Uuden testamentin kaanon

Kirjoittaja Janne Saarela

JOHDANTO

Tämän kirjoituksen tarkoitus on esitellä todella lyhyesti sitä prosessia, jonka tuloksena Uuteen testamenttiin vakiintuivat kyseiset 27 kirjaa. Jokainen teologiaa vähänkin opiskellut kuitenkin tietää, että kaanonin ympärillä on kulutettu melkoinen määrä mustetta ja vaikeita kysymyksiä riittäisi pohdiskeltavaksi. Yritän kuitenkin välttää pahimmat ryteiköt ja katson tilannetta melko suurpiirteisesti. Tästä syystä lähdeluettelokin on melko lyhyt, koska sen pidentäminen puolella metrillä ei toisi paljoakaan uutta käsittelemääni ”suuriin linjoihin”.

Uusi testamentti koostuu 27 kirjasta, joista viisi on kertomuksia, 21 kirjeitä ja yksi apokalyptinen näky. Kaikki kirjat on kirjoitettu noin vuosien 50–100 jKr. välillä. Tarkoituksemme on tarkastella sitä, kuinka kirjat muotoutuivat kokoelmaksi ja kuka ne keräsi ja miksi.

Sana kaanon tulee kreikan kielen sanasta ”kanon”, joka tarkoittaa ”sääntöä” tai ”määrättyä tarkistuspistettä”. Raamatun kaanon viittaa näin rajattuun ja määrättyyn joukkoon kirjoituksia, jotka on hyväksytty kristillisessä seurakunnassa auktoritatiivisina. (McGrath 1996, 28.)

Uuden testamentin kaanonin muotoutuminen kesti joitain satoja vuosia, joten kysymyksessä ei ollut mitkään lauantai-illan saunakutsut, jossa kaanoniin pääsevistä kirjoista olisi heitetty noppaa. Vuosina 393 Hippon synodi ja 397 Karthagon kirkolliskokoukset vahvistivat nykyisen 27 kirjaa sisältävän kaanonin virallisesti. Kyseinen asia johtaa kuitenkin monet vääriin johtopäätöksiin, koska kaanonin muotoutumisen prosessi oli alkanut jo 300 vuotta ennemmin ja kokouksissa ainoastaan todettiin virallisesti jo vakiintunut kaanon.

TAUSTALLA VAIKUTTANEITA TEKIJÖITÄ

Vaikka kaanonin muotoutuminen alkoi jo ensimmäisen vuosisadan loppupuolella, motiiveja virallisen kaanonin kokoamiseen alkoi löytyä enemmän silloin, kun toisella vuosisadalla alkoi ilmestyä harhaoppeja ja ”vääriä kaanoneita”. Historiasta voidaan poimia ainakin kaksi tähän vaikuttanutta seikkaa: Markionin kaanon sekä Montanolaisuus.

Markion

Vähä-Aasiassa syntynyt Markion (n. 85-160) tunsi kristillisyyden jo lapsuudestaan saakka. Hänen näkemyksensä kehittyivät kuitenkin siihen pisteeseen, että hän karttoi juutalaisuutta ja piti aineellista maailmaa ongelmallisena. Hän saapui Roomaan noin vuonna 144 jKr. Paikkakunnalla olleet kristityt alkoivat kuitenkin nähdä, että kaverin teologia erosi liian paljon kristillisestä näkemyksestä, jonka vuoksi hän ei voinut olla osa seurakuntaa.  Näin ollen Markion perusti oman lahkon, joka eli itse asiassa aina 400-luvulle saakka.

Tänä aikana kristilliset piirit yrittivät ratkaista Vanhan (VT) ja Uuden testamentin (UT) välistä suhdetta. Tässä kiistassa Markion kantoi oman kortensa kekoon – näkemyksen, jonka mukaan maailma on paha, joten sen luojan täytyy olla tavalla tai toisella paha. Näin ollen Markionin näkemys ajautui ongelmiin VT:n kanssa. Hänen mukaansa VT:n Jumala oli eri asia kuin UT:n Jumala, Jeesuksen Isä. (Paha) Jumala oli luonut maailman, mutta Jeesuksen Isä ei koskaan aikonutkaan tehdä aineellista maailmaa. VT:n tekstin takana ei siis ollut Jeesuksen Isä Jumala, vaan toinen, paha Jumala. Jumala, jonka löydämme VT:n sivuilta, ei ole sama, joka toimii UT:n sivuilla. VT:n Jumala välittää vain oikeudenmukaisuudesta eli Hän rankaisee ihmisiä. Jeesuksen Isä on taas rakkaus, eikä toimi kuiten VT:n Jumala.

Koska Markionin näkemys oli sama kuin gnostilaisilla eli aine nähtiin pahana, hänen mukaan Jeesus ei myöskään voinut syntyä Mariasta. Tämä olisi asettanut hänet VT:n Jumalan alaisuuteen, joka oli luonut pahan materian. Sen sijaan Jeesus yksinkertaisesti ilmestyi aikuisena miehenä maan päälle. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan todellisuudessa ollut aineellinen ruumis. Markionin mukaan hyvä uutinen on se, että lopussa ei tule olemaan viimeistä tuomiota. Ei tietenkään, koska Jumala on rakastava Jumala! Hänen tehtävä on antaa anteeksi. Lyhyesti: Markion hylkäsi opin luomisesta, inkarnaatiosta ja ylösnousemuksesta. 

Markion ajauti siten määrittelemään UT:n kaanonin aivan eri tavalla.  Perus ongelma hänen mukaansa oli se, että monet Uuden testamentin teokset oli ”juutalaistettu” ja tämä oli paha asia. Mukaan pääsi 10 Paavalin kirjettä (1 & 2 Timoteus ja Tiitus puuttuivat) ja Paavalin ystävän Luukkaan evankeliumi. He olivat ymmärtäneet Jeesuksen ja hänen viestinsä oikein, muut eivät. Entä kaikki ne VT:n lainaukset, jotka esiintyvät Luukkaalla ja Paavalilla? No, ne olivat vain interpolaatiota eli myöhempää lisäystä. Pahat juutalaiset olivat vain yrittäneet turmella oikean tekstin. Markionin kaanon oli siten karsittu kaikesta, mikä viittasi israelilaisten Jumalaan ja juutalaisuuteen. Paavali oli ainoa apostoli, joka oli pysynyt uskollisena Kristuksen evankeliumille. (Bruce 1992, 114–15, 154; Allison 2011, 42; Gonzalez 2010, 73-74; Parker 2009, 334-35.) 

Markionin kokoomateos ei ole säilynyt, mutta siitä on ollut mahdollisuus saada tietoa niiden kirjoittajien kautta, jotka lainasivat häntä. Tärkein näistä on latinan kielellä kirjoittanut Tertullianus, joka kirjoitti teoksen Markionia vastaan. Toinen henkilö, jonka kirjoitukset antavat asiaan valoa on Epifanios Salamislainen. (Parker 2009, 335.)

Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Markion ei keksinyt ajatusta kirjaluettelosta, vaan muokkasi Roomassa jo olevaa käsitystä pyhistä kirjoituksista. (Kankaanniemi 2010, 28.) Markion tuomittiin myöhemmin harhaoppisena – mikä ei ole lainkaan vaikea uskoa.

Montanolaisuus

Montanolaisuus on saanut nimensä sen perustajasta Montanuksesta. Montanus oli pakanapappi, joka kääntyi kristinuskoon vuonna 155. Eräs hänen toimintaansa leimaava piirre oli profetoiminen: Montanus väitti, että Pyhä Henki puhui hänen kauttaan. Hyvin pian kaksi naista, Proscilla ja Maximilla, liittyivät hänen toimintaansa. Samassa rytäkässä he ottivat aviomiehistään avioeron. He alkoivat myös profetoida. Tämä ei tietenkään ollut uusi asia, koska profetoiminen oli tuttu asia monissa seurakunnissa, tapaammehan me naisten profetoimisen jo Korinttin seurakunnassa 50-luvulla (ks. 1. Korinttilaiskirje). Profetoiminen itsessään ei siis ollut ongelma. Ongelmaksi muodostui lähinnä se, että Montanus väitti oman toimintansa olevan merkki uuden aikakauden alkamisesta. Lisäksi profetoiminen tapahtui minä-muodossa ”Minä olen Isä, Poika ja Pyhä Henki…”. Ongelmallisen profetoimistyylin lisäksi tätä uutta aikakautta leimasi mm. ankaran tiukka moraalinen elämä. Ainakin joidenkin montanolaisuuden kannattajien mukaan ainoa oikea elämäntapa oli selibaatti. Lisäksi Montanus väitti, että juuri hän on Puolustaja, jonka Jeesus oli luvannut lähettää omilleen. Seurakunta nousi vastustamaan Monatnuksen ajatusta ja väitettä nyt alkaneesta uudesta ajasta. Uskovat nimittäin tiesivät, että uusi aikakausi oli alkanut Jeesuksen toiminnassa, kuolemassa ja ylösnousemuksessa sekä Pyhän Hengen vuodattamisessa helluntaipäivänä. (Gonzalez 2010, 91-92 ; Metzger 1996, 99-106.)

Kaiken lisäksi montanolaisuuden profeetat väittivät tuovansa uutta ilmoitusta jo olemassa olleen tradition ja kirjallisten dokumenttien rinnalle. Traditiolla tarkoitetaan tässä kohden apostolien suullista opetusta, joka välitettiin seurakuntiin, ja joka pysyi kirjoitettujen teosten rinnalla ja aluksi niiden edeltäjänä. Kaikki seurakunnat eivät nimittäin saaneet kirjallista ”Uutta testamenttia” käsiinsä heti, kun viimeinenkin sen kirja oli kirjoitettu. On ymmärrettävää, että seurakunnan oli reagoitava näihin asioihin ja otettava virallinen kanta UT:n kirjoihin. (Allison 2011, 40; IK:n kurssin luentomuistiinpanot. Enemmän Montanolaisuudesta ks. Ruohomäki 2009, 31–37.) Tässä samassa rytäkässä lapsi meinasi mennä pesuveden mukana. Monet krisityt alkoivat nimittäin karttaa apokalyptisiä, profetoimista sisällään pitäviä teoksia, kuten Ilmestyskirjaa. (Metzger 1996, 102.)

Olisi kuitenkin väärin väittää, että edellä mainitut seikat olivat ainoat syyt saada oikea kaanon päätetyksi. Asiat olivat lähteneet muotoutumaan virallisen kaanonin suuntaan ennemmin.

KOHTI KAANONIA

Jo ensimmäisen vuosisadan loppupuolella alettiin liikkua virallisen kaanonin suuntaan. Kun Rooman seurakunnalla oli käytössään Markuksen evankeliumi, Syyrialla Matteuksen evankeliumi, ryhmällä pakanoita Luukkaan evankeliumi ja efesolaisilla Johanneksen evankeliumi, kaikki neljä evankeliumia koottiin yhteen ja kaikki saivat luettavakseen neljän evankeliumin paketin. Suurin piirtein samoihin aikoihin Paavalin kirjeet alkoivat kiertää kokonaisuutena eri seurakunnissa. Mm. Antiokian piispa Ignatius, joka kuoli keisari Trajanuksen vainoissa 98–117 jKr., osoittaa tuntevansa useita Paavalin kirjeitä. (Bruce 1992, 153; Kankaanniemi 2010, 25.)

Kaikki tutkijat ovat siis sitä mieltä, että Kleemens siteeraa kirjeessään (1. Kleemensin kirje korinttilaisille) Roomalaiskirjettä ja 1. Korinttilaiskirjettä. Stanley Porter kuitenkin osoittaa, että Kleemens siteeraa kirjeessään myös Tiituskirjettä ja Heprealaiskirjettä (1:3 sit. Tiit. 2:4-5; 2:7 & 24:4 sit. Tiit. 3:1, 2:21, 3:17; 36:2-5 sit. Hepr. 1:1-14). Kirjeen sanastoa analysoimalla on myös huomattu, että Kleemens on todennäköisesti tuntenut 2. Korinttilaiskirjeen, Galatalaiskirjeen, Efesolaiskirjeen, Filippiläiskirjeen, Kolossalaiskirjeen ja 1. Timoteuskirjeen (36:2 sit. 2. Kor. 3:18; 2:1 sit. Gal. 3:1; 5:2 sit. Gal. 2:9; 36:2 sit. Ef. 4:18; 46:6 sit. Ef. 4:4-6; 59:3 sit. Ef. 1:18; 3:4 & 21:2 sit. Fil. 1:27; 47:1-2 sit. Fil. 4:15; 59:2 sit. Kol. 1:12-13; 61:2 sit. 1. Tim. 1:17). Näiden todisteiden valossa on todennäköistä olettaa, että Kleemens tunsi myös 1. & 2. Tessalonikalaiskirjeen ja 2. Timoteuskirjeen, vaikka hän ei niitä suoraan lainaakaan. Kleemensin kirje Korinttilaisille vuodelta 96 on vakuuttava osoitus siitä, että Paavalin kirjeet tunnettiin laajalti kokoelmina jo ensimmäisen vuosisadan loppupuolella, mahdollisesti viimeistään vuoden 80 tienoilla. (Porter 2013, 112-13.)

Melko varhaiselta ajalta on jäänyt mainintoja, joissa Uuden testamentin tekstit luokteltiin Kirjoituksiksi eli Raamatun arvon sisältäväksi. Toisessa Pietarin kirjeessä mainitaan kohdassa 3:16 Paavalin kirjeiden mahdollinen kokoelma ja ne rinnastetaan kirjoituksiin, eli niiden arvo nähtiin raamatullisena. [1] Polykarpos viittaa kirjeessään filippiläisille (12:1) Paavalin kirjoittamaan Efesolaiskirjeeseen ja pitää sitä Kirjoituksina. Barnabaan kirjeessä (4:14) viitataan Jeesuksen sanoihin toteamalla ”On kirjoitettu”, kuten oli tapana viitata Vanhan testamentin kirjoituksiin. (Allison 2011, 41.)

Irenaeus

Irenaeus (130–200) sai koulutuksensa Polykarpokselta, joka oli puolestaan apostoli Johanneksen opetuslapsi. Hänestä tuli Gallian Lyonin piispa vuonna 180 jKr. Hänen mukaansa kanonisina kirjoina pidettiin seuraavia:

  • 4 evankeliumia
  • Apostolien teot
  • Paavalin 13 kirjettä
  • 1. Pietarin kirje
  • 1. Johanneksen kirje
  • Ilmestyskirja

Irenauksen kirjoituksista käy selvästi ilmi, että vuoteen 180 jKr. mennessä neljän evankeliumin tunnustamisesta oli tullut sellainen selviö, että niitä pidettiin yhtä päivänselvänä kuin neljää ilmansuuntaa. Lisäksi Tatianus -niminen henkilö kirjoitti noin vuonna 170 jKr. Diatessaron – nimisen teoksen, jossa neljä evankeliumia harmonisoitiin yhdeksi kertomukseksi. Tämä osaltaan vahvistaa näkemystä, jonka mukaan neljä evanleliumia nähtiin jo varhain erityisinä teoksina Jeesuksen elämästä. Niillä oli myös kanoninen arvo. (Bruce 1992, 155–56; Kankaanniemi 2010, 31.)

Muratorin kaanon

Antonio Muratori (1672-1750) löysi ja julkaisi vuonna 1740 käsikirjoituksen, jonka hän löysi Milanossa. Kirjoitus sisältää varhaisen luettelon UT:n kirjoista. Käsikirjoitus on laadittu toisen vuosisadan loppupuolella Roomassa, todennäköisesti vuosien 170-200 jKr välillä. Teksti on itse asiassa hyökkäys edellä käsiteltyä Markionia vastaan. Katkelman alkuosa on tuhoutunut, mutta se on ilmeisesti maininnut Matteuksen ja Markuksen, koska se esittelee Luukkaan evankeliumin kolmantena evankeliumina. Käsikirjoituksessa on mukana myös Salomon Viisaus ja Pietarin ilmestys. (Bruce 1992, 156.) Tässä fragmentissa kanonisiksi kirjoiksi luetellaan:

  • 4 evankeliumia
  • Apostolien teot
  • 13 Paavalin kirjettä
  • Juudaksen kirje
  • 1. & 2. Johanneksen kirje
  • Ilmestyskirja

Se jättää siis mainitsematta Heprealaiskirjeen, 1, & 2. Pietarin kirjeen, Jaakobin kirjeen ja 3. Johanneksen kirjeen. Koska löydetty fragmentti on katkonainen, tutkijat eivät voi varmuudella sanoa, onko jokin poisjätetyistä teoksista ollut mahdollisesti mukana tässä kokoelmassa. Mm. Hermaan paimen (100-145 jKr. joka on teoksen mukaan kirjoitettu ”aivan hiljattain”) ja joukko gnostilaisia teoksia on jätetty kaanonin ulkopuolelle. (Allison 2011, 42-43.)

Origenes

Origenes (185–254) oli yksi tärkeimpiä apologeettoja (uskon puolustajia) 200-luvulla. Hän luetteli noin vuonna 230, että UT:iin kuuluivat seuraavat kirjat:

  • Neljä evankeliumia
  • Apostolien teot
  • 13 Paavalin kirjettä
  • 1. Pietarin kirje
  • 1. Johanneksen kirje
  • Juudaksen kirje 
  • Ilmestyskirja

Origeneen mukaan yllä olevat kirjat olivat kaikkien kristittyjen tunnustamia. Hän lisää, että jotkut kiistävät seuraavat kirjeet:

  • Heprealaiskirje
  • 2. Pietarin kirje
  • 2. & 3. Johanneksen kirje
  • Jaakobin kirje
  • Juudaksen kirje (Origenes itse piti tätä kuitenkin kanonisena)

Tämän mukaan kaikki seurakunnat olivat melko yksimielisiä useimpien kirjojen kanonisuudesta. (Bruce 1992, 159.) Origeneen mielipidettä Pietarin kirjeistä on vaikea sanoa, koska asiasta on jäänyt keskenään ristiriitaista tietoa. Eräässä teoksessa hän näyttää sanovan, että pitää molempi kirjeitä aitona, mytta Eusebiuksen mukaan Origenes tunnusti vain Pietarin ensimmäisen kirjeen. (Allison 2011, 43.)

Eusebius

Eusebius mainitsee 300-luvun alussa yleisesti hyväksytyiksi kaikki UT:n kirjat, vaikkakin vähemmistö hylki seuraavia kirjeitä: (Bruce 1992, 159.)

  • Jaakobin kirje (Eusebius piti kanonisena)
  • Juudaksen kirje
  • 2. Pietarin kirje
  • 2 & 3. Johanneksen kirje

Eusebius mm. mainitsee Pietarin ja Tuomaan evankeliumin ja pitää niitä harhaoppisina teoksina. Gregg Allison (2011, 44-45) toteaa, että ehdottoman suuri osa nykyisestä kaanonista on ollut aina mukana kaanon-kokoelmissa. Johanneksen 2. & 3. kirje ovat niin lyhyitä, että niitä helposti ylenkatsottiin, eikä niitä siitä syystä käytetty. Lisäksi kirjeiden kirjoittajuus olis hieman epäilyksenalainen, koska liikkeellä oli eräs toinen tunnettu Johannes, joka oli eri mies kuin apostoli Johannes. Juudaksen kirjeessä ongelmia taas aiheutti se, että siinä lainataan teoksia, jotka eivät kuulu Vanhan testamentin kaanoniin.

Athanasios 

Alexandrian piispa Athanasios (296–373) tunnetaan suuresta panoksestaan kristologisiin (oppi Kristuksesta) kysymyksiin. Hän oli ensimmäinen, joka julkaisi nykyisen 27 kirjan luettelon UT:n kaanonista vuonna 367 jKr. Kirjojen järjestyksessä oli hieman eroja: katoliset kirjeet sijoitettiin ennen Paavalin kirjeitä ja Heprealaiskirje luettiin Paavalin kirjeisiin. Pian tämän jälkeen Hieronymus ja Augustinus (354–430) lännen puolella määrittelivät kaanonin samoin (jo ensimmäisinä vuosisatoina puhuttiin idän ja lännen kirkoista; idässä puhuttiin kreikkaa ja lännessä latinaa). Hippon kirkolliskokous vuonna 393 vahvisti tämän kaanonin ja kirjojen järjestys laitettiin samaksi kuin me sen nyttemmin tunnetaan. Asia vahvistettiin myös Karthagon kolmannessa ja neljännessä kokouksessa vuosina 397 ja 419. (Allison 2011, 46.) 

KRITEERIT 

Millä perusteella kirjat sitten vakiintuivat auktoriteettiasemaan seurakunnissa? Kuten Kankaanniemi (2010, 32) toteaa, ”aina johdonmukaisesti noudatettuja kriteereitä on vaikea osoittaa, mutta suuntaa-antavia sen sijaan kyllä”. Kolme usein mainittua kriteeriä ovat apostolinen alkuperä, oikeaoppisuus ja yksimielisyys kirjan asemasta seurakunnissa. Kriteerit ovat osaltaan päällekkäisiä, koska periaatteessa apostolien opetus oli myös oikeaoppisuuden mittari.

1. Apostolinen alkuperä

Apostolit, eli Jeesuksen kaksitoista opetuslasta, sekä Paavali, kantoivat auktoriteettia, jota ei ollut muilla. Tätä itsestään selvää asiaa vahvistaa Ignatiuksen kommentti roomalaisille ensimmäisen vuosisadan vaihteessa, jossa hän toteaa, ettei hän käske heitä kuten Pietari ja Paavali. Tärkeät auktoriteettihahmot olivat menneisyydessä, eivätkä myöhemmin ilmaantuneet kirjoittajat voineet nostaa auktoriteettiaan heidän tasolle. (Kankaanniemi 2010, 32.) Tätä tukee se seikka, että toisella vuosisadalla ilmestyi tulvan lailla eri apostolien nimissä kulkevia teoksia ja niillä yritettiin hakea kirjoitukselle auktoriteettia. Olen käsitellyt osaa näistä teoksista muualla. Tunnetuin näistä lienee Tuomaan evankeliumi. (Bruce 1992, 156.)

Yksi tähän kriteeriin vahvasti liittyvä seikka on teoksen kirjoitusajankohta. Koska ainakin synoptiset evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas) ja suuriosa kirjeistä kirjoitettiin 50–60 –luvuilla, ne ovat kaikki apostolien aktiivisen ajan vaikutuksen sisällä. [2] Esimerkiksi Markuksen evankeliumi yhdistettiin hyvin varhain Pietarin opetuksiin. Iän merkitystä tukee myös Muratorin kaanonissa oleva kommentti Hermaan Paimen – nimisestä teoksesta:

Mutta Hermas kirjoitti paimenen aivan viime aikoina, meidän aikanamme Rooman kaupungissa, kun Piispa Pius, hänen veljensä, oli piispan istuimella. Ja sitä tuleekin todella lukea mutta sitä ei voida lukea julkisesti seurakunnassa ihmisille profeettojen joukossa, joiden luku on täynnä, tai apostolien, sillä se on ajalta niiden jälkeen.

Ilmaisu ”aivan viime aikoina” tukee kirjoitusten iän merkitystä. Suhde apostoleihin edellyttää vanhaa ikää ja jos kirja oli nuori, sen oli vaikea, ellei mahdoton, päästä arvovaltaisten kirjojen joukkoon. Edellä mainituista kaanonlistoista voidaan kuitenkin huomata, että aina kristityillä ei ollut niin helppoa päästä selvyyteen kirjeen apostolisuudesta. (Kankaanniemi 2010, 34; Allison 2011, 42.)

2. Oikeaoppisuus

Kuten edellä mainittiin, oikeaoppisuus liittyy jollain tavalla teoksen apostolisuuteen. Meillä on kuitenkin historiasta esimerkkejä, joiden mukaan jotkut teokset eivät päässeet kaanoniin niiden sisältämän harhaoppisuuden vuoksi. Noin 200 jKr. Antiokian piispa Serapion hylkäsi Pietarin ilmestys – nimisen teoksen sen sisältämän doketismin vuoksi. Doketismi oli oppi, jonka mukaan Jeesus ei ollut todellinen ihminen, hän vain näytti ihmiseltä. (Kankaanniemi 2010, 34–35.) Doketismi sai vankan jalansijan toisella vuosisadalla gnostilaisuudessa ja se tuomittiinkin alusta alkaen harhaopiksi. (McGrath 1996, 351.) Mm. 1. Johanneksen kirjeessä hyökätään vahvasti doketismia vastaan.

3. Laaja levinneisyys

Itse asiassa kirjojen laajalle levinneisyys on myös yhteydessä teoksen ikään. 300 jKr. Rooman valtakunnassa oli noin 5-10 miljoonaa kristittyä. Tiedämme, että ensimmäisellä vuosisadalla kristittyjen verkosto oli hyvin tiivis, jonka vuoksi myös erinäiset teokset liikkuivat nopeasti paikasta A paikkaan B. Toiselle vuosisadalla tultaessa kristittyjä oli jo niin paljon, ettei enää voinut puhua verkostosta, vaan pikemminkin verkostoista. Tämä vaikutti automaattisesti tietyn teoksen vakiintumiseen. Mitä myöhemmin jokin teos kirjoitettiin, sitä todennäköisemmin se vakiintui vain tietylle alueelle. Kuitenkin neljä evankeliumia ja Paavalin kirjeet tunnettiin Lännessä, Egyptissä ja Syyriassa. Tätä vasten esim. Hermaan paimen – niminen teos sai myöhempänä teoksena pyhien kirjoitusten arvon vain pienessä piirissä. (Kankaanniemi 2010, 35.)

Kuten todettu, kaikkien UT:n kirjeiden kohdalla tilanne ei ollut näin yksinkertainen. Heprealaiskirjettä epäiltiin lännen puolella melko pitkään ja idässä samoin kävi Ilmestyskirjalle. Ilmestyskirjan vastustus saattoi osaltaan johtua siitä, että kirja oli Montanolaisuuden ahkerassa käytössä. Vaikeimman tien joutui kulkemaan 2. Pietarin kirje, joka kuitenkin lopulta löysi tiensä kaanoniin. (IK:n luentomuistiinpanot; Kankaanniemi 2010, 36.)

Kunnollisen kommentaarin lukeminen – joita ikävä kyllä saa yleensä vain englanninkielellä – auttaa helposti pääsemään kiinni kunkin teoksen kanonisointiprosessiin. Esimerkiksi Uuden testamentin kreikankielen asiantuntija Daniel Wallace on kirjoittanut kaikista Uuden testamentin teoksista johdannon, joissa hän käsittelee kunkin teoksen matkaa kaanoniin. Tämä sivu on hyvää lisälukemista aiheen äärellä.

Viitteet:

1 2. Pietarin kirje on tunnetusti hankala ajoitettava, koska sen kirjoittajuutta epäillään tutkijoiden piirissä. Mutta jos kirjettä pidetään aitona, niin se on kirjoitettu 60-luvun puolessavälissä.

2 Sen puolesta, että synoptiset evankeliumit olisi kirjoitettu vuoden 70 jKr. jälkeen, ei mielestäni ole esittää kovin hyviä argumentteja.

LÄHTEET

Allison 2011. Historical Theology. Grand Rapids, MI: Zondervan.

Bruce, F. F. 1992. Raamatun juuret. Kauniainen: Perus Sanoma Oy.

Gonzalez, Justo. L. 2010. The Story of Christianity. Volyme 1. New York: HarperOne. 

Hörster, G. 1994. Johdatus Uuteen testamenttiin. Hämeenlinna: Päivä.

Ison Kirjan historiallinen teologia –kurssin luentomuistiinpanot vuodelta 2013.

Kankaanniemi, Matti. 2010. Uusi testamentti. Kauniainen: PerusSanoma.

McGrath, Alister. E. 1996. Kristillisen uskon perusteet. Helsinki: Kirjapaja.

Metzger, Bruce. 1997. The Canon of the New Testament. Its Origin, Development, and Significance. Oxford: Clarendom Press. 

Parker, David. C. 2009. An Introduction to the New Testament Manuscripts and Their Texts. Cambridge: Cambridge University Press. 

Porter, Stanley. E. 2013. How We Got the New Testament. Grand Rapids, MI: Baker Academic.

Ruohomäki, Jouko. 2009. Karismaattisuuden kutsu. Keuruu: Aikamedia.

Wallace, Daniel. 2009. New Testament: Introduction and Outlines.