Kirjoittaja Janne Saarela
Apogryfiset evankeliumit ovat apostolien nimiin ensimmäisillä vuosisadoilla väärennettyjä evankeliumeita. Mikään niistä ei ole toisen vuosisadan jälkipuoliskoa varhaisempi. Vaikka ne eivät ole kovin arvokkaita lähteitä Jeesuksen elämää tutkittaessa, kirkkohistorioitsijalle ne antavat tärkeää tietoa tuon ajan kilpailevista opeista. Kristillinen seurakunta vastusti niitä ensimmäsinä vuosisatoina, sillä moniin niistä vaikutti syvästi pakanallinen gnostilainen filosofia.
William Lane Craig, 2012, 195.
JOHDANTO
Jeesus syntyi noin seitsemän vuotta ennen ajanlaskumme alkua ja hänet tapettiin Jerusalemissa huhtikuussa vuonna 30. Jeesus ei siis syntynyt vuonna 0, vaikka ajanlaskumme niin olettaakin. Syy ajanlaskumme virheellisestä ajankohdasta palautuu erääseen munkkiin nimeltä Dionysius Exiguus (470–544 jKr.), joka teki ainakin neljän vuoden laskuvirheen laskiessaan Jeesuksen syntymän ajankohtaa. Todellisuudessa Jeesus syntyi joskus 7-4 eKr. (Meier 1991, 416.)
Jeesuksella oli 12 opetuslasta ja paljon muitakin seuraajia. Hänen kuolemansa jälkeen hänen opetuksistaan ja teoistaan liikkui paljon suullisia traditioita. Joitain vuosikymmeniä myöhemmin Jeesuksen elämästä, opetuksista, kuolemasta ja ylösnousemuksesta kertovia teoksia ilmestyi kirjoitettuna. Nämä ovat Uuden testamentin neljä evankeliumia (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes). Tutkijoiden näkemys evankeliumeiden syntyajankohdasta vaihtelee; joidenkin mukaan Markus kirjoitti 50-luvulla, Matteus ja Luukas noin vuonna 60 ja Johannes vuoden 90 paikkeilla. Toiset tutkijat taas sanovat, että Markus kirjoitti vuoden 70 tienoilla, Matteus ja Luukas joskus 80-luvulla ja Johannes 90-luvulla. Evankeliumeiden ohella tärkeää materiaalia on säilynyt myös Paavalilta, joka kirjoitti kirjeensä vuosien 49–65 välisenä aikana. (Olen käsitellyt neljän evankeliumin arvovaltaisen aseman vakiintumista mm. täällä.)
Lähteet, joita evankeliumeiden kirjoittajilla oli käytössä, palautuvat tietysti tätä vanhempaan aikaan. Uudessa testamentissa onkin runsaasti traditioita, jotka ovat syntyneet hyvin varhain. Yksi kuuluisa esimerkki löytyy Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Korinttilaisille (15:1–11). Luvun 15 alussa Paavali lainaa traditioita, jonka mukaan Jeesus kuoli, haudattiin ja nousi ylös, ja jonka jälkeen hän ilmestyi opetuslapsilleen ja monelle muulle. Tämä traditio on peräisin 30-luvulta, todennäköisesti sen alusta. Tällaiset esimerkit osoittavat vääräksi sellaisen ajatuksen, että tietomme Jeesuksen elämästä tulee pelkästään vuosikymmeniä myöhemmin. Pääpointti on siis se, että vaikka evankeliumit kirjoitettiin muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, (a) ne perustuvat hyvin vanhoille traditioille, joita (b) valvottiin silminnäkijöiden toimesta.
Tässä yhteydessä kannattaa huomata, että tämä oli aika, jolloin Jeesuksen opetuslapset olivat vielä elossa ja heillä oli vaikutusvaltainen asema varhaisessa seurakunnassa. Olisi ollut hyvin vaikea saada julkaistuksi teosta, jossa annettaisiin väärä kuva Jeesuksen elämästä. Tämän tekstin pääväite onkin, että tällainen vääristynyt kuva alkoi muodostua apostoleiden kuoltua, heti toisella vuosisadalla. Syntyi useita teoksia, joista osa kantaa valheellisesti apostoleiden nimeä. Varhaisimmat näistä teoksista ajoitetaan noin vuoden 140 nurkille. (Ks. Evans 2015, 61–68.)
Näissä kahdessa kirjoutuksessa käsitellään juuri näitä myöhemmin syntyneitä teoksia, joista osa on valheellisesti laitettu jonkun apostolin nimiin. Olen nimennyt tekstin ”kadonneiksi evankeliumeiksi” juuri siitä syystä, että moni niistä on tullut uudelleen päivänvaloon vasta hiljattain.
UUDEN TESTAMENTIN APOGRYFIT
Uuden testamentin apogryfiset teokset (kirj. ”kätketty”) kattavat monenlaisia tekstejä toiselta vuosisadalta aina yhdeksännelle vuosisadalle. Osa teoksista kantaa evankeliumin nimeä. Isoa osaa materiaalista ei kuitenkaan voida laittaa tämän otsikon alle. Ongelmia tuottaa ylipäätään eri teosten luokittelu tiettyjen titteleiden alle. Siksi käytän tässä titteliä ”Uuden testamentin apogryfit”. Ehdottoman suurin osa tutkijoista ajattelee, että näillä teoksilla ei ole oikeutetusti kanonista arvoa. (Van Voorst 2000, 203.) Kaanonilla tarkoitetaan niitä kirjoja, jotka ovat päätyneet Uuteen testamenttiin.
Tom Holmenin (2010, 179–80) mukaan nimitys ”Uuden testamentin apogryfit” on hieman harhaanjohtava nimitys. Verrattuna Vanhan testamentin apogryfisiin teoksiin (joista Holmen on kirjoittanut erinomaisen johdantokirjan), Uuden testamentin apogryfit eroavat seuraavilla tavoilla:
- Ne eivät ole koskaan kuuluneet Uuteen testamenttiin, mutta Vanhan testamentin apogryfit kuuluivat Septuagintaan eli Vanhan testamentin kreikankieliseen versioon.
- Ne eivät muodosta omaa kirjakokoelmaa kuten Vanhan testamentin apogryfikirjat.
- Ne eivät ole koskaan laajana joukkona kuuluneet kristillisten seurakuntien saarnapulpetteihin. Yksikään niistä ei myöskään ole saavuttanut arvovaltaista ja kaikkien hyväksymää asemaa.
- Ne eivät ole Martti Lutherin tai muiden merkittävien varhaisseurakunnan opettajien mukaan hyviä ja hyödyllisiä kirjoja luettavaksi kuten Vanhan testamentin apogryfit.
Dan Brownin menestysromaanissa Da Vinci -koodi (luku 53) on professori Teabingin suulla esitetty kommentti, jonka mukaan neljä evankeliumia valittiin Uuteen testamenttiin 80 muun evankeliumin joukosta. Tässä lauseessa mikään ei pidä paikkansa. Sen väärän väitteen lisäksi, että evankeliumit olisi valittu muiden evankeliumeiden joukosta, ”muita evankeliumeita” ei koskaan ole ollut näin montaa. Nykyään tutkijat puhuvat noin 30 muusta teoksesta, jotka kantavat jollain tavalla evankeliumin nimeä (Evans 2015, 74; Dunderberg 2005a, 473). Viisi niistä on saanut mediassa erityisen paljon huomiota: Tuomaan evankeliumi, Pietarin evankeliumi, Egertonin papyrus 2 (tai Egerton evankeliumi), Marian evankelimi ja Markuksen salainen evankeliumi. Tulen näissä teksteissä käsittelemään näitä kaikkia. Näiden lisäksi olen päättänyt ottaa käsittelyyn kuusi muutakin teosta: Filippoksen evankeliumi, Jaakobin protoevankeliumi, Tuomaan lapsuusevankeliumi, The Ascents of James, Totuuden evankeliumi ja Juudaksen evankeliumi. Viimeisenä aiheena käsittelen Agrafa-lausumia, jotka eivät suoranaisesti ole yhtenäinen teos, vaan irrallinen kokoelma väitettyjä Jeesuksen lausumia.
Ennen suoranaista asiaan hyppäämistä on kuitenkin rakennettava jonkinlainen pohja. Meidän täytyy palata ajassa vuoteen 1945 jolloin muutama talonpoika löysi ruukun, josta paljastui 1600 vuotta vanhoja teoksia. Näiden teosten takana oleva tarina on kerrottava, että lukija saa otteen siitä, mistä suurimmassa osassa näiden tekstien teoksista on kysymys.
NAG HAMMADIN LÖYTÖ
Muutamat egyptiläiset talonpojat löysivät vuonna 1945 läheltä Nag Hammadin kylää suuren ruukun, jossa oli kolmetoista muinaista papyruskoodeksia eli kirjaa nahkakansien sisällä. Niiden sisältö yhdessä on reilu 1000 sivua. Suurin osa teoksista on vieläpä varsin hyvässä kunnossa. Jokaisessa kirjassa oli useita teoksia; teoksia löytyi kaiken kaikkiaan noin 50. Ne kaikki on kirjoitettu koptin kielellä vuosien 350–380 jKr. välillä. (Koptin kieli oli muinaisen egyptiläisen kielen viimeinen kehitysaste. Sitä kirjoitettiin kreikan aakkosilla.)
Ruukku ei sisältänyt pelkästään kristillisiä teoksia. Jotkut teokset ovat pakanallisia ja esimerkiksi Platonin teoksesta ”Valtio” löytyy lyhyt maininta. Toiset teokset ovat juutalaisia, mutta monet selvästi kristillisiä. Ehdottoman suuri osa löydöistä ei vaikuta millään tavalla Uuden testamentin tutkimukseen.
Yksi asia on kuitenkin selvä: kaikki Nag Hammadista löydetty ”kristillinen” materiaali on peräisin gnostilaiselta ryhmältä. Ennen tätä löytöä kaikki tiedot tästä liikkeestä tulivat yksinomaan kristillisiltä kirjoittajilta, jotka vastustivat sitä. Nyt tutkijat pääsivät analysoimaan liikettä heidän omien kirjoitustensa kautta. Koska Nag Hammadin teokset ovat selkeästi gnostilaisia, lukijan on syytä olla perillä siitä, mistä on kysymys. (France 1988, 60; Dunderberg 2005b, 14—16; Van Voorst 2000, 186; Meier 1991, 123.)
Gnostilaisuus
Koska asia saattaa olla aluksi melko
hankala, on syytä osoittaa lyhyellä taulukolla suurimmat näkemyserot
klassisen kristinuskon ja gnostilaisuuden välillä, ennen kuin kerron
aiheesta tarkemmin (Gonzalez 2010, 70-73):
| Kristillinen näkemys | Gnostilainen näkemys |
| 1 Kaikki aineellinen on hyvää. | 1 Kaikki aineellinen on pahaa. |
| 2 Ihminen on kokonaisuus, jonka Jumala loi läpeensä hyväksi. Ruumis on hyvä. | 2 Ihminen on todellisuudessa ikuinen henki, joka on vankilassa pahassa ruumiissaan. |
| 3 Lopullinen tavoite on ruumiin ylösnousemus. Maailma on oikea kotimme. | 3 Lopullinen tavoite on hengen pakeneminen ruumiista. Maailma ei ole meidän oikea kotimme. |
| 4 Alussa Jumala loi aineellisen maailman. Tämä oli Hänen suunnitelmansa. | 4 Alunperin kaikki oli vain hengellistä, eikä Kaikkein Korkeimmalla ollut koskaan aikomusta luoda maailmaa. Tämä Korkein olento ei luonut maailmaa, vaan sen loi alempi olento. |
| 5 Jumalan Pojan on synnyttävä maailmaan ja kuoltava sen syntien puolesta. Kysymys ei ole tietämättömyydestä, kysymys on moraalinen. | 5 Hengellisen viestintuojan täytyy tulla maailmaan tuomaan tieto asioiden oikeasta tilasta niille, jotka ovat ruumiin vankilassa. |
| 6 Jeesuksessa Jumala syntyy todelliseksi ihmiseksi. | 6 Jeesus on taivaallinen vapauttaja, mutta koska ruumis on paha, hänellä ei todellisuudessa ollut ruumista. ”Doketismi”. |
Nyt aiheesta hieman tarkemmin…
Muinaisten teosten lukeminen on osoittanut, että toisella ja kolmannella vuosisadalla kristinuskosta oli liikkeellä erilaisia muotoja – vaikka on todennäköisesti väärin puhua eri muodoista, koska näkemykset eroavat liian suuresti. Yksi merkittävä ryhmittymä oli gnostilainen kristillisyys. Kun kristinuskosta tuli virallinen uskonto, gnostilaisuus alkoi kuitenkin jäädä pahasti alakynteen. Milanon piispan Abrosiuksen kirjeestä keisari Theodosius 1:lle vuodelta 388 osoittaa, että gnostilaisia ryhmiä oli tällöin vielä olemassa.
Taistelu gnostilaisuutta vastaan oli kuitenkin alkanut jo pari sataa vuotta aiemmin. Merkittävin henkilö oli Irenaeus (n. 130—202 jKr). Hän kirjoitti 180-luvulla viisi-osaisen teoksen ”Harhaoppeja vastaan” (adversus haereses). 200-luvulla myös monet muut kristilliset kirjoittajat tuomitsivat gnostilaisuuden harhaoppina. Näitä olivat mm. Tertullianus (n. 155—230 jKr.), Hippolytos Roomalainen (n. 170-235 jKr.), Kleemens Alexandrialainen (n. 150—216 jKr.) ja Origenes (n. 185–254 jKr.). Koska gnostilaisuus tuomittiin harhaopiksi, heidän tekstejään säilyi vain poikkeustapauksissa niiden tuhoamisen vuoksi. Kuva gnostilaisista perustuikin yksinomaan edellä mainittujen kirjoittajien teoksiin. Teoksista ei ole kuitenkaan saanut aina kovin yksityiskohtaista tietoa. Uudet tekstilöydöt, joista Nag Hammadin kirjasto on merkittävin, ovat antaneet tarkempaa kuvaa gnostilaisuudesta. Nyt avautui mahdollisuus lukea heidän itse kirjoittamia ajatuksiaan. (Dunderberg 2005b, 11—13.)
Gnostilaisuus syntyi toisen vuosisadan alkupuolella. Liike oli uskonnollis-filosofinen suuntaus, jossa yhdisteltiin kristinuskoa, hellenistisiä mysteeriuskontoja ja kansanfilosofioita. Gnostilaisia kristittyjä oli ilmeisesti melkoinen määrä, varsinkin Egyptissä. Oikeaoppinen kristillisyys otti gnostilaisuuden kanssa rajusti yhteen. Tästä todisteena ovat edellämainittujen kirkkoisien vihamieliset kirjoitukset heitä vastaan.
Syy siihen, että kirkkoisät uhrasivat paljon aikaansa tämän ryhmän pommittamiseen oli se, että gnostilaisuus vääristi kristillisen opin liian pahasti. Gnostilainen maailmankuva oli dualistinen. Tämä tarkoitti sitä, että kaiken aineellisen ja hengellisen välillä nähtiin olevan jyrkkä ero ja aineellinen maailma nähtiin negatiivisessa valossa, pahana; mukaan lukien ihmisruumis. Tällaisen näkemyksen takana on tietenkin olemassa suuri kertomus, jota käsitellään paljon gnostilaisissa teoksissa.
Gnostilaisten mukaan (hyvän ja ainoan) Jumalan läsnäolossa asuu ikuisia olentoja, ainooneja. Yksi ikuisista olennoista, Viisaus, rikkoo tämän järjestyksen ja hän haluaa luoda jotain ominpäin. Hän tekee demiurgin, joka kuitenkin jää epätäydelliseksi, ja hänet täytyy karkottaa Jumalan täydellisen maailman ulkopuolelle. Siellä demiurgi luo itselleen apureita ja lopuksi näkyvän maailman. Koska hän on epätäydellinen, myöskin hänen luomansa maailma on epätäydellinen. Silti kaikessa heijastuu todellisen Jumalan maailma. Viisaus nimittäin osallistuu maailman luomiseen demiurgin tietämättä ja käyttää tätä vain välikappaleena. Näin ollen maailman luomisesta ei ole vastuussa Jumala, vaan alempi luoja-jumala, demiurgi. (Dunderberg 2005b, 19—21.)
Ihmisellä on maailmassa poikkeusasema. Ruumis on peräisin demiurgilta, mutta ihmisen sisällä oleva henki on peräisin todelliselta hyvältä Jumalalta. Ihminen on siis todellisuudessa demiurgin yläpuolella, mutta hän ei vain tiedä sitä. Tästä syystä demiurgi kadehtii ihmisiä ja yrittää tuhota heidän sisällään asuvan hengen. Ruumiin tarkoitus on saada ihminen unohtamaan taivaallinen alkuperänsä. Myös seksuaalisuus on peräisin demiurgilta. Gnostilaisten teoksissa ihminen on kuin Prinsessa Ruusunen; hän nukkuu unohduksen unta, josta hänet täytyy herättää. Siinä missä Prinsessa Ruusunen kaipaa suudelmaa, gnostikoiden mukaan ihminen täytyy saada muistamaan taivaallinen alkuperänsä. Herättäjänä toimii todellisen Jumalan luota alastuleva ilmoittaja. Kristillis-gnostilaisissa teoksissa juuri Jeesus on tämä hahmo.
Ihmiset eivät siis todellisuudessa tarvinneet sovitusta (kuten kristinusko korostaa), vaan salaista tietoa taivaallisesta alkuperästään. Ruumiin ylönsousemus kiellettiin — sitä ei haluttu! Ei ole täten ihme, että gnostilaisesta näkökulmasta myöskään hyvä Jumala ei voi mitenkään syntyä ihmiseksi. Hän tunkeutuu tähän maailmaan jumalallisena pelastajana, mutta hän ei voi ottaa itselleen täydellistä ihmisyyttä. Esimerkiksi Valentinos, joka oli gnostilaisen ryhmän johtohahmo toisen vuosisadan loppupuolella, opetti, että Kristus söi ja joi, mutta ei koskaa ulostanut! Ihmisen muodossa Jeesus tarjoaa ihmisille oikeaa tietoa, joka johtaa vapautukseen. Tämä tieto vapauttaa ihmisen pahasta maailmasta. Tämä näkemys myös johtaa siihen, että Jeesuksen maanpäällinen elämä ja ristinkuolema ovat vain välttämätön paha. Ainoastaan Jeesuksen opetuksilla oli merkitystä. Tämä selittää sen, että gnostilaisissa teoksissa, kuten Tuomaan evankeliumissa, ei ole juuri lainkaan kerrontaa; ne ovat pelkkää opetusta ikään kuin irti otettuina historiasta. Tällaisista teoksista on siten turha odottaa luotettavaa historiallista tietoa Jeesuksesta. Teoriassa ne ovat kuitenkin voineet tallettaa joitain Jeesuksen aitoja opetuksia. Mutta kuten tulemme näkemään, tässäkin kohden tutkijat ovat yleensä melko skeptisiä. (France 1988, 62-64; Eskola 2005; Bock & Wallace 2007, 83; Eskola 2015.)
Gnostilaisuus ei ollut homogeeninen ryhmittymä, vaan sillä oli eri muotoja. Nag Hammadin kirjaston perusteella merkittävimmät suuntaukset olivat valentinolainen kristillisyys sekä setiläinen gnostilaisuus. Kirjaston teokset jakautuvat seuraavasti:
Valentinolaisia teoksia:
- Apostoli Paavalin rukous
- Totuuden evankeliumi
- Tutkielma ylösnousemuksesta
- Kolmiosainen tutkielma
- Filippoksen evankeliumi
- Ensimmäinen Jaakobin ilmestys
- Tulkinta tiedosta
- Valentinolainen kirjoitus
Setiläisiä teoksia:
- Johanneksen salainen kirja
- Hallitsijoiden olemus
- Egyptiläisten evankeliumi
- Aadamin ilmestys
- Setin kolme kivitaulua
- Zostrianos
- Melkisedek
- Norean ajatus
- Marsanes
- Allogenes
- Kolmimuotoinen Protennoia
Valentinolainen muoto esiintyy kirkkoisien teoksissa ja se tunnettiin jo niiden perusteella. Mielenkiintoista on, että noin vuodelta 170 peräisin oleva Muratorin kaanon mainitsee joitain Valentinuksen kirjoituksia, kun se ottaa kantaa niihin teoksiin, jotka eivät pääse mukaan Uuden tesatementin kaanoniin (Metzger 1996, 197). Setiläinen gnostilaisuus sen sijaan tuli tutuksi vasta Nag Hammadin löydön jälkeen. Se on jopa voinut olla klassinen gnostilaisuuden suuntaus, josta mm. valentinolainen malli kehittyi. (Dunderberg 2005b, 21—22.)
Mainittakoon, että vaikka jo toisella vuosisadalla oli liikenteessä monia ryhmittymiä, gnostilaisuus ei koskaan todella kilpaillut aidon kristinuskon kanssa siitä, kumpi voittaa. Se oli pienten ryhmien harrastus, eikä se koskaan uhannut apostolisen uskon asemaa. (Eskola 2015.)
Kuten totesin, näissä kahdessa kirjoituksessa ei käsitellä lähimainkaan kaikkia edellä mainittuja teoksia. Suosittelen lukijaa perehtymään suomenkieliseen teokseen ”Nag Hammadin käteketty viisaus”. Teoksessa ovat kaikki kirjat käännettynä suomeksi ja asiantuntijat ovat kirjoittaneet niihin lyhyen johdannon.
Tuomaan evankeliumi
Tuomaan evankeliumi on yksi kuuluisimpia Uuden testamentin ulkopuolisia teoksia. Amerikassa vaikuttava Jeesus-seminaari kutsuu sitä viidenneksi evankeliumiksi. (Jeesus-seminaarin jäsenet edustavat tutkijaryhmässä vasenta laitaa ja heidän näkemyksensä ovat marginaalissa. Ikävä kyllä media kiinnittää usein huomiota heidän sanomisiinsa, koska ne ovat ”mediaseksikkäitä”.) Teos oli yksi tärkeimpiä ruukusta löytyneitä teoksia.
Teos alkaa sanoilla ”Nämä ovat ne salaiset sanat, jotka elävä Jeesus puhui ja Juudas eli Tuomas kirjoitti”. Teos päättyy sanoihin ”evankeliumi Tuomaan mukaan”. 200-300 luvuilla kirkkoisät tunsivat kyseisen teoksen. Kun tutkijat pääsivät analysoimaan teosta, sen huomattiin sisältävän 114 lausumaa. Useimmat näistä ovat teoksen mukaan peräisin Jeesukselta. Samaan aikaan huomattiin, että evankeliumista oli itse asiassa löydetty käsikirjoitus jo 1890-luvulla, Oksyrkhynkhos-nimisestä paikasta, joka on Egyptissä. (Lue paikan merkityksestä tarkemmin viitteestä.) [1] Kolme kreikankielistä papyruksen palasta (lyhenne P.Oxy) julkaistiin vuosisadan vaihteessa ja niiden järjestysnumero on 1, 654 ja 655. Ne sisältävät noin 20% Tuomaan evankeliumista. Näiden papyrusten syntyajankohta on vuosien 200–300 jKr. välissä. (Evans 2015, 74–75; Holmen 2010, 185.) Papyrus 1 sisältää Tuomaan evankeliumin lausumat 26–30, 77, 31–33. Papyrus 654 sisältää lausumat 1–7 ja papyrus 655 lausumat 24, 36–39, 77. (Meier 1991, 125: Uro & Marjanen 2005, 316–19 ovat kääntäneet nämä suomeksi.)
Teoksessa on useita puheenvuoroja, jotka eivät avaudu helposti länsimaalaisille lukijoille. Monilla lausumilla on ollut gnostikoille erityinen merkitys. Esimerkiksi eräässä kohdassa Jeesus sanoo opetuslapsille: ”Jos teiltä kysytään, mistä olette tulleet, niin vastatkaa ’me olemme tulleet valosta, paikasta jossa valo syntyy itsestään’. Se asettui paikalleen ja ilmestyi heidän kuvassaan.” Lauseessa 114 Jeesus kertoo, että naiset, jotka muuttavat itsensä mieheksi, pääsevät Jumalan valtakuntaan. Mainita kuulostaa oudolta, mutta se aukeaa, kun otamme huomioon gnostilaisten uskonnollisen käsityksen. Gnostikoiden mukaan alkuperäisessä jumaluudessa sukupuolet olivat nimittäin yhdistyneet. Kyseessä oli siis androgyyninen miehen ja naisen yhdistelmä. Gnostilainen evankeliumi merkitsi paluuta tällaiseen alkuperäiseen androgyyniseen tilaan. (Eskola 2005, 29, 36.)
Lyhyesti sanottuna evankeliumi on suunnattu hengelliselle valiojoukolle. Evankeliumi väittää sisältävän ne salaiset sanat, jotka Jeesus välitti opetuslapselleen, Tuomaalle. Gnostilaisuus näkyy siinä, että teoksessa korostetaan tietoa ja tietämistä.
Koska evankeliumi kirjoitettiin?
Lienee selvää, että olennainen osa teoksen painosta määräytyy sen mukaan, koska se on kirjoitettu. Kuten totesin, löydetyt käsikirjoitukset ovat 200–300-luvulta, mutta nämä ovat vain alkuperäisen teoksen kopioita. Todisteet viittavat vahvasti siihen, että teos kirjoitettiin vuosien 175–180 jKr. välisenä aikana. Tutkijoiden analyysi on joissain kohden todella pikkutarkkaa, mutta pääpointit ovat seuraavat:
- Kirjoittaja tuntee Uuden testamentin evankeliumeita ja käyttää niitä hyväkseen. Teos itse asiassa lainaa puolta Uuden testamentin teksteistä (Matteus, Markus, Luukas, Johannes, Apostolien teot, Roomalaiskirje, 1. ja 2. Korinttilaiskirje, Galatalaiskirje, Efesolaiskirje, Kolossalaiskirje, 1. Tessalonikalaiskirje, 1. Timoteus kirje, Heprealaiskirje ja Ilmestyskirja. Holmen 2010, 186). Se yhdistelee Uuden testamentin aineistoa apogryfisten teosten kanssa. Teos on saanut vaikutteita nimenomaan olemassaolevista evankeliumeista, ei niiden taustalla olevista vanhoista traditioista.
- Sen aineistossa näkyy merkkejä muutoksista, joita evankeliumiteksteihin tehtiin myöhemmin.
- Kirjoittaja osoittaa tuntevansa itäiselle, syyrialaiselle kristinuskolle ominaisia piirteitä. Nämä syntyivät kuitenkin vasta toisen vuosisadan puolivälissä. Tällöin syntyi mm. teos, jota kutsutaan Tatianoksen Diatessaroniksi. Tämä teos yhdisti kaikki Uuden testamentin neljä evankeliumia ja teki niistä harmonisen kokonaisuuden. Tämä osoittaa, että Tuomaan evankeliumi on syntynyt itäisessä Syyriassa. Nicholas Perrin tutkimusten mukaan teos on alunperin kirjoitettu syyriaksi, ei kreikaksi, kuten usein oletetaan. Myös tämä huomio tukee sitä, että teos on myöhäinen toisen vuosisadan teksti. (Evans (2015, 72–94) käsittelee aihetta yksityiskohtaisesti. Näin ollen sekä Nag Hammadista löytynyt koptin kielinen teksti että kreikan kieliset papurukset olisivat vain käännöksiä. Ks. myös Holmen 2010, 185–90.)
Myös John P. Meier (1991, 139) toteaa analyysinsä jälkeen, että Tuomaan evankeliumi on riippuvainen kanonisista evankeliumeista ja se on peräisin toiselta vuosisadalta. Lisäksi se on selvästi gnostilainen. Teos ei todennäköisesti sisällä luotettavaa tietoa Jeesuksesta. On myös merkille pantavaa, että Tuomaan evankeliumia ei mainita yhdessäkään varhaisessa kanonisten kirjojen luettelossa. Sitä ei myöskään löydy ainoastakaan Uuden testamentin sisältävästä käsikirjoituksesta. (Ks. Ahvio 2015, 93.) Tunnetun kirjan ”The Jesus Quest” kirjoittanut Ben Witherington kirjoittaa:
Kun me sovellamme historialliskriittisiä metodeja Tuomaan evankeliumiin, suurin osa tutkijoista on tullut siihen johtopäätökseen, että evankeliumi on kirjoitettu myöhemmin kuin kanoniset evankeliumit, se on vahvasti niistä riippuvainen ja se heijastaa monella tavalla gnostilaista teologiaa, joka ei ollut läsnä kanonisissa evankeliumeissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö se voisi joissain kohden sisältää yksittäisiä aitoja Jeesuksen lausumia, joita ei ole säilynyt kanonisissa evankeliumeissa. (1995, 254.)
Vaikka Tuomaan evankeliumi lienee tunnetuin UT:n ulkopuolinen teos, paljon muitakin kirjoituksia on säilynyt. Näitä käsitellään seuraavassa osassa.
Viitteet
1 Oksyrkhynkhos on kaupunki Egyptissä, joka sijaitsee noin 160km Kairosta etelään Niilin pääjuoksun länsipuolella. Nimi tarkoittaa terävänokkaista kalaa. (Tämä kalalaji söi egyptiläisen mytologian mukaan Osiriksen peniksen!) Hellenistisenä aikana se oli Egyptin kolmanneksi suurin kaupunki. Siellä oli monia tärkeitä kirkkoja ja luostareita. Arabit valloittivat sen vuonna 641 ja kaupunki hylättiin.
Yli tuhannen vuoden ajan kaupungin asukkaat heittivät erilaista tavaraa kaatopaikalle, joka aikojen kuluessa peittyi hiekalla. Sinne päätyi mm. huomattava määrä erilaista papyrusta eri aloilta. Vuonna 1882 Egypti joutui Brittien vallan alle ja brittiläiset arkeologit alkoivat tehdä siellä runsaasti tutkimusta 1800-luvun lopussa. Bernard Grenfell ja Arthur Hunt Oxfordin yliopistosta huomasivat, että paikka pursuaa papyruksia. Noin 10% papyruksista edustaa kirjallisuutta, muut ovat sekaista politiikkaan ja arkielämään liittyvää tekstiä. Edellämainitut kaverit löysivät mm. tuntemattoman teoksen, joka myöhemmin paljastui Tuomaan evankeliumiksi. Lisäksi sieltä löytyi Barukin ilmestys, Heprealaisten evankeliumi, Hermaan paimen ja yksi Irenaeuksen teos. Tämän lisäksi löydettiin kristillisiä hymnejä, rukouksia ja kirjeitä. (Wikipedia: Oksyrkhynkhos. Viitattu 18.1.2016.) Paikka on esillä myös dokumentin Bible Huntersin 2-osassa, joka on nähtävissä mm. Viaplayssa.