovatko evankeliumeiden kirjoittajat (tai jotkut ennen heitä) kehittäneet ihmekertomukset Jeesuksesta tunenttujen myyttien pohjalta? Tehtiinkö Jeesuksesta väkisin aikansa ihmemies? Yhdessä nämä kolme esimerkkiä näyttävät tekevän vakuuttavan keissin, mutta erikseen tarkasteltuna huomaamme, että asiat eivät ole näin yksinkertaisia. (Blomberg 2007, 116.)
Tarkempi analyysi
(1) Aloitamme Aleksanteri Suuresta. Ensinnäkin täytyy todeta, että Aleksanterin elämää käsiteltiin tarkemmin ja kaunisteltiin melko paljon hänen kuolemaansa seuranneena tuhantena vuotena. Varhaisimmat lähteet esittävät Aleksanterin kaikkena muuna kuin myyttisenä hahmona, jollaiseksi hän myöhempien legendojen avustamana kasvoi.
Varhaisimmat lähteet eivät mainitse mitään Aleksanterin neitseellisestä syntymästä. Muutenkin on otettava huomioon, että miltei kaikki väitetyt neitseestäsyntymiset antiikin Välimeren alueella olivat tapahtumia, joissa harrastettiin seksiä normaalilla tavalla. Ensinnäkin Jumalan ajateltiin tulevan naisen luo miehen muodossa ja toiseksi naiset olivat harvoin neitsyitä. Näin ollen neitseestäsyntymiskertomukset yleensä eivät toimi suorana vertailukohtana Jeesuksen elämälle, koska kyseessä ei ole kohtaus, jossa Jumala laskeutuu alas taivaasta harrastamaan Marian kanssa konkreettisesti seksiä. Kertomusten sisältö on aivan erilainen.
Uuden testamentin tutkijat Davies ja Allison (1988, 214-15) käyvät Matteus-kommentaarissaan läpi useita tämäntapaisia kertomuksia, ja he tulevat siihen johtopäätökseen, että mikään niistä ei selitä Jeesuksen neitseellistä syntymää, koska ne ovat sisältönsä puolesta niin erilaisia. Maria tulee raskaaksi ilman seksiä miehen kanssa, eikä tällaiselle kertomukselle ole juuri pakanallisia vastineita. Lisäksi kertomusten teiologia on syvästi juutalainen. Heitä komppaa Larry Hurtado, joka on kirjoittanut yhden tärkeimpiä kirjoja Jeesuksen asemasta varhaisessa kristinuskossa. Hän antaa jonkin verran tilaa myös Jeesuksen syntymäkertomuksille. Hän painottaa sitä päivänselvää asiaa, että Matteuksen ja Luukkaan kuvaukset ovat läpikotaisin juutalaisia ja Vanhan testamentin teksteistä riippuvaisia. Esimerkiksi Matteus painottaa hyvin paljon vanhatestamentillista profetiaa Jeesuksen syntymän taustalla. Hurtadon johtopäätös tässä asiassa on se, että ei ole mitään todisteita siitä, että kertomukset olisivat syntyneet pakanallisten myyttien ja sankarikertomuksien painostuksesta (Hurtado 2005, 328-39). Ei ole mitää todisteita siitä, että Jeesuksen ihmeellinen syntymä olisi ollut millään tavalla edes erikoisesti esillä, kun sanomaa vietiin pakanoille (s 330)! Samat huomiot ovat esillä Raymond Brownin teoksessa Jeesuksen syntymäkertomuksista: pakanallisissa lähteissä kyse ei ole neitsyen tulemisesta raskaaksi. (Brown 1999, 522-23.)
Voidaan myös kysyä, miksi Jeesuksen seuraajat olisivat keksineet kertomuksen, joka leimasi Jeesuksen vastustajien silmissä äpäräksi? Juutalaisessa kontekstissa avioliiton ulkopuolinen lapsi oli katasrofi. Jeesuksen neitseellinen syntymä -kertomus täyttää siis häpeäkriteerin, joka antaa tukea kertomuksen aitoudelle. (Blomberg 2007, 116-17). (Tarkemmin kriteereistä myöhemmissä osissa.) Monet tutkijat yhtyvätkin Raymond Brownin kommenttiin, jonka mukaan pakanalliset paralleelikertomukset eivät ole kyenneet selittämään miksi varhaiset kristityt alkoivat opettaa Jeesuksen neitseellistä syntymää (sit. Komoszewski, Sawyer ja Wallace 2006, 247).
(2) Antä Asklepios? Ensinnäkin Asklepioksen kohdalla ei ole edes varmaa, oliko häntä henkilönä lainkaan olemassa. Jos hän oli historiallinen henkilö, hän oli alkeellinen lääkäri. Myöhemmin syntyneessä kultissa temppelin papit paransivat ihmisiä myös lääketieteen avulla. Jos ihmeitä tapahtui, ne voidaan tulkita psykosomaattisiksi ilmiöiksi, lumevaikutukseksi. (Blomberg 2007, 118; Instone-Brewer 2012, 30.)
Tärkeä kysymys kuitenkin kuuluu, että mitkä ovat todella vastaavuudet Asklepioksen ja Jeesuksen välillä? Craig Keener toteaa (2011, 41-42), että ainoat vastaavuudet Asklepioksen ja Jeesuksen tekemien ihmeiden välillä ovat ainoastaan kaksi seuraavaa asiaa: (a) ihmisillä on jokin ongelma ja (b) he parantuvat yliluonnollisesti. Kun asiaa pohtii enemmän kuin kaksi sekuntia, niin ymmärtää, että tämä on asia, joka täytyy välttämättä olla mukana ihmekertomuksissa. Toisin sanoen ihmekertomus ei ole ihmekertomus, ellei (a) jollain ole jokin ongelma (b) joka hoidetaan yliluonnollisesti. Näin ollen emme voi sanoa, että evankeliumeiden kirjoittajat olisivat lainanneet asioita Asklepiokseen liitetyistä kertomuksista. Meillä ei ole mitään syitä olettaa, että tarinat Asklepioksesta olisivat vaikuttaneet evankeliumeissa esiintyviin kertomuksiin.
Sen sijaan, että vastaavuuksia ei juurikaan ole olemassa, muutamia eroavaisuuksia löytyy. Myöhemmässä kultissa, joka Asklepioksen ympärille rakentui, joidenkin väitetään parantuneen, mutta useat eivät parantuneet. Tässä kohden on nähtävillä selkeä ero, koska kaikki, joita Jeesus alkoi parantaa, paranivat. Toinen eroavuus näkyy siinä, että temppelissä parantuneiden odotettiin pystyttävän jonkinlainen muistopatsaan kiitollisuudeksi parantumisestaan. Jeesus taas hyvin usein kielsi parantuneita kertomusta asiasta muille. (Instone-Brewer 2012, 30-31.)
Kaiken edellä sanotun perusteella on syytä jättää Asklepios syrjään ja jatkaa Apolloniuksen pariin.
(3) Apolloniuksen kohdalla emme voi edetä näin nopeasti. Hänen väitetyt ihmeet ovat selvästi merkittävin paralleeli eli vastaavuus UT:n ihmeille. Itse asiassa henkilöistä kertovien teosten mukaan vain Apolloniuksen ja Jeesuksen elämä todella sisältää merkittävän määrän ihmeitä.
Yleisesti ottaen juuri kukaan ei usko, että Apollonius todella teki ihmeitä, toiset taas ovat hieman taipuvaisempi uskomaan, että hän kykeni tekemään ainakin jonkunlaisia ihmeeksi luokiteltavia asioita. Hänen ajatellaan olleen viisas filosofi, joka ehkä sai aikaan muutamia parantumisia. Hänen seuraajansa alkoivat tehdä hänestä jotain enemmän ja lopulta hänestä tuli itse jumala.
On kuitenkin elintärkeää kysyä, (a) kummanko elämästä on saatavilla varhaisempia teoksia ja (b) miten laajoja ne ovat. Lucius Flavius Philostratus, joka on tallettanut kertomukset Apolloniuksen elämästä, eli kauan Jeesuksen jälkeen 200-luvulla ja hän kirjoitti sen ainoan teoksen, josta tiedämme Apolloniuksen elämästä noin vuonna 220 Kappadokiassa. Näin ollen, jos joku on ottanut vaikutteita, Philostratus on saanut niitä Uuden testamentin teksteistä! Markus kirjoitti evankeliuminsa yli 100 vuotta ennen häntä ja kristinusko oli vaikuttanut pitkään ennen kuin Philostratus tarttui sulkaan ja alkoi kirjoittaa omaa teostaan. Lisäksi lähteemme Jeesuksesta perustuvat neljään evankeliumiin, jonka lisäksi tiedämme hänestä monien muiden itsenäisten lähteiden perusteella. Nämä lähteet ovat peräisin muutaman kymmenen vuoden päästä Jeesuksesta kuoleman jälkeen. Pelkästään lähteiden tasolla Jeesus ja Apollonius painivat eri sarjassa.
Philostratuksen tosta lukiessa on melko helppo huomata, että kun Apollonius pysäyttää paarit, joilla kuollutta tyttöä kannetaan, vaikutteita on otettu Luukkaan kuvauksesta (7:14-15). Myös väitetyt ilmestymiset seuraajilleen Apolloniuksen kuoleman jälkeen ovat saaneet vaikutteita evankeliumeista (ei toisinpäin). On myös todettava, että Philostratuksen teos on laadultaan erilainen kuin evankeliumit, koska hän tekee useita eksoottisia (käsittämättömiä) väitteitä mm. maantietoon ja eläimiin liittyen. Hänen otteensa kirjoittaa on hyvin erilainen kuin evankeliumeiden kirjoittajien. Kerronnan sävy eroaa evankeliumeista, jotka kuvaavat asioita tiukasti Israelin maassa tapahtuneina ilmiöinä. Itse asissa Philostratus ei teosta kirjoittaessaan ollut itsekään varma siitä, oliko tyttö todellisuudessa lainkaan kuollut (Twelftree 1990, viite 26 s. 413-14). Näin ollen se, että Philostratuksen teos on kirjoitettu rutkasti myöhemmin kuin evankeliumit ja kaiken lisäksi hyvin erilaisella tyylillä, johtaa meidät johtopäätökseen, että jos lainaamista tapahtui, Philostratus otti vaikutteita evankeliumeista, ei päinvastoin. [1]
Tässä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Apolloniuksen ja Jeesuksen elämää verrattaessa on huomattava, että Jeesuksen kohdalla meillä on moninkertaisesti enemmän historiallista materiaalia, useampia itsenäisiä lähteitä ja lähempänä itse tapahtumia kuin Apolloniuksen kohdalla. (Tästä tarkemmin lisää myöhemmissä osissa.) Itse asiassa tämä teos on ainoa, joka tällä tavoin kuvaa Apolloniuksen elämää. Philostratuksen teos on kirjoitettu yli sata vuotta Apolloniuksen jälkeen, mutta Jeesuksen kohdalla meillä on useita teoksia lyhyemmältä ajalta (evankeliumit ja Paavalin kirjeet), jotka sisältävät kaiken lisäksi varhaisempia traditioita. Nämä traditiot ovat silminnäkijöiden kertomuksia, Philostratus taas itse kertoo nojanneensa toisenlaisiin lähteisiin, lähinnä kuulopuheisiin. Asiaa ei paranna sekään, että hänen päälähteensä, Apolloniuksen väitetyn oppilaan Damiksen olemassaolo itsessään on kyseenalainen ja hän oli lisäksi lähtöisin Niinivestä, jota ei ollut edes tuona aikana olemassa.
On myös otettava huomioon, että Philostratukselle maksettiin siitä, että hän saa teoksessaan Apolloniuksen näyttämään hyvältä. Hän kirjoitti teoksen Julia Domnan pyynnöstä, joka oli Apolloniuksen ajatuksien seuraaja. Apolloniuksesta täytyi saada vaikuttava kertomus, koska hänen kunniakseen oli juuri perustettu temppeli. Tämä antoi motiivin Apolloniuksen elämän kaunistelemiseen. On myös esitetty, että yksi motiivi oli saada kilpaileva teos Jeesuksen elämälle. Jeesuksen elämästä kirjoittaneilla ei tällaista motiivia ollut. (Boyd & Eddy 2007, 56-58; Meier 1994, 577; Habermas 1995, 123-24; Boyd.)
Philostratus myös tekee ilmiselvän virheellisiä ja legndaarisia väittämiä mm. sanoessaan, että Apollonius teki pitkiä matkoja aina Niinivehen ja Babyloniaan saakka. Niinive oli ollut jo satoja vuosia soraläjänä tässä vaiheessa historiaa. (Itse kaupunki itse asiassa löydettiin uudelleen vasta 1800-luvulla, ks. Nahumin kirjan kommentaari.) Kaiken kaikkiaan monet tutkijat ajattelevat, että koko teos on pelkästään aikansa fiktio-kertomus, jonka tarkoitus ei edes ollut esittää todellista historiaa. (Habermas 1995, 123.)
Kaiken edellisen valossa näyttää siltä, että Apolloniuksesta kertova teos oli vastaus kristittyjen väitteisiin Jeesuksesta, koska kristinusko alkoi olla laajalle levinnyt teoksen kirjoittamisen aikoihin. Koska kristityillä oli oma ”supermies”, pakanakulttuuri loi omansa. (Bock 2012, 72; H. J. Klauckia lainaa Keener 2011, 66.) Myös John P. Meier (1994, 580) ja Michael Bird (2014, 26) pitävät melko selvänä, että Filostratus on ottanut vaikutteita Uuden testamentin evankeliumeista Apolloniuksesta kirjoittaessaan. Näin varsinkin kuolleistaherättämiskertomuksen kohdalla, joka on selvä lainaus Luukkaan evankeliumista (7:11-17). [2]
Johtopäätös
Olemme huomanneet, että Aleksanteri Suureen ei varhaisissa lähteissä liitetty ajatusta neisteellisestä syntymästä. Muutenkin pakanallinen versio tästä oli hyvin erilainen, kuin minkä me löydämme Matteuksen evankeliumista Jeesuksen kohdalla. Asklepioksen kohdalla vastaavuuksia Jeesuksen tekemille ihmeille ei oikeastaan ole olemassa, vaan päinvastoin. Apolloniuksen kohdalla suurin ongelma taas on siinä, että teos, jossa ihmekertomukset esiintyvät, on syntynyt huomattavasti myöhemmin kuin Uuden testamentin neljä evankeliumia. Lisäksi teos on tyyliltään erilainen kuin evankeliumit.
Jeesuksen elämässä esiintyy useita asioita, joille ei ole olemassa minkäänlaista vastaavuutta pakanallisissa kertomuksissa. Evankeliumeissa Jeesus kuvataan opettajana, parantajana ja eksorkistina eli riivaajien ulosajajana, mutta nämä eivät ole klassisia esimerkkejä myyttisten sankareiden elämästä. Yksikään myttinen henkilö ei kokonaisuudessaan vastaa Jeesuksen toimintamallia. Jeesusta ei myöskään esitetä sotivana soturina, jollaisina suurin osa myyttisistä sankareista esitetään. (Boyd & Eddy 2007, 54-55.)
Tutkijat ovat nykyään melko lailla yksimielisiä siitä, että ainoakaan pakanallinen supermies-kertomus, joita olemme lyhyesti tutkineet, ei varmuudella esiinny ennen toista vuosisataa jKr. (Ks. esimerkiksi Koskenniemi. Samalla tavalla tutkimusta tiivistää Bird 2017, 34-35.) Vastaavuudet Jeesuksen toiminnassa tapahtuneille ihmeille aikalaisteksteissä ovat harvinaisia. Kun asiat alkavat muistuttaa enemmän Uuden testamentin kuvauksia, kertomukset ovat ajalta Jeesuksen ja evankeliumeiden kirjoittamisen jälkeen.
Evankeliumeiden kirjoittajia ei siis voida syyttää siitä, että he lainasivat kreikkalaisia myyttejä kehittäessään kuvaa Jeesuksesta. Graham Twelftree, joka on kirjoittanut aiheesta yhden merkittävimmistä kirjoista toteaa, että koko teoria siitä, että Uuden testamentin kirjoittajat lainasivat pakanallisia supermies-kertomuksia on hylätty ja se tulisi pysyä kuolleena ja kuopattuna (2011, 2526.) Samanlaisia johtopäätöksiä tekee huomattava Jeesus-tutkija John P. Meier (1994, 597-98). Hän toteaa, että ennen Jeesusta ja Jeesuksen aikana ei ollut yhtenäistä konseptia ”jumalallisista miehistä”, eikä Uudessa testamentissa koskaan kutsuta Jeesusta tällaisilla termeillä.
Seuraavaksi siirrymme juutalaiseen maailmaan. Olisiko mahdollista, että evankeliumiumeiden kuvaukset Jeesuksen ihmeistä ovat saaneet vaikutteita ajalle tyypillisistöä juutalaisista ihmemiehistä
EXTRA: GALILEA ENSIMMÄISELLÄ VUOSISADALLA
Oliko Galilea paikkana hedelmällinen kasvualusta pakanallisille kertomuksille?
Jotkut skeptisemmät tutkijat ovat siis esittäneet, että Jeesus-kertomus voidaan selittää aikansa ilmiöiden pohjalta. Aleksanteri Suuresta (356-323 eKr.) alkaen Kreikka alkoi hellenisoida vahvasti ympäröivää maailmaa. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa oli tavallista uskoa monenlaisiin sankarihahmoihin, joista osasta tuli jumalallisia olentoja. Hellenistoitumisen tarkoitus oli saada kreikkalainen kulttuuri, uskonto ja koulut kaikkialle.
Olennainen kysymys kuuluu, oliko tämä hellenisoituminen levinnyt ensimmäisellä vuosisadalla Israeliin ja varsinkin Galileaan, johon suurin osa Jeesuksen elämästä keskittyi. Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että Israel oli hellenisoitunut ja Jeesus-kertomus voidaan selittää tästä lähtökohdasta käsin. Varsinkin, kun kristinusko levisi laajemmalle Rooman valtakuntaa, jossa se kohtasi polyteismin haasteen, sanoma muuttui niin radikaalisti, että Jeesuksesta tehtiin jumalallinen hahmo. Nykytutkimus on kuitenkin asettanut vakavasti kyseenalaiseksi tällaisen väitteen.
Vastaus on: ei
Juutalaiset uivat aina vahvasti vastavirtaan. Ensinnäkin he olivat monoteisteja, jotka eivät voineet allekirjoittaa polyteismia, jonka mukaan on olemassa useita jumalia. Tämä juutalainen ajatus näkyy selvästi esimerkiksi Paavalin teksteissä (1. Kor. 8:4; 1. Tim. 2:5). Toiseksi ei ole kyetty osoittamaan, että Uuden testamentin tekstien taustalla näkyisi millään tavalla pakanallisen uskonnon ajatusten lainaamista. Kolmanneksi on huomattava, että Jeesuksen korottaminen Jumalaksi ei tapahtunut myöhemmin, vaan se oli läsnä alusta saakka Jeesuksen seuraajien opetuksessa. Pelkästään Paavalin kirjeistä löytyy useita jakeita, joissa hän selkeästi asettaa Jeesuksen (ja Pyhän Hengen) osaksi jumalallista identiteettiä (ks. mm. analyysini Gal. 4:4-6:sta). (Boyd & Eddy 2007, 29-30.)
Hellenismi vaikutti kyllä useaan osa-alueeseen, kuten arkkitehtuuriin, viihteeseen, taiteeseen ja pukeutumiseen, mutta sillä ei juurikaan ollut vaikutusta juutalaisten uskonnonharjoittamisen ydinasioihin. Itse asiassa useissa paikoissa hellenismin painostus sai juutalaiset yhä hartaammin painottamaan uskontonsa keskeisiä elementtejä. (Boyd & Eddy 2007, 34.) Ei myöskään ole mitään todisteita siitä, että Galileassa olisi ensimmäisellä vuosiadalla vaikuttanut minkäänlaisia mysteeruuskontoja (Komoszewski, Sawyer ja Wallace 2006, 231).
On olemassa ylivertaisia todisteita sen puolesta, että ensimmäisen vuosisadan Israelissa juutalaiset pysyivät uskollisina omille traditioilleen liittyen ruokaan, sapattiin, pyhäpäiviin ja henkilökohtaiseen puhtauteen, eikä hellenismi päässyt sekoittamaan uskontoa:
- Josefus on tärkein juutalainen historioitsija ensimmäiseltä vuosisadalta. Hän kuvaa teoksissaan aikansa juutalaisia Israelissa uskollisina traditionaaliselle monoteismille ja käytönnöille. Näistä kirjoituksista ei näy hellenismin vaikutusta.
- Arkeologiset löydöt ovat osoittaneet, että Israelin alueelta ei tältä ajalta ole löydetty ainoatakaan pakanajumalille osoitettua temppeliä. Näin varsinkin Sepforiksen kohdalla, joka Galilean yksi suurimmista kaupungeista.
- Useista kodeista Galilean alueelta on löydetty mikvejä eli vesialtaita, jotka olivat juutalaisilla ritaalisessa käytössä heidän peseytyessään. Tämä osoittaa, että juutalaiset jatkoivat Mooseksen lain noudattamista rituaalisissa pesuissa.
- Edelliseen liittyen on myös löydetty paljon kiviastioiden palasia, varsinki Sepforiksesta, jotka toimivat apuna rituaalisen puhtauden ylläpitämisessä. Ei-juutalaisille taas yleensä kelpasi keraamiset astiat, koska ne olivat kevyempiä ja helpommin liikuteltavia. Juutalaisten näkökulmasta keramiikki saastui helposti rituaalisesti, joten he eivät käyttäneet niitä.
- Galilean alueen kaivauksissa, eikä varsinkaan suurkaupunki Sepforiksesta, ei ole löydetty sian luita. Mooseksen laki kielsi juutalaisilta sianlihan syömisen. Tätä korostaa se, että Sepforiksessa vuoden 70 jälkeen sianluita on löydetty aika paljon.
- Löydetyt hautausmaat ovat tavanomaisia juutalaisia hautausmaita. Niissä oli mahdollisuus kerätä edesmenneen henkilön luut myöhemmin ossuaariin.
- Suurin osa löydetyistä kolikoista ovat sellaisia, joihin ei ole painettu kuvia, jotka loukkaisivat juutalaisten ajatuksia ”älä tee itsellesi Jumalan kuvaa”. Enne vuotta 70 Sepforiksesta ei ole löydetty ainoatakaan kolikkoa, jossa olisi näitä kuvia.
- Monet kapinat, jotka tapahtuivat ensimmäisen vuosisadan alkupuolella, kertovat siitä, että juutalaiset eivät halunneet ottaa vastaan suuria muutoksia. Herodes Suuren kuoleman jälkeen (4 eKr.) oli useita kapinoita, jotka kertovat katkeruudesta pakanahallitsijoita kohtaan. Tämä osoittaa, että juutalaiset halusivat pitää kiinni identiteetistään jopa väkivallan keinoin. (Boyd & Eddy 2007, 35; Evans 2015, 138-41.)
Eräs aikamme tunnetuimmista Uuden testamentin tukijoista tiivistää asian samantapaisesti:
Juutalaiset välttivät sianlihaa ja muuta lihaa, jota ei ollut valmistettu oikealla tavalla, pidättäytyivät työstä sapattina ja välttivät toimintoja ja paikkoja, jotka olivat moraalisesti ja rituaalisesti epäilyttäviä. Uskonnolliset juutalaiset välttivät julkisia kylpylöitä, bordelleja, areenoita, pakanapyhäkköjä ja -temppeleitä sekä prostituoituja, jotka kuuluivat joskus näihin laitoksiin. Juutalaiset kaupungit eivät yleensä pystyttäneet tällaisia rakennuksia eivätkä sallineet tällaista toimintaa… Itse asiassa Israelissa pyrkimys puhtauteen oli vielä suurempi. Sen lisäksi, etteivät juutalaiset kaupungit ja kylät suvainneet tällaisia rakennuksia ja toimintoja, ne pyrkivät myös välttämään tai ainakin rajoittamaan pakanallista vaikutusta, esimerkiksi kolikkoja, joissa oli Rooman keisarin kuva ja joissa keisaria nimitettiin ”jumalaksi” tai ”jumalan pojaksi”, ja kreikkalais-roomalaisten jumalien patsaita… Tällaisten pakanallisten esineiden läsnäolo saastutti maan. (Evans 2015, 133.)
On totta, että esimerkiksi kreikankieli oli levinnyt laajalle, jopa Israeliin, mutta tämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että hellenismi oli vaikuttanut juutalaisten uskonnonharjoittamiseen. Myös Nasaretin lähellä ollut suurkaupunki Sepforis oli läpikotaisin juutalainen kaupunki, kuten yllä on tullut esille. Ei myöskään saa unohtaa, että 150 vuotta ennen Jeesusta juutalaiset olivat käyneet pitkän ja verisen taistelun hasmonealaisen suvun johdolla Antiokhus Epifanes 4:sta vastaan juutalaisen uskonnon ja elämän säilyttämiseksi (ks. 2. Makkabilaiskirja). Monet olivat mieluummin kuolleet kuin astuneet pois juutalaisten traditioiden pitämisestä. Jeesuksen aikana näitä henkilöitä pidettiin uskon sankareina. (Evans 2015, 136.)
On siis pidettävä mielessä, että Jeesus eli Galileassa, Pohjois-Israelissa ensimmäisen vuosisadan ensimmäiset kolme vuosikymmentä. Jeesuksen ympäristö oli läpikotaisin juutalainen. Hänen kotikylänsä Nasaret oli todella pieni (200-400 asukasta). Siellä ei ollut lainkaan pakanallisia temppeleitä, eikä kouluja, eikä ole todisteita siitä, että siellä olisi elänyt ainuttakaan ei-juutalaista. Pienuudesta huolimatta kylässä oli synagoga. Tästä huolimatta kylä oli vireä. Arkeologit ovat löytäneet sieltä viinitarhoja, viinipuristimia, merkkejä oliiviöljyn valmistamisesta ja kivien muuraamisesta. Kylän talous oli vireä ja työtä oli saatavilla. (Evans 2015, 119.)
Miten selität nämä?
Lopuksi voimme nostaa esiin neljä asiaa, jotka ovat selkeästi mukana siinä suuressa Jeesus-kertomuksessa, josta voimme lukea Uudesta testamentista, mutta joita on todella hankala selittää mitenkään muuten, kuin että ne todella tapahtuivat. On nimittäin kummallista, että joukko juutalaisia alkoi palvoa Jeesusta Jumalana. Tämä ei ollut mahdollista klassisessa juutalaisuudessa.
(1) Ensinnäkin tavanomainen messiasodotus juutalaisten keskuudessa oli messias, joka olisi sotilaallinen ja poliittinen hahmo, joka nousi Rooman valtaa vastaan. Jeesus oli kaukana tällaisesta messiaasta. Kaiken huipuksi hän antoi ristiinnaulita itsensä! On hankala kuvitella ainoatakaan juutalaista keksimässä tällaista kertomusta.
(2) Toiseksi juutalaiset odottivat messiasta, joka tulisi uudistamaan kansan jumalanpalveluksen ja tulisi noudattamaan tarkasti Mooseksen lakia. Kuitenkin, Jeesuksen suurimmat vastustajat läpi evankeliumeiden ovat kansan uskonnolliset johtajat. He joutuivat Jeesuksen kanssa useaan konfliktiin, koska Jeesus ei näyttänyt arvostavan tiettyjä juutalaisille tärkeitä traditioita. Kaiken lisäksi Jeesus hengasi syntisten, prostituoitujen ja veronkerääjien kanssa ja hän osoitti suurta kunnioitusta naisia kohtaan, joka oli ajalle epätyypillistä.
(3) Kolmanneksi opetuslapset väittivät, että Jeesus oli ylösnoussut. Kuitenkin opetus yksilöihmisestä kokemassa ylösnousemusta keskellä historiaa oli juutalaisille täysin vieras.
(4) Neljänneksi voimme kiinnittää huomiota siihen, että yleensä myyteissä ja legendoissa niiden perustajahahmot kuvataan hyvin positiivisessa valossa. Evankeliumit kuitenkin kuvaavat opetuslapset hyvin usein valossa, joka on päinvastainen. (Boyd & Eddy 2007, 36-37.)
Gregory Boyd ja Paul Eddy ovat argumentoineet, että juutalaisuus ensimmäisellä vuosisalla ei ollut lainkaan hedelmällinen kasvualusta pakanallisille myyteille ja ajatuksille. Tilanne on Jeesuksen kohdalla vielä hankalampi, koska hänen äiti, veljet ja läheiset seuraajat olivat edelleen elossa kertomusten muotoutuessa. Olen toisessa kirjoituksessa osoittanut, että pakanamaailman kuolevat ja henkiinheräävät jumalat eivät vaikuttaneet Jeesus-traditioihin ja niiden kehittymiseen. (Ks. otsikon 3 alta ”pakanakulttuurit”.)
Viitteet
1 On otettava huomioon evankeliumeiden ja Apostolien tekojen kirjallisuusluonne. Evankeliumit ovat elämäkertoja. Yksikään näistä teoksista ei ole mytologiaa tai muita keksittyjä kertomuksia. Alkuseurakunta piti muutenkin perususkokemuksena, että tapahtumat olivat tapahtuneet todellisessa elämässä heidän aikanaan (Room. 15:19; 2. Kor. 12:12; Gal. 3:5; 1. Tess. 5:20). Apolloniuksesta kertova teos ei ole tässä mielessä historiallinen. (Keener 2011, 69; Bock 2012, 72. Myös Bauckham [2017, 133, n. 13] pitää Philostratuksen teosta nimenomaan kilpailevana teoksena varhaisemmille evankeliumeille.)
2 On todettava, että vaikka yhteneviä ihmeitä löytyisikin, se ei vielä tarkoita sitä, että UT:n ihmeet täytyy hylätä. Ne ovat molemmat hyvinkin voineet olla yliluonnollisia ihmeitä eikä niiden tarvitse sulkea pois toisiaan. Tämä oli tyypillinen tapa varhaisilla apologeetoilla suhtautua asiaan. Jos otamme vastaavan esimerkin historiasta, niin olisi tyhmää sanoa, että koska skotlantilaisen vapaustaistelijan William (Braveheart) Wallacen (1270-1305) elämä sopii monella tavalla antiikin myyttisiin hahmoihin, hän ei ollut historiallinen henkilö, eikä tehnyt niitä asioita, joita hänen väitetään tehneen. (Boyd & Eddy 2007, 55.)