Kirjoittaja Sara Saarela

Uskon määritelmä

1. Sokea usko

Arkielämässä törmää usein käsitykseen, jonka mukaan usko on järjestä ja todisteista riippumatonta sokeaa ja itsepäistä luottamista johonkin, toiveajattelua. Ranskalainen matemaatikko ja filosofi Blaise Pascal on sanonut: ”Sydän aistii Jumalan eikä järki. Sitä on usko. Sydämen eikä järjen aistima Jumala.” Lisäksi hän on sanonut: ”Sydämellä on syynsä joita järki ei tunne”. Hän siis tarkoitti sitä, että järki ja usko eivät kuulu yhteen. Tänäkään päivänä ei ole vierasta ajatella, että Jeesukseen uskominen tarkoittaa sitä, että painetaan silmät tiukasti kiinni, otetaan nenästä tiukasti kiinni ja hypätään johonkin, mistä ei tiedetä mitään. Nämä ajatukset eivät ole uusia, vaan uskon ja järjen vastakkainasetteluun liittyviä ajatuksia on esitetty jo varhain. Uusi asia on se, että ihmiskunta on ottanut tämän kritiikittömästi vastaan ja uskoo siihen.[1]

Uskon ajatellaan siis hyvin usein olevan sokeaa uskomista johonkin, josta ei tiedetä mitään, tai jääräpäistä uskomista sellaiseen, jonka tiedetään olevan mahdotonta tai valetta.

2. Onko Raamatulla asiaan mitään sanottavaa?

Kun tutkimme Raamattua, näyttää siltä, että uskominen on jotakin muuta kuin sokeaa uskoa asioihin, jotka ovat todellisuuden vastaisia. Se on ennemminkin mielenlaatu, joka on halukas vastaanottamaan Jumalan, käyttäytymään Jumalan mielen mukaisesti, sekä luottamus, josta meillä on syy (järjellinen, todistettu) pitää kiinni. Oxford English Dictionary määrittelee itseasiassa sanan ”usko” tarkoittamaan luottamusta ja luotettavuutta. Sana ”usko” johdetaan latinan kielisestä sanasta fides ja kreikan kielen sanasta pistis. Olennaista näiden sanojen kohdalla on todisteiden merkitys.[2]

Kun ymmärrämme uskon tällä tavoin, kyse ei olekaan enää sokeasta hapuilusta, vaan usko on järjen ja tiedon varaan rakennettua ajattelua ja toimintaa.[3] Jeesuksen tai Paavalin aikana usko Jeesukseen ei ollut Israelissa ihan samanlaista kuin se on meille. Heistä suuri osa oli nähnyt Jeesuksen, joten kysymys ”oliko Jeesus olemassa” ei ollut keskeinen. Ne, jotka olivat nähneet Jeesuksen, koskettaneet häntä tai jutelleet hänen kanssaan, todistivat siitä, mitä olivat kokeneet. Johannes kirjoittaa Raamatussa, että hän kirjoittaa ja todistaa siitä, mitä on kokenut (1. Joh.1:1). Hän oli käsin koskettanut tätä miestä, hän oli nähnyt Jeesuksen. Hänellä oli myös selvä syy, jonka vuoksi hän kirjoitti evankeliuminsa: jotta ihmiset voisivat uskoa Jeesukseen (Joh. 20:31). Hän todisti siitä. Meidän nykyajan ihmisten usko perustuu mm. näihin todisteisiin.

Jeesukselta kysyttiin aikoinaan, että mikä on kaikista käskyistä suurin. Hän vastasi näin: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi” (Mark. 12:29-30). Jeesus siis kutsuu koko ihmistä, aivot mukaan lukien, rakastamaan ja palvelemaan Jumalaa. Ajattelu on ihmiselle jotakin hyvin perustavanlaatuista, eikä ihminen voi olla tekemättä sitä. Tämän vuoksi on kummallista ajatella, että usko olisi jotakin, johon ei liittyisi ajattelua ja aivojen käyttämistä.[4]

Kun Jeesus oli kuollut ja noussut haudasta, eräs opetuslapsi ei halunnut uskoa, että tämä kaikki oli totta. Tämä opetuslapsi oli Tuomas. Vaikka muut opetuslapset olivat kuvailleet sitä, mitä he olivat nähneet haudalla (enkelit, kivi vieritetty, tyhjä hauta ym.) ja miten Jeesus oli ilmestynyt heille, Tuomas ei uskonut ennen kuin Jeesus ilmestyi kerralla koko joukolle. Tuomas sai nähdä ja koskettaa Jeesuksen haavoja, ja Jeesus sanoi hänelle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe” (Joh. 20:29). Tämä jae on ikävä kyllä tulkittu useasti väärin. Kyse ei ollut siitä, että Jeesus olisi kehottanut Tuomasta sokeaan uskoon. Ensinnäkin Tuomas oli seurannut Jeesusta kolme vuotta ja oppinut tuntemaan hänet. Jeesus ei ollut vieras juttu. Toiseksi Tuomas oli kuullut todistuksia niiden ihmisten suusta, jotka olivat käyneet haudalla ja nähneet Jeesuksen tämän kuoleman jälkeen. Nämä ihmiset, jotka todistivat tästä kaikesta, olivat lisäksi hänen ystäviään, joiden kanssa hän oli viettänyt aikaa tiiviisti edellisinä vuosina. Hän ei siis ollut vailla todisteita, eikä kyse ollut sokeasta uskosta. Tuomas kuitenkin tahtoi näiden lisäksi lisävarmistusta. Jeesus nuhteli Tuomasta, ei siksi, ettei hän halunnut uskoa sokeasti, vaan koska hän ei halunnut uskoa todisteista huolimatta.

3. Todistusaineisto

Jumala ei pyydä meitä uskomaan johonkin, mistä emme voi tietää. Me emme voi enää nähdä Jeesusta fyysisillä silmillämme, mutta näkeminen onkin vain yksi todisteiden laji. On olemassa paljon näkymättömiä asioita, joihin me uskomme eikä näitä asioita juuri kyseenalaisteta: rakkaus, painovoima, röntgensäteet, ihmismieli, aistikokemukset jne. Uskon voidaan sanoa siis olevan tiedollisesti oikeutettua, mutta se on oikeutettu muulla tavoin kuin näkemisellä. Jumala on antanut meille todisteita itsestään: maailma ja kaikki mitä siinä on, Jeesus ja Raamattu (esim. evankeliumit ovat silminnäkijätodistuksia).[5]

Lisäksi Tapio Puolimatka kirjoittaa kirjassaan jumalatietoisuudesta, josta on tehty tutkimuksia ja josta on kirjoitettu jokunen pino tekstiä. Jumalatietoisuus tarkoittaa sitä, että koska Jumala on luonut jokaisen ihmisen kuvakseen, ihmisellä on luontaista tietoa Jumalasta ja kaikkein keskeisimmistä moraalisista periaatteista. Nämä tiedot ovat osa ihmisen älyllisiä rakenteita, joten ne ovat siellä vaikka ihminen pyrkisikin pääsemään niistä eroon. Tämä näkyy esim. siinä, kun monilla tunnustavilla ateisteillakin on tullut hetkiä, että he ovat kokeneet olevansa maailmassa jotakin tarkoitusta varten, että joku suurempi olento näkee heidän kolttosensa ja että he ovat jonkun suuremman olennon tarkkailun kohteena. Lisäksi se näkyy lasten käsityksissä siitä, että maailma on luotu, luonnossa olevat asiat ovat olemassa tiettyjä tarkoituksia varten (tarkoitushakuisuus), ja käsityksessä, että ihmisen kyvyt ylittävä Jumala on olemassa, vaikka lapsia ei ole kasvatettu tällaiseen uskoon, vaan he ovat ateistiperheistä. Muitakin mielenkiintoisia perusteita tälle teorialle on, mutta tässä tekstissä niitä ei valitettavasti tilanpuutteen vuoksi voida esittää (ne löytyvät Puolimatkan kirjasta, joka on mainittu lähteissä).[6]

Usko on mun sydämessäni

Uskon ei ajatella nykypäivän maailmassa olevan vain järjetöntä sokeaa haparointia, vaan sen ajatellaan olevan myös se, miten ”itse koen sen sydämessäni”. Nykyaikana painotetaan henkilökohtaisia kokemuksia. ”Tuo on totta sulle, tämä on totta mulle” ja ”Koska mä koen näin.” Myös Uutta testamenttia lukiessamme käy selväksi, että jokainen ihminen on vastuussa omasta elämästään ja valinnoistaan, ja siten uskon henkilökohtaisuus onkin aivan totta. Mutta se, voimmeko me puhua uskosta vain ”sydämen varmuutena”, johon tiede, järki ja tosiasiat eivät liity, on kyseenalaista.

Kokemuksellisuuden korostaminen tuo paljon ongelmia seurakuntaelämään ja tästä toimivat esimerkkinä mm. raamatuntulkintaan liittyvät ongelmat. Ei ole ollenkaan tavatonta kuulla ”Mitä tämä raamatunkohta tarkoittaa minulle”. Kun sanomme jotakin tällaista, pohjimmiltamme me annamme tunteidemme sekä ensimmäisten päähämme tulevien ajatusten ohjailla raamatuntulkintaamme. Se, miksi raamatuntulkinta on tärkeää näissä kysymyksissä on, että Raamattu on pohja koko kristinuskolle ja ajattelullemme, jos olemme kristittyjä. Sen vuoksi on tärkeää ensin selvittää ja tutkia huolellisesti, mitä joku raamatunkohta tarkoittaa, ja sitten soveltaa sitä. Mutta sen sijaan että miettisimme ”mitä tämä kohta tarkoittaa minulle”, tulisi miettiä ”mitä tämä kohta sanoo” ja ”miksi kuvittelen, että minun tulkintani olisi oikea”. Liian usein ihmiset ohittavat kovan työn, joka joskus täytyy joidenkin vaikeiden raamatunjakeiden kohdalla nähdä.[7] Näin kuitenkin itse asiassa syntyvät harhaopit.

Monille usko on sekä henkilökohtaisia ja yksityisiä tunteita että sokeaa uskoa. Tässä tapauksessa uskolle ei ole muuta pohjaa kuin henkilökohtaiset kokemukset. Mutta ongelma kristinuskon näkökulmasta on se, että kokemuksellisuus ei ole kristinuskon yksityisomaisuutta, vaan muissakin uskonnoissa voidaan kokea yliluonnolliseksi luokiteltavia asioita. Jumala kyllä antaa henkilökohtaisia kokemuksia ihmisille, mutta jos usko perustuu ainoastaan niihin, ollaan kuin suossa: suo ei kannattele, siihen vajotaan. Monet ylistyslaulut seurakunnissa julistavat mm. ”Kysyt mistä tiedän että hän elää/ hän elää sydämessäni”. Toisin sanoen: me emme testaa ja todista uskoamme todeksi järjellä tai vankoilla faktoilla, vaan me turvaudumme kokemuksiimme. J. P. Moreland sanoo hyvin kirjassaan ”Love your God with all Your Mind”: ”Me laulamme, ’sydämessäni, Herra, ole ylistetty’, mutta koska viimeksi kuulit laulun, jossa sanottiin: ’aivoissani ja älyllisessä elämässäni, Herra, ole ylistetty?’”. Älyllinen osa on elämässämme hyvin suuri osa-alue, joten kysymys on aiheellinen.[8]

Usko on omassa karsinassaan

Nyt olemme tämän päivän maailmassa siis tilanteessa, jossa usko on yksityinen sydämen asia, josta ei julkisesti puhuta ja joka perustuu tunteisiin, ei faktoihin. Kuten yllä todettiin, uskon ajatellaan olevan asia, joka tunnetaan tai koetaan, ja se erotetaan järjenkäytöstä. Mutta järki ei ole ainoa osa-alue, josta usko on erotettu. Usko on liian usein kaukana kaikista muistakin elämän osa-alueista. Kun olemme koulussa tai töissä, meidän oletetaan työntävän uskomme syrjään. Kun olemme politiikassa, kirjoitamme kirjoja tai puheita, otamme kantaa yhteiskunnan asioihin tai kasvatamme lapsia, uskon oletetaan siirtyvän kohteliaasti taka-alalle. Usko on ikään kuin irrotettava huppu, jonka voimme äkkiä repäistä takkimme kauluksista pois, kun tulemme osa-alueille, joissa sitä ei tulisi olla. 

On kuitenkin syytä kysyä, voiko usko olla muusta elämästä erillinen asia. Onko olemassa ns. maallisia ja hengellisiä asioita? Seurakunnissa saatetaan puhua ”maallisesta” ja ”hengellisestä” työstä, mutta onko uskovaisen elämässä lopulta sijaa tällaiselle jaottelulle. ”Mooses on Mooses, bisnes on bisnes”, sanotaan. Mutta voidaan kysyä, että ovatko usko ja Jumala täysin ulkona silloin, kun olemme tekemisissä ihmissuhteiden, rahan, harrastusten tai omaisuutemme kanssa. Mielestäni maallisen ja hengellisen erottaminen toisistaan on perusteetonta.

Mikäli kristinusko on sellainen usko, joka pyrkii muuttamaan ihmisen koko elämän ja ohjaamaan ihmisen valintoja (kuten Jeesus sanoi, että Jumalaa tulee rakastaan koko sydämestä, sielusta ja mielestä), sitä on mahdotonta erottaa omaksi osa-alueekseen. Ennemminkin usko on kuin silmälasit, joiden läpi kaikkea katsotaan ja joiden avulla tehdään valintoja jokaisella elämän osa-alueella. Se on mukana kaikessa ja hengellinen todellisuus on läsnä jatkuvasti.

Jeesus opetti opetuslapsilleen nimenomaan tiettyä elämäntapaa ne kolme vuotta, jotka hän heidän kanssaan vietti. Tätä elämäntapaa hän kehotti välittämään seuraajilleen (tehkää kansat minun opetuslapsikseni ja opettakaa heitä pitämään se, minkä minä opetin teidät pitämään). Uskossa on ollut alusta asti kyse myös elämäntavasta, joka kattaa kaikki elämän osa-alueet.

Lisäksi tekomme ja valintamme vaikuttavat aina muihinkin ihmisiin. Se, mihin uskomme taas vaikuttaa aina käyttäytymiseemme ja valintoihimme. Me teemme ja olemme sitä mihin uskomme ja se näkyy kaikkialle. Sen vuoksi usko ei ole henkilökohtainen yksityisasia, joka pelkästään tunnetaan sydämessä. Jokaisella ihmisellä on jokin usko, joka on hänen havaintojensa ja koko hänen ajattelunsa pohjana. Jokainen ihminen nojautuu johonkin, jonka pohjalta hän arvioi koko todellisuutta.[9] Jos en usko Jumalaan, se näkyy käytöksessäni yhä hyvin kuin se, uskonko Jumalaan. 

Tiivistelmä

Kuuluisa harha on, että uskolla ja järjellä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Uskon ajatellaan erityisesti ateistipiireissä olevan sokea hyppy, mutta kun tarkastelemme asiaa paremmin, asian laita onkin toinen. Jumala ei pyydä meitä uskomaan asioihin, joita ei voisi mitenkään todistaa tai jotka ovat järjettömiä. Usko on luottamista tosiasioihin ja ojentautumista näiden tosiasioiden mukaan. Lisäksi on kummallista ajatella, että usko ja aivot eivät kuuluisi yhteen, koska ihmiselle on yhtä luonnollista käyttää aivojaan kuin hengittää. On epäinhimillistä lopettaa ajattelu ja ”vain uskoa”. Jumala ja järki eivät ole vihollisia, vaan Jumala ja synti ovat vihollisia.

Lisäksi usko ei ole vain henkilökohtainen, sydämen tunne. Usko on myös pään asia ja uskossa ei ole kyse siitä, miltä minusta tuntuu tai mitä asiat minulle tarkoittavat. Uskonelämän tulisi perustua Raamattuun, jota tulisi tulkita huolellisesti (ei subjektiivisesti). Usko ei ole myöskään muusta elämästä irrotettu osa-alue, vaan se on lähtökohta kaikelle. Se on kaikessa mukana, sen läpi katsellaan maailmaa ja tehdään valintoja.

Viitteet:

[1] Gustavsson 1999, 237.
[2] Lennox 2014, 53; Moreland 2012, 19; Puolimatka 2013, 83.
[3] Moreland 2012, 19.
[4] Gustavsson 1999, 238.
[5] Lennox 2014, 61; Puolimatka 2013, 83-84.
[6] Puolimatka 2013, 29-63, 83.Naturalistisen evoluutioteorian kannattajat selittävät jumalatietoisuuden olevan evoluution ihmisille tekemä kepponen, joka auttaa eloonjäämisessä. Tätä näkemystä kritisoi mm. Puolimatka (2013, 485-497).
[7] Moreland 2012, 20-21.
[8] Moreland 2012, 21.
[9] Puolimatka 2013, 358.

LÄHTEET

Gustavsson, Stefan. 1999. Perusteltu usko. Suom. Teemu Haataja & Pekka Nieminen. Helsinki: Uusi tie.

Lennox, John. C. 2014. Tähtäimessä Jumala. Miksi uusateistit osuvat harhaan? Suom. Jasu Markkanen. Helsinki: Uusi tie.

Moreland, J. P. 2012. Love Your God with All Your Mind. The Role of Reason in the Life of the Soul. Colorado Springs, CO: NavPress.

Puolimatka, Tapio. 2013. Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa. Keuruu: Aikamedia.