Onko Jeesuksesta varhaisia mainintoja Uuden testamentin ulkopuolella?

Kirjoittaja Janne Saarela

Päivitetty 4.7.2018

ALUSTUS

Tämä kirjoituksen otsikkona ei ole ”oliko Jeesus historiallinen henkilö?”, vaan ”onko Jeesuksesta varhaisia mainintoja Uuden testamentin ulkopuolella?” Joku voi ihmetellä otsikon asettelua, mutta selitys on yksinkertainen: kysymystä Jeesuksen historiallisuudesta ei ratkaista sillä, onko hänestä jäänyt mainintoja Uuden testamentin ulkopuolelle vai ei. Ei tietenkään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Uuden testamentin ulkopuolisilla teksteillä ei ole painoarvoa kysymyksen kanssa: niillä on! Pointtini on siinä, että monet lähtevät liikkeelle täysin väärästä lähtökohdasta olettamalla että Uusi testamentti ei ole todellista historiaa ja sen lähteisiin ei voi luottaa toisin kuin ”muihin lähteisiin”. Mitä tulee Jeesuksen historiallisuuteen, allekirjoittanut ei tiedä ainoatakaan vakavasti otettavaa historioitsijaa, joka kyseenalaistaisi tämän päivänselvän asian. [Ks. kuitenkin viite 1] Antiikin ajan lähteistä ei myöskään löydy ainoatakaan mainintaa, jossa jonkun olisi sanottu kyseenalaistaneen Jeesuksen historiallisuuden (Stanton 2004, 128). Riitoja oli, mutta ne koskivat sitä kuka Jeesus oikeastaan oli.

Oliko Jeesus siis historiallinen henkilö? Kyllä oli. [Ks. Ehrmanin kirjan tiivistys täältä ja Paavalista viite 2.] Siitä huolimatta, että tämä ei ole kirjoitukseni päätarkoitus, annan väitteeni puolesta kourallisen lyhyitä lainauksia aiheeseen perehtyneiltä tutkijoilta niille, jotka jostain syystä raapivat kysymyksen kohdalla vielä päätään.

N. T. Wright aloittaa artikkelinsa Antony Flewn kirjassa ”There Is a God” kirjoittamalla seuraasti:

On vaikea päättää mistä aloittaa, koska itse asissa (historiallinen) todistusaineisto Jeesus Nasaretilaisesta on niin massiivinen, että historijoitsijana minun on sanottava, että Jeesuksesta on jäänyt aivan yhtä paljon aineistoa kuin muista antiikin ajan henkilöistä…Ja tämä data käy niin hyvin yhteen ensimmäisen vuosisadan juutalaisuuden kanssa, että ei ole olemassa ainoatakaan historijoitsijaa – tai ainakaan minä en tiedä ainoatakaan – joka epäilisi Jeesuksen olemassaoloa. (Wright 2007, 187-88.)

Antiikin ajan historioitsija Paul Maier toteaa seuraavaa:

Itse asiassa meillä on olemassa enemmän todistusaineistoa siitä, että Jeesus Nasaretilainen todella eli, kuin monesta muusta antiikin ajan tunnetusta henkilöstä. Tähän on olemassa kahdenlaisia todisteita: sisäisiä ja ulkoisia. Molemmissa tapauksissa todisteet yhteenkasattuna on niin vaikuttava, että vain aivan pinnallinen älykkö voisi epäillä hänen olemassaoloaan. (2010, 143.)

Erityisesti Qumranin teksteihin, juutalaisiin pseudepigrafeihin ja arkeologiaan erikoistunut Princeton Theological Seminaryn professori James Charlesworth kirjoittaa tärkeän kirjansa (1988, 168-69) lopetuksessa, että

Jeesus oli olemassa ja me tiedämme hänestä enemmän kuin miltei kenestäkään muusta juutalaisesta henkilöstä ennen vuotta 70. Hän oli todellinen henkilö, joka asui Palestiinassa ja kasvoi Galileassa. (Lausetta seuraa noin parikymmentä muuta historiallista faktaa…)

E. P. Sanders (1985, 11) puolestaan listasi kuuluisassa kirjassaan ”Jesus and Judaism” kahdeksan asiaa, jotka Jeesukseen liittyen ovat kieltämättömiä tosiasioita (faktoja on enemmänkin, mutta nämä olivat olennaisia hänen kirjansa kannalta):

Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen.
Jeesus oli galilealainen, joka saarnasi ja paransi ihmisiä.
Jeesus kutsui opetuslapsia ja hänellä oli erityinen 12 opetuslapsen joukko.
Jeesus rajoitti toimintansa Israeliin.
Jeesus ajautui riitaan/ongelmiin temppeliä koskien.
Jeesus ristiinnaulittiin Jerusalemin ulkopuolella roomalaisten toimesta.
Hänen kuolemansa jälkeen hänen seuraajansa jatkoivat liikettä.
Ainakin jotkut juutalaiset vainosivat tätä liikettä (Gal. 1:13, 22; Fil. 3:6) ja tätä kesti ainakin Paavalin uran loppuvaiheille saakka (2. Kor. 11:24; Gal. 5:11; 6:12, ks. Matt. 23:34; 10:17).

Kuten John Dominic Crossan (1991, 375) toteaa, ”ei ole pienintäkään epäilystä siitä tosiasiasta, että Jeesus ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen valvonnan alaisena.” Samalla tavalla Craig Keener (2012, 939) toteaa analysoidessaan ristiinnaulitsemista historiallisten tekstien valossa, että varhaiset kristityt eivät missään nimessä olisi keksineet mitään tällaista liikkeensä perustajahahmosta. Tästä syystä ei tietenkään ole mitään historiallista epäselvyyttä kysymyksessä, oliko Jeesusta ylipäätään olemassa! James Beilby ja Paul Eddy ovat editoineet tärkeän kirjan koskien historiallista Jeesusta (2010), jossa viisi eri tutkijaa esittävät omat tuloksensa historiallisen Jeesuksen elämästä. Runsaasti dokumentoidussa johdannossaan Beilby ja Eddy kirjoittavat:

Vaikka historian Jeesus -tutkijat eivät ole monessa asiassa löytäneet konsensusta [=enemmistömielipidettä], se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mistään ei olla samaa mieltä. On esimerkiksi olemassa laaja (ellei jopa kaikkiakoskettava) konsensus siitä, että Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen, Jeesus saarnasi Galileassa, hän keräsi itselleen seuraajia, hänet tunnettiin ihmeidentekijänä ja eksorkistina, ja että hän teki viimeisen matkansa Jerusalemiin pääsiäisen aikaan, jossa myös tapahtui hänen temppelissä riehumisensa. Lopulta hänet pidätettiin ja Pontius Pilatus tuomitsi hänet ristiinnaulittavaksi. (2010, 47-48.)

Graham Stanton (2002, 145) tiivistääkin tutkimuksen yleisen näkemyksen kirjoittaen

Jos emme laske Paavalia mahdollisena poikkeuksena niin me tiedämme enemmän Jeesus Nasaretilaisesta kuin kenestäkään toisesta uskonnollisesta opettajasta (juutalaisista tai pakanoista) ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla.

Jeesus siis oli varmuudella historiallinen henkilö ja nykytutkimus on tässä asiassa hyvin selvä. Mutta kuten todettu, tämä kirjoitus ei suoranaisesti käsittele tätä aihetta. Painottaakseni tätä usein väärinymmärrettyä asiaa, niin usein ihmiset ajattelevat, että voidakseen osoittaa Jeesuksen historiallisuuden varmaksi asiaksi, hänestä olisi oltava lähteitä muualla kuin Uudessa testamentissa. Tällainen lähetysmistapa on itsessään naivi ja virheellinen. Vaikka Uuden testamentin ulkopuoliset lähteet tuovat asiaan lisäpainoa (kuten Maier sanoi mainitessaan ”ulkoiset todisteet”), ne eivät ole mikään ratkaiseva tekijä Jeesuksen historiallisuuden puolesta. Parhaimmat läheet Jeesuksesta ovat Uuden testamentin neljä evankeliumia.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on osoittaa, että Jeesuksesta jäi mainintoja kreikkalais-roomalaisten ja juutalaisten teoksiin. Yhdessä niiden muodostama kuva maalaa samantapaisen näkymän Jeesuksesta kuin Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumi – joskin tämä kuva on paljon suuremmilla pensselinvedoilla maalattu. (Ks. aiheesta yhdeksäntoista minuutin video, jossa haastatellaan tunnettuja Uuden testamentin tutkijoita juuri tästä aiheesta). Mainittakoon kuitenkin, että en ole tässä kirjoituksessa kirjoittanut mitään varhaisten kirkkoisien todistuksesta, joten olemassaolevaa historiallista dataa jää vielä tämän tekstin ulkopuolelle. (Voit löytää tästä kategoriasta mm. Ehrmanin kirjasta.)

On hankala sanoa jäikö Jeesuksesta tietoa Uuden testamentin ulkopuolelle vähän vai paljon. Löytyy niitä henkilöitä, jotka valittavat materiaalin vähyyttä tämänkin kirjoituksen luettuaan. Mutta samaan aikaan löytyy henkilöitä joiden mukaan Jeesuksesta jäi tallennetta ihmeellisen paljon. Ainakin se on todella paljon enemmän kuin 99,99% antiikin ajan ihmisistä – joista kukaan ei koskaan kirjoittanut sanaakaan.

Koska Jeesukseen viittavat historioitsijat ovat kotoisin monista eri maista, olen otsikoinut lähteet yksinkertaisuuden vuoksi ei-juutalaisiksi ja juutalaisiksi lähteiksi. Lukija tulee myös huomaamaan, että kaikki mainitsemani lähteet eivät ole samanarvoisia – kaikki eivät edes suoranaisesti puhu Jeesuksesta. Näin etukäteen voi sanoa, että tärkeimmät maininnat Jeesuksesta tulevat Tacitukselta ja Josefukselta.

EI-JUUTALAISIA KIRJOITTAJIA

Tämä otsikon alla käsittelen seitsemää kirjoittajaa: Thallusta, Plinius Nuorempaa, Suetoniusta, Tacitusta, Mara bar Serapionia, Lukianos Samosatalaista ja Kelsosta. Järjestys on kronologinen eli aloitan varhaisimmasta lähteestä edeten myöhempiin lähteisiin (vaikka joidenkin teosten kohdalla, varsinkin Mara bar Serapionin ajoittaminen onkin haastavaa).

Thallus

50-luvun puolivälin tienoilla Thallus kirjoitti kreikaksi 3-osaisen teoksen Välimeren historiasta. Teos kattoi ajan Troijasta aina 50-luvulle jKr. Kuten monen muunkin antiikin ajan teoksen kohdalla, suurin osa tästäkin teoksesta on tuhoutunut täysin. Meidän onneksemme sitä kuitenkin ehti lainata Sextus Julius Africanus (n. 160-240), joka oli kristitty. Vuonna 220 hän kirjoitti teoksen ”History of the World”. Tämäkin kirja on tuhoutunut, mutta sitä lainasi omassa teoksessaan ”Chronicle” Georgius Syncellus noin vuonna 800. Syncellus siis siteeraa Julius Africanuksen teoksesta kohtaa, jossa hän oli lainannut Thalluksen teosta. Syncelluksen tekstin mukaan Julius Africanus kirjoittaa Jeesuksen kuoleman aikoihin olleesta pimeydestä, mutta hän lisää:

”Thallus kutsuu tätä ilmiötä kolmannessa kirjassaan auringonpimennykseksi, ja tässä hän mielestäni erehtyy”.

Julius Africanuksen mukaan kyseessä ei voinut olla auringonpimennys, koska pääsiäisen aikaan on aina täysikuu ja täysikuun aikana auringonpimennys on mahdoton. Juliuksen mukaan kyseessä oli Jumalan tekemä ihme. Julius Africanus tunnetaan tarkkana kirjoittajana ja hänellä oli pääsy Thalluksen kirjan kokonaisasiayhteyteen. (Itse asiassa hänellä oli myös linkki varhaiseen palestiinalaiseen juutalaiskristillisyyteen ja Jeesuksen myöhempiin sukulaisiin; hän mm. kertoi heidän käyttäneen sukuluetteloa, jonka tarkoitus oli painottaa Jeesuksen messiaanista syntyperää, ks. Bauckham 2017, 136-37.) Thallus otti kantaa Jeesuksen kuoleman ympärillä tapahtuneeseen luonnonmullistukseen ja hän yritti osoittaa, että Jeesuksen kuoleman aikana olleessa pimeydessä ei ollut kyseessä Jumalan ihme, vaan luonnollinen tapahtuma. Todisteet viittaavat vahvasti siihen, että Thallus tiesi Jeesuksen kuolemasta ja sen aikana tapahtuneesta ”ihmeestä”, jonka mukaan pimeys valtasi koko maan (Matt. 27:45; Mark. 15:33; Luuk. 23:44).

Sitaatti on todella lyhyt ja se tulee kolmannen käden kautta (Thallus – Julius Africanus – Georgius Syncellus). Taustalla on kuitenkin selvästi traditio Jeesuksen kuolemasta. Tämä osa kristillisestä traditiosta oli siis tunnettu kristillisen yhteisön ulkopuolella ja Thallus näki tarpeelliseksi kommentoida sitä. Hänen teoksensa on siis kaikkein aikaisin tunnettu kirjallinen vastalause kristittyjä kohtaan. (Van Voorst 2011, 2149-51.)

Mainittkoon, että ristinkuoleman hetkellä koittaneeseen pimennykseen näyttäisi tulevan tukea myös muualta. Tertullianus kirjoitti vuonna 198 teoksen Apologeticum (Kristinuskon puolustus). Luvussa 21 hän selittää kristinuskon olemusta ja kertoo Jeesuksesta. Tässä yhteydessä hänellä on seuraava maininta:

Samalla hetkellä [ristillä riippuessaan], auringon ollessa korkeimmillaan, sammui päivän valo. Auringonimennykseksi sitä arvelivat ne, jotka eivät tieneet, että myös tämä oli Kristuksesta ennustettu. Kuitenkin myös tästä maailman onnettomuudesta kerrotaan teidän arkistoissanne.

Tertullianuksella on kirjassaan tapana vedota muuallakin kuulijoiden tuntemiin teoksiin, josta he voivat tarkistaa hänen väitteensä. Näin ollen meillä on hyvät syyt uskoa, että roomalaisissa arkistoissa, mitä Tertullianus tarkoittaneekaan, oli maininta tästä kummallisesta ilmiöstä Jeesuksen kuoleman hetkellä.

Plinius nuorempi

Gaius Plinius Caecelius Secundus (n. 61-113) oli Plinius Vanhemman adoptoitu sisarenpoika. Hänet muistetaan eritoten kirjailijana ja virkamiehenä. Plinius kirjoitti satoja kirjeitä, joista osa on henkilökohtaisia ja osa taas työhön liittyviä. Eräässä kirjeessä, jonka hän lähetti historiankirjoittaja Tacitukselle tämän pyynnöstä, hän on tallettanut tietoa tulivuori Vesuviuksen purkauksesta, joka tapahtui elokuussa 79. Tässä kirjeessä on kertomus Plinius Vanhemman kuolemasta, koska Tacitus halusi tietää tarkemmin hänen kuolemastaan. (Ks. Kirjeitä keisariajan Roomasta, s. 63-66.)

Myöhemmällä iällään Plinius Nuorempi oli saavuttanut asemansa Bitynian ja Pontoksen provinssin maaherrana. Näissä kirjeissä hän kysyy useasti neuvoa keisari Trajanukselta (hallitsi 98–117) maakunnan hallintoon liittyvistä asioista. Alueella oli ollut paljon ongelmia poliittiisten salaseurojen kanssa ja keisari pelkäsi kapinaa. Plinius oli tottunut kysymään neuvoa pienimmissäkin asioissa keisarilta.

Pliniuksen kirjeet Trajanukselle tulee lukea suuremmassa asiayhteydessä. Kuten olemme jo huomanneet, Rooman palon jälkeen keisari Nero heitti syyt kristittyjen niskoille. Tästä oli seurauksena brutaalit vainot, mutta ne rajoittuivat vain Roomassa. Tuhansia kristittyjä kuoli areenalla villipetojen kynsissä tai soihtuina keisarin takapihalla. 30 vuotta myöhemmin keisari Domitianus vainosi sekä juutalaisia että kristittyjä. Näissä vainoissa viimeiset päivänsä kohtasivat myös muutamat nimeltämainitut korkea-arvoiset roomalaiset. Kristittyjä syytettiin ateismista (koska heillä ei ollut Jumalasta kuvaa) ja juutalaisten ja kristittyjen tapojen omaksumisesta. Osa tuomittiin kuolemaan, osa karkotettiin.

Samat ongelmat olivat esillä toisen vuosisadan alussa Trajanuksen ollessa keisarina. Seuraava kirje on yksi tärkeimpiä dokumentteja tästä ajasta. Kristittyjen määrä lisääntyi Pliniuksen toimialueella ja heitä annettiin jatkuvasti ilmi. Plinius ei vain tiennyt miten asiaan tulisi suhtautua. Täytyi selvittää mihin kristityt olivat syyllisiä. Onko pelkää kristinuskon tunnustaminen rangaistavaa, vai ainoastaan ne teot, johon kristityt ehkä olivat syyllistyneet. Trjajanuksen vastaus oli, että kristittyjä ei tule aktiivisesti etsiä, mutta jos he jäävät kiinni, eivätkä he suostu luopumaan uskostaan, heitä tulee rangaista. Plinius kirjoitti tämän kirjeen vuonna 111/112:

”Hyvä keisari. Minulle on tullut tavaksi kääntyä puoleesi ollessani epävarma jostakin. Kukapa pystyisi paremmin neuvomaan minua, kun epäröin tai en tunne asiaa. Koska en ole milloinkaan ollut läsnä kritittyjä vastaan järjestetyissä oikeudenkäynneissä, en tiedä mitä niissä on tapana tutkia ja kuinka ankaria rangaistukset voivat olla. Lisäksi olen epätietoinen siitä, onko syytetyn iällä merkitystä vai ovatko aivan nuoret samassa asemassa kuin aikuiset, osoitetaanko katuvalle armoa vai eikö kristinuskosta luopuneelle ole mitään hyötyä luopumisestaan, rangaistaanko kristinuskon tunnustamisesta, jos siihen ei liity mitään rikoksia, vai niistä rikoksista, jotka syytetty on tämän uskon tunnustajana tehnyt. Olen tähän asti menetellyt seuraavasti niiden suhteen, jotka minulle on annettu ilmi kristittyinä. Olen kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he ovat tunnustaneet, olen kysynyt toisen ja kolmannen kerran uhaten heitä kuolemanrangaistuksella. Ne, jotka ovat pysyneet itsepintaisina, olen käskenyt teloittaa. Olipa heidän uskonsa millainen tahansa, ainakin heidän itsepäisyytensä ja uppiniskainen taipumattomuutensa oli mielestäni rangaistavaa. Heidän joukossaan oli muitakin yhtä mielettömiä, mutta koska nämä olivat Rooman kansalaisia, määräsin heidät lähetettäväksi Roomaan. Sitten käsittelyn aikana, kuten usein tapahtuu, syytökset lisääntyivät ja yhä uusia tapauksia tulu esille. Minulle esitettiin anonyymi luettelo, joka sisälsi useita nimiä. Katsoin oikeaksi vapauttaa ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa kristittyjä ja minun saneluni mukaan kutsuivat avukseen jumalia ja uhrasivat suitsuketta ja viiniä kuvallesi, jonka olin käskenyt yhdessä jumalien kanssa tätä varten paikalle, ja tämän lisäksi herjasivat Kristusta — kaikki sellaista, johon todellista kristittyä sanotaan olevan mahdoton pakottaa. Toiset ilmiannetut myönsivät ensin olleensa kristittyjä, mutta väittivät luopuneensa tästä uskonnosta kuka kolme vuotta, kuka useita vuosia, jotkut jopa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Myös kaikki nämä osoittivat kunnioitusta kuvallesi ja herjasivat Kristusta. He vakuuttivat kuitenkin, että heidän suurin rikoksensa tai erehdyksensä oli ollut se, että heillä oli ollut tapana kokoontua määränpäivänä ennen aamunkoittoa ja esittää vuorolauluna hymni Kristukselle ikään kuin Jumalalle. He olivat myös tehneet valan, eivät kuitenkaan missään rikollisissa aikeissa vaan vannoen etteivät varastaisi, ryöstäisi, tekisi aviorikosta, pettäisi lupaustaan eivätkä kieltäytyisi antamasta takaisin huostaansa uskottua omaisuutta. Tämän jälkeen heillä oli ollut tapana hajaantua ja kokoontua sitten uudelleen ja nauttia yhdessä ateria, aivan tavallinen ja viaton. He sanoivat luopuneensa tästäkin sen jälkeen kun olin julkaissut ediktini, jossa määräystesi mukaan kielsin yhdistykset. Saadakseni totuuden selville katsoin välttämättömäksi antaa kuulustelussa kiduttaa kahta orjatarta, joita sanottiin diakonissoiksi. En kuitenkaan saanut selville muuta kuin vääristynyttä ja suunnatonta taikauskoa. Sen vuoksi siirsin oikeudenkäyntiä ja käännyin sinun puoleesi saadakseni neuvoja. Asia vaatii nähdäkseni sinun kannanottoasi, varsinkin koska syytettyjen lukumäärä on suuri. Syytettynä on ja tulee olemaan suuri joukko kaikenikäisiä ja -säätyisiä, sekä miehiä että naisia. Eivät ainoastaan kaupungit ole saaneet tartuntaa tästä taikauskosta, se on kulkutaudin tavoin levinnyt myös kyliin ja maaseudulle. Taudin pysäyttäminen ja parantaminen näyttää kuitenkin mahdolliselta. Nyt on jo nähtävissä, kuinka lähes tyhjillään olleisiin temppeleihin alkaa kokoontua ihmisiä ja kauan keskeytyksissä olleet uhritoimitukset alkavat elpyä. Joka puolella myydään uhrieläinten lihaa, jolla ei vähän aikaa sitten ollut juuri yhtään ostajia. Tästä on helpo päätellä, kuinka monien erehdys on helposti korjattavissa, jos suodaan mahdollisuus katumukseen.

Trajanuksen vastaus Pliniukselle:

”Hyvä Plinius. Olet menetellyt aivan oikein tutkiessasi niiden tapauksia, jotka on annettu sinulle ilmi kristittyinä. On mahdotonta määrätä mitään yleisesti sovellettavaa ja ehdotonta menettelytapaa. Heitä ei ole varta vasten etsittävä; niitä, jotka annetaan ilmi kristittyinä ja syytetään, on rangaistava, kuitenkin niin, että jos joku kieltää olevansa kristitty ja todistaa sen käytännössä, siis rukoilemmalla jumaliamme, hän saa katumuksensa vuoksi armahduksen, vaikka hänen menneisyytensä olisikin epäiltävä. Nimettömät ilmiannot eivät saa vaikuttaa minkään syytteen nostamiseen. Niistä muodostuu vaarallinen ennakkotapaus ja ne ovat ajallemme sopimattomia.” (Kirjeitä keisariajan Roomasta, s. 110-12.)

Teksti ei ole siinä mielessä kovin tärkeä, että se ei sisällä suoraa mainintaa Jeesuksesta. Pikemminkin sen avulla tiedetään seurakuntien tavoista 2. vuosiadan alussa Bityniassa. Tekstistä voidaan päätellä ainakin seuraavia asioita:

Kristinusko oli levinnyt laajalle Vähä-Aasiassa ja heitä oli niin paljon, että paikallisen maaherran Bityniassa oli puututtava heidän toimiinsa
Monet naiset toimivat diakonin virassa
Kristityistä ainakin osa oli valmiita antamaan henkensä ja kuolemaan marttyyrina
Kristityt palvoivat Jeesusta Jumalana laulaen hänelle hymnejä (Fil. 2:5-11; Kol. 1:15-20; Ilm. 5:11-13)
Kristityillä oli korkea siveyskäsitys
Kristinusko kokonaisuudessaan oli syvästi juurtunut juutalaiseen monoteismiin, jossa muille jumalille ei annettu minkäänlaista sijaa. Tämä sopii siihen mitä me löydämme Uudesta testamentista: vaikka Jeesusta palvottiin Jumalan veroisena, uskovat pitivät tiukasti kiinni siitä, että on olemassa vain yksi Jumala. Tämä johti tietenkin automaattisesti kolminaisuusopin muodistumiseen.

(Van Voorst 2011, 2155-59; Ehrman 2012, luku 2; Meier 1991, 92; Gonzalez 2010, 41-51; Keisarillisen Rooman historia, s. 15-16. Se miten varhain tällainen näkemys Jeesuksesta muotoutui, ks. Hurtado 2005 ja Bauckham 1992.)

Suetonius

Roomalainen historioitsija Gaius Suetonius Tranquillus (n. 70-140) tunnetaan parhaiten teoksestaan ”De vita Caesarum”, jossa hän kirjoittaa 12 ensimmäisen Rooman keisarin elämästä. Teos valmistui noin vuonna 120 jKr. Hänen teksteissään on yksi tärkeä meitä kiinnostavaa kohta. Kirjoittaessaan keisari Claudiuksesta, joka hallitsi vuosina 41-54, hän sanoo:

”Juutalaiset, jotka aiheuttivat jatkuvasti levottomuutta Chrestuksen heitä siihen yllyttäessä, hän [Claudius] karkotti Roomasta.” (Claud. 25:4 [s. 270].)

Tutkijat ajattelevat, että tämä kohta on regointia juutalaisten ja kristittyjen välisiin metakoihin, joita tapahtui Roomassa 40-luvulla. Tieto siitä, että juutalaiset karkotettiin Roomasta vuonna 49, löytyy myös Apostolien teoista (18:2). Tämä maininta siis vahvistaa Luukkaan raportoineen oikein ainakin tällaisen ykstyiskohdan.

Eniten kiistaa on aiheuttanut maininta ”Chrestus”. Kuka hän oli? Teorioita on käytännössä vain kaksi: Roomassa oli juutalaiskapinallinen, joka aiheutti toiminnallaan suuresti levottomuutta tai sitten nimi viittaa Kristukseen, mutta Suetonius on kirjoittanut nimen syystä tai toisesta väärin. Monet tutkijat kannattavat jotain muotoa ensimmäisestä teorista ja esimerkiksi Bart Ehrman ei siitä syystä rakenna kovinkaan paljoa tämän kohdan varaan.

Robert Van Voorst kirjoittaa aiheesta melko tarkasti arvostetussa teossarjassa ”Handbook for the Historical Jesus”. Hän tarkastelee Stephen Benkon teoriaa, jonka mukaan Chrestos oli juutalaiskapinallinen, joka kuului selootteihin. Heidän tarkoitus oli edesauttaa väkivallalla Jumalan valtakunnan tuloa ja tämä piti sisällään suoran haasteen Rooman keisareille. Claudius vastasi juutalaisten mellakoihin kovalla kädellä ja ajoi heidät ulos Roomasta vuonna 49. Van Hoorst rakentaa kuitenkin toisen teorian. Hän painottaa sitä, että lähteessä mainittu Chrestus oli tyypillinen roomalainen nimi sekä orjilla että vapailla, mutta juutalaisena nimenä se oli täysin tuntematon. Roomalaisilla ei muutenkaan ollut kovin selkeää käsitystä siitä, että kristinusko oli noussut juuri juutalaisuudesta ja monet sen kannattajat olivat juutalaisia. Hänen mukaansa ongelman takana on juutalaiskristittyjen evankelioimiskamppanja, jossa tietenkin julistettiin Kristusta. Lähde, joka Suetoniuksella on käytössä ei ole peräisin kristityiltä, eikä juutalaisilta. Keisarin sihteerinä hänellä on ollut pääsy virallisiin asiakirjoihin. Suetonius kuitenkin tunnetusti käytti lähteitään huolimattomasti ja teki pieniä virheitä. Nimen erikoisuus ja huono tietämys kristittyjen ja juutalaisten suhteesta sai aikaan lähteen vääristymisen, jonka mukaan Roomassa oli paikan päällä kansankiihottaja ”Chrestus”.

Näin ollen tämä maininta on itsenäinen lähde, joka vahvistaa ainakin sen, että kristittyjen keskuudessa Kristuksella oli iso rooli ja evankeliumi levisi juutalaisten synagosissa Roomassa vuosina 40-50.

(Van Voorst 2011, 2152-55; Meier 1991, 91-92; Yamauchi 1995, 215; Dunn 2003, 141. Yksityiskohtainen käsittely teknisistä yksityiskohdista ks. Keener 2014, 2684, 2697-2711. Ks. myös Ehrman 2012, luku 2.)

Tacitus

Roomalainen Cornelius Tacitus eli vuosina 56-118 jKr. Hän toimi Aasian prokonsulina vuosina 112-113. Häntä pidetään hyvin yleisesti yhtenä parhaana antiikin ajan historioitsijoista. Hän on kaikkein olennaisin lähde, kun haluamme tietää Rooman valtakunnan varhaisista vaiheista. Tacitus kirjoitti kaksi merkittävää teosta: Keisarillisen Rooman historia (lat. ”Annales”) ja ”Taistelu keisarivallasta” (lat. ”Historiae”). Ensinmainitun teoksen hän kirjoitti vuonna 115 ja se sisälsi alunperin 16-osaa. Teos sisälsi Rooman historiaa keisari Augustuksen kuolemasta (14 jKr.) keisari Neroon (68 jKr.) saakka. Ikävä kyllä kirjat 7-10, joissa käsiteltiin Caligulan hallituskautta ja Claudiuksen hallituskauden alkua, ovat kadonneet. Suurin osa kirjasta 5, jossa käsiteltiin Tiberiuksen lähimmän miehen Sejanuksen kukistumista, on myös kadonnut. Lisäksi kirja 16 katkeaa vuoteen 66. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ne osat, jotka käsittelevät vuosia 29–32 jKr. eivät ole säilyneet. Näin ollen juuri ne kohdat, jotka olisivat voineet kertoa jotain Jeesuksen oikeudenkäynnistä, puuttuvat. Taistelu keisarivallasta -teos taas kattoi ajan keisari Neron kuolemasta Domitianukseen saakka (96 jKr.) Tämä teos kattoi alunperin 12 osaa. (Meier 1991, 89; Habermas 2000, 187-88; Keener 2009, 112; Keisarillisen Rooman historia, s 8.)

Tacituksen teoksessa ”Keisarillisen Rooman historia” on talletettu kohta, joka on yksi tärkeimpiä Uuden testamentin ulkopuolisia viittauksia Jeesukseen. Tämän tekstin lainaus vaatii kuitenkin lyhyen taustaselvityksen. Rooman keisarina toimi vuosina 54–68 jKr. Nero. Roomassa syttyi tulipalo heinäkuussa 64, joka kesti kahdeksan päivää. Tacitus käsittelee Rooman paloa kirjan 15 luvuissa 38-45. Tacituksen mukaan kaupungin neljästätoista kaupunginosasta kolme tuhoutui täysin, seitsemän vaurioitui ja vain neljä säilyi vahingoittumattomana. Tulipalon sytyttäjäksi epäiltiin vahvasti itse Neroa, mutta hän heitti syyt kristittyjen niskoille. Näin ollen kristityt joutuivat pahasti vainottaviksi. Toiset heistä annettiin eläinten taljoihin puettuina petojen raadeltaviksi, toiset ristiinnaulittiin ja osa joutui maapihkan ja tervan peitossa palamaan tulessa ja näin antamaan valoa Neron juhliin illan hämäryydessä. Tacitus kirjoittaa:

”Mutta ihmisapu, keisarin lahjoitukset tai jumalien lepyttely eivät pystyneet hälventämään ikäviä huhupuheita jotka väittivät, että tulipalo oli tahallisesti sytytetty. Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kansan kristityksi nimittämät, rikostensa takia vihatut henkilöt, ja rankaisi heitä valikoiduin kidutuksin. Nimitys oli saanut alkunsa Kristuksesta, jonka prokuraattori Pontius Pilatus oli teloittanut Tiberiuksen aikana. Turmiollinen taikausko talttui hetkeksi mutta levisi sitten uudelleen, ei ainoastaan Juudeaan, jossa paha oli saanut alkunsa, vaan jopa Roomaankin. Kaikki inhottava ja hävettävä näet kerääntyy tänne ja viihtyy täällä. Ensiksi vangittiin ne jotka tunnustivat, ja heidän ilmiantonsa perusteella suunnaton joukko muita, joita ei syytetty niinkään tuhopoltosta kuin vihasta ihmissukua kohtaan. Tuhoon tuomittujen kustannuksella pilailtiin. heitä annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan. Nero oli luovuttanut puutarhansa tätä näytelmää varten ja pani siellä toimeen kilpa-ajot. Hän liikkui kilpa-ajajan asussa kansanjoukkojen keskuudessa tai seisoi kilpa-ajorattailla. Tämä sai kuitenkin aikaan sääliä uhreja kohtaan vaikka he olivatkin syyllisiä ja ansaitsivat mitä ankarimpia rangaistuksia, sillä heitä ei uskottu tuhottavan yleisen edun vuoksi vaan yhden henkilön julmuuden tyydyttämiseksi.” (Keisarillisen Rooman historia 15:44.)

Tacitus maalaa teoksessaan negatiivisen kuvan kristityistä. Asiaa ei auttanut sekään, että ryhmän perustaja oli tapettu ristiinnaulitsemalla Juudeassa roomalaisen virkamiehen toimesta. Tacitus käyttää Pontius Pilatuksesta väärää titteliä ”prokuraattori”. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että keisari Tiberiuksen aikana tämä virka kulki nimellä prefekti ja se muutettiin vasta Claudiuksen aikana prokuraattoriksi vuonna 41. Arkeologit ovat myös löytäneet kiven vuodelta 31, jossa Pontius Pilatuksen titteli on nimenomaan prefekti. Kyseessä on siis silkka anakronismi. (Van Voorst 2000, 48.) Tekstistä voidaan koota seuraavat seikat koskien kristinuskoa:

Kristityt ovat saaneet nimensä Kristuksen mukaan
Kristuksen kotipaikkana toimi Juudea
Kristus oli toiminut keisari Tiberiuksen aikana (eli vuosina 14–37 jKr.)
ja maaherra Pontius Pilatuksen aikana (26–36 jKr.)
Pontius Pilatus oli teloittanut kyseisen Kristuksen ristillä
Kristuksella oli seuraajia jo ennen kuolemaansa
Hänen seuraajansa toivat opin mukanaan Roomaan
Liike kasvoi nopeasti ja se oli riittävä suuri aiheuttaakseen hankaluuksia 60-luvun Roomassa.

Jotkut skeptiset tutkijat ovat väittäneet, että kristityt ovat näpelöineet Tacituksen tekstejä. Heillä ei kuitenkaan ole esittää teorialleen minkäänlaisia perusteita. Ensinnäkin tämä teksti on kaikissa alkuperäisissä käsikirjoituksissa ja toiseksi teksti maalaa kristityistä melko negatiivisen kuvan. Kristityt väärentäjät olisivat muokanneet tekstiä ystävällisemmäksi kristinuskoa koskien. Kristityt olisivat myös maininneet ristiinnaulitsemisen Jeesuksen kuoleman syynä, eikä vain ”teloitusta” (Dunn 2003, 141). John P. Meier (1991, 90) toteaa yksiselitteisesti, että ”tämä tekstipätkä on ehdottomasti aito”. Bart Ehrman (2012, luku 2) toteaa samansuuntaisesti: ”En tiedä ainoatakaan asiantuntijaa, joka pitäisi kohtaa myöhempänä lisäyksenä”. Paul Maier 2010, 146) toteaa, että käsikirjoitustutkimus ja tietokoneanalyysit eivät ole paljastaneet mitään epäaitoon kohtaan viittaavaa dataa. On mahdollista, että Tacituksen tiedot Jeesuksen tuomiosta ja kuolemasta ovat peräisin virallisista roomalaisista arkistoista: tässä tapauksessa tekstin historiallinen merkitys olisi hyvin suuri. (Junkkaala 2006, 11; Boyd & Eddy 2007, 126-127; Habermas 2000, 189; Stein 1996, 26-28.)

Mara bar Serapion

Mara bar Serapion kirjoitti vankilasta kirjeen pojalleen joka oli myös Serapion. Kirjeen ajoituksesta ollaan eri mieltä, mutta todennäköisemmin se on peräisin 2. vuosisadalta. Paras kopio kirjeestä on peräisin 7. vuosisadalta. Me emme tiedä kaverista mitään muuta kuin mitä tämän kirjeen perusteella voidaan päätellä. Hän kuitenkin vaikuttaa olevan stoalaisuuden kannattaja.

”What advantage did the Athenians gain by murdering Socrates, for which they were repaid with famine and pestilence? Or the people of Samos by the burning of Pythagoras, because their country was completely covered in sand in just one hour? Or the Jews [by killing] their wise king, because their kingdom was taken away at that very time? God justly repaid the wisdom of these three men: the Athenians died of famine; the Samians were completely overwhelmed by the sea; and the Jews, desolate and driven from their own kingdom, are scattered through every nation. Socrates is not dead, because of Plato; neither is Pythagoras, because of the statue of Juno; nor is the wise king, because of the new laws he laid down.” (Van Hoorst.)

Tärkeä kohta on maininta juutalaisten kuninkaasta, jonka juutalaiset tappoivat. Maininta liittyy varmuudella Jeesukseen seuraavista syistä. (1) Serapion käyttää sanaa ”kuningas” ja se on viittaus Jeesuksen kuolemantuomioon ja kirjoitukseen hänen päänsä yläpuolella (juutalaisten kuningas). Jeesus myös julisti Jumalan valtakuntaa ja tämä on toinen linkki titteliin. (2) Serapion yhdistää kuninkaan kuoleman ja juutalaisten saaman rangaistuksen toisiinsa. Jerusalemin tuho Jeesuksen tappamisen seurauksena näkyy kristityilläkin jo UT:ssa (Matt. 23:37-39; 24:2; 27:25; Mark. 13. 1-2; Luuk. 19:42-44; 21:5-6, 20-24; 23:28-31). Selkeämmin nämä kaksi asiaa yhdistää yhteen Justinos Marttyyri (1. Apologia 32:4-6; 47-49; 53:2-3; Dialogi Tryfonin kanssa 25:5; 108:3). (3) ”Uudet lait, jotka hän puhui” viittaa Jeesuksen seuraajiin ja heidän elämäntapaansa. Näiden syiden perusteella ei siis ole epäselvää, että kyseessä on viittaus Jeesukseen.

Serapion itse ei ole kristitty ja tämä näkyy useassa kohdassa. Ensinnäkin Jeesusken rinnastus pakanfilosofeihin on outu. Vaikka jotkut kristity apologeetat tekivät saman rinnastuksen, he eivät koskaan jättäneet Jeesusta heidän rinnallee, kuten Serapion tekee, vaan asettavat hänet kaikkien yläpuolelle. Toiseksi titteli ”viisas kuningas” ei ole lainkaan kristittyjen käyttämä titteli Jeesuksesta. Kolmanneksi Serapionin mukaan Jeesus elää edelleen opetuksiensa kautta. Kristitty olisi puhunut tässä kohden ylösnousemuksesta. Traditiolla on kuitenkin vahva side kristittyihin. Tämä näkyy lähinnä siinä, että Serapionin mukaan juutalaiset toimivat väärin tappaessaan Jeesuksen ja siinä, että hän yhdistää tähän tekoon juutalaisten saaman tuomion.

Kohta ei anna kovin paljoa historiallista arvoa juuri siitä syystä, että kristillinen vaikutus tradition taustalla on ilmiselvä.

(Van Voorst 2011, 2159-62. Ks. myös Junkkaala 2006, 14; Habermas 2000, 207-08; France 1988, 20-21.)

Lukianos Samosatalainen

Nimi Lukianos on kreikkalainen muunnos nimestä Lucianus. Hän ponnisti maailmaan Kommagenen provinssissa, Samosatassa Eufratin yläjuoksulla, nykyisessä Turkin Samstissa. Hän eli joskus vuosina 115-200. Hän kirjoitti paljon, koska 82 teosta kantaa hänen nimenään; näistä vain 13:a on epäilty tekaistuiksi. Hän sai hyvän kirjallisen sivistyksen ja reettorin koulutuksen. Tällaiset kaverit olivat aikansa julkkiksia ja he tienasivat paljon rahaa. Elämänsä loppupuolella kirjoittamissaan satiireissa hän antoi sanan ruoskaa uskonnollisille huijauksille, kyynikoille ja reettoreiden ammattikunnalle. (Ks. Lukianos, s. 109-113.)

Lukianos kirjoitti vuonna 165 teoksen ”Peregrinoksen polttoitsemurha”, joka tapahtui olympialaisten jälkimainingeissa heinä- tai elokuussa vuonna 165. Tässä teoksessa Peregrinosta kutsutaan myös nimellä Proteus. Suurin osa teoksen sisällöstä keskittyy hänen elämänsä kuvaukseen ennen hänen järjetöntä itsemurhaansa. Lukianoksen kuvaillessa hänen matkojaan hän tulee viitanneeksi kristittyihin ja heidän perustajaansa, joka ristiinnaulittiin. Lainaan tekstiä hieman pidemmästi, jotta asiayhteys tulee paremmin esille:

”Juuri siihen aikaan hän [Proteus] oppi kristittyjen ihmeteltävän viisauden seurusteltuaan heidän pappiensa ja kirjanoppineidensa kanssa Palestiinassa. Ja mitä tapahtuikaan. Hetkessä hän sai heidät kaikki vaikuttamaan ihan lapsilta, ja hän itse oli profeetta, seurakunnan johtaja, synagogan päämies ja kaikkea muutakin, hän yksin. Myös heidän kirjojaan hän tulkitsi ja selitti ja kirjoitti useita itsekin, ja he kunnioittivat häntä kuin jumalaa, käyttivät lainsäätäjänään ja kiittivät häntä suojelijakseen heti hänen jälkeensä, jota he yhäkin palvovat, — miehen joka Palestiinassa ristiinnaulittiin, koska hän saattoi maailmaan tämän uuden uskonnon.” (Luku 11.)

Peregrinos joutuu vankilaan ja helposti huijattavat kristityt auttavat häntä.

”Kristityt pitivät sitä suurena onnettomuutena ja tekivät kaikkensa vapauttaakseen hänet. Mutta kun se oli osoittautunut mahdottomaksi, hänelle osoitettiin kaikkea muuta huolenpitoa, eikä vain satunnaisesti, vaan erittäin innokkaasti. Jo aamuvarhaisesta nähtiin vankilan luona odottamassa vanhoja mummoja, leskivaimoja ja orpolapsia; heidän johtomiehensä jopa nukkuivat sisällä hänen luonaan lahjottuaan vartijat. Hänelle tuotiin monenlaisia ruokia ja heidän pyhiä kirjoituksiaan luettiin hänelle, ja kelpo Pergrinos — sillä siksi häntä vielä silloin kutsuttiin sai heiltä nimen ”Uusi Sokrates. Vieläpä Vähä-Aasian kaupungeista kristityt lähettivät yhteisillä varoillaan väkeä auttamaan, puolustamaan ja rohkaisemaan sankariamme. He osoittivat uskomatonta nopeutta, kun jotain tällaista tapahtuu heidän yhteisössään, sillä hetkessä he tuhlaavat kaiken. Niinpä nyt vangitulle Peregrinnoksellekin tuli heiltä paljon rahaa ja hänellä oli heidän ansiostaan suuret tulot. Nuo poloiset ovat vakuuttuneita siitä, että he ovat kokonaan kuolemattomia ja tulevat elämään ikuisesti, minkä vuoksi he halveksivat kuolemaa ja useimmat antautuvat sille alttiiksi vapaaehtoisesti. Sitä paitsi heidän ensimmäinen lainsäätäjänsä on saanut heidät uskomaan, että he kaikki ovat toistensa veljiä, kunhan he vain ovat kääntyneet ja kieltävät kreikkalaiset jumalat, mutta palvovat itse tuota ristiinnaulittua sofistia ja elävät hänen lakiensa mukaan. Sen vuoksi he halveksivat kaikkea omaisuuttakin ja pitävät sitä yhteisenä, kun he ovat omaksuneet moiset opit ilman mitään tarkkaa todistelua. Niin että jos vain heidän joukkoon lyöttäytyy joku huijari ja juonittelija, joka osaa käyttää tilaisuuden hyväkseen, hän tulee hetkessä upporikkaaksi pitämällä noita yksinkertaisia ihmisiä pilkkanaan.” (Luvut 12-13.)

Tiivistettynä voidaan sanoa, että Lukianos tietää kristittyjen palvovan Jumalaa, joka oli mies ja että hänet ristiinnaulittiin Palestiinassa. He uskovat ikuiseen elämään ja tämä uskomus vaikuttaa vahvasti heidän elämäntyyliinsä. Kristityt elävät veljesrakkaudessa ja heillä on omat kirjoitukset joita he tutkivat innokkaasti. He käyvät katsomassa vangittuja veljiään, mutta he ovat omaksuneet näkemyksensä uskon, ei järjen kautta.

Lukianoksen tekstissä muutama seikka viittaa vahvasti siihen, että hänen tietonsa eivät perustu evankeliumiteksteihin. Ensinnäkin hän kutsuu Jeesusta nimellä ”lainantaja”. Kristityt eivät koskaan kutsuneet Jeesusta tällä tittelillä. Toiseksi hän käyttää ristiinnaulitsemisesta harvinaista kreikan kielen sanaa ”anaskolopidsein”, eikä tunnetumpaa sanaa ”anastauroun”. Jälkimmäistä sanaa käytetetään aina UT:ssa ja kristittyjen teoksissa. Koska Lukianos mainitsee ristiinnaulitsemisen useamman kerran, hän haluaa painottaa kristillisen liikkeen häpeällistä alkuperää. Tämä lähde tarjoaa täten itsenäisen kuvauksen Jeesuksesta. (Van Voorst 2011, 2162-65; Boyd & Eddy 2007, 125; Habermas 2000, 206-07.)

Kelsos

Kelsos (100-luku) oli antiikin kreikkalainen platonilainen filosofi, joka kirjoitti noin vuosina 175-180 jKr. Hänet tunnetaan parhaiten teoksestaan ”Todellinen oppi”, joka oli hyökkäys kristinuskoa vastaan. Hiukan myöhemmin kirkkoisä Origenes kirjoitti Kelsosta vastaan vastavedon. Suurin osa tiedoistamme Kelsoksesta ja hänen teoksestaan tuleekin juuri Origeneen kautta.

Kelsoksen mukaan Jeesus oli velho/taikuri, jonka ihmeteot eivät olleet Jumalasta. Saman väitteen esittivät myös juutalaiset ja se palautuu aina Jeesuksen alkuperäisiin vastustajiin saakka (Matt. 12:24; Mark. 3:22; Luuk. 11:15). Tämä lähde vahvistaa sen huomion, että antiikissa kukaan ei kyseenalaistanut Jeesuksen ihmeitä (ja vielä vähemmän hänen olemassaoloaan). Monet vain selittivät ne joko petkutukseksi tai demonisiksi. Jos Jeesuksen hahmo keksittiin tyhjästä, on kummallista, että yksikään vastustaja ei kiinnittänyt asiaan pienintäkään huomiota. Niinpä Kelsos tuo oman osuutensa Jeesuksen historiallisuuden osoittamiseen. (Boyd & Eddy 2007, 125, 166, viite 8. Kelsoksesta lyhyt esittely täällä.)

JUUTALAISIA KIRJOITTAJIA:

Josefus (37-100)

Josef bar Matthias, joka tunnetaan myöhemmin nimellä Josefus, syntyi ylhäiseen pappisperheeseen vuonna 37. (Samana vuonna Pontius Pilatus menetti asemansa Juudea maaherrana ja Rooma sai Caligulasta uuden keisarinsa.) Isänsä puolelta hän oli papillista sukua, äitinsä puolelta hänellä oli yhteyttä jopa Hasmonien kuningassukuun eli hän kuului Jerusalemin aristokraatteihin. Josefus sai koulutuksensa Roomassa, mutta hän palasi kotimaahansa 60-luvulla. Kun juutalaiskapina Israelin maaperällä alkoi, Josefus sai merkittävän roolin kapinallisjoukon johtajana ollessaan vain 29-vuotias. Vuonna 69 Josefus johti puolustusasemia Galilean Jotapatassa, joka oli pohjoisen viimeinen linnake. 47 päivää kestäneen piirityksen jälkeen juutalaiset kukistettiin ja Josefus pakeni paikalta kallion uumeniin. Piileskelevä porukka päätti tehdä joukkoitsemurhan, mutta Josefus ja yksi muu jäivät henkiin. Rooma tuhosi lopulta Jerusalemiin keskittyneen kapinan verisesti; ruumiita oli kaikkialla. Josefus itse pelastautui vain sillä, että hän ennusti kenraali Vespasianuksen nousun seuraavaksi keisariksi. Tämä oli tietysti puhdas arvaus, mutta hän tiesi, että Neron päivät olivat luetut ja että Rooma rakasti voittoisia kenraaleita. Tästä syystä kenraali Vespasianuksen mahdollisuudet keisariksi olivat hyvät.

Kun keisari Nero kuoli vuonna 68, valtaistuimella istui hyvin nopeassa tahdissa kolme eri henkilöä (Galba, Otho ja Vitellius). Heidän kaikkien epäonnistuttuaan Vespasianus julistettiin keisariksi vuonna 69. Josefuksen ”ennustus” toteutui. Pian hän oli auttamassa Vespasianuksen poikaa Tiitusta (myöhempi keisari) Jerusalemin kapinan lopettamisessa ja Josefus toimi mm. tulkkina. Kapinan jälkeen Josefus palasi roomalaisten kanssa Roomaa ja siellä hän otti itselleen keisarillisen sukunimen Flavius. (Samassa rytäkässä hän muutti nimensä ”Josef” latinalaiseksi nimeksi ”Josefus”.) Tällä hän halusi miellyttää Flavius-suvun keisareita Vespasianusta (69-79), Titusta (78-81) ja Domitianusta (81-96). Hän meni naimisiin roomalaisen naisen kanssa ja asettui asumaan Italiaan. Josefuksen elämäntilanne säilyi ennallaan myös seuraavien keisareiden eli Nervan (96-98) ja Trajanuksen (98-117) hallitusaikana. Kaikki tämä vaikutti siihen, että hänen maanmiehensä pitivät häntä petturina, eivätkä he kuunnelleet häntä, kun hän yritti puhua heille järkeä sodan tiimellyksessä.

Täällä ollessaan hän kirjoitti useita tärkeitä teoksia. Hän keskittyi varsinkin juutalaisuuden puolustamiseen ja oman asemansa selittelemiseen. Hän myös kirjoitti hyvin positiiviseen sävyyn Flaviuksen perheestä. Näistä teoksista on säilynyt neljä (Evans 2015, 190-92; Huuhtanen 2004, vii-viii; Stein 1996, 28-29):

Juutalaissodan historia (7 nidettä). Kirjoitti joskus 70-luvun puolivälissä (75-79). Alunperin teos kirjoitettiin arameaksi, jonka jälkeen Josefus käänsi sen kreikaksi. Teoksessa kuvataan juutalaisten kapinaa Roomaa vastaan vuosien 66-70 aikana, joka päättyi Jerusalemin tuhoon. Hän myös kuvaa Masadan vuorilinnoituksen kukistumista, jonka juutalaiset kapinalliset olivat vallanneet. Kapina päättyi vuonna 74.
Juutalaisten muinaishistoria (20 nidettä). Julkaistiin noin vuonna 93-94, mutta myöhemmin siitä ilmestyi muutama uusi laitos. Josefus kuvaa teoksessa juutalaisen kansan historian 1. Mooseksen kirjasta omaan aikaansa saakka. Tarkoitus oli osoittaa miten pitkä ja ylevä historia juutalaisella kansalla on takanaan.
Apionia vastaan (2 nidettä). Tämä teos julkaistiin 90-luvulla ja se on hyvin poleeminen ja apologeettinen. Apion oli hyvin antisemitistinen eli juutalaisvastainen kaveri.
Flavius Josefuksen elämä. Julkaistiin 90-luvulla liitteenä Juutalaisten muinaishistoria -teoksessa.

(Teokset luettavissa englanniksi mm. Whiston 1996, Juutalaissota on luettavissa suomenkielellä.)

Nämä teokset ovat hyvin merkittäviä ja Uuden testamentin ohella ne ovat tärkein lähde ensimmäisen vuosisadan juutalaisuudesta. Josefus kirjoittaa laajasti saddukseuksista, fariseuksista, lainopettajista, papeista (mainitaan mm. ylipapit Hannas ja Kaifas), poliittisista hahmoista kuten Herodes Suuresta, hänen pojistaan Arkelaoksesta, Herodes Antipaasta ja Filippoksesta. Hän mainitsee myös Pontius Pilatuksen, Felixin ja Festuksen. Maantietellisistä paikoista hän kuvaa Galileaa, Kesareaa, Jerikoa, Öljymäkeä ja Jerusalemia. Meidän kannaltamme olennaisia henkilöitä Josefuksen teoksissa ovat Johannes Kastaja, Jaakob (Jeesuksen veli) ja itse Jeesus. Tämä lyhyt luettelo auttaa ymmärtämään miksi Josefusta pidetään tärkeimpänä juutalaisena historioitsijana ensimmäiseltä vuosisadalta. (Evans 2015, 192.)

Ensimmäinen tärkeä kohta aiheeseemme liittyen tulee Juutalaisten muinaishistoria -teoksesta (20:200-201; ks. Whiston 1996). Josefus kertoo kansan kunnioittamasta ylipapista Ananiaksesta, joka oli kunnioitettu ylipappi ja poikkeuksellisesti kaikki hänen viisi poikaansa olivat jossain vaiheessa pitäneet hallussaan ylipapin virkaa. Josefus jatkaa kertoen miten hänen poikansa – myös nimeltään Ananias – oli kuitenkin luonteeltaan kaikkea muuta kuin isänsä. Kun hänet asetettiin uudeksi ylipapiksi, hän käytti heti hyväkseen uutta virka-asemaansa, koska maaherra Festus oli juuri sopivasti kuollut ja tämä oli aiheuttanut hetkeksi aikaa Jerusalemiin (roomalaisen) poliittisen tyhjiön. Toisin sanoen kukaan ei ollut nyt valvomassa juutalaisten toimintaa ennen kuin uusi maaherra Albinus ehtisi paikalle hoitamaan virkaansa. Ananias siis näki tilaisuutensa tulleen. Josefus kertoo:

“Hän kutsui koolle Sanhedrin [juutalaisten johtoryhmä] ja toi heidän eteensä miehen nimeltä Jaakob, sen Jeesuksen veli, jota kutsuttiin Kristukseksi, ja joitakin muita. Hän syytti heitä lain rikkomisesta ja lähetti heidät kivitettäväksi”.

On sanottava heti alkuun, että tutkijat pitävät tätä tekstiä varmuudella aitona Josefuksen kirjoittamana kommenttina. Näin mm. seuraavista syistä. (1) Se on mukana kaikissa olemassaolevissa kreikankielisissä käsikirjoituksissa ilman suurempia variantteja. (2) Jaakob ei itse ole millään tavalla Josefuksen huomion keskiössä, vaan hän on enemmän kiinnostunut Ananuksen laittomasta toiminnasta. Jeesus on itse asiassa vielä vähemmän Josefuksen mielenkiinnon kohteena ja hänet mainitaan vain, koska hän tarkentaa kuka Jaakob on kyseessä. (3) Kukaan varhaiskristitty (jos he olisivat sorkkineet kohtaa) ei olisi kirjoittanut Jaakobista ”Jeesuksen veljenä”, vaan odotetusti ”Herran veljenä”. (4) Kohdassa ei ole vaikutteita antisemitismistä, joita voisi odottaa jos kristityt olisivat räpeltäneet tekstiä. (Ks. Licona 2010, 236-37.)

Siirrymme nyt takaisin tekstiin itseensä. Erityisenä ongelmana tässä oli se, että juutalaisilla ei ollut tällä tavoin oikeutta tappaa ketään, vaan tämä oikeus kuului roomalaisille vuosien 6-66 jKr. aikana (ks. myös Joh. 18:31, Evans 2014, 82-83). Kansa ei muutenkaan pitänyt tällaisesta toiminnasta ja niinpä jotkut valittivatkin uuden ylipapin käytöstä sekä kuningas Agrippalle että Albaniukselle, joka oli matkalla Alexandriasta kohti Jerusalemia. Uutiset saivat hänet raivon valtaan ja lupasi hoitaa asian. Pian Agrippa ottikin ylipappeuden pois Ananiakselta ja näin hänen uransa jäi vain kolmen kuukauden mittaiseksi. Joka tapauksessa tämä tärkeä UT:n ulkopuolinen teksti vahvistaa seuraavat asiat:

Jaakob oli Jeesuksen veli
Jaakob oleskeli Jerusalemissa, koska Sanhedrin (juutalaisten tuomioistuin) toimi siellä.

Monien tutkijoiden mukaan (mm. Charlesworth 1988, 94; Dunn 2003, 141) Josefuksen teksti olettaa, että hän on jo maininnut Jeesuksen aiemmin, koska Jaakobin henkilöllisyys määritellään hänen kauttaan. Olemassaoleva data tukee tätä huomiota. Voimme myös esittää kysymyksen, että mitä lakia Jaakobin nähtiin juutalaisena rikkovan. Hän oli nimittäin hyvin lakiinpitäytyvä juutalainen, kuten mm. Apostolien tekojen (luvun 21) teksti osoittaa. Michael Licona (2010, 457) onkin esittänyt (Darrell Bockiin nojaten), että ongelma Jaakobin ja juutalaisen lain välillä liittyi nimenomaan hänen kristologisiin näkemyksiinsä. Toisin sanoen, juutalaiset eivät voineet sulattaa hänen näkemyksiään Jeesuksesta Israelin messiaana. Tätä tukisi se, että Jaakob kivitettiin – tämä oli rangaistus jumalanpilkasta, myös Stefanoksen kohdalla Apostolien tekojen luvussa 7.

Josefuksen aiempi maininta Jeesuksesta löytyy saman teoksen luvusta 18, johon nyt kiinnitämme tarkempaa huomiota.

Kaikkein eniten sitaarattu ja tutkituin teksti löytyy samasta teoksesta (18:63-64; ks. Whiston 1996).

“Niihin aikoihin siellä eli Jeesus, viisas ihminen, [jos häntä voi nimittää ihmiseksi]. Sillä Hän oli henkilö, joka teki yllättäviä sankaritekoja ja oli sellaisten ihmisten opettaja, jotka iloiten ottivat vastaan totuuden. Hän voitti puolelleen monia juutalaisia ja monia kreikkalaisia. [Hän oli Kristus]. Kun Pilatus, kuultuaan että häntä syyttivät keskuudessamme korkeimmassa asemassa olevat miehet, oli tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi, ne, jotka olivat ensin oppineet rakastamaan häntä, eivät luopuneet kiintymyksestään häntä kohtaan. [Kolmantena päivänä hän ilmestyi heille herätettynä takaisin henkiin, sillä Jumalan profeetat olivat profetoineet tämän ja lukemattomia muita hämmästyttäviä asioita hänestä.] Ja kristittyjen heimo, jota hänen nimeensä sillä kutsutaan, ei tähän päivään mennessä ole kadonnut”. (Käännös Strobel/Yamauchi 2010, 107–109; ks. englanniksi Meier 1990, 84, 87; 1991, 61.)

Tämän tekstin esittämisessä olemme ajautuneet jo kahdenlaisiin haasteisiin. Lyhyesti sanottuna kyse on siitä, että (a) tutkijat ovat jo kauan joutuneet pohtia tätä tekstijaksoa tekstikriittisesti, koska aika lailla kaikkien mukaan siinä on mukana myöhempiä kristillisiä lisäyksiä, joita Josefus ei siis itse kirjoittanut. Mutta toinen ongelma (b) koskee teksijaksossa muutamien termien käännöstä eli kyseessä on kaiken lisäksi myös käännösongelma. Kohtaa käsittelevä kirjallisuus on järjettömän suuri ja eräs johtava Josefus-tutkija laski vuosien 1937 ja 1980 välillä vajaa 90 julkaisua kyseisestä tekstistä (ks. Licona 2010, 237). Nämä mainitut kaksi teemaa ovat tietenkin kaksi eri asiaa ja molemmista on sanottava muutama sana.

Aloitamme tekstikritiikistä. Bart Ehrmanin mukaan ehdottomasti suurin osa Josefus-tutkijoista ajattelee, että teksti on aito, vaikka siinä on joitain myöhempiä lisäyksiä kristittyjen toimesta (Ehrman 2012 luku luku 2. Ks. myös Yamauchi 1995, 212). Josefuksen teoksia kopioitiin ja käännettiin muille kielille ja tästä prosessista olivat vastuussa nimenomaan kristityt. Kopiointiprojektin yhteydessä kristityt halusivat, että ”lukija ymmärtää varmasti Josefuksen pointin” ja tästä syystä tekstiin tuli muutamia lisäyksiä. Olen jo merkannut valmiiksi nämä myöhemmät lisäykset sulkeilla. Painotan sitä, että tähän tekstikriittiseen rekonstruktioon tekstistä ovat päätyneet monet eri taustoista tulevat raskaansarjan tutkijat, kuten mm. John P. Meier (1990; 1991, 56-88), Bart Ehrman (2012, luku 2), Edwin Yamauchi (1995, 212), Craig Evans (2015, 193), Robert Van Voorst 2011, 2168-71, James Charlesworth (1988, 90-98), James Dunn (2003, 141), Graham Stanton (2004, 133), Michael Licona (2010, 238-42) ja Craig Keener (2011, 25). Jopa Morton Smith pitää varmana, että Josefus viittaa tässä Jeesukseen (Licona 2010, 239). (Voitaisiin vielä mainita, että tekstissä oleva lause ”voitti puolelleen monia juutalaisia ja kreikkalaisia” on yksinkertaisesti ristiriidassa evankeliumitekstien kanssa, koska pakanat tulivat todellisuudessa mukaan vasta vuosia myöhemmin. Kristitty kopioitsija ei siis olisi tehnyt tällaista ”mokaa”. Pikemminkin tämä on aitoa Josefusta ja ei ole ensimmäinen kerta, kun tällaiset kaverit hieman pyöristävät asioita. Ks. Meier 1990, 94.)

On totta, että jotkut skeptisemmät tutkijat väittävät, että kohta on kokonaan interpolaatio eli myöhempi lisäys. Bart Ehrman esimerkiksi käsittelee Earl Dohertyn vastaväitteitä. Dohertyn mukaan kohta on kokonaan myöhempi lisäys, koska (1) ilman sitä Josefuksen teksti sujuu sutjakammin ja (2) koska ensimmäinen kirkkoisä, joka näyttää tuntevan tämän tekstin on Eusebius (275-339).

Ehrmanin mukaan nämä argumentit eivät ole riittävän vakuuttavia kohdan hylkäämiseen. Ensinnäkin ajatus siitä, että tämä kohta aihettaa Josefuksen tekstiin ”mutkan” ei ole mitenkään erityistä. Antiikin ajan kirjoittajien teoksissa tällainen on tyypillistä, koska heillä ei ollut käytössä alaviitteitä. Entä argumentti, jonka mukaan kukaan ei näytä tuntevan tekstiä 2. ja 3. vuosisadalla (Justinos Marttyyri, Tertullianus, Origenes). Dohertyn mukaan se osoittaa, että kohtaa ei ollut vielä olemassa eli Josefus ei kirjoittanut sitä. Mutta tällainen argumentaatio on monesti hyvin kyseenalaista juuri siksi, että meidän tulisi kyetä osoittamaan, että jonkun kirjoittajan olisi täytynyt viitata tähän tekstiin. Se, että minä en tässä tekstissä puhu mitään Ruotsin kuninkaasta, ei tarkoita, etten ole tietoinen hänestä. Se vain osoittaa, että minulla ei ole tarvetta viitata häneen tällaisen aiheen tiimoilta. Ehrman toteaa, että kohdalla ei yksinkertaisesti ollut tarvetta, koska kukaan ei ylipäätään koskaan kyseenalaistanut Jeesuksen historiallisuutta (samoin Stanton 2004, 128). Lopultahan Josefuksen teksti ei opeta mitään mullistavaa, eikä uutta. Yleensä vastaväitteet nimittäin keskittyivät Jeesuksen syntymän ympärillä tapahtuneeseen skandaaliin (ks. Talmud). Kirkkoisillä ja apologeetoilla ei siis ollut mitään tarvetta viitata tähän tekstiin. Samantapaisia huomioita tekee J. P. Meier (1991, 68). Siksi Dohertyn argumentit epäonnistuvat. (Ehrman 2012, luku 2.)

Nyt meidän on kuitenkin siirryttävä tekstin käännösongelmiin. Lyhyesti sanottuna kysymys koskee sitä esittääkö Josefus Jeesuksen positiivisessa valossa vai negatiivisessa valossa. Yllätarjoamani käännös, joka on siis ote Strobel/Yamauchi (2010, 107–109) kirjasta (+ Meier englanniksi), esittää käännöksen, jossa Jeesusta kuvataan positiivisessa valossa. Tässä on ensimmäinen hankala lause: ”Hän voitti puolelleen monia juutalaisia ja monia kreikkalaisia.” Kreikankielinen sana käännöksen ”voitti puolelleen” taustalla on epeegageto ja monet tutkijat kääntävät sen ”hän voitti puolelleen”. Mutta on olemassa tutkijoita (mm. R. Eisler, Graham Stanton, Matti Kankaanniemi), joiden mukaan sana tulisi kääntää ajatuksella ”vietellä” [seduce]. Stanton vetoaa esimerkiksi Bauer-Danker-leksikoon, jonka mukaan sanan yleinen merkitys on ”bring something bad upon someone” eli tuoda harmia toisille. Stantonille on tärkeää tässä kohden painottaa myös sitä, että jos Josefus puhuisi tässä kohden negatiivisesti (juutalaisena) siitä miten Jeesus vietteli kansaa ja johti sitä harhaan, se sopisi erinomaisesti yhteen sen kanssa mitä me tiedämme Justinos Marttyyrin teoksesta (Dialogi 69:7) ja varhaisista juutalaisista traditioista (ks. alla). Liikkeellä oli joka tapauksessa juutalaista vastareaktiota, jossa Jeesus kuvattiin systemaattisesti kansan harhaanjohtajaksi. (Ks. erit. Stanton 2004, luku 6.)

Aiempi lause ”Sillä Hän oli henkilö, joka teki yllättäviä sankaritekoja…” on melko selvä: Josefus todella kirjoittaa, että Jeesus teki yllättäviä (tai odottamattomia) tekoja. Mutta tämä ei vielä kerro onko tämä väite positiivinen vai negatiivinen, koska se ei itsessään kerro millä tavalla Jeesus sai aikaan nämä ihmeet. Esimerkiksi John P. Meier kääntää lauseen jatkon ”a teacher of people who receive the truth with pleasure” // ”sellaisten ihmisten opettaja, jotka iloiten ottivat vastaan totuuden”. Meier huomauttaa (1990, 84), että tämä voidaan kuitenkin kääntää niin, että se tarkoittaa yksinkertaista intomielisyyttä tai jopa itsepetosta. Stantonin mukaan kyse on juuri jälkimmäisestä eli Josefus kritisoi kansaa siitä, että se meni mukaan Jeesuksen väärään opetukseen. Hänen mukaansa tulkintaa tukee se, että tässä on jälleen samassa järjestyksessä Jeesusta vastaan suunnattu kritiikki kuin mitä me löydämme muista lähteistä: hän toimi magian avulla (ihmeteot) ja johti kansaa harhaan (opetus). (Stanton 2004, 133-35.)

Josefuksen tekstistä voidaan näin ollen päätellä seuraavia asioita Jeesuksesta:

Jeesus teki epätavallisia tekoja (Josefuksen mukaan positiivinen vai negatiivinen?)
Hänellä oli laaja ja uskollinen joukko seuraajia (Hyvä vai huono asia?)
Häntä pidettiin opettajana (Josefuksen mukaan hyvällä vain huonolla?)
Hänen uskottiin olevan Kristus
Pilatus tuomitsi hänet kuolemaan
Kuolemantuomio toteutettiin ristiinnaulitsemalla
Jeesuksen seuraajien lahko ei hiipunut.

John P. Meier (1991, 68) antaa melko painavan kommentin tästä tekstistä: ”Minulta usein kysytään voinko todistaa, että Jeesus oli olemassa. Jos muotoilen tämän kysymyksen sellaiseksi mitä he tällä tarkoittavat, ”onko Jeesuksesta olemassa lähteitä 1. vuosiasadalta Uuden testamentin ulkopuolelta?” ja tähän vastaan, kiitos Josefuksen, että kyllä: Jeesus oli historiallinen henkilö. Tunnettu tutkija James Charlesworth (1988, 96) toteaa omassa käsittelyssään, että ”me voimme nyt olla niin varmoja kuin historiallisessa tutkimuksessa vain voi olla, että Josefus todella viittaa Jeesukseen Juutalaisten muinaishistorian kohdassa 18.63-64.”

Rabbiiniset traditiot

Juutalaisia rabbiinisia traditioita on säilynyt valtava määrä. Käytännössä ne saivat kirjallisen muotonsa 200-luvulla Mishnassa ja 500-luvulla Talmudissa. Mishna sisältää suullisia traditioita ajalta 200 eKr. – 200 jKr. Tradition mukaan rabbi Judah kirjoitti ne ylös. Näiden traditiooiden päälle puolestaan rakentui niitä tulkitseva arameankielinen kirjallisuus, jota kutsutaan Gemaraksi. Yhdessä Mishna ja Gemara muodostavat Talmudin. Palestiinassa Mishna ja Gemara yhdistettiin noin vuosina 350-400 ja tätä kutsutaan termillä Palsetiinalainen (tai Jerusalemilainen) Talmud. Babyloniassa Gemara lisättiin Mishnaan hieman myöhemmin noin vuoden 500 paikkeilla. Tämä paksumpi teos on paremmin tunnettu ja se kulkee nimellä Babylonialainen Talmud. Tämä koostuu 63:sta traktaatista, jotka on jaoteltu kuuteen ohjeeseen. Teoksien tutkiminen on haastavaa, koska teksti on lyhyesti sanottuna yleensä hämmentävän sekavaa. Suullinen ja kirjallinen historia on monimutkainen, eikä kerrottujen asioiden ajankohdista ole aina varmuutta. (Stein 1996, 31; Van Voorst 2000, 106-08.)

Mishnassa Jeesuksesta ei ole minkäänlaisia viitteitä. Talmudin kohdalla asia on kuitenkin toinen. Aiempi tutkimus ajateli, että Jeesus mainitaan Talmudissa useasti salanimellä, kuten ”Ben Stada” (b. shabb. 104b, t. shabb. 11:15), ”Balaam” (m. sanh. 10:2; m. ’Abot 5:19; b. Git. 56b-57a; b. Sanh. 106b) tai vain ”Se” (m. Yebam. 4:13; b. Yoma 66d). Näistä henkilöistä puhutaan ivaavaan sävyyn. (Ks. France 1988, 30-31.) Uudempi tutkimus on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että nämä maininnat eivät liity Jeesukseen (ks. Van Voorst 2011, 2171-2176).

Otan englanninkielisen lainauksen Talmudin kohdasta b. Sanhedrin 43a:

On the eve of the Passover Yeshu was hanged. For forty days before the execution took place, a herald went forth and cried, ”He is going forth to be stoned because he has practised sorcery and enticed Israel to apostasy. Any one who can say anything in his favour, let him come forward and plead on his behalf.” But since nothing was brought forward in his favour he was hanged on the eve of the Passover! – Ulla retored: Do you suppose that he was one for whom a defence could be made? Was he not a Mesith [enticer], concerning whom Scripture says, ’Neither shalt thou spare, neither thou conceal him’? [5. Moos. 13:8] With Yeshu however it was different, for he was connected with the government [or royalty, i.e., influential]. Our rabbis taught: Yeshu had five disciples, Matthai, Nakai, Nezer, Buni, and Todah. (Sit. Stein 1996, 31-32.)

Samanlainen syytös löytyy myös kohdasta b. Sanh. 107b:

On eday he [R. Joshua] was reciting the Shema when Jesus came before him. He intended to receive him and made a sign to him. He (Jesus) thinking it was to repel him, went, put up a brick and worshipped it. ’Repent’, said he [R. Joshua] to him. He replied, ’I have thus learned from thee: He who sins and causes others to sin is not afforded the means of repentance.’ And a Master said, ’Jesus the Nazarene practiced magic and led Israel astray.’ (Sit. Stanton 2004, 131.)

Nämä kaksi tekstiä tekevät selväksi, että Jeesus on väärä Messias, joka harjoitti noituutta, ja joka tuomittiin oikeudenmukaiseen kuolemaan pääsiäisaattona. Talmud käyttää Jeesuksesta halventavaa termiä ”Jeshu”, joka rabbien tulkinnan mukaan on lyhennys sanoista ”pyyhittäköön hänen nimensä ja muistonsa” (Turtiainen 2012, 77). Stanton (2004, 130) huomauttaa, että kohtaus alkaa sanoilla ”On sanottu…”, joka on siis viittaus baraithaan eli vanhaan juutalaiseen traditioon. Kohdassa puhutaan ristiinnaulitsemisen sijasta hirttämisestä tai ”laitettiin riippumaan”, kreik. κρεμάννυμι. Kuitenkin sana esiintyy sekä Paavalilla (Gal. 3:13) että Luukkaalla (Luuk. 23:39). Sana siis oli eräänlainen synomyymi ristiinnaulitsemiselle.

Tämän lisäksi samassa kohdassa (b. Sanh. 43a) on maininta, joka johtaisi meidät hyvin monen muunkin tekstin tutkimiseen. Jeesusta nimittäin nimitetään harhaanjohtajaksi/pettäjäksi (deceiver) ja perään todetaan, että Kirjoitusten mukaan tällainen henkilö ei saa elää. Tämä on selkeä viittaus 5. Mooseksen kirjan jakeeseen 13:8. Lainaan jakeen sen laajemmassa asiayhteydessään:

Vaikka veljesi, oman äitisi poika, sinun oma poikasi tai tyttäresi, vaimosi, jota rakastat, tai paras ystäväsi salaa houkuttelisi sinua palvelemaan vieraita jumalia, joita sinä ja sinun esi-isäsi ette ole entuudestaan tunteneet, niiden kansojen jumalia, jotka asuvat teidän ympärillänne maan äärestä toiseen, lähellä tai kaukana, älä suostu hänen ehdotukseensa äläkä kuuntele häntä. Älä sääli häntä, älä osoita hänelle armoa äläkä salaa hänen rikostaan, vaan surmaa hänet. Heitä itse ensimmäinen kivi, ja sinun perässäsi tulkoot kaikki muut^.Kivittäkää hänet kuoliaaksi, sillä hän yritti viekoitella teitä luopumaan Herrasta, Jumalastanne, joka vei teidät pois Egyptistä, orjuuden maasta. Kaikkien israelilaisten on saatava kuulla tästä tuomiosta, jotta he pelkäisivät eivätkä enää tekisi sellaista pahaa. (5. Moos. 13:7-12, 1992-käännös.)

Jaejaksossa puhutaan myös 40 päivän aikamäärästä (se annettiin Jeesuksen seuraajille mahdollisuutena puolustaa häntä mutta joka ei tuottanut tulosta), joka on viittaus siihen, että kyseessä on virallinen/lainopillinen juutalainen syytös Jeesusta vastaan ja se toimii nähtävästi myös juutalaisten vastavetona kritiikkiin, jonka mukaan Jeesus ei saanut kunnollista oikeudenkäyntiä. Teksti on siten hyvin apologeettinen. Olemme jo Josefuksen kohdalla huomanneet, että tavallinen juutalainen syytös Jeesusta vastaan oli pitää häntä pettäjänä ja kansan harhaanjohtajana. (Painotan edelleen sitä, että kukaan ei koskaan kyseenalaistanut Jeesuksen olemassaoloa: riitaa käytiin siitä kuka hän todella oli!) Myös myöhemmin kohdassa b. Sanh. 107b Jeesusta vastaan esitetään tuplasyytös: hän on harjoitti magiaa ja johti Israelin kansaa harhaan. Tässä on monia yhtymäkohtia Uuden testamentin traditioihin. Rooman osallisuutta Jeesuksen kuolemassa ei tekstissä mainita, koska se käsittelee asiaa pelkästään juutalaisen lain näkökulmasta. (Stanton 2004, 130-31; Stein 1996, 31-32.)

Samassa kohdassa Talmudissa viitataan Jeesuksen opetuslapsijoukkoon, vaikkakin virheellisesti todeten heitä olleen viisi (b. Sanh. 43a; b. Shabb. 104b). Sanotaan myös (b. Shabbat 104b; myös Kelsos [Kelsosta vastaan 1.32], että Jeesus syntyi Marian ja roomalaissotilas Panteran äpärälapsena, joka viittaa siihen, että Jeesuksen syntymää pidettiin epätavallisena. Monet tutkijat ajattelevat, että nimitys ”Panteran lapsi” liittyy itse asiassa Jeesuksen neitseelliseen syntymään. Neitsyt-sana on nimittäin kreikaksi parthenos. Näin ollen juutalaiset olisivat kuulleet useasti siitä, miten Jeesus syntyi neitseestä (parthenos) ja juutalaiset käyttivät nimeä ”Pantera” polemiikissaan. Kyseessä on siis parodinen sana, jossa kirjaimet r ja n ovat vaihtaneet paikkaa: parthenos —> panthera. Tämä on yksi lisäsyy uskoa, että varhaiskristityt eivät keksineet ajatusta Jeesuksen neitseellisestä syntymästä, koska se herätti juutalaisessa kontekstissa pelkästään hankaluuksia.

(Yamauchi 2010, 117–18; Junkkaala 2006, 13–14; Van Voorst 2011, 2171-76; France 1988, 31-35; Stein 1996, 64-68 [hyvää analyysiä neitseellisen syntymän historiallisuudesta].)

On mahdollista, että vuonna 70 jKr. tapahtunut Jerusalemin temppelin hävitys on osasyynä siihen, miksi juutalaisissa lähteissä on niin vähän mainintoja Jeesuksesta. Tuhon yhteydessä tuhoutui nimittäin suuri määrä juutalaisia asiakirjoja. France (1988, 36-37) tekee rabbiinisista traditioista seuraavan johtopäätöksen:

”Tuntuu kuitenkin selvältä, että Jeesus tunnettiin ainakin jo toisen vuosisadan alussa ja että häntä inhottiin ihmeidentekijänä ja opettajana, joka sai laajan kannatusjoukon ja ansaitsemansa kuolemantuomion, koska ’oli johtanut israelilaisia harhaan’. Vaikkei tämä olekaan mitään mairittelevaa tietoa, on se ainakin todistuksena (vaikkakin vääristyneellä tavalla) siitä huomiosta, jonka Jeesus sai aikaan ihmeteoillaan ja opetuksellaan. Vaatii melkoista dogmaattista epäilyä päätyä uskomaan, että nämä edellä kerrotut kohdat perustuisivat yksinomaan kristittyjen väitteille ja että ’juutalaiset omaksuivat toisella vuosisadalla kritiikittömästi kristillisen oletuksen, että Jeesus on todella elänyt’. Tällainen polemiikki, joissa usein vielä käytetään aivan eri ’tosiasioita’ kuin mihin kristityt uskoivat, on tuskin voinut syntyä lähes sata vuotta sen jälkeen kun epätodellisen henkilön uskotaan eläneen.”

Francen kommentit ovat mielestäni osuvia ainakin siinä mielessä, että juutalaiset todella tiesivät Jeesuksesta, mutta he tulkitsivat hänen olleen kansan eksyttäjä. Talmudin traditiot ovat kuitenkin todennäköisesti peräisin 2. ja 3. vuosisadalta ja siksi tutkijat eivät tee niistä kovinkaan suurta numeroa.

Toledoth Yeshu

Sefer Toledoth Yeshu (Kirja Jeesuksen elämästä) on teos, joka kertoo Jeesuksen elämästä poleemisesti juutalaisesta näkökulmasta. Teos on hyvin anti-kristillinen. Se mm. kertoo miten opetuslapset aikoivat varastaa Jeesuksen kuolleen ruumiin haudasta, mutta puutarhuri Juda pääsi heidän juonestaan selville. Hän siirsi Jeesuksen ruumiin toiseen hautaan ja myöhemmin opetuslapset löysivät alkuperäisen haudan tyhjänä – he luulivat Jeesuksen nousseen ylös. Juda kuitenkin myi ruumiin juutalaisille 30 hopearahasta ja ruumista kuljetettiin kaduilla näytillä. Ylösnousemususko ammuttiin alas.

Toledoth Yeshu oli todella suosittu juutalaisten piirissä jo yhdeksännellä vuosisadalla ja sitä on painettu vielä 1900-luvullakin. Teoksen syntyajankohtaa ja -paikkaa on mahdotona selvittää tarkasti, mutta se on voinut saada kirjallisen muotonsa neljännellä vuosisadalla. Teos on Jeesusta kohtaan jopa negatiivisempi kuin Talmud. Ensimmäinen maininta teoksesta löytyy Lyonin arkkipiispa Agobardilta, joka mainitsee mainitsi sen vuonna 826.

Teos nojaa vahvasti kanonisiin evankeliumeihin ja heprealaiseen Vanhaan Testamenttiin. Jeesus on Israelin kansan harhaanjohtaja ja harhaoppinen. Teos hyökkää varsinkin neitseestäsyntymisoppia ja Jeesuksen taivaaseenastumista vastaan. Teos ei anna mitään itsenäistä luotettavaa tietoa Jeesuksesta. (Van Voorst 2000, 122-29; Habermas 2000, 204-06.)

Johtopäätökset

Vaikka antiikin ajan roomalaiset historioitsijat eivät olleet kiinnostuneita Galilealaisen saarnaajan elämästä, on Jeesuksesta kristinuskon leviämisen myötä jäänyt mainintoja heidän dokumentteihinsa. Sama pätee juutalaiseen kirjallisuuteen, vaikka Jeesus ja hänen jälkeinen liike olivatkin kiusallisia juutalaisuuden kannalta.

Yksi kysymys nousee yleensä aina ihmisten huulille: Miksi Jeesuksesta ei ole jäänyt mainintoja useampaan lähteeseen? Kuusi eri näkökulmaa voidaan ottaa esiin.

(1) Juuri ne roomalaiset teokset, jotka tehtiin Jeesuksen aikana tai vähän sen jälkeen (eli ensimmäisellä vuosisadalla) ovat tuhoutuneet tyystin. Tämän sadan vuoden ajanjakso on hyvin ikävä historioitsijoiden kannalta. Liviuksesta (kuoli 17 jKr.) Tacitukseen meille ei ole jäänyt juuri minkäänlaisia dokumentteja. Ainoa poikkeus on Velleius Paterculus (n. 20 eKr. — 30 jKr.). Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että kadonneissa läheissä olisi varmuudella ollut mainintoja Jeesuksesta.

(2) Toinen syy on se, että historiankirjoittajien teoksissa on nähtävissä tietty aika-aukko. 2000-luvulla elävä ihminen on tottunut siihen, että tärkeät tapahtumat painetaan seuraavan päivän lehteen ja tieto leviää äärettömän nopeasti. Antiikin ajan historioitsijat keskittyivät lähes poikkeuksetta vanhoihin asioihin. Esimerkiksi Josefuksen täytyi selitellä teoksessaan ”Juutalaissota” sitä, miksi hän tallettaa asioita, jotka ovat tapahtuneet aivan äskettäin. Taipumus vasta asioiden myöhempään taltioimiseen on yksi vastaus kysymykseemme.

(3) Uuden Jeesus-liikkeen alku oli todella vaatimaton. Suuressa mittakaavassa paikkakuntien pienet seurakunnat eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota. Asiaa ei auttanut sekään, että ulkopuolisten silmin ”uuden lahkon perustaja” oli murhattu ristiinnaulitsemalla Jerusalemissa. Jeesus-liikettä leimasi alusta saakka syvä häpeä. Roomalaiset kirjoittajat näkivät kristinuskon tärkeäksi aiheeksi vasta sitten, kun liike sai vaikutusvaltaa Roomassa. Me tiedämme, että Palestiinassa oli useita messias-hahmoja ensimmäisellä vuosisadalla haastamassa Rooman valtaa. Näistä henkilöistä ei ole kuitenkaan jäänyt mitään mainintaa roomalaisiin lähteisiin. Vasta kun kristinusko alkoi aiheuttaa hankaluuksia imperiumin pääkaupungissa, asia sai huomiota. Itse asiassa, jos liike ei olisi koskaan aiheuttanut mitään uhkaa Rooman vallalle, Jeesusta ja kristinuskoa ei olisi näissä lähteissä mainittu koskaan.

(4) Lähteiden perusteella voidaan sanoa, että roomalaisilla ei ollut kovinkaan suurta mielenkiintoa selvittää uusien liikehdintöjen alkuperää ja perustajaa. Kun Tacitus käsittelee juutalaisuutta, hän ei koskaan mainitse sanaakaan Mooseksesta, Aabrahamista, Daavidista tai makkabelalaisista. Tämä on kummallista ottaen huomioon miten suuri rooli näillä henkilöillä oli juutalaisuudessa. Heitä kiinnosti lähinnä vain se, millainen liike oli sillä hetkellä ja mitä vaikutuksia sillä oli Roomalle. Tacitus ei koskaan kutsu Jeesusta nimellä, vaan tittelillä ”Kristus”. Kirjoittajien näkökulma Jeesuksen oli kristinuskon liikkeen läpi.

(5) Israelin maa, jossa Jeesus liikkui ja toimi, oli Roomasta katsottuna todella kaukana lännessä. Suuren maailman asiat tapahtuivat kuitenkin suurissa kaupungeissa, ei Galilean pikkuruisissa kylissä. Jeesus itse ponnisti Nasaretista, joka oli Teuvan Norinkylääkin vaatimattomampi paikka asua. Kiertävä juutalainen rabbi ei juurikaan kiinnostanut niitä roomalaisia kirjoittajia, jotka keskittyivät sulkansa ja mustepullonsa kanssa Rooman keisareiden elämään.

Esimerkki lienee paikallaan. Josefus asui Roomassa ja hänen teoksensa ovat kaikkein tärkeimmät lähteet Uuden testamentin ohella, kun haluamme tietää jotain ensimmäisen vuosisadan Palestiinasta. Mutta mitä roomalaiset historioitsijat kertovat Josefuksesta, joka oli keisarin läheinen kaveri? Eivät yhtään mitään. On siis syytä huomata, että joskus 2000-luvulla elävän henkilön kriteerit sille millaisista asioista tulisi kirjoittaa, ei aina kohtaa tuon ajan kirjoittajien kanssa.

(6) Lopuksi on huomattava, että edes kristilliset teokset eivät ole ”Jeesuksen aikalaislähteitä”. Evankeliumitkin kirjoitettiin vasta joitain vuosikymmeniä myöhemmin — niitä ei kirjoitettu heti. Kun otamme huomioon nämä kuusi asiaa, voimme todeta Robert Van Voorstin mukaan, että nämä vähäiset maininnat joita meillä on, ovat juuri sen verran kuin me voisimme olettaa.

(Van Voorst 2000, 70-72; France 1988, 16-17. Hyvä esitys historiallisesta tiedosta ks. Ehrman 2012, luku 2,)

Voimme tiivistää kirjoituksen seuraavasti:

”Lähteiden mukaan Jeesus oli todella historiallinen henkilö (Plinius, Tacitus, Josefus) ja hänellä oli Jaakob-niminen veli, joka sai surmansa ylipappi Ananiaksen toimesta (Josefus). Jeesus oli sekä ihmeidentekijä (Josefus, Kelsos, Talmud) että viisas mies ja opettaja (Josefus). Hänen seuraajansa palvoivat häntä jumalalisena olentona (Plinius). Hänet ristiinnaulittiin (Tacitus, Lukianos, Josefus) Pontius Pilatuksen aikana, Tiberiuksen ollessa keisarina (Tacitus, Josefus). Ristiinnaulitsemisen jälkeen tuli pimeys, joka valtasi koko maan (Thallus). Ristiinnaulitseminen ei vaimentanut liikettä, vaan päinvastoin se muodosti Jeesus-liikkeen ytimen (Tacitus). 60-luvulla liike oli riittävän merkittävä, jotta keisari Nero sai vyörytettyä Rooman palon heidän syykseen (Tacitus). Toisen vuosisadan alussa liike oli levinnyt jo Bityniaan saakka ja oli riittävän suuri aiheuttaakseen ongelmia maaherralle (Plinius).” (Boyd & Eddy 2007, 135.)

Kuten mainitsin, Uuden testamentin ulkopuoliset lähteet maalaavat Jeesuksesta saman kuvan kuin neljä evankeliumia, vaikkakin kuva on paljon epätarkempi. Tarkemman ja värikkäämmän kuvan saa ainoastaan tutkimalla evankeliumeita, jotka ovat tärkeämpiä ja kuvaavampia lähteitä samoista tapahtumista. Ne vain odottavat lukijaansa!

Ja vielä Jeesuksen historiallisuudesta. Kysymys ei siis kuuluu ”oliko Jeesus koskaan olemassa?”, vaan ”kuka Jeesus todella oli ja miten se vaikuttaa minun elämääni?”.E

Viitteet

1 Merkillisenä poikkeuksena on Robert M. Price (2010, 55-83), joka on liputtanut ns. Jeesus-myytin puolesta. Kummallista kyllä, hän toteaa tästä huolimatta olevansa syvästi sitoutunut kristinuskoon ja sen sanomaan ja käy aktiivisesti kirkossa viikottain (s. 55-56). Ks. erityisesti Luke Timothy Johsonin, James D. G. Dunnin ja Darrel Bockin vastaukset hänen artikkeliinsa samassa teoksessa. Price mm. jättää täysin käsittelemättä olennaista aiheeseen liityvää dataa.

2 Hyvin monet ehkä tietävät, että Paavalin kirjeet ovat varhaisimpia kristillisiä dokumentteja Uudessa testamentissa: hänen kirjeensä on kirjoitettu ennen evankeliumeita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki maininnat tulevat 40-luvun lopulta tai myöhemmin. Loistava esimerkki on 1. Korinttilaiskirjeen jae 15:3, jossa Paavali toteaa, että ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi niin kuin on kirjoitettu”. Muualla Paavali tekee tietenkin hyvin selväksi – kuten kaikki muutenkin tiesivät – että tämä tapahtui ristillä (ks. sama kirje kokonaisuudessaan). Tässä jakeessa kyse on kuitenkin vanhasta traditiosta, joka muotoutui hyvin nopeasti Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen (olen käsitellyt asiaa kommentaarissani tarkemmin, mutta sanottakoon tämän olevan kaikkien tutkijoiden tiedossa). Tämän tradition Paavali oli itse vastaanottanut ja antanut sen myös korinttilaisille seurakuntaa perustaessaan. Näin ollen jo 30-luvun alussa Paavali julisti Jeesusta, joka oli naulittu ristille. Tämä on varhaisin maininta siitä, että Jeesus oli tietenkin olemassa ja hän oli kuollut ristillä. Lisäksi Galatalaiskirjeen jakeet 1:18-20 ovat tärkeät. Paavali kääntyi ehkä kaksi vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen ja hänen visiittinsä Jerusalemiin on tapahtunut 30-luvun puolivälissä. Siellä hän tapasi Jeesuksen veljen, Jaakobin. Jae ainakin paljastaa sen, että 30-luvun puolivälissä tunnettiin hyvinkin Jeesus ja Jaakob oli hänen veljensä!

P. Barnett on listannutkin 15 faktaa Jeesuksesta, jotka voidaan tietää käyttämällä pelkästään Paavalin kirjeitä: (1) Aabrahamin jälkeläinen, (2) Daavidin jälkeläinen, (3) ”syntynyt naisesta”, (4) eli köyhänä, (5) syntyi ja eli lain alaisena, (6) hänellä oli Jaakob-niminen veli, (7) nöyrä elämäntyyli, (8) työ keskittyi juutalaisten piiriin, (9) asetti muistoaterian opetuslapsilleen ennen pettämistään ja kuolemaansa, (10) hän koki väkivaltaisen kuoleman. Loput viisi liittyvät Jeesuksen kuolemaan, hautaukseen ja ylösnousemukseen (+ muutama yksityikohta pastoraalikirjeistä). (Ks. Dunn 2003, 142-43.)

LÄHTEET:

Bauckham, Richard. 2017. The Christian World Around the New Testament. Grand Rapids: Baker Academic.

1992. ”Jesus, Worship of.” Teoksessa The Anchor Bible Dictionary, Volume 3. Ed. David Noel Freedman. New York: Doubleday. (Sivut: 812-19.)
2017. The Christian World Around the New Testament. Grand Rapids: Baker Academic.

Beilby James. K. & Eddy Paul. R. (Ed.) 2010. The Historical Jesus: Five views. Lontoo: SPCK.

Boyd, Gregory. A & Eddy, Paul. R. 2007. Lord or Legend? Wrestling with Jesus Dilemma. Eugene, Oregon: WIPF & STOCK.

Charlesworth, James. H. 1988. Jesus Within Judaism: New Light from Exiting Archeological Discoveries. New York: Doubleday.

Crossan, John. Dominic. 1991. The Historical Jesus: The Life of a Mediterranean Jewish Peasant. San Francisco: Harper San Francisco.

Dunn, James. D. G. 2003. Jesus Remembered. Christianity in the Making, Volyme 1. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Ehrman, Bart. 2012. Did Jesus Exist? The Historical Argument for Jesus of Nazareth. Harper One. Luettu E-kirjana.

Evans, Craig. E.

2014. ”Getting the Burial Traditions and Evidences Right.” Teoksessa How God Became Jesus: The Real Origins of Belief in Jesus’ Divine Nature. Ed. Michael F. Bird. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut 71-93.)
2015. Jeesus-huijaus paljastuu. Suom. Anne Leu. PerusSanoma.

France, Richard. T. 1988. Mitä tiedämme Jeesuksesta. Suom. Kirsi Sell. Kauniainen: Suomen Raamattuopistun kustannus Oy.

Gonzalez, Justo. L. 2010. The Story of Christianity. Volyme 1. New York: HarperOne.

Habermas, Gary. R. 2000. (4. painos.) The Historical Jesus. Ancient Evidence for the Life of Christ. Joplin: College Press Publishing Company.

Hurtado, Larry. W. 2005. How on Earth Jesus Become a God? Historical Questions about Earliest Devotion to Jesus. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Huuhtanen, Pauli (suom.). 2004. Flavius Josefus – Juutalaissodan historia. Helsinki: WSOY.

Ison Kirjan apologetiikan kurssin luentomuistiinpanot.

Junkkaala, T. 2006. Mitä tiedämme Jeesuksesta. Kauniainen: Perussanoma Oy.

Keener, Craig. S.

2001. Miracles. The Credibility of the New Testament Accounts. Volume 1. Grand Rapids: Baker Academic.
2009. The Historical Jesus of the Gospels. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.
2012. Acts: An Exegetical Commentary. Volume 1. Introduction and 1:1-2:47. Grand Rapids: Baker Academic.
2014. Acts. An Exegetical Commentary. Volume 3 (15:1-23:35.) Grand Rapids: Baker Academic.

Keisarillisen Rooman historia. Annales. Latinan kielestä suomentanut Iiro Kajanto. Helsinki: Werner Söderström.

Kirjeitä keisariajan Roomasta. Valikoima Plinius Nuoremman kirjetuotannosta. 1974. Marja Itkonen-Kaila (toim.). Helsinki: Gaudeamus.

Licona, Michael. 2010. The Resurrection of Jesus: A New Historiographical Approach. Grand Rapids: IVP Academic.

Maier, Paul. L. 2010. ”Did Jesus Really Exist?” Teoksessa Evidence for God: 50 Arguments for Faith from the Bible, History, Philosophy, and Science. Ed. William A. Dembski & Michael R. Licona. Grand Rapids: Baker Books. (143-46.)

Martola, Nils. ”Klassinen kirjallisuus.” Teoksessa Juutalainen kulttuuri. Toim. Tapani Harviainen ja Karl-Johan Illman. Helsinki: Otava. (Sivut 99-114.)

McDowell, Josh. 2006. Evidence for Christianity. Nashville ym.: Thomas Nelson.

Meier, J. P.

1990. ”Jesus on Josephus: A Modest Proposal.” Catholic Biblical Quarterly 52. Sivut 76-103.
1991. A Marginal Jew. Rethinking of The Historical Jesus. New York: Doubleday.

Neusner, Jacob. 1998. ”Talmudin rakenne ja juutalainen kulttuuri.” Teoksessa Juutalainen kulttuuri. Toim. Tapani Harviainen ja Karl-Johan Illman. Helsinki: Otava. (Sivut 115-24.)

”Peregrinoksen polttoitsemurha.” Teoksessa Lukianos: Jumalatarten kauneuskilpailu ja muita satiireja. 1983. Kreikan kielestä suomentanut Kaarle Hirvonen. Kustannus Oy Littera.

Price, Robert. M. 2010. ”Jesus at the Vanishing Point.” Teoksessa The Historical Jesus: Five views. Ed. James K. Beilby & Paul R. Eddy. Lontoo: SPCK. (Sivut 55-83.)

Sanders, E. P. 1985. Jesus and Judaism. Philadelphia: Fortress Press.

Stanton, Graham. N.

2002. The Gospels and Jesus. 2. painos. Oxford: Oxford University Press.
2004. Jesus and Gospel. Cambridge: Cambridge University Press.

Stein, Robert. H. 1996. Jesus the Messiah. A Survey of the Life of Christ. Downers Grove / Leicester: IVP.

Strobel, Lee. 2010. Tapaus Kristus. Edwin Yamauchin haastattelu otsikolla ”Vahvistava todistusaineisto. Onko Jeesuksesta luotettavia elämäkertojen ulkopuolisia todisteita?” Suom. Eeva Kallinen. Keuruu: Aika Media.

Suetonius. Rooman Keisarien Elämäkertoja. Suom. J. A. Hollo 1960. Johdannon on kirjoittanut Edwin Linkomies. Helsinki / Porvoo: Werner Söderström.

Tertullianus. Apologeticum – Kristinuskon puolustus. Suomennos Juha Pihkala. 2010. Helsinki: Kirjapaja.

The Works of Josefus. 1996. [1987.] 12. painos. New Updated Edition. Translation William Whiston. Hendrickson Publishers.

Turtiainen, Jouni. 2012. Juutalaisten ja kristittyjen Jumala. Kauniainen: PerusSanoma.

Yamauchi, Edwin. M. 1995. ”Jesus Outside the New Testament: What is the Evidence?” Teoksessa J. P. Moreland & Michael, J. Wilkins (toim.). Jesus Under Fire. Grand Rapids, MI: Zondervan Publishing House. 207-30.

Van Voorst, Robert. E.

2000. Jesus Outside the New Testament. An Introduction to the Ancient Evidence. Grand Rapids, MI: William B. Eerdmans Publishing Company.
2011. ”Jesus Tradition in Classical and Jewish Writings.” Teoksessa Handbook for the Study of the Historical Jesus. Volume 3. Tom Holmen & Stanley Porter (toim.). Brill. (2149-2180.)

Wright, N. T. 2007. N. T. ”Wright: Response.” Teoksessa Antony Flew. There Is a God. New York: Harper One. (187-213.)