Kirjoittaja Janne Saaarela

IHMEKRITIIKIN TAUSTA

Kun me tutustumme kristinuskoon lukemalla Raamattua, me joudumme kohdata ajatuksen ihmeiden mahdollisuudesta. Monille ihmisille juuri ihmeet ja yliluonnollisuus ovat suurin este tarttua kristinuskon sanomaan. Uuden testamentin mukaan Jumala inkarnoitui eli syntyi ihmiseksi neitsyestä. Jeesus teki useita ihmeitä, ajoi ulos demoneja ja kuolemansa jälkeen hän nousi kuolleista, lopullisesti. Hänen seuraajansa jatkoivat samoilla linjoilla parantaen sairaita ja ajamalla ulos demoneja. Monille ihmisille tällaiset kertomukset viestittävät esitieteellisestä ajanjaksosta, jota yksikään moderni ihminen ei kykene sulattamaan. Tulemme kuitenkin huomaamaan, että edelleen sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa väittävät nähneensä tai kokeneensa yliluonnollisia ihmeitä. 

Ihmeet ovat saaneet osaksi rajua kritiikkiä varsinkin 1600-1700 -lukujen jälkeisenä ajanjaksona. Tässä 2-osaisessa kirjoituksessa esittelen tätä ajanjaksoa ja sen aikaisten kirjoittajien argumentteja ihmeitä koskien. Luomme myös lyhyen katsauksen tämän ajanjakson tieteelliseen ilmapiiriin, joka oli yksi suuri vaikutin ihmeiden kieltämisessä. Tässä kirjoituksessa huomio kiinnittyy Baruch Spinozaan, toisessa kirjoituksessa tarkastelen David Humea.

Newtonilainen maailmankuva

1600-1700 -lukujen taitteessa koettiin suuria muutoksia tieteen saralla. Sen jälkeen, kun Isaac Newton (1642-1726) julkaisi vuonna 1687 kuuluisan teoksensa ”Philosophiae Naturalis Principia Mathematica”, maailmankaikkeus alettiin nähdä suuren Suunnittelijan luomana koneistona. Syynä tähän olivat Newtonin löytämät rautaiset luonnonlait, jotka ohjaisivat maailman kulkua. Tähän liittyen William Paley (1743-1805) kirjoitti kuuluisan kirjan, jossa luonnon monimutkaisuutta verrattiin kellon rakenteeseen. Näin ollen raamatulliset kuvat Jumalasta paimenena tai isänä vaihtuivat 1600-luvun kuvaan Jumalasta kelloseppänä. 

Jumala ajateltiin luoneen maailman rationaalisella ja järjestäytyneellä tavalla, joka kuvasti Jumalan omaa rationaalista luonnetta. Maailmankaikkeuden ”koneisto” toimi määrättyjen lakien mukaisesti. Tästä syystä tätä ajanjaksoa kutsutaan yleensä ”mekanistiseksi maailmankuvaksi”. Maailmankaikkeudella nähtiin olevan kyky kehittyä ja toimia ilman, että Jumalan jatkuvaa läsnäoloa tarvittiin. (McGrath 2015, luku 12; Craig 2008, 248-49.)

On selvää, että tällainen näkemys toimi vahvana argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Ikävä kyllä argumentti, jota käytettiin osoittamaan Suunnittelijan olemassaolo, alkoi kuitenkin pian kääntyä itseään vastaan. Monet alkoivat nimittäin ajatella, että maailma oli itsenäinen koneisto, joka ei tarvinnut kelloseppää ylläpitämään toimintaa. Aika alkoi olla kypsä deismille. 

Deismi

Raamatullisia ihmeitä vastaan alettiin hyökätä todenteolla ensimmäistä kertaa valistuksen ajan Euroopassa 1600-1700 -luvuilla. Suurin syy ihmeiden vastustamiseen nousi maailmankatsomuksesta, jota kutsutaan deismiksi. Deismi kokosi nopeasti laajan kannattajajoukon 1600-luvun lopun Englannissa. (Ks. tarkemmin McGrath 2010, 67-69; 2015, luku 4; Byrne 2000, 103-05.)

Deismi on näkemys, jonka mukaan Jumala on luonut maailman, mutta Hän on jättänyt sen oman onnensa nojaan. Näkemys on siis vastakkainen teismille, jonka mukaan Jumala ylläpitää jatkuvasti maailmaa. Deismiä voidaan pitää kristinuskon muotona, joka oli mukautettu aikansa kulttuuriin ja jossa kristillinen usko supistui pelkästään inhimillisen moraalin perustaksi ja uskoksi Jumalaan maailman Luojana. Deistien vastaus kysymykseen ”miten Jumala toimii maailmassa?” oli ”Jumalan toimintaa maailmassa ei tarvita”. 

Tämän näkemyksen mukaan Jumala ei toimi millään tavalla aktiivisesti tässä maailmassa. Jumala on jättänyt maailmankaikkeuden toimimaan asettamiensa luonnonlakien mukaisesti. Deistit työnsivät Jumalan sivuun ja asettivat inhimillisen järjen kaiken yläpuolelle. Heille järki oli riittävän kyvykäs paljastamaan maailmankaikkeuden salat ilman Jumalan apua. Looginen lopputulema tällaisesta näkemyksestä oli kieltää kaikki olennaisimmat asiat kristinuskoon liittyen. Erityisesti viisi asiaa tähän liittyen voidaan mainita.

1. Ajatus Jumalan erityisestä ilmoituksesta asetettiin kyseenalaiseksi. Useat teologit olivat ajatelleet, että Jumala on ilmoittanut itsestään sekä luonnollisen että erityisen ilmoituksen kautta. Erityinen ilmoitus piti sisällään erityisesti Jeesuksen persoonan ja Raamatun Sanan. Nyt erityisestä ilmoitusta ei enää yksinkertaisesti tarvittu, eivätkä ne olleet edes mahdollisia. Alister McGrath tiivistää asian taustalla olleen ongelman toteamalla, että erityisessä ilmoituksessa nähtiin se heikkous, että se ei ollut saatavilla universaalisesti kaikille järjen kautta – järkeen taas oli kaikilla yhtä suuri pääsy. (McGrath 2010, 68.)
2. Raamatun erityinen asema kyseenalaistettiin. Sitä alettiin tutkia yhtä inhimillisin tarkoituksin kuin mitä tahansa muuta teosta. 
3. Jeesuksen persoona ja olemus joutuivat radikaalin kritiikin kohteeksi. Jeesuksen ristinkuolema ei enää ollut maailman syntejä lunastava teko, vaan ainoastaan hieno moraalinen esimerkki itsensä uhraamisesta muiden hyväksi. Osaltaan tämä ajatus johtui siitä, että ajatus alkuperäisestä synnistä hylättiin. Myös Jeesuksen ruumiillinen ja historiallinen ylönousemus kyseenalaistettiin. 
4. Koska Jeesus ei voinut olla Jumalan Poika, oppi kolminaisuudesta joutui epäilyksen alaiseksi ja se näyttäytyi absurdilta. Deisteille kolminaisuus oli ainoastaan huonoa matematiikkaa.
5. Ihmeet menettivät merkityksensä. Teologit olivat yleensä painottaneet Jeesuksen tekemiä ihmeitä ja hänen ylösnousemustaan osoitukseksi hänen erityisyydestään. Nyt nämä kaikki kyseenalaistettiin. Jos Jumala ei toiminut maailmassa, ihmeitä ei voinut tapahtua. (Näiden vaikutuksesta Jeesus-tutkimukseen, ks. erityisesti Dunn 2003, luku 4.)

Näin ollen deismi haastoi kristinuskon perusasiat juuriaan myöten. Tässä tekstissä keskityn kuitenkin listan viimeiseen kohtaan. Tänä aikakautena useat henkilöt kirjoittivat ihmeiden mahdollisuutta vastaan. Kaikkein tunnetuimmaksi heistä nousi skotlantilainen filosofi David Hume. Myös juutalaistaustainen filosofi Benedict Spinoza toi oman kortensa kekoon. Seuraavaksi keskitymme tarkastelemaan näiden kahden filosofin argumentteja ihmeitä vastaan. Aloitamme lyhyesti Spinozasta, jonka jälkeen jatkamme kattavammin Humen käsitysten arvioimisella.  

BENEDICT SPINOZA 

Baruch Spinoza (1632-1677) syntyi juutalaiseen perheeseen Amsterdamissa, Hollannissa. Hän sai juutalaisessa yhteisössä loistavan koulutuksen juutalaisesta kirjallisuudesta. Lopulta tästä hollannin-juutalaisesta filosofista tuli yksi valistuksen ajan merkittävimpiä henkilöitä. 

Spinozan myöhempi filosofia johti hänet kuitenkin niin radikaaleihin näkemyksiin, että hänet erotettiin synagogastaan vuonna 1656. Myöhemmin hän muutti nimensä latinalaiseen muotoon, Benedict. Hän kirjoitti useita teoksia mm. uskonnosta, filosofiasta ja etiikasta. Osa kirjoista julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Radikaalin sisältönsä vuoksi kirjat asetettiin kiellettyjen kirjojen listalle. (Spinozasta ks. Dutton; Nadler; Viljanen.)

Spinozan argumentti ihmeitä vastaan

Spinoza monimutkainen filosofinen järjestelmä johti hänen maailmankatsomuksensa monismiin. Toisin sanoen hänelle Jumala oli yhtä kuin luonto. Jumala ja luonto olivat kaksi eri nimeä yhdelle ja samalle todellisuudelle. Tässä hän otti radikaalin pesäeron klassiseen teismiin, jonka mukaan Jumala ja luonto ovat ontologisella tasolla kaksi eri asiaa; Jumala on luonnosta erillinen ja Hän hallitsee ja ylläpitää sitä voimallaan. Tämän lisäksi hänen näkemyksensä olivat deterministiä. Spinozalle kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu välttämättä. Ainoatakaan kontingenttia asiaa tai tapahtumaa ei ole olemassa. 

Vuonna 1670 Spinoza julkaisi teoksen ”Tractatus theologico-politicus” (Teologis-poliittinen tutkielma). Tässä teoksessa hän argumentoi ihmeitä vastaan rohkeasti kieltämällä niiden mahdollisuuden kokonaan. Spinozan argumentti etenee deduktiivisessa muodossa seuraavasti:

1. Jumalan tahto on identtinen luonnonlakien kanssa // The will of God is identical with the laws of nature
2. Ihme on luonnonlain rikkomista // A miracle is a violation of the laws of nature
3. Välttämättä, Jumalan tahto on rikkoutumaton // Necessarily, God’s will is inviolable
4. Täten, ihmeitä ei tapahdu // Therefore, Miracles cannot happen (McGrew 2014, 3.1.1. Ks. myös Dembski 2002, luku 2.)

Jos väitetty ”ihme” siis todella tapahtui, sille täytyi olla olemassa luonnollinen selitys. Oli oltava olemassa luonnonlakeja, jotka olivat ihmisille vielä tuntemattomia. Spinozan mukaan kaikki Raamatussa esiintyvät ”ihmeet”, siinä määrin jos ne todella tapahtuivat, olivat siis välttämättömiä, koska ne olivat seurausta (ehkä meille tuntemattomista) tietyistä luonnonlaeista. (Craig 2008, 249-50; Keener 2011, 114-15; Geisler 2011, 40.)

Spinozan kritiikkiä

Useat kristityt ajattelijat vastasivat Spinozan väitteisiin. Merkittävimpinä heistä voidaan mainita Ranskalainen teologi Jean de Clerc (1657-1736), englantilainen filosofi ja teologi Samual Clarke (1675-1729) ja Jacob Verner (1698-1789). Nämä ajattelijat kiinnittivät huomiota Spinozan väitteiden heikkouksiin.

Ensinnäkin Spinozan ajatusmalli meille vielä tuntemattomista luonnonlaeista vaikuttaa todella kummalliselta, kun otamme huomioon sellaiset ihmeet kuin Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen. Jos nimittäin tällaisten tapahtumien taustalla vaikuttivat luonnolait, me voisimme hyvällä syyllä kysyä, miksi tällaisia tapahtumia ei tapahdu useammin. Ja miksi nämä luonnonlait saavat aikaan niin monimuotoisia asioita? Joskus vesi nimittäin muuttuu viiniksi, toisinaan henkilö kävelee veden päällä ja joskus kuurot saavat kuulonsa ja sokeat näkönsä. Ja miksi ainoastaan yksi ainoa henkilö maailmankaikkeuden historiassa on kokenut ylösnousemuksen eli hän on noussut kuolleista lopullisesti? 

Toiseksi ei ole uskottavaa, että nämä tuntemattomat luonnonlait lähtivät vaikuttamaan sattumalta juuri silloin, kun Jeesus  esimerkiksi käski halvaantuneen miehen nousemaan ylös. Vakuuttavampi selitys tapahtumien taustalla on aktiivisen Jumalan toiminta. Sattuma on heikko selitys tällaisille yhteensattumille.

Vernet kiinnitti huomiota Spinozan ajattelumalliin koskien luonnonlakeja. Vernetin mukaan luonnonlait eivät heijasta Jumalan luonnetta, vaan hänen mukaansa Jumala oli vapaa määrittelemään luonnonlait haluamallaan tavalla. Jumala ei siten ole sidoksissa luonnonlakeihin, koska Hän on päättänyt miten ne toimivat. Jumala voi halutessaan tehdä yleisiin lakeihin poikkeuksia. (Craig 2008, 252-54.)

Spinozan argumenttia voidaan myös kritisoida huomauttamalla, että kysymys ihmeiden kohdalla ei ole tässä tapauksessa siitä, ovatko ne mahdollisia nomistisessa käsityksessä, vaan siitä, ovatko ne mahdollisia teistisessä käsityksessä. Spinozan ajattelumalli oli todella kaukana raamatullisesta näkemyksestä, jonka mukaan Jumala ja maailma ovat kaksi eri asiaa. Klassisen teismin mukaan Jumala on maailmasta riippumaton. Ihmeet voivat olla ongelma monistisessa näkemyksessä, mutta eivät teistisessä näkemyksessä. (Craig.) William Dembski (2002, luku 2) on artikkelillaan osoittanut Spinozan filosofisen ennakko-oletuksen, joka voidaan hyvinkin kyseenalaistaa. Hän toteaa:

Koko luonnonjärjestelmän käsite sisältää jo ennakko-oletuksen, jonka mukaan maailma on itsenäinen luonnollisten syiden järjestelmä. Toisin sanoen, luonnonjärjestelmä on lähtökohdiltaan naturalistinen. Luonnonjärjestelmä ei siis ole maailma, vaan metafyysinen kuvitelma, jolla Spinoza on korvannut maailman. Lopultakin Spinozan ihmeisiin kohdistuva naturalostinen kritiikki on vain kehäpäättelyä. … Käytännössä Spinoza panee Jumalan lukitsemaan oven ja heittämään avaimen pois. Sitten hän kysyy, voiko Jumala päästä takaisin huoneeseen. Koska Jumala oletettavasti valmistaa alan parhaat lukot, edes hän ei pysty pääsemään takaisin huoneeseen ilman avainta. Säätämällä maailman olemaan luonnonjärjestelmä Jumala rakentaa suljetun luonnollisten syiden järjestelmän, jossa ei ole sijaa ihmeille. Mutta onko maailma todellakin luonnonjärjestelmä? …Se ei välttämättä ole totuus. Se ei ole ainoa mahdollisuus. (s. 54-55, 57 [käännös hieman muokattu])

Lopuksi voimme nostaa esiin argumentin, joka oli esillä jo aiemmassa tekstissä käsiteltäessämme tietoisuutta argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Spinoza joutui johdonmukaisuuden nimessä kieltää ihmisen vapaan tahdon olemassaolon. Hänen mukaansa ihmiset luulevat omaavansa vapaan tahdon vain siksi, että he ovat tietoisia omista teoistaan. Tämä on kuitenkin harha, koska silloin ei nähdä sitä mikä todellisuudessa aiheuttaa kaikki tapahtuvat asiat. (Dutton, 5a.) Ongelma tällaisessa väitteessä on se, että jos tahtomme ei todella ole vapaa, silloin minä en ole vapaa muodostamaan uskomuksiani, eikä minulla ole mitään syytä pitää Spinozan argumentteja totena. Deterministinen näkemys vie pohjan järjellisiltä kyvyiltä.

Spinozan huomiot eivät siis ole kovin vakuuttavia, eivätkä ne juuri kosketa henkilöä, joka uskoo Jumalaan klassisen teismin muodossa. Seuraavassa kirjoituksessa siirrymme tunnetumpaan ihmeiden vastustajaan, David Humeen.  

Siirry kirjoituksen 2-osaan 

LÄHTEET

Byrne, Peter. 2000. Deism. In the The Blackwell Encyclopedia of Modern Christian Thought. Alister McGrath (Ed.). Oxford: Blackwell Publishers.

Craig, William. Lane.

• 2008. Reasonable Faith. Christian Truth and Apologetics. 3. painos. Wheaton: Crossway.
• ”The Problem of Miracles:  A Historical and Philosophical Perspective.” Viitattu 16.4.2016.

Dembski, William. A. 2002. Älykkään suunnitelman idea: silta luonnontieteen ja teologian välillä. Suomeksi toimittanut Matti Leisola. Lahti: Datakirjat.

Dunn, James. D. G. 2003. Jesus Remembered. Christianity in the Making, Volyme 1. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Dutton, Blake D. Benedict De Spinoza (1632—1677). In Internet Encyclopedia of Philosophy. Sivulla käyty 19.4.2016.

Geisler, Noman. 2011. Systematic Theology. Minneapolis: Bethany House. 

Keener, Craig. 2011. Miracles. The Credibility of the New Testament Accounts. Volyme 1. Grand Rapids: Baker Academic.

McGrath, Alister.

• 2010. Christian Theology. An Introduction. 5th edition. Wiley-Blackwell.
• 2015. Tieteen ja uskonnon dialogi. Suom. Anne Leu. Helsinki: Kirjapaja.

McGrew, Timothy. ”Miracles.” (2014.) In Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 18.4.2016.

Nadler, Steven. Baruch Spinoza. In Stanford Encyclopedia of Philosophy. (2013.) () Sivulla käyty 17.4.2016

Viljanen, Valtteri. Spinoza, Benedictus De. In filosofia.fi. (2012.) () Sivulla käyty 16.4.2016.

Spinoza, Benedict de. 1670. The Chief Works of Benedict de Spinoza, vol 1 (Tractatus-Theologico-Politicus, Tractatus Politicus).