Kirjoittaja Janne Saarela

2016

JOHDANTO

Tämä teksti on valmistunut kevään 2016 aikana ja lopulliseen muotoon se asettui kesä- ja heinäkuussa, kun opetin aiheesta kuuden luennon verran Jurvan Baptistiseurakunnassa. Rajallisten aikataulujeni vuoksi tämä ”kommentaari” ei ole jae jakeelta etenevä pikkutarkka analyysi, vaan pikemminkin suuria kuvia maalaava teksti, joka auttaa ymmärtämään Paavalin ja Galatian seurakuntien välistä tilannetta käytännöllisessä valossa.

Muutamissa kohdissa Paavalin argumentaatio on niin vaikeasti seurattavaa, että olen joutunut käyttää (myös oman ymmärrykseni vuoksi) paljon tilaa taustatilanteen ja -maailmankuvan esittelemiseen. Varsinkin luvussa 3 olen käyttänyt paljon kirjaimia Jeesuksen ja Paavalin ajan juutalaisten odotuksien kuvaamiseen. Ilman tätä taustaa Jeesuksen elämä ja Paavalin opetukset jäävät roikkumaan pahasti ilmaan ilman kunnollista kiinnekohtaa aikansa historiaan. 

Kirjoitus otsikkojakoineen on rakennettu tietoisesti N. T. Wrightin New Testament for Everyone -kirjasarjan Galatalaiskirjeen kommentaarin pohjalta (2014). Tämän jälkeen seuloin tekstiä läpi James Dunnin Galatalaiskirjekommentaarin (1993) avulla, josta sain useita hyödyllisiä pikkutarkkoja analyyseja. Muitakin aiheeseen liittyviä lähteitä on mainittu. Wrightin edellä mainittua kommentaaria lukuunottamatta kaikki lähteet mainitaan tekstissä () -sisällä. Lukija pääsee niihin käsiksi lähdeluettelon avulla. 

Galatalaiskirjeen vastaanottajien sijainti ja kirjeen kirjoitusajankohta on ollut tunnetusti taisteluareena, jossa paljon mustetta on kulutettu kahden vallitsevan teorian välillä. Tiivistettynä kysymys koskee sitä, tarkoittaako ”Galatia” pohjoista aluetta, jossa asui natiivia galatalaisia, vai tarkoittaako se eteläistä aluetta, joka oli Galatian provinssi, jonka asukkaat eivät olleet etnisiä galatalaisia.

Noin 200 eKr. iso joukko kansaa muutti Gaulista (nykyinen Ranska) pohjoisosaan Vähä-Aasiaan (nykyinen Turkki) ja heidät tunnettiin etnisinä ”galatalaisina”. Meidän kannaltamme asian tekee kuitenkin hankalaksi se, että Rooman keisari Augustus päätti hieman ennen ajanlaskun alkua perustaa provinssin ja hän laajensi Galatian aluetta etelään: uusi provinssi sai nimen ”Galatia” (kartassa katkoviivalla rajattu alue). ALueen pääkaupungiksi tuli Pisidian Antiokia, joka oli maantieteellisesti jopa suurempi kuin Efeso. Tällä alueella Paavali vieraili ensimmäisellä lähetysmatkallaan Pisidian Antiokiassa, Ikoniumissa, Lystrassa ja Derbessä (ks. Ap.t. 13). Tästä johtuen tutkijat ovat kääntäneet peistä siitä tarkoittaako kirjeessä kahdesti mainitut (1:2; 3:1) ”galatalaiset” pohjoisessa asuivia natiivi-galatalaisia, vai etelän Galatia-provinssissa asuvia ihmisryhmiä. Olen tietoisesti jättänyt asian tarkan käsittelyn sikseen, koska en näe sillä olevan juurikaan merkitystä itse kirjeen ja sen aiheiden tulkitsemisessa. Aiheesta kiinnostunut voi vaikka heti siirtyä netissä olevaan F. F. Brucen artikkeliin, jossa hän päättyy melko kattavan penkomisen jälkeen varovaisesti etelä-teorian kannalle ja tämä on myös Feen (2007, 3-4) ja Gormanin (2017, 228-32) näkemys ja olen itse samoilla linjoilla. Graham Stanton kykeni vuonna 2004 (s. 36) kirjoittamaan, että juuri kukaan ei ole nykyään puolustanut pohjois-Galatia hypoteesia: data osoittaa selvästi etelä-Galatia -hypoteesiin. Tästä johtuen Apostolien tekojen luvun 13 kuvaus auttaa hieman pääsemään käsiksi vastaanottajien ja Paavalin väliseen suhteeseen. Luvun 2 yhteydessä esittelen kuitenkin jonkin verran aiheeseen liittyvää kiistaa jakeiden 6-10 kohdalla. Itse taivun ajattelemaan, että kirje on kirjoitettu ennen Apostolien tekojen luvun 15 suurta konsiilia. Näin ollen Galatalaiskirje saattaa hyvinkin olla Uuden testamentin vanhin Paavalin kirje. 

(Kuva: Gorman 2017, 229.)

Joissain kohden olen halunnut tarkastella jotain yksittäistä teemaa hieman tarkemmin, mutta kuitenkaan tekstin ajatuskulkua katkaisematta. Siksi olen sijoittanut joidenkin lukujen loppuun ekskursion valitusta teemasta. Esimerkiksi luvun 1 lopussa lukija voi halutessaan tarkastella tarkemmin kysymystä, miksi Paavali kertoi menneensä Arabiaan ja mitä hän siellä teki ja luvun 3 lopussa esittelen näkökulmia tulikuumaan debattiin Israelin maata koskien.

Ennen kuin sukellat Galatalaiskirjeeseen… 

Ensimmäiset kristityt eivät pitäneet itseään Jumalan Israelin ulkopuolella olevana kokonaisuutena. Ei tietenkään, koska he olivat juutalaisia. Heidän mukaansa Jumala oli täyttänyt lupauksensa Aabrahamille ja Israelin Messias oli saapunut. Tässä mielessä Jeesus ei tullut perustamaan maan päälle seurakuntaa: sellainen oli jo olemassa. Pikemminkin Jeesus tuli uudistamaan seurakunnan, Jumalan Israelin (ks. Wright 1996). Seurakunta siis näki alusta alkaen itsensä Jumalan Israelina — samana kansana, joka oli muodostunut jo Vanhassa testamentissa. Tästä on nähtävillä monenlaisia heijastuksia. Vanhassa testamentissa Israel on Jumalan vaimo, Uudessa testamentissa seurakunta on Kristuksen morsian. Vanhassa testamentissa Jumalan kansaa kutsutaan termillä ἐκκλησία, Uudessa testamenissa termi sovelletaan poikkeuksetta seurakuntaan. Kristityt ajattelivat täten edustavansa Israelin täyttymystä. Tunnettu kirkkohistorioitsija Justo Gonzalez tiivistää asian seuraavasti:

Kristittyjen julistus pakanoille ei ollut kutsu tulla osalliseksi uudesta uskonnosta, vaan pikemminkin päästä osalliseksi niistä lupauksista, jotka Jumala oli antanut Aabrahamille. (2010, 41.)

Jos me Uutta testamenttia lukiessamme erotamme keskenään Jumalan Israelin ja Jumalan seurakunnan kahdeksi eri asiaksi, me käännymme harhapolulle jo ennen kuin pääsemme käsiksi itse tekstehin. 

Juuri tähän asiaan liittyen Paavali joutui ylipäätään kirjoittamaan kirjeen Galatian seurakunnille. Jos seurakunnat, jotka tällä alueella koostui suurimmaksi osaksi pakanoista, olisi nähty erillisenä kokonaisuutena kuin (juutalaisten) Jumalan Israel, kirjeessä olevia ongelmia ei olisi koskaan noussut. Koko kirjettä ei olisi edes olemassa. On selvää, että pakanauskovat olivat päässeet sisälle Jumalan Israeliin, koska he olivat uskoneet Israelin Messiaaseen, Jeesukseen. Kysymys kuului: ovatko ympärileikkaamattomat pakanat tässä kansassa B-tason uskovia, koska he eivät seuraa Mooseksen lakia? Paavalin vastustajien mukaan vastaus on myönteinen, Paavalin mukaan kielteinen. 

LUKU 1

Paavalin huoli galatalaisten vuoksi — Jakeet 1:1-9

Kuvittele, että olet Etelä-Afrikassa. Alat rakentaa isoa rakennusta, jossa sekä mustat että valkoiset voisivat kokoontua samassa huoneessa, tasaveroisina. Kesken rakennustyön joudut kuitenkin poistua paikalta. Tällä välin paikalle saapuu uusia rakentajia, jotka muuttavat rakennusken piirrustuksia. Saat viestin, että rotuerottelu on käynnissä: nyt mustille ja valkoisille onkin rakennettu erilliset huoneet ja sinua moititaan siitä, että olet väärillä valtuuksilla yrittänyt saada mustat ja valkoiset yhteen. Soppa on valmis.

Kuvittele nyt, että olet etelä-Turkissa keisari Claudiuksen hallitusaikana (hallitsi vuosina 41-54). Suurinosa kaupunkilaisista palvoo paikallisia jumalia ja osa palvoo jumalana itse keisaria. Kaupungeissa on myös juutalaisten synagogia. Eräänä päivänä paikalla saapuu Paavali ja pian paikkakunnalla on pieniä seurakuntia. Paavali on rakentamassa. Hän on saarnaamassa evankeliumia, jonka mukaan Jumala, joka on luonut tämän maailman, on paljastanut suunnitelmansa Jeesus Nasaretilaisen elämässä. Jeesus oli juutalaisten odottama Messias, joka oli asetettu Israelin kansan ja samalla koko maailman kuninkaaksi. Jeesuksen kuolema ristillä ja hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa oli Jumalan tapa tehdä itselleen yksi ainoa perhe. Tämä perhe koostuisi kaikista kansoista. Se olisi perhe, jossa ei ole raja-aitoja, ei rotueroja, eikä eri ruokailukuntia erilaisten ihmisten välillä. He olisivat kaikki yhtä ja samaa perhettä.

Tämä sanoma seisoo vanhalla ja vankalla historiallisella perustalla. Itse asiassa se on vanhan lupauksen toteutuma, huipentuma. Paavali juutalaisena oppineena tiesi varsin hyvin, että Jumala oli sitonut itsensä liittoon Aabrahamin ja hänen perheensä kanssa (1. Moos. 12; 15; 17). Tämän liiton kautta Jumala korjaisi syntiinlankeemuksen tuomat ongelmat, Israel tulisi pelastumaan ja samalla myös koko luomakunta. Paavali julistaa, että Jumala on pitänyt liittonsa, koska Hän on Vanhurskas ja Hän on lähettänyt Poikansa, Messiaan liiton täyttymykseksi. Tämä on Paavalin vastaus aikalaisjuutalaisten kysymyksiin kuten ”Miten Jumala pitää liittonsa Aabrahamin kanssa?” ja ”Kuka katsotaan kuuluvaksi liittoon, kun se saa täyttymyksensä?” (Wright 2016d.)

Myöhemmin Paavali kuulee surullisia uutisia. Toisenlaisia rakentajia on saapunut paikalle ja he julistavat toisenlaista sanomaa. Tällä joukolla näyttää olevan yksi varsinainen johtaja (ks. 3:1; 5:7, 10) (Guthrie 1990, 485). Heidän mukaansa Paavali ei tiennyt mistä puhui. Näiden henkilöiden perheessä tehtiin jyrkkä ero niiden välillä, jotka olivat synnynnäisiä juutalaisia tai juutalaisuuteen kääntyneitä, ja pakanoiden välillä. He ajattelivat, että kaikki Jeesuksen seuraajat kyllä uskovat samaan Messiaaseen, mutta he eivät voineet sulattaa sitä, että pakanakansojen uskovat olisivat samalla viivalla Jumalan Israelissa. Jos pakanat haluavat olla mukana sisäpiirissä, heidän täytyy kääntyä juutalaisiksi. Miespuolisten henkilöiden on ympärileikattava itsensä. He vetosivat 1. Mooseksen kirjan lukuun 17, jossa Jumala tekee liiton Aabrahamin kanssa ja lupaa hänelle paljon jälkeläisiä. Tämän jälkeen Jumala vahvistaa liiton antamalla käskyn ympärileikkauksesta: jokainen poikalapsi on ympärileikattava, tämä on liiton todellinen merkki. Vastustajien mukaan olit tervetullut perheen sisäpiiriin jos aloit noudattaa Mooseksen lakia. (Fee & Stuart 2002, 342-43.) 

Esimerkiksi Apostolien teoissa me törmäämme usein ns. jumalaapelkääviin. Tällä nimellä kutsuttiin pakanoita, jotka olivat kiinnostuneita juutalaisuudesta ja heidän Jumalastaan ja jotka halusivat olla jollain tavalla osallisena heidän menoissaan. Jos he hylkäsivät epäjumalanpalvonnan, he olivat yleensä tervetulleita ottamaan osaa juutalaisten synagogajumalanpalveluksiin. Mutta juutalaisten silmissä he eivät kuitenkaan voineet olla sisäpiiriä ilman (miesten) ympärileikakusta ja todellista Tooran seuraamista, joka piti sisällään eritoten sapatin pitämisen ja tiukat ruokailusäädökset. Ilman tätä, jumalaapelkäävät olivat B-tason kansalaisia. (Hurtado 2005, 161.) Juuri tämäntapainen tilanne näyttää olevan ongelman ytimessa Galatalaiskirjeessä. Pakanat, jotka ovat panneet kaiken uskonsa ja toivonsa Jeesukseen joka on Israelin messias, olivat vielä joidenkin fanaattisten uskovien juutalaisten silmissä B-tason kansalaisia, ennen kuin he suorittaisivat kääntymyksen loppuun ottamalla ympärileikkauksen ja alkaisivat noudattaa koko sydämestään Mooseksen lakia. 

Paavalilla on kaksi avainasiaa, joita hän painottaa heti kirjeen alussa, ja joita hän käsittelee yksityiskohtaisesti kirjeen kahdessa ensimmäisessa luvussa: (1) apostolius ja (2) evankeliumi. Paavalin vastustajat olivat väittäneet, että Paavali on vain kakkostason apostoli – ei todellinen ja merkittävä apostoli. Heidän mukaansa Paavali oli saanut apostolinvirkansa ja sanomansa Jerusalemissa vaikuttaneilta apostoleilta ja oli näin ollen heidän alainen. Koska Paavali ei kertonut kaikkea, galatalaisten täytyy kuunnella judaistien opetusta, jotka kertovat asiat niin kuin ne ovat.

Ei näin – sanoo Paavali. Tämä ei ole lainkaan oikea ja rehellinen kuvaus Paavalin elämästä. Paavali sai tehtävänsä julistaa evankeliumia apostolina suoraan Jumalalta ja Jeesukselta Kristukselta. Paavali todella näki Jeesuksen matkalla Damaskoon ja Jeesus antoi hänelle tehtävän (Ap.t. 9). Hän ei ollut muiden kristittyjen varassa tässä asiassa. Tämä asia tulee selväksi heti kirjeen ensimmäisessä lauseessa!

Jae 1:4 on todella tärkeässä roolissa, kun puhumme Uuden testamentin opetuksesta koskien nykyistä ja tulevaa maailmaa. Jakeessa Paavaliu puhuu pahasta maailmanajasta (αἰών [aioon]), ei pahasta maailmasta, kuten 92-käännös kääntää. Alla oleva kuva tiivistää Paavalin aikaisten juutalaisten näkemyksen kahdesta eri maailmanajasta:

Fee & Stuart 2014, 176.

Paavali uskoi tavalliseen juutalaiseen tapaan, että on olemassa kaksi maailmanaikaa: nykyinen ja tuleva. Nykyinen maailmanaika on paha ja sitä hallitsee synti ja sairaudet. Tuleva maailmanaika tulisi olemaan Jumalan hallintaa, jolloin pahuus poistuu, Henki, vanhurskaus, terveys ja rauha olisivat läsnä. Jeesuksen ajan juutalaisilla oli itse asiassa odotus, että Jumala tulisi toimimaan aivan pian ja uusi maailmanaika tulisi esiin. 

Varhaisille kristityille Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus sekä Pyhän Hengen vuodattaminen olivat varmoja merkkejä uuden ajan saapumisesta ja lopunajan alkamisesta. Messiaaninen aika olisi vanhurskauden aikaa (Jes. 11:4-5) ja ihmiset eläisivät rauhassa (Jes. 2:2-4). Se olisi Hengen täyteyden aikaa (Jooel 2:28-30) ja silloin toteutuisi Jeremian lupaama uusi liitto (31:31-34; 32:38-40). Synti ja sairaus olisivat poissa (Sak. 13:1; Jes. 53:5). 

Eskatologisen (lopunajallisen) ajan odotus nousi huippuunsa Johannes Kastajan ilmaannuttua Jordanille julistamaan ”Aika on lähellä!”. Tätä seurasi Jeesuksen kaste ja julkinen toiminta, parantamisihmeet ja riivaajien ulosajamiset sekä ruokailuyhteys syntisten kanssa. Kaikki nämä yhdessä viestittivät uuden messiaanisen ajan alkua. Nykyinen paha maailmanaika oli siis kohtaamassa loppunsa, mutta toisaalta se ei ollut vielä tullut täydellisesti. Kristityistä tuli kansa, joka eli kahden ajanjakson välisessä murroksessa. He olivat saaneet syntinsä anteeksi, mutta he eivät vielä olleet tulleet täydellisiksi (Fil. 3:10-14). Voitto oli jo heidän (1. Kor. 3:22), mutta kuitenkin heidän piti vielä kuolla (Fil. 3:20-21). He elivät jo Hengessä, mutta olivat silti osa pahaa maailmanaikaa, jota hallitsi Saatana. He olivat jo vanhurskaita ja vapaita kadotustuomiosta (Room. 8:1), mutta silti heidän piti eräänä päivänä tulla tuomioistuimen eteen (2. Kor. 5:10). Jos haluat nähdä mitä Paavali ajatteli tulevasta ajasta (jossa me vietämme iankaikkisuuden!), kannattaa lukea Roomalaiskirjeen jakeet 8:18-25 ja 1. Korinttilaiskirjeen luku 15. (Wright 2004b, 116-17; Fee & Stuart 2014, 176-79; Dunn 1993, 36.)

Kaikki tämä edellä sanottu kannattaa pitää visusti mielessä Uutta testamenttia luettaessa. Kun me kohtaamme jakeen, jossa puhutaan ikuisen elämän saavuttamisesta, kuten esimerkiksi Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelussa (Joh. 3:16) tai rikkaan juutalaisen pojan kysymyksessä (Mark. 10:17), meidän ajatuksiimme nousee (yleensä) välittömästi kuva ”taivaasta” meidän lopullisena määränpäänä. Mutta tämä ei ole se kuva, jonka Uusi testamentti maalaa. Ikuinen elämä Uudessa testamentissa tarkoittaa tulevaa aikaa, jolloin taivas ja maa tulevat yhdistymään lopullisesti, aikaa, jolloin Jumala uudistaisi maailman lopullisesti. (Wright 2010, 13.)

Fee & Stuart 2014, 179.

Paavalin kääntymys & kutsu — Jakeet 1:10-17

Galatiaan saapuneiden vastustajien mukaan Paavali oli räätälöinyt sanomaa Jeesuksesta hieman uuteen uskoon. Hän oli jättänyt osan kertomatta ja motiivina oli ihmisten miellyttäminen. Judaisteille Paavalin tapa julistaa evankeliumia ja kutsua pakanoita mukaan Jumalan Israeliin ilman Mooseksen lain vaatimuksia (ympärileikkaus, sapatti, ruokalait) oli evankeliumin kaventamista, ei koko totuuden kertomista. Heidän mukaansa Paavali ei vaatinut pakanoilta ympärileikkausta, koska tämä oli paljon helpompi tapa saada käännynnäisiä. (Näin myös Dunn 1993, 49-50.) Evankeliumi oli tällä tavoin helpompi markkinoida. Jae 10 viittaa juuri tämänkaltaiseen tilanteeseen: 

Yritänkö minä tässä vaikuttaa ihmisiin? Tai kukaties Jumalaan? Pyrinkö olemaan ihmisille mieliksi? Jos vielä pyrkisin miellyttämään ihmisiä, en olisi Kristuksen palvelija.

Paavalin vastaus syytöksiin on selvä: jos hän haluaisi miellyttää ihmisiä, hän ei julistaisi sanomaa ristiinnaulitusta Messiaasta, joka oli sanomana järjetön (ks. 1. Kor. 1:18, 23)!

Paavali kertoo kuulijoilleen mistä hän on tullut ja miten hän on saanut kutsunsa. Kun Paavali oli nuorempi, hänellä oli useita roolimalleja. Nämä olivat tiettyjä Vanhan testamentin henkilöitä. Vanha testamentti oli täynnä sankareita, jotka olivat Jumalan profeettoja, ja usein jopa marttyyreja Jumalan asioiden puolesta. Paavalista tulikin fariseus, juutalaisen uskonnon tiukan linjan kannattaja ja lakiin perehtynyt opettaja. Yksi hänen roolimalleistaan oli varmasti profeetta Elia. Elia oli tehnyt suuria asioita Jumalan nimen puolesta. Hän oli taistellut Baalin profeettoja vastaan ja voittanut. Hän oli puhdistanut kansansa uskoa. Tässä oli henkilö, jota Saulus Tarsolainen ihaili.

Paavali oli päättänyt tuhota juutalaisuuden sisällä nousseen uuden harhaopin, jonka mukaan ristille naulittu Jeesus Nasaretilainen oli Israelin kansan Messias. Hänen seuraajansa kehtasivat jopa väittää, että tämä mies oli kokenut ylösnousemuksen. Tällaisessa väitteessä oli ratkaisemattoman suuria ongelmia. Ensinnäkään Paavali ei voinut ymmärtää, miksi jotkut edes ajattelivat ristille naulitun miehen olevan Messias, koska ristinkuolema oli ollut varma merkki siitä, että Jumala oli hylännyt ja kironnut tämän miehen (5. Moos. 21:23). Toiseksi Paavali tiesi varsin hyvin, että ylösnousemus tulisi tapahtumaan (a) aikojen lopulla (b) kaikille vanhurskaille, ei (a) kesken historian (b) yhdelle henkilölle. Kaiken kukkuraksi Jeesuksen seuraajat palvoivat häntä jumalallisena, eikä tämäkään kuulunut oikeaoppiseen kuvaan lainkaan. Todisteet viittaavat siihen, että yksi syy tähän vainoon oli nimenomaan se, että kristityt juutalaiset asettivat Jeesuksen liian korkeaan asemaan (ks. Hurtado 2005b, 32-42. Näistä syistä Paavali yritti tuhota Nasaterilaisen lahkon (ks. Apostolien teot 8:1-3; 9:1-2.)

Mutta sitten tapahtui jotain. Paavali pysäytettiin matkalla Damaskoon. Hänelle kävi kuten profeetta Elialle. Suurten taistelujen jälkeen Elia pakeni Siinain vuorelle ja siellä hän kohtasi Jumalan hiljaisuudessa. Samalla tavalla Paavali meni tälle alueelle (todennäköisesti Siinain vuorelle), miettimään asioita uudelleen sen jälkeen, kun hän oli kohdannut Jeesuksen. Paavali joutui nöyrtymään sen tosiasian edessä, että Jumala oli todella tehnyt jotain ennenkuulumatonta. Jumala oli lähettänyt Messiaan kuolemaan ristillä ja nousemaan ylös kuolleista.  

Paavalin alkoi matkustaa ympäri Rooman valtakuntaa ja kertoa pakanoille, miten paljon Jumala rakastaa heitä ja miten suuresti Hän odottaa heitä omaan perheeseen, jota Hän on rakentamassa.  Tämä perhe on Paavalille Jumalan Israel. 

Paavali muistuttaa kuulijoitaan siitä, että hän on todellinen apostoli — Jumala oli valinnut hänet ja antanut hänelle sanoman. Lukijan on syytä huomata, että jakeet 11-12 ovat Paavalilla avainasemassa ja hän puolustaa jakeiden sisältöä laajasti sekä tässä että seuraavassa luvussa. Paavalin kääntymys tapahtui ilman muita ihmisiä ja hän sai sanomansa suoraan Jeesukselta, ilman muiden ihmisten asiaan puuttumista. Jo jakeissa 16-17 Paavali painottaa sitä, että hän on alusta saakka ollut riippumaton muista ihmisistä ja Jerusalemin apostoleista. Vastustajien väitteet Paavalin aseman alamaisuudesta Jerusalemille ovat siis vääriä.   

Paavalin ensimmäinen vierailu Pietarin luona — Jakeet 1:18-24 

Galatiaan tulleiden vastustajien mukaan Paavali oli siis pelkästään juniori, joka ei ollut läheskään sillä tasolla kuin Jerusalemissa vaikuttavat apostolit. Kaiken lisäksi hän ei ollut edes kovin luotettava! Hän oli väärentänyt sen sanoman, jota Jerusalemin apostolit ovat alusta saakka julistaneet. Hän ei vaatinut pakanoita ympärileikkauttamaan itseään. Näin Paavali teki sanomastaan helpommin vastaanotettavan. Paavalin juutalaiset vastustajat väittivät, että seurakuntien tulisi kuunnella heitä, koska he ovat todellisten apostoleiden seuraajia, niiden, jotka todella olivat eläneet Jeesuksen rinnalla useita vuosia. 

Tämä on se tausta, jossa Paavali selittää miten hän kohtasi ensimmäisen kerran Pietarin, Jeesuksen opetuslapsista merkittävimmän. Paavali haluaa painottaa näissä jakeissa yhtä sanaa: RIIPPUMATON. Paavali ei koskaan mennyt istumaan kolmen suur-apostolin, Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin jalkojen juureen oppimaan evankeliumin sanomaa. Jo hänen kääntymyksensä oli riippumatonta muista ihmisistä (1:13-17). On totta, että myöhemmin hän jutteli Pietarin kanssa ja tapasi myös Jaakobin, mutta Paavali ei ollut heidän opetuslapsensa. Hän oli riippumaton. Paavalin vastustajat saattoivat puheidensa mukaan saada valtansa Juudean apostoleilta, mutta Paavali oli lähtökohdiltaan samassa asemassa kuin Jerusalemin apostolit. Paavalin ironista kommenttia ei myöskään voi olla huomaamatta: hän oli itsekseen Arabiassa kolme vuotta, mutta vietti Pietarin kanssa (vain) 15 päivää…

Vaikka Paavali joutuu tiukasti puolustamaan riippumattomuuttaan apostolina, hän osaa myös pitää vaa’an tasassa. Muualla kirjeissään hänelle ei ole mitään ongelmia myöntää, että hän itsekin on vastaanottanut Jeesus-traditioita muilta ja välittänyt niitä eteenpäin perustamilleen seurakunnille (ks. esim. 1. Kor. 11:2, 23; 15:1-3). (Dunn 1993, 74; Bauckham 2006,264-66.) Näitä traditioita, joihin hän viittaa esimerkiksi 1. Korinttilaiskirjeessä (luku 11 ja 15) hän sai nimenomaan Pietarilta tavatessaan hänet Jerusalemissa. Kuten C. H. Dodd tunnetusti sanoi, ei ole mitään syytä uskoa, että Paavali ja Pietari juttelivat koko ajan pelkästään säästä! Tämä ei ole ristiriidassa jakeen 12 kanssa, jossa Paavali totesi ettei ole saanut evankeliumia ihmisiltä, vaan Jeesukselta Kristukselta. Ilmestyksensä jälkeen hän oli edelleen tietämätön yksityiskohtaisista Jeesuksen sanoista ja teoista. On mahdollista, että hän huomasi tämän ongelmaksi nimenomaan Arabiassa ollessaan (jae 17). (Bauckham 2006, 266-67.) Samalla tavalla kuin profeettojen sanoma piti koetella Jeesus-traditioilla seurakunnissa, Paavali tiesi, että hänen väitteensä on testattava ja tarkastettava sen valossa mitä Jeesuksen alkuperäiset seuraajat opettivat (Dunn 2003, 190-91). 

Paavali ikään kuin kysyy galatialaisilta kysymyksen: ”minä olen riippumaton heistä, oletteko te?”. Perimmiltään kaikkien täytyy olla uskollisia ainoastaan Jeesukselle (1:8). Paavali tekee selväksi, että hänen evankeliuminsa ja vastustajien oppi ovat kaksi eri asiaa, täysin erilaisia sanomia. Paavalille seurakunnan ykseys on kaikki kaikessa, mutta Jerusalemin valtaa kantavat vastustajat rikkovat seurakunnan yhtenäisyyden omalla erilaisella sanomallaan. Mutta nämä vastustajat ovat itse antaneet väärän kuvan. Todellisuudessa Paavali saarnaa samaa sanomaa kuin Jerusalemin apostolikolmikko. Paavali ja Jerusalemissa oleva seurakunta ei ole sodassa keskenään: molemmat julistavat samaa sanomaa. 

Paavali toteaa lisäksi, että Juudean synagogissa elävät seurakunnat eivät olleet koskaan tavanneet Paavalia. Tämäkin on merkki siitä, että Paavali on riippumaton. Jos hän nimittäin olisi alusta saakka toiminut Jerusalemissa ja saanut valtansa sieltä, hän ei olisi pysynyt seurakunnille tuntemattomana. (Dunn 1993, 80.) He olivat kuitenkin kuulleet, että tämä entinen vainooja oli tullut uskoon ja hän oli alkanut julistaa samaa sanomaa. Ja mikä oli seurakuntien reaktio? ”Ja Jumalaa ylistettiin siitä, mitä minulle oli tapahtunut”, vastaa Paavali (1:24). Koska vastustajat ovat kertoneet asiat eri tavalla, Paavali joutuu vakuuttaa kuulijoitaan siitä, että hän todella kertoo totuuden (1:20). Paavali ei ole vääristänyt evankeliumia: hänen vastustajansa ovat.

Ekskursio

Paavali, Arabia ja Elia

Tutkijat eivät ole osanneet antaa varmoja vastauksia kysymykseen, miksi Paavali meni Arabiaan ja mitä hän siellä teki. Itse asiassa kaikki eivät ole edes varmoja mitä maantieteellistä paikkaa Paavali Arabialla tarkoittaa. Tuon ajan Arabiaan nimittäin kuului osa nykyisestä Saudi-Arabiasta, Jordaniasta ja Etelä-Syyriasta (Lenho 2016).  N. T. Wrightin artikkeli ”Paul, Arabia, and Elijah (Galatians 1:17)” antaa kysymykseen oivallisia ja hyvin perusteltuja vastauksia. (Wright 2016a.)

Kuka tahansa kaikki Paavalin kirjeet lukenut huomaa, että Galatalaiskirjeen alussa Paavali antaa epätavallisen pitkän omaelämäkerrallisen selostuksen (1:11-2:21). Selonteon tarkoitus on korostaa jakeiden 1:11-12 merkitystä, jonka mukaan Paavali ei saanut sanomaansa muilta ihmisiltä (tai keksinyt sitä itse), vaan hän vastaanotti sen suoraan Jeesukselta:

Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle.

Paavali kuvaa entistä elämäänsä fariseuksena jakeissa 13-14: 

Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen. Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin (ζηλωτὴς

[dseelootees]

) isiltä perittyjen opetusten puolesta.

Muutama sana historiallisesta taustasta. Sukupolvi ennen Saulus Tarsolaista fariseusten puolueessa oli tapahtunut jyrkkä kahtiajako kahden eri rabbin välille. Toinen heistä oli Shammai, toinen Hillel. Tiedämme heidän opetuksistaan melko paljon Mishnan perusteella (juutalaista lakia käsittelevä teos, joka koottiin noin 200 jKr.). Tiivistettynä  voimme sanoa, että Hillel oli heistä ”liberaalimpi”, Shammai taas tiukkan linjan kannattaja. (Tämä näkyi mm. heidän näkemyksessään avioeron oikeutuksesta.) Hillelin ajatus oli ”elä ja anna toisten elää”. Tämä heijastui siinä, että he eivät pitäneet kovin suurta meteliä koskien poliittista ilmapiiriä, jossa pakanat hallitsivat Israelin maaperää. Shammai oli kuitenkin toista maata ja hänen seuraajansa olivat valmiita taistelemaan Jumalan kunnian puolesta. Tässä jaottelussa Paavali oli nimenomaan Shammain linjan kannattaja. He olivat äärimmäisen tiukkoja siinä, että juutalainen kansa noudattaa Tooraa ja elää Jumalan mielen mukaisesti. Israelin maaperällä oli jo Jeesuksen aikana kytemässä laajallelevinnyttä vastarintaa roomalaisia vastaan ja Shammain seuraajat olivat mukana tässä kapinahengessä. Vielä vuoden 70 tuhon jälkeen sama henki näkyi heidän seuraajissaan. Siinä, kun Shammain puolue halusi vallata Jerusalemin takaisin ja rakentaa temppelin uudelleen, Hillelin puolue löi hanskat tiskiin ja ajatteli, että Tooran noudattaminen riittäisi. (Wright 2011, luku 2.) Nyt takaisin itse Paavalin teksiin.

Paavali käyttää kreikankielistä sanaa, josta tulee sana ”selootti”. Vuoden 70 tienoilla selootit tunnettiin väkivallan miehinä, jotka yrittivät vapauttaa Israelin miekkojen avulla. Uudessa testamentissa sana kuitenkin merkitsee lainkiivailijaa (näin myös Bauckham 2006, 104). Tällainen elämänasenne ei johtanut Paavalia ainoastaan kiivaaseen rukoukseen ja Sanan tutkimiseen, vaan se johti Nasaretilaisen lahkon väkivaltaiseen vainoamiseen. Juutalaisuudessa tunnettiin pitkä ja vanha traditio kiivailijoista, jotka toimivat todellisen juutalaisen esikuvina. Yksi parhaiten tunnettu henkilö oli Pinehas. Hänen teostaan kerrotaan lyhyesti 4. Moos. 25:7-13. Tässä kertomuksessa israelilaiset antautuvat mooabilaisten naisten vietäväksi ja alkavat palvoa Baal-Peoria. Kun eräs israelilainen palaa telttaansa mukanaan midianilainen nainen, Pinehas ottaa mukaansa keihään ja teloittaa sekä miehen että naisen. Jakeessa 11 Jumala sanoo ”Hän on israelilaisten parissa kiivaasti (ζηλῶσαί [dseeloosai]) puolustanut minun kunniaani”. Tästä eteenpäin Pinehas säilytti aseman, jossa uskolliset juutalaiset ihannoivat hänen toimintaansa. 

Toinen merkittävä henkilö Israelin historiassa oli profeetta Elia. Tunnetun kertomuksen mukaan Elia taisteli vuorella Baalin profeettoja vastaan, koska he olivat johtamassa Israelin kansaa epäjumalanpalvelukseen. Elia voitti ja uskonnollisen kilvan jälkeen Elia teloitti Baalin papit (1. Kun. 18). Myöhemmin Elia valitti tilastaan Jumalalle: 

”Hän vastasi: ’Minä olen kiivailemalla (ζηλῶν [dseeloon]) kiivaillut Herran, Jumalan Sebaotin, puolesta. Sillä israelilaiset ovat hyljänneet sinun liittosi, hajottaneet sinun alttarisi ja tappaneet miekalla sinun profeettasi. Minä yksin olen jäänyt jäljelle, mutta minunkin henkeäni he väijyvät, ottaaksensa sen.’” (1. Kun. 19:14, 33-käännös)

Elia ja Pinehas pysyivät myöhemmissä traditioissa rinta rinnan urhoollisina esimerkkeinä Jumalan palveljoista, jotka rohkenivat kiivailla Jumalan kunnian puolesta. 

Elian kertomus jatkuu Elian epätoivona, kun hän pakenee Ahabia ja Iisebeliä Horebille, Jumalan vuorelle (1. Kun. 19:8). Tällä matkalla hän haluaa uudelleenasettaa profeetan kutsumuksensa. Täällä Elia kohdataan maanjäristyksessä, kovassa tuulessa ja tulessa, mutta ”Jumala ei ollut missään niistä”. Lopulta Elia kuulee hiljaisen äänen ja peittää kasvonsa, koska Jumala on siinä ja kysyy Elialta: ”miksi olet täällä?”. Elia kertoo uudelleen tekemisistään ja kiivailuistaan Jumalan puolesta. Tässä kohden Jumala vastaa:

Herra sanoi hänelle: ”Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, ja mene autiomaahan lähelle Damaskosta. Voitele sitten Hasael Syyrian kuninkaaksi. Israelin kuninkaaksi voitele Jehu, Nimsin poika, ja seuraajaksesi profeetan tehtävään Elisa, Safatin poika, joka asuu Abel-Meholassa. Jos joku pääsee pakoon Hasaelin miekkaa, hänet tappaa Jehu, ja jos joku pääsee Jehun miekkaa pakoon, hänet tappaa Elisa. Vain seitsemäntuhatta minä jätän jäljelle Israeliin, kaikki ne, joiden polvet eivät ole notkistuneet Baalin edessä ja joiden suu ei ole Baalia suudellut.” (1. Kun. 19:15-18)

Nyt voimme palata Paavaliin ja Galatalaiskirjeeseen. Paavali oli fariseus ja hän kuului Shammain puolueeseen. Koska johtohenkilöt eivät reagoineet Jeesus-liikkeen suureen kasvuun riittävästi, Saul otti lain omiin käsiinsä. On tettava huomioon, että Paavali oli varmasti hyvin perillä Pinehas/Elia -traditioista. Hän tiesi, että ”kiivaus” oli oikea tapa toimia, kun Jumalan kansa oli vaarassa lähteä väärälle polulle. Hän käytti Jeesuksen seuraajia vastaan jopa väkivaltaa ja vainosi heitä aina kuolemaan saakka, aivan kuten Pinehas ja Elia olivat tehneet:

Minä olen juutalainen. Olen syntynyt Kilikian Tarsoksessa mutta kasvanut tässä kaupungissa. Gamalielin oppilaana minut on kasvatettu isiemme lain kaikkien vaatimusten mukaan. Kiivaasti (ζηλωτὴς [dseelootees]) minä taistelin Jumalan puolesta, juuri niin kuin te kaikki tänään teette. Minä olin tälle tielle lähteneiden verivihollinen ja vainosin heitä, pidätin miehiä ja naisia ja toimitin heidät vankilaan. Tämän voi ylipappi ja koko vanhimpien neuvosto todistaa. Heiltä minä myös sain valtuudet, Damaskoksen veljille osoitetut kirjeet, kun lähdin sinne vangitsemaan siellä olevia kristittyjä ja tuomaan heidät Jerusalemiin rangaistaviksi. (Ap.t. 22:3-5)

Paavali kuitenkin pysäytettiin. Matkalla Damaskoon Jeesus ilmestyi hänelle ja hänen elämänsä muuttui. On tärkeä huomata, että tässä kohden Paavali tekee samalla tavalla kuin Elia: hän meniee Siinain vuorelle. On mielenkiintoista, että sana ”Arabia” esiintyy UT:ssa ainoastaan kaksi kertaa ja molemmat maininnat löytyvät tästä kirjeestä (1:17; 4:25). Varmaa on se, että Arabia oli Paavalille paikka, jossa Siinain vuori sijaitsi. Tämän jälkeen Paavali palasi Damaskoon, aivan kuten Elia (1. Kun. 19:15). 

Toinen tärkeä linkki Paavalin ja Elian välillä on se, että Paavali yhdistää itsensä profeettojen joukkoon. Tämä näkyy siinä, että hän kuvaa kutsumustaan profeetoille tyypilliseen tapaan. Asia tulee esiin, kun vertaamme Paavalin kertomusta Jesajan ja Jeremian kutsuun:

Jo ennen syntymääni Herra kutsui minut. Kun vielä olin äitini kohdussa, hän antoi minulle nimen. (Jes. 49:1)

Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi. (Jer. 1:5)

Mutta Jumala, joka jo äitini kohdusta oli valinnut minut ja armossaan kutsui minut työhönsä. (Gal. 1:15)

Paavali siis näkee itsensä ikään kuin VT:n profeettaketjun jatkeena. Paavali meni Siinaille, koska hänen piti miettiä kutsunsa uudelleen. (Ehkä hän myös seurasi Mooseksen, Jeremian ja muiden jalanjälkiä ja valitti Jumalalla kutsumuksensa kovuutta?) Joka tapauksessa Jumala suuntasi Paavalin kiivauden uudelleen. Elia palasi vuorelta ja hän meni voitelemaan Hasaelin Syyrian kuninkaaksi ja Jehun Israelin kuninkaaksi. Paavali sitä vastoin palasi takaisin ja alkoi julistaa uuden kuninkaan – Jeesuksen – asettamista kuninkaaksi. Jeesus oli asetettu maailman Herraksi (Gal. 1:16, 23). 

Kolmanneksi voimme huomata, että Paavalin samaistuminen Elian rooliin ei näy pelkästään Galatalaiskirjeessä, vaan se on yhtä hyvin läsnä Roomalaiskirjeen jakeissa 11:1-6: 

Kysyn siis: ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki! Olenhan minäkin israelilainen, Abrahamin jälkeläinen, Benjaminin heimoa. Ei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän edeltäkäsin on valinnut. Tiedättehän te, mitä kirjoitukset kertovat Eliasta. Hän esittää Jumalalle Israelia vastaan tämän syytöksen: ”Herra, he ovat tappaneet sinun profeettasi ja hajottaneet sinun alttarisi. Minä yksin olen enää jäljellä, ja he tavoittelevat minunkin henkeäni.” Mutta minkä vastauksen hän saa Jumalalta? ”Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole polvistuneet Baalin edessä.” Samoin on nykyisenäkin aikana olemassa jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut. Mutta jos valinta kerran perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin — muutenhan armo ei olisi armo.

Paavali piti itseään elävänä esimerkkinä siitä, että Jumala ei ole hylännyt kansaansa. Paavali lainaa  jaetta 1. Kun. 19:10, jossa Elia on samantapaisessa tilanteessa. Paavali valittaa Elian lailla olevansa yksi harvoja uskolliseen jäännökseen kuuluvia juutalaisia. 

Näistä huomioista voimme tehdä kolme laajaa johtopäätöstä Paavalin ajatuksista. (1) Paavali edusti aikansa tiukkaa fariselaista liikettä, joka puolusti Jumalan kunniaa hyvin kiivaasti. (2) Paavalin motiivi seurakunnan vainoamiseen oli hyvin selkeä. Kristityt seurasivat Jeesusta, jonka väitettiin olevan Messias siitä huolimatta, että hänet oli tapettu ristillä Jumalan kiroamana. Vielä pahempaa oli se, että Jeesus oli ottanut itselleen temppelin roolin. Hän siis häpäisi sekä temppeliä että Tooraa, Mooseksen lakia. Paavalin silmissä Jeesuksen seuraajat eivät olleet Baalin profeettoja parempia siitä huolimatta, että he olivat juutalaisia. Paavalin jumalallinen tehtävä oli kitkeä pois tämä vaarallinen harhaoppi. (3) On selvää, että juutalaisissa traditioissa Pinehaan ja Elian tekojen nähtiin saavan aikaan jumalallisen sovistuksen. Heidän tapansa toimia pahuutta vastaan oli oikea ja sovittava. Paavalille kuitenkin selvisi, että Jumala ei voita pahuutta tuhoamalla pakanoita, vaan antamalla Messiaan kuolla pakanoiden käsissä. Risti tarjosi Jumalan vastauksen oikenlaiseen kiivauteen. Elia ei kohdannut Jumalaa maanjäristyksessä ja tulessa, eikä Paavali löytänyt Jumalan tahtoa väkivallan tiellä. Sen sijaan Elia kuuli ”hennon kuiskauksen”, jossa Jumala paljasti itsensä. Saman kuiskauksen kuuli myös Paavali. Ääni kertoi, että taistelu pahaa vastaan oli voitettu Golgatan keskimmäisellä ristillä. 

LUKU 2

Paavali ohittaa melko nopeasti seuraavan ajanjakson, joka kesti yli 10 vuotta. (Maininta ’14 vuoden jälkeen’ on hankala, koska se voi voidaan laskea Paavalin kääntymyksestä tai sitten ensimmäisestä Jerusalemin visiitistä, joka tapahtui noin 3 vuoden jällkeen kääntymyksestä. Lenhon (2016) ja Wallacen (2004) mukaan luku tulisi laskea kääntymyksestä alkaen, Dunnin (1993, 87) mukaan Jerusalemin vierailusta alkaen.) Näin siitä syystä, että hän ei käynyt Jerusalemissa, eikä ollut suorassa yhteydessä Jerusalemissa vaikuttaneiden johtohenkilöiden kanssa. Luvun 2 alussa Paavali kuitenkin joutuu selittää melko laajasti toista Jerusalemin visiittiään, koska keskustelun kohteeksi nousi juuri Mooseksen lain noudattaminen. (Dunn 1993, 86-87.)

Paavali vankkana opposition edessä — Jakeet 2:1-5 

Juutalaiset olivat erityinen kansa. Jumala oli vapauttanut heidät aikoinaan Egyptistä ja antanut heille Mooseksen lain Siinain vuorella. Paljon ennen tätä Hän oli kuitenkin valinnut Aabrahamin, jonka kanssa Hän myös teki liiton. Aabraham tulisi saamaan paljon jälkeläisiä ja hänen kauttaan siunaus saavuttaisi koko maailman. Jumala lupasi Aabrahamin jälkeläisille myös oman maan, jossa asua. Ydinasia tässä liitossa ja sen jatkuvuudessa oli ympärileikkaus. Miespuoliset jäsenet täytyi ympärileikata sukupolvesta toiseen. Tämä oli liiton merkki. Kysymys ei ollut vähäpätöisestä asiasta, vaan juutalaisten identiteetin peruspilarista, asiasta, joka erotti heidät muista maailman kansoista. (Ks. edelleen 1. Moos. 12; 15; 17.) Ympärileikkaus oli niin olennainen merkki juutalaisuudesta, että jopa huomattavat kreikkalaiset historioitsijat Herodotos (n. 485-420 eKr.) ja Strabo (63 eKr. – 24 jKr.) sekä roomalainen Tacitus (55-120 jKr.) kiinnittävät asiaan huomiota (Dunn 1993, 95). (Juutalaisten ja kreikkalaisten ero näkyi juuri ympärileikkauksessa, ks. Room. 2:25-27; 3:30; 4:9-12; Gal. 2:7-8; Kol. 3:11; Ef. 2:11.)

Ympärileikkaus ei ollut ongelma varhaisessa seurakunnassa, koska kaikki Jeesuksen seuraajat olivat juutalaisia. Asiat mutkistuivat melko nopeasti, kun pakanoita alkoi virrata Jumalan Israeliin. Ilmoille nousi suuri kysymys Jumalan kansan todellisesta identiteetistä: voivatko  ympärileikkaamattomat pakanat todella pysyä Jumalan Israelissa Mooseksen lakia noudattamatta? Ei ole siis lainkaan kummallista, että juuri ympärileikkaus (2:1-10) ja (Mooseksen lain)ruokasäädökset (2:11-14) olivat ne raja-aidat, jotka nousivat polttopisteeseen pakanaseurakunnissa. Kysymys kuului: erottivatko nämä lain teot juutalais-uskovat ja pakana-uskovat Jumalan Israelissa kahdelle eri tasolle? (Myös Dunn 1993, 137-38.) 

Näin ollen lukijan on helppo seurata Paavalin logiikkaa tässä luvussa. Paavali ottaa puheeksi toisen matkansa Jerusalemiin ja nyt kyse on pakanataustaisesta Tiituksesta ja kiistasta, pitääkö hänet ympärileikata. On melko todennäköistä, että Galatiaan tulleet vastustajat olivat väittäneet, että Paavali todella oli ympärileikannut pakanoita aiemmin (ehkä jopa Tiituksen!). Paavali ei vain syystä tai toisesta ollut uskaltanut ottaa asiaa esille Galatiassa. Oliko Paavali siis Jerusalemissa ympärileikannut Tiituksen? 

Paavali joutuu korjaamaan tällaista väärinkäsitystä. Paavali ottaa näillä jakeilla kantaa kolmeen asiaan:

1. Paavali ei mennyt Jerusalemiin oppiakseen evankeliumia: hän tiesi sen jo ennestään. Paavali meni Jerusalemiin, koska hän (tai joku toinen) oli saanut jonkinlaisen näyn, jonka kautta Jumala kehotti häntä menemään sinne.
2. Paavali selitti Jerusalemissa apostoleille millaista sanomaa hän julistaa, ei kysyäkseen ja oppiakseen sitä. Tarkoitus oli tehdä selväksi, että molemmat osapuolet julistavat samaa sanomaa.
3. Paikalla oli ollut ”valheveljiä”, jotka olivat tulleet kyttäämään Paavalin ja hänen seuralaistensa vapautta. He olivat erityisen kiinnostuneita niistä, jotka julistivat evankeliumia pakanoille ilman vaatimusta Mooseksen lain noudattamisesta. Paavali ei antanut näille tyypeille tippaakaan periksi. Miksi? Koska Messias oli kuollut koko maailman puolesta, joten hänen seuraajansa tulevat muodostamaan yhden perheen, jossa kaikki ovat samalla viivalla. Minkäänlaisia raja-aitoja ei sallita. Mooseksen lain tulee väistyä. 

(Millaisiin raja-aitoihin Paavali kiinnittäisi tuomitsevan katseensa meidän seurakunnissamme?!)

Paavalin yksimielisyys Pietarin ja Jaakobin kanssa — Jakeet 2:6-10

Paavali on näissä jakeissa melko hankalassa välikädessä. Hän joutuu tasapainotella kahden ääripään välillä. Jos hän painottaa liiaksi sitä, että Pietari, Johannes ja Jaakob allekirjoittivat Paavalin sanoman, hänen vastustajansa tarttuvat tähän ja sanovat: ”Siinäs näitte! Paavali sai sanomansa Jerusalemin apostoleilta, hän on heidän alaisensa ja nyt hän on muokannut tätä sanomaa poistamalla lain vaatimukset!”. Jos Paavali toisaalta painottaa liikaa itsenäisyyttään ja väheksyy Jerusalemin apostoleiden asemaa, hän on vaarassa rikkoa sitä yhtenäisyyttä, joka seurakuntien välillä oli.

Paavali kutsuu kolmesti Jerusalemin apostoleita arvovaltaisiksi. He olivat erityisiä henkilöitä. Paavali tiedosti hyvin selvästi, että Pietari ja Johannes olivat olleet Jeesuksen seuraajia, ja että Jaakob oli Jeesuksen veli. Heillä oli täten luonnollisesti suuri asema seurakunnan keskuudessa. Kuitenkin Paavali toteaa, että ”mitä he itse asiassa olivat, on minusta yhdentekevää, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä” (2:6). 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Paavali kutsuu heitä seurakuntarakennuksen pilareiksi  (στῦλος) (2:9). Lienee selvää, että heitä oli helppo verrata pilareiksi juuri siitä syystä, että seurakunta nähtiin alusta alkaen Jumalan uutena temppelinä. Jerusalemin alkuseurakunta piti itseään hengellisenä temppelinä samalla tavalla kuin Qumranin yhteisö, joka oli samaan aikaan erämaassa vastustamassa Jerusalemin temppelin korruptoneisuutta. Sama kuva löytyy myös Ilmestyskirjasta (3:12). Alkuseurakunnalle oli hyvin tavanomaista puhua seurakunnasta temppelinä. Tämä ajatus on syvällä Vanhan testamentin profeettojen ennustuksissa, jossa odotettiin Daavidin poikaa, joka tulisi uudistamaan temppelin. Paavalille seurakunta oli Daavidin pojan eli Jeesuksen rakentama kolmas temppeli. Tämä on eskatologinen eli lopunajallinen temppeli, josta profeetat ovat ennustaneet. (Eskola 2011, 306; Dunn 1993, 109-10; Hurtado 2005, 158.) 

Paavali tekee selväksi, että nämä apostolit eivät vaatineet Paavalilta mitään enempää (2:6). Ensinnäkään kukaan ei antanut Paavalille käskyä, että pakanat täytyisi ympärileikata. Edes Tiitusta, joka oli kreikkalainen, ei tarvinnut ympärileikata. Toiseksi Paavali ja Jerusalemin apostolit olivat iloisia siitä, että he saivat tehdä keskenään työnjaon. Pietari keskittyisi juutalaisille saarnaamiseen, Paavali pakanoille (2:7). Kolmas asia, josta sovittiin, oli köyhien muistaminen. Tähän teemaan voi tutustua tarkemmin lukemalla 2. Korinttilaiskirjettä, jossa Paavali antaa paljon ohjeita rahalahjan valmistamiseen Jerusalemiin. Paavali ja Barnabas olivat tällä hetkellä Jerusalemissa todennäköisesti  juuri siksi, että olivat jo tuoneet raha-avustuksen Jerusalemin seurakunnalle (ks. Ap.t. 11:27-30). Paavali ei siis ole kenenkään alainen, vaan hän tekee yhteistyötä. Ja mikä tärkeintä: julistaa samaa sanomaa kuin Jerusalemin apostolit. 

Lupasin johdannossa avata hieman tarkemmin näiden jakeiden merkitystä kirjeen kirjoitusajankohtaan liittyen.  Tässä muutama perushuomio ongelman eri kannattajien näkemyksistä. 

Paavali sanoo menneensä Jerusalemiin ilmestyksen johdosta. Tämä saattaa viitata profeetta Agaboksen profetiaan tulevasta nälänhädästä (Ap.t. 11:28). Tämä toinen matka Jerusalemiin oli todennäköisesti Paavalin ja Barnabaan avustusmatka, jolloin he toimittavat Juudean seurakunnille avustuksen tulevan nälänhädän vuoksi (Ap.t. 11:27-30). (Lenho 2016.) Larry Hurtado on ehdottanut melko vakavastiotettavasti, että Paavalin rahakeräys Jerusalemin seurakunnan hyväksi on myös saattanut koitua häntä vastaan käännetyksi ongelmaksi hänen vastustajiensa taholta. On mahdollista, että hänen vastustajansa ovat väittäneet, että Jerusalemin seurakunta oli laittanut Paavalin maksamaan heille ikään kuin pakollisen veron: tämä olisi ollut symbolinen osoitus siitä, että Paavali on heille alisteinen. Tämä näkemys auttaisi ymmärtämään entistä paremmin jakeita 2:6-10. (Hurtado viittaa tähän kirjassaan [2005, 159], mutta itse artikkeliin en ole päässyt vielä käsiksi. Ks. kuitenkin Hurtado 2017.) 

Joka tapauksessa luvun 2 alkujakeet ovat olleet kuuman keskustelun kohteena, koska jakeiden tulkitseminen vaikuttaa ratkaisevasti kirjeen ajoitttamiseen. Lyhyesti sanottuna erimielisyys koskee sitä, onko luvussa 2 kuvattu Jerusalemin toinen visiitti sama kuin Ap.t. 11:27-30/12:25 jossa Paavali ja Barnabas vievät avustusta Juudeaan (näkemys 1) vai At. 15, jossa kuvataan suuri ympärileikkauskiista (näkemys 2). Argumentteja on annettu molempien vaihtoehtojen puolesta. 

1. Gal. 2 = Ap.t. 11:30/12:25. (A) Luukkaan mukaan Paavalin toinen vierailu Jerusalemissa tapahtui juuri jakeiden 11:27-30 kuvatulla tavalla. (B) Paavali menee Jerusalemiin juuri Barnabaan kanssa. (C) Gal. 2:n alkujakeissa Paavali kuvaa sisäpiirin keskustelua, ei julkista debattia, jota kuvataan myöhemmin Apostolien tekojen luvussa 15. (D) Paavali ei mainitse mitään pakanoille asetetuista ruokarajoitteista, eikä jakeet 2:11-14 viittaa siihen, että aiheesta olisi annettu virallisia ohjeita. Ongelma tässä tulkinnassa on kuitenkin se, että jos asia ratkaistiin Jerusalemin johtajien kesken näin selvästi, on vaikea uskoa, että asia olisi noussut myöhemmin niin mittavasti esille. 
2. Gal. 2 = Ap.t. 15. Dunnin (1993, 88) mukaan suurin osa kommentaattoreista kannattaa tätä vaihtoehtoa. (A) Suuri keskustelu ympärileikkauksesta ei ole esillä Ap.t. 11:ssa, vaan se nousi esiin vasta luvussa 15. (B) Luku voidaan luonnollisesti lukea niin, että Paavali kuvaa samaa suurta keskustelua kuin Luukas Apostolien teoissa. (Dunn 1993, 87-89.) Jos vaihtoehto 1 pitää paikkansa, tällöin Galatalaiskirje olisi myös Paavalin ensimmäinen kirje. (Ks. Craig Keenerin lyhyt esittely aiheesta.)

Paavali nuhtelee Pietaria — Jakeet 2:11-14 

Nämä jakeet ovat olennaiset tärkeässä roolissa koko Galatalaiskirjeen kannalta. Tulemme huomaamaan, että nämä jakeet heijastuvat vahvasti luvun loppujakeisiin. Länsimaalaisista lukijoista teksti saattaa kuitenkin kuulostaa oudolta: mitä merkitystä sillä mahtaa olla kuka syö ruokansa kenenkäkin pöydässä? Ei ehkä meille, mutta juutalaisille sillä oli paljonkin merkitystä. Voimme lukea yhden lyhyen lain aiheeseen liittyen:

Siksi minä [Jumala] olen sanonut teille: ’Te saatte periä heidän maansa. Minä annan teille omaksi maan, joka tulvii maitoa ja hunajaa.’ Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen valinnut teidät ja tehnyt eron teidän ja muiden kansojen välillä. Tehkää tekin ero puhtaiden ja saastaisten eläinten välillä, sekä nelijalkaisten että lintujen, älkääkä saattako itseänne epäpuhtaiksi koskemalla niihin nelijalkaisiin eläimiin, lintuihin tai maassa ryömiviin elollisiin olioihin, jotka minä olen erottanut saastaisiksi. Pysykää aina minulle pyhitettyinä, sillä minä, Herra, olen pyhä, ja minä olen tehnyt eron teidän ja muiden kansojen välillä ja ottanut teidät omaksi kansakseni. (3. Moos. 20:24-26)

Kyse oli siis siitä, kuka on puhdas ja kuka ei. Tämä ajattelutapa heijastui vahvasti siihen mitä puhtaat voivat syödä ja mitä ei. Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisuudessa ateriayhteys oli syvällinen symboli yhteydestä ja ystävyydestä. Samalla tavoin kuin ympärileikkaus puhui perheidentiteetistä, niin teki myös ateriayhteys. Siksi parempi voisikin olla verrata Paavalin ajan ruokailuyhteyttä meidän jouluruoka-ateriaamme, joka on suurimmaksi osaksi perheen välinen läheinen ateria. Mukaan pääsevät vain tietyt henkilöt. Maailmassa on joka tapauksessa edelleen paikkoja, jossa sinut voidaan evätä ateriayhteydestä ihonvärin tai sosiaalisen aseman vuoksi. (Jeesuksen ateriayhteys syntisten ja epäpuhtaiden kanssa ja epäpuhtaus yleisenä teemana, ks. tarkemmin Holmen 2007, 136-56; Bock 2012, 48-59.)

Juutalaisessa ajattelussa ruokailuyhteydessä oli ns. sakramentaalinen näkökulma. Pidon johtaja siunasi leivän ja jakoi sen muille aterialle osallistuville. Tämä nähtiin siten, että osallistujat tulivat osalliseksi siunauksesta. Juutalaisilla oli tiukat ruokailusäädökset (3. Moos. 11; 5. Moos. 14. Veri täytyi poistaa lihasta kokonaan ks. 3. Moos. 9:10-14; 20:24-26; 5. Moos. 12:16, 23-24). Oli myös vaarana, että syötävä liha olisi ollut epäjumalille uhrattu (kuten 1. Kor. 8-10). Makkabilaiskriisin aikana (noin 150 vuotta ennen ajanlaskun alkua) ruokalait oli astettu testitapaukseksi, kun selvitettiin, ketkä juutalaiset pysyivät liitolle uskollisina ja ketkä eivät (1. Makk. 1:62-63; 2. Makk. 6:18-7:42). Monia juutalaisia oli kidutettu sen vuoksi, että he eivät olleet suostuneet luopumaan Mooseksen laina asettamista ruokailusäädöksistä. Monet olivat mieluummin kuolleet kuin syöneet rituaalisesti saastaista ruokaa (Wright 2010, 119). Danielin kirjan ensimmäinen luku on oiva osoitus rituaalisesti puhtaan ruuan tärkeydestä. Jo Jeesus joutui hankaluuksiin, koska hän ei juurikaan näyttänyt välittävän näistä sädöksistä (Mark. 2:16; Matt. 11:19; Luuk. 14:12-24). (Dunn 1993, 118-19; Holmen 2007, 138.)

Juutalaiset näyttivät olevan melko tarkkoja tässä asiassa ja joissain tapauksissa jopa pakanoiden läheisyyttä vältettiin. Tacitus kirjoitti, että juutalaiset karttavat pakanoiden seuraa ja syövät itsekseen. Pietarin vierailu sadanpäämies Korneliuksen luona aiheutti suuria ongelmia ja hänen piti selitellä toimintaansa muille juutalaisille (Ap.t. 10:14; 11:3, 8). Juutalainen historioitsija Josefus kertoo kirjassaan ”Juutalaisten muinaishistoria” (181, 206-07) papeista, jotka kuolivat nälkään, kun lain mukaista ruokaa ei ollut tarjolla (Holmen 2007, 138.) Dunnin mukaan ongelmaksi Antiokiassa muodostui se, että Pietari ja muut toivottivat pakanat tervetulleeksi yhteiselle aterialle ja he myös osallistuivat pakanoiden ruokailutilanteisiin kutsusta. (1993, 120-21.) Myös Larry Hurtado (2005, 162) sanoo, että Uuden testamentin lukijat eivät pääse kiinni kaikkiin teksteihin kunnolla, elleivät he ensin ymmärrä miten äärimmäisen iso merkitys varhaisille kristityille oli ruokailulla ja ruokaseuralla. Jos ryhmä a halusi osoittaa selvästi, että se ei allekirjoita ryhmä b:n ajatteluatapaa, selvin merkki oli erota heistä ruokailutilanteissa. Juuri siksi Paavali kirjoittaa Korinttin seurakunnalle, että seurakuntalaiset eivät saa olla ruokailuyhteydessä kielletyssä seksisuhteessa olevan miehen kanssa ennen kuin hän tekee parannuksen (1. Kor. 5:9-13). Fanaattiset juutalaisuskovat osoittivat siis melko selvällä tavalla, että heidän mielestään pakanauskovat eivät ole kääntyneet messiaan seuraajiksi niin kuin heidän olisi pitänyt: kääntymys on jäänyt kesken.

Aihe on Galatian seurakuntia ja Paavalin opetusta koskien äärimmäisen vakava. Siksi Paavali ottaa esiin konfliktin, joka sattui Antiokian seurakunnassa. (Ei ole vaikea nähdä miten räikeässä ristiriidassa Pietarin käytös on jakeen 2:9 kanssa.) Antiokia sijaitsi noin 500km pohjoiseen Jerusalemista. Se oli suuri kristillinen keskus ja siellä ensimmäistä kertaa Jeesuksen seuraajia alettiin kutsua kristityiksi (Ap.t. 11:26). Paavali oli ollut tässä seurakunnassa merkittävässä asemassa opettajana (Ap.t. 13:1-3). Seurakunta muodostui sekä juutalaisista että pakanoista ja he elivät kaikki tasaveroisessa suhteessa jakaen ruokayhteyden keskenään. Pietari tuli Antiokiaan todennäköisesti siksi, että paikkakunnalla oli suuri juutalainen siirtokunta (Dunn 1993, 116).

Mutta miksi Paavali ylipäätään ottaa esiin konfliktin Pietarin kanssa? Miksi hän sanoo, että myös Barnabas lähti mukaan tähän tekopyhään käytökseen. Näyttää vahvasti siltä, että Paavalin vastustajat ovat kertoneet oman version tilanteesta galatalaisille (näin myös Dunn 1993, 116). Ja näyttää jopa siltä, että Paavali oli Antiokiassa joutunut alakynteen ja hävinnyt kyseisen kiistan (näin Dunn). Vastustajat olivat kertoneet suurella innolla, että Paavalilla oli ollut kiivas riita Pietarin kanssa ateriayhteydestä juutalaisten ja pakanoiden välillä ja ehkä he sanoivat (paikkansapitävästi?), että Paavali oli jäänyt riidassa toiseksi. Kysymys riidassa oli totta kai siitä, ovatko pakanauskovat täysivaltaisia perheenjäseniä Jumalan Israelissa vai eivät. Galatalaiset ovat nyt kuulleet, että Pietarilla oli paremmat argumentit kuin Paavalilla ja Paavali oli väärässä. Näin ollen tämä tapaus toimi vastustajille erinomaisena argumenttina, kun he yrittivät saada galatian seurakunnat alistumaan Mooseksen lain alaisuuteen. 

Voit kuulla kuulla vastustajien sanovan: ”Siinäs näette! Pietari teki tarkan rajan juutalaisten ja pakanoiden välillä osoittaen, että pakanoiden täytyy alistua Mooseksen lain alle voidakseen olla Jumalan Israelin täysivaltaisia jäseniä!”  

Kysymys ei ollut mitättömästä asiasta, vaan evankeliumin ytimestä. Kannattaa huomata, että Paavali on jo jakeissa 2:1-10 osoittanut, että Jerusalemin johtohenkilöt eivä olleet vaatineet Paavalin sanomaan ympärileikkausvaatimusta ja he olivat tehneet sopimuksen yhteisestä työstä. Siksi Paavali teki oikein asettuessaan kaikkien nähden vastustamaan Pietaria sanoen: ”Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?” Paavali tarkoittaa: ”Ensin sinä julistat sanomaa, jonka mukaan me pelastumme pelkästään Jumalan armosta ja yhtäkkiä alatkin julistaa sanomaa, että joudumme lisätä pelastukseen Mooseksen lain noudattamisen.” 

Pietari oli ollut pakanoiden kanssa ateriayhteydessä, kunnes Jerusalemista oli tullut paikalle tiukan linjan edustajia. He saivat Pietarin pelkäämään ja vetäytymään tästä ateriayhteydestä (kuulostaako Pietarin käytös tutulta?). Jopa Barnabas ja monet muut lankesivat samanlaiseen tekopyhyyteen. Pietarin olisi Jeesuksen seuraajana pitänyt tietää luita ja ytimiä myöden, että Jeesus oli Messias, joka oli luomassa yhtä yhtenäistä perhettä! Olihan Jeesus itse useasti ollut ateriayhteydessä syntisten kanssa ja Pietari oli näissä tilanteissa mukana. Hän oli aterioinut epärehellisinä pidettyjen veronkerääjien ja kaikenlaisten syntisten kanssa, myös sellaisten, jotka olivat rituaalisesti epäpuhtaita, kuten spitaaliset (Mark. 14:3). Pietarin olisi pitänyt muistaa Jeesuksen sanat: ”Ei ihmistä voi saastuttaa mikään mikä menee suusta sisään.” (Mark. 7:15). 

Mikä oli Antiokian kiistan lopputulos? Dunn (1993, 130) on sitä mieltä, että Paavali hävisi kiistan Antiokiassa, eikä Pietari muuttanut käytöstään nuhtelusta huolimatta. Paavali ei nimittäin missään sano, että Pietari taipui Paavalin linjalle tässä asiassa. On syytä olettaa, että Paavali olisi tuonut asian esille samalla tavalla kuin hän toi selkeästi esille Tiituksen kohdalle tehdyn päätöksen. Tämä myös selittäisi sen, että Paavali joutuu ottaa asian esille. Galatalaiset olivat kuulleet siitä mitä tapahtui Antiokiassa ja Paavalin oli tehtävä selväksi, että hän vastusti Pietaria, koska hän ja muut juutalaiset eivät pitäneet osaansa sopimuksesta.

Uskosta vanhurskautettu, ei lain teoista — Jakeet 2:15-21

Nämä jakeet heijastavat selvästi Paavalin Pietarille antamaa kritiikkiä Antiokiassa. Nämä jakeet myös johtavat kirjeen pääargumenttiin eli lukuihin 3 ja 4. (Dunn 1993, 132.) Koska nämä jakeet ovat olennaisessa asemassa tässä kirjeessä, niitä on syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin. Kysymys näissä jakeissa on identiteetistä. Mikä tekee meistä messiaan perhettä? Lain teot vai usko?

Jae 2:15: Jakeen ”me” viittaa selvästi Paavaliin ja Pietariin. Jae korostaa tavallista juutalaista näkemystä siitä miten juutalaiset muodostivat oman erityisen ryhmän ja muu maailma, pakanat nähtiin ”syntisinä”. Tämä ei tarkoita, että juutalaiset olisivat olleet synnittömiä, vaan sitä, että pakanat olivat luonnostaan Jumalan kansan, liittojen ja lain ulkopuolella (Ps. 1:1, 5; 37:34-36). Tällaista kieltä saatettiin toki käyttää myös juutalaisuuden sisällä toisista juutalaisista, jotka eivät täyttäneet tietyn ryhmän vanhurskauden vaatimuksia. Tästä syystä Jeesusta haukuttiin ”syntisten ystäväksi” siitä huolimatta, että hän vietti aikaansa juutalaisten kanssa. He olivat vain epäonnistuneet lain pitämisessä siinä merkityksessä, kun fariseukset sen ymmärsivät. Kun otamme huomioon jakeen asiayhteyden, tämä oli varmasti ”Jaakobin luota tulleiden” juutalaisten painotus. He kritisoivat Pietaria siitä, että hän söi pakanoiden kanssa, jotka olivat syntisiä.  (Dunn 1993, 132-33.)

Jae 2:16: Tässä Paavali esittää suuren väitteen, jonka avaamiseen käytetään koko loppu kirje. Termi ”vanhurskauttaa” tulee oikeudenkäynnistä, jossa tuomarin tehtävä on antaa oikea tuomio, vapauttaa syytön henkilö syytteistä (2. Moos. 23:7; 5. Moos. 25:1; 2. Sam. 15:4; Ps. 51:4; 82:3; Jes. 5:23; 43:26; Miika 6:11). Juutalaisessa ajattelussa Jumala tulisi viimeisenä päivänä tekemään oikeutta kaikille. (Paavalilla sana esiintyy 27x kaikista 35 kerrasta, jona se mainitaan UT:ssa. Galatalaiskirjeessä se esiintyy 8x, Roomalaiskirjeessä 15x.)

Nyt Paavali kuitenkin alkaa puhua siitä miten asiat ovat Jeesukseen uskovan juutalaisen kohdalla. He ovat uskoneet messiaaseen tullakseen vanhurskaiksi. Yleensä tama ajatus on tulkittu siten, että Paavali sanoo ”Kukaan ei ansaitse pelastusta teoilla!”. Vaikka tämä on varmasti totta, se ei ole nyt Paavalin ajatus. Viime vuosikymmenten Paavali-tutkimus on osoittanut, että juutalaiset eivät Paavalin aikana ajatelleet ”ansaitsevansa pelastusta lain tekoja tekemällä”. He tiesivät, että Jumala oli valinnut Israelin kansakseen armosta. Ajatus siitä, että juutalainen oli sisällä liitossa piti automaattisesti sisällään ajatuksen armosta: liittoon päästiin sisälle armosta. Lain noudattaminen oli juutalaisen tapa osoittaa kiitollisuutta Jumalalle. (Dunn 1993, 134-35; Wright 2010, 15.) (Ks. mielestäni erittäin hyvä tiivistys tutkimuksen uudesta näkökulmasta kaverini Sauli Rajalan blogista.)

Jakeen kääntämisessä on itse asissa olemassa kaksi erilaista tapaa ja tällä valinnalla on melko suuret seuraukset. Wrightin (2009, 117) mukaan jae tulisi kääntää seuraavasti: ”…koska me tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan Jeesuksen Kristuksen uskollisuudesta, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi Kristuksen uskollisuudesta, eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista.” Jeesus todellisena Israelin edustajan on vienyt kansansa kertomuksen huipennukseen pysymällä Jumalalle uskollisena. Asettamalla uskomme tähän messiaaseen, joka uskollisuutensa kautta on tuonut mukanaan uuden liiton ja uuden ajan, me olemme täysivaltaisia liiton – Jumalan kansan – jäseniä. Pointti on siis juuri sama kuin Roomalaiskirjeen jakeessa 3:22 ”Jumalan vanhurskaus tulee Jeesuksen Kristuksen uskollisuuden kautta”. Rautalangasta Paavali sanoo sen Roomalaiskirjeen jakeessa 5:19 ”…sillä niinkuin yhden ihmisen [Adamin] tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden [Jeesuksen] kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi.”

”Lain teot” tarkoittaa luonnollisesti lain noudattamista tilanteessa, jossa henkilö jo on liiton sisällä. Pelkästään 5. Mooseksen kirjan lukeminen tekee asian päivänselväksi: koska olet nyt liitossa minun kanssani — sanoo Jumala — sinun tulee elää tällä tavalla. Teoreettisesti tämä merkitsi kaikkea sitä mitä laki vaatii, mutta käytännössä asia koski ympärileikkausta (huomaa 2:1-10), ruokailusäädöksiä (huomaa 2:11-14) ja sapatin pitämistä (huomaa 4:10). Nämä toimivat selkeinä testitapauksina siinä kysymyksessä, kuka todella pitää lain. Siksi kaksi näistä testitapauksista on esillä luvussa 2. Kysymys ei ole siitä, tuoko liitossa mukana oleminen mukanaan velvollisuuksia: kyllä tuo, sanoo Paavali. Mutta ovatko nämä velvollisuudet sellaisia, jotka jatkavat juutalaisten ja pakanoiden erottamista kahdeksi eri ryhmäksi? Ei varmasti, sanoo Paavali! (Dunn 1993,136-37.)

Koska Jeesukseen uskovat juutalaiset oli vanhurskautettu messiaaseen uskomalla, silloin tämä kriteeri pätee myös pakanoihin. Pietari oli Jerusalemissa hyväksynyt sen, että pakanat vanhurskautetaan uskosta, eikä heitä siksi tarvitse ympärileikata (2:1-5). Antiokiassa Pietari oli kuitenkin käytöksellään osoittanut, että pakanoiden täytyy alkaa noudattaa Mooseksen lain asettamia ruokailusäädöksiä. Näin ollen Pietari ajautui tilanteeseen, jossa hän yhtäältä uskoi, että vanhurskaus saadaan ilman lain noudattamista ja toisaalta, että uskoon täytyy lisätä lain teot (ruokailusäädösten noudattaminen). Paavalin oivallus oli osoittaa näiden kahden väitteen välinen ristiriita. Kirje piti tietenkin kirjoittaa siitä syystä, että Galatian seurakunnat olivat ajautumassa tähän samaan ristiriitaan, koska he halusivat alkaa noudattaa Mooseksen lain säädöksiä. Tätä Paavali ei hyväksynyt, kuten tulemme myöhemmin selvästi huomaamaan. Larry Hurtado (2005, 132) tiivistää ongelman ytimekkäästi sanoen ”jos pakanakristittyjen täytyy lisätä heidän uskoonsa lain tekoja, se osoittaisi, että Kristuksen kuolema olisi riittämätön: tämä taas ajaisi meidät tilanteeseen, jossa Toora on lunastuksen ja kristittyjen yhteyden kulmakivi.”

Paavali ja Pietari ovat siis yhtä mieltä siitä, että ”olemme mekin (juutalaiset) uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja”. Paavali lainaa näkemyksensä tueksi Vanhan testamentin tekstiä:

”Älä tuo palvelijaasi tuomioon, sillä kukaan elävä ei ole vanhurskas sinun edessäsi” (Ps. 143:2). (Kirjaimellinen käännös LXX:stä.)

Tämä on tuttu juutalainen ajatus siitä, että kukaan ei voi väittää Jumalan edessä olevansa syytön tai nuhteeton (Job 9:2; Ps. 14:1-3; Jes. 59:2—>). Tämä koskettaa myös liitossa eläviä juutalaisia. (Dunn 1993, 140.)

Jae 2:17: Tämä jae kuulostaa hankalalta, mutta se avautuu, kunhan me linkitämme sen Antiokiassa tapahtuneeseen riitaan. Antiokian tapaus nimittäin näyttäytyi Jerusalemista tulleille vastustajille siten, että aterioidessaan pakanoiden kanssa Pietari saastui ja hänet nähtiin syntisenä. Paavali kuitenkin osoittaa tällaisen tulkinnan mielettömäksi. Jos ruokailusäädösten laiminlyöminen tekee henkilöstä syntisen, silloin meidän täytyy leimata syntiseksi myös Jeesus. Jeesus nimittäin tunnetusti aterioi puhtaussäännöistä huolimatta ja sai osakseen pilkkanimen ”Syömäri ja juomari, syntisen ystävä” (Matt. 11:19; Mark. 2:16). Näin ollen judaistien tulkinta on järjetön, koska samalla logiikalla Jeesus itse olisi ollut hyvä esimerkki suuresta syntisestä! Siksi Paavali huutaa ”μὴ γένοιτο”, joka voidaan kääntää ”ei missään tapauksessa!”. Juutalainen ei tule rituaalisesti epäpuhtaaksi ruokaillessaan pakanoiden kanssa. (Dunn 1993, 141-42.)

Jae 2:18: Jakeessa viitataan ainakin ruokailusäädöksiin, jotka nousivat ongelmaksi Antiokiassa. Paavali oli itse kokenut tilanteen, jossa hänen piti kaataa koko se rakennelma, johon hän oli luottanut. Mooseksen lain seuraus oli se, että suuri muuri erotti juutalaiset pakanoista. Kristus oli kuitenkin tullut kaatamaan tuon raja-aidan (Ef. 2:14). Jos Pietari nyt uudelleenrakentaa ruokailusäädöksistä seinän, jonka hän ensin oli kaatanut, hän osoittaa, että hän on rikkonut lain vaatimukset. (Dunn 1993, 142-43.) Jos minut saadaan kiinni tilanteesta, jossa liimaan pikaliimalla kasaan pirstoutunutta lasikulhoa, tilanne osoittaa, että kulho on rikottu.

Jakeet 2:19-20: Paavali oli ymmärtänyt uudella tavalla Jumalan liittouskollisuuden. Mooseksen laki oli menettänyt merkityksensä. Paavali oli kuollut pois laista ja palaaminen Mooseksen lain alaisuuteen olisi palaamista kuolemanjälkeisestä elämästä elämään ennen kuolemaa. Paavali käyttää ristiinnaulittu-verbissä perfektiä, joka tarkoittaa ”minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu ja minä roikun siellä hänen kanssaan edelleen”. (Dunn 1993, 143-45.)

Paavali ei ollut enää sama henkilö kuin jakeissa 1:13-16 kuvattu henkilö. Hänen identiteettinsä ei enää perustunut lain noudattamiseen, vaan Kristukseen. Itse asiassa kaikki juutalaiset olivat menettäneet alkuperäisen identiteettinsä, koska uusi identiteetti rakentui Jeesukseen. Jeesuksen kuolema ristillä oli osoitus hänen rakkaudestaan meihin. (Ks. Jumalan rakkaudesta Israelia kohtaan 5. Moos. 7:8, 13; 1. Kun. 10:9; Ps. 47:4; Jes. 43:4; Jer. 31:3; Hoos. 3:1.) On huomattava, että Paavalille Jumalan rakkaus ja Jeesuksen rakkaudellinen motiivi ristille menemisessä on yksi ja sama asia. Jeesuksen ristinkuolema on Jumalan rakkauden ilmentymä. (Dunn 1993, 145-47.) Larry Hurtado käsittelee kirjanwq (2010) luvussa 2 Jumalaa Uudessa testamentissa ja hän toteaa, että ajatus ”Jumala rakastaa ihmisiä” oli erittäin radikaali ja merkittävä ensimmäisen vuosisadan kreikkalais-roomalaisessa maailmassa. Monet tuon ajan älyköt olisivat nimittäin pitäneet tällaista ajatusta naurettavana, eikä se ollut juuri millään tavalla esillä pakanoiden uskonnollisessa elämässä. Uudessa testamentissa tämä painotus taas näkyy hyvin vahvasti (mm. Joh. 3:16; Room. 5:5; 2. Kor. 13:13) ja se on äärimmäisen tärkeä aspekti Paavalille. Jumalan lopullinen rakkauden osoitus oli nimenomaan Jeesus ristillä. (Hurtado 2010, 37.)

Jae 2:21: ”Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa.” Koska Paavali hyväksyy pakanat tasaveroisina juutalaisten kanssa, tekeekö hän tyhjäksi Jumalan armon, joka on suunnattu Israelia kohtaan?  Ei. Viimeisessä lauseessa Paavali osoittaa lopullisesti vääräksi käsityksen, että vanhurskaus voitaisiin saada lain kautta. Messiasperheeseen kuuluvia ei määritä lain teot, vaan usko Jeesukseen. On tullut uusi aikakausi, jossa pätee uusi sääntö perheeseen kuuluvien kesken. Jos vanhurskaus voitaisiin todella saavuttaa lain noudattamisen kautta, Jeesuksen ei olisi tarvinnut kuolla ristillä. 

Lukujen 1-2 tiivistys

Voimme nyt tiivistää lyhyesti kirjeen kahden esnimmäisen luvun tärkeimmät pointit. Paavalin vastustajien mukaan Paavali oli apostolina kakkostasoa ja hän oli saanut arvovaltansa Jerusalemista. Hän oli siis riippuvainen Jerusalemin johtohenkilöistä. Paavali oli alkanut sooloilla ja hän oli jättänyt olennaisia asioita evankeliumista kertomatta. Todellisen evankeliumin mukaan pakanoiden täytyy alkaa noudattaa Mooseksen lakia pysyäkseen Jumalan Israelissa. Siksi galatalaisten tuli kuunnelle judaisteja, joiden sanoma oli Jerusalemista ja hylätä Paavalin versio, joka johtui hänen niskottelustaan. Näihin haasteisiin ja virheellisiin tietoihin Paavali vastaa seuraavasti:

• Paavali ei mainitse kirjeen alussa nimeltä muita lähettäjiä. Tällä hän painottaa omaa apsotolinasemaansa. 
• Paavalin kääntymys tapahtui ihmisistä riippumattomasti. Hän sai sanomansa suoraan Jumalalta.
• Kuka tahansa julistaa väärää evankeliumia (olkoon se sitten vaikka Paavali itse!) olkoon kirottu.
• Jos Paavali yritttäisi miellyttää sanomallaan ihmisiä, hän ei julistaisi evankeliumia ristiinnaulitusta messiaasta.
• Paavali oli nähnyt juutalaisuuden sisäpuolelta, koska oli elänyt fariseuksena koko elämänsä ja vainonnut seurakuntaa. Paavali oli niin päättäväinen, että tarvittiin Jumalan oma toiminta pysäyttämään hänet. 
• Paavali ei voinut saada sanomaansa Jerusalemissa vaikuttaneilta apostoleilta. Kääntymyksensä jälkeen Paavali ei mennyt Jerusalemiin tapaamaan apostoleja, vaan hän vietti aikaansa Arabiassa ja Damaskossa. Kun hän meni Jerusalemiin kolmen vuoden kuluttua, hän ei edes nähnyt muita apostoleja, paitsi Pietarin ja Jaakobin. 
• Paavali oli tuntematon Juudean seurakunnissa. Tilanne olisi toinen jos hän olisi saanut arvovaltansa heidän keskuudestaan.
• Huomaa, että Paavali meni Jerusalemiin toisen kerran taivaallisen ilmestyksen johdosta, ei Jerusalemin johtajien velvoittamana tai pyytämänä. Tällä Paavali painottaa edelleen riippumattomuuttaan, kuten luvussa 1.
• Paavali esitti evankeliuminsa Jerusalemin johtohenkilöille. Kyseessä ei ollut pistokoe, jossa apostolit olisivat määritelleet Paavalin julistuksen sisällön. Pikemminkin kyseessä oli yhteistyön lujittaminen. Kukaan ei vaatinut Paavalin lisäävän evankeliumiinsa mitään. 
• Edes kreikkalaista Tiitusta ei pakotettu ympärileikkaukseen. Tästä Paavali ja Jerusalemin apostolit olivat samaa mieltä. 
• Pietarin käytös oli tuomittavaa jo siksi, että hän poikkesi tehdystä sopimuksesta. 

Nyt Paavali on käsitellyt riittävästi apostoliuttaan ja suhdettaan Jerusalemin johtohenkilöihin. Väärinkäsityksiä on oiottu. Paavalin on aika siirtyä käsittelemään ongelmaa Galatian seurakunnissa. Galatalaiset ovat kääntymässä tielle, joka evankeliumin sanomasta katsottuna johtaa varmaan kuolemaan.

LUKU 3

Jumalan lupaus & Aabrahamin usko — Jakeet 3:1-9

Ranskalainen Charles Blondin (1824-1897) oli kuuluisa nuorallakävelijä. Hän oli ensimmäinen, joka ylitti Niagaran putoukset kävellen. Vuosi oli 1859. Apuna hänellä oli köysi, jonka läpimitta oli 9cm ja pituus 335m. Kävely 50m korkeudessa ilman turvaverkkoja toi paikalle 25 000 katsojaa. Hän oli niin taitava, että hän hämmästytti yleisöä työntämällä edessään jopa kottikärryjä ja paistamalla puolivälissä munakasta puuhellalla! Paras kohtaus tapahtui, kun hän pyysi erästä henkilöä kiipeämään kyytiin, jotta hän voisi kuljettaa hänet toiselle puolelle. (Ks. Historia 2014; Wright 2014.)

Kuvittele (kuvassa oleva todellinen) tilanne, jossa mies nousee Blondinin reppuselkään. Puolivälissä mies muuttaakin mielensä ja sanoo Blondinille: ”en luota sinuun enää, joten voinko jatkaa matkaa yksin?” Näin hän pyytää Blondinia laskemaan itsensä alas, jotta voisi kävellä loput matkasta itse.

Tämä on tilanne Galatian seurakunnissa ja tämä on kuva, joka tulee Paavalin mieleen, kun hän kuulee galatalaisten kiusauksesta kääntyä juutalaisuuteen ja Mooseksen lain alaisuuteen. Galatalaiset olivat aloittaneet Hengessä, nytkö he halusivat jatkaa lihassa eli alkaa noudattaa ruokalakeja ja ympärileikata itsensä? He aloittivat uskolla ja luottamuksella, nytkö he haluavat jatkaa omilla teoillaan? Käsittämätöntä! Järjetöntä! sanoo Paavali. Poistu Blondinin kyydistä ja tuloksena on varma kuolema.

Paavali kysyy, kuuluvatko galatalaiset uuden aikakauden Messias-perheeseen, vai yrittävätkö he tulla osalliseksi fyysisestä juutalaisesta perheestä? Miten on ylipäätään mahdollista, että sen jälkeen, kun Paavali oli kuvannut heille Jeesuksen ristillä, he edes ajattelivat tällaisen olevan vaihtoehto? Paavali antaa kaksi syytä, miksi galatalaisten ei tulisi edes ajatella ympärileikkausta. Ensinnäkin Jumala on antanut heille Hengen. Toiseksi he ovat jo Aabrahamin todellisia jälkeläisiä. Molemmista asioista on syytä sanoa muutama sana. 

Henki tarkoittaa Paavalille Jumalan omaa Henkeä. Henki toimii aina aktiivisesti siellä missä julistetaan evankeliumia Jeesuksesta. Galatalaiset olivat tulleet uskoon juuri siksi, että Pyhä Henki oli toiminut heidän kohdallaan. Paavali sanoo 1. Tessalonikalaiskirjeen jakeessa 1:5: 

Evankeliumi ei tullut teidän luoksenne vain sanoina vaan myös Pyhän Hengen voimana, kun me täynnä varmuutta sitä julistimme.

Evankeliumi on Jumalan voima, joka tuo pelastuksen (Room. 1:16). Pyhän Hengen kautta ihmiset tulevat tunnustamaan, että Jeesus on Messias (1. Kor. 12:3). Hengen tulemiseen kuuluu Vanhan testamentin perusteella eskatologinen eli lopunajallinen ajatus: Hengen vuodatus tarkoittaa nimenomaan lopunaikojen alkamista ja se on vahvasti sidottu Israelin kansan pakkosiirtolaisuuden päättymiseen (ks. Jes. 32:15; Hes. 37:1-14; Jooel 2:28-29). Hesekielin kirjan lainaus tekee asian melko selväksi:

Herran käsi tarttui minuun, ja Herran henki vei minut kauas pois ja laski minut keskelle laaksoa, joka oli täynnä kuolleitten luita. Hän kuljetti minua yltympäri niiden ylitse, ja minä näin, että luita oli laaksossa hyvin paljon ja että ne olivat rutikuivia. Herra sanoi minulle: ”Ihminen, voivatko nämä luut herätä eloon?” Minä vastasin: ”Herra, sinä sen tiedät.” Hän sanoi: ”Sano profeetan sana näille luille, sano niille: Te kuivat luut, kuulkaa Herran sana! Näin sanoo Herra Jumala näille luille: Minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Minä panen teihin jänteet, kasvatan ympärillenne lihan ja peitän teidät nahalla, ja minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Silloin te tiedätte, että minä olen Herra. 

Minä puhuin saamani käskyn mukaan, ja minun vielä puhuessani alkoi kuulua kovaa kalinaa, kun luut lähenivät toisiaan ja liittyivät yhteen nivel niveleltä. Minä näin, että niiden päälle kasvoi jänteet ja liha ja että nämä saivat nahan ympärilleen, mutta elämää niissä ei ollut. Herra sanoi minulle: ”Ihminen, kutsu sanallasi henkeä ja sano sille: Näin sanoo Herra Jumala: Tule, henki, tule taivaan neljältä tuulelta ja mene näihin surmattuihin, niin että ne heräävät eloon.” Minä puhuin niin kuin Herra minua käski, ja luihin tuli henki. Ne heräsivät eloon ja nousivat maasta, ja siinä oli luvuton ihmisjoukko. Herra sanoi minulle: ”Ihminen, nämä luut ovat Israelin kansa. Kaikki israelilaiset sanovat: ’Luumme ovat kuivettuneet, toivomme on mennyt, me olemme hukassa.’ Sen tähden julista heille: Näin sanoo Herra Jumala: Minä aukaisen teidän hautanne, päästän teidät, oman kansani, haudoistanne ja vien teidät Israelin maahan. Te tiedätte silloin, että minä olen Herra, kun minä aukaisen hautanne ja päästän teidät, kansani, haudoistanne. Minä panen teihin henkeni, niin että te heräätte eloon, ja vien teidät maahanne. Silloin te tiedätte, että minä, Herra, teen sen minkä olen luvannut tehdä. Näin sanoo Herra. (Hes. 37:1-14)

* Tässä kuvataan symbolisesti Israelin kansan pakkosiirtolaisuutta, kuten jakeet 12 ja 21 osoittavat. Se tulisi eräänä päivänä päättymään. Tähän tilanteeseen liittyisi vahvasti Jumalan Hengen toiminta.

Paavalin ajatus on siis kaikkialla sama. Kun evankeliumia julistetaan, Henki toimii aktiivisesti saaden ihmiset kääntymykseen. 

Jos galatalaiset nyt ympärileikkauttavat itsensä, he väittävät, että Henki ei itse asiassa olekaan olennainen asia, vaan lain noudattaminen. Kyseessä on siis Henki vastaan liha. Galatalaiset ovat pudottautumassa pois Messiaan reppuselästä, hänen, joka on viemässä heitä köyden päällä kävellen rotkon toiselle puolelle. Tällä liikkelle he varmistavat itselleen varman tuhon. Miksi ottaa yhtäkkiä mukaan jotain sellaista, jota ei alunperin edes tarvittu?

Toiseksi Paavali painottaa sitä, että kaikki Jeesukseen uskovat ovat todellisia Aabrahamin jälkeläisiä. Paavali käsittelee asiaa kirjeessä laajasti myöhemmin. Paavalin vastustajat olivat uskotelleet galatalaisille, että ollakseen todellisia Aabrahamin jälkeläisiä, todellisia israelilaisia, heidän täytyisi alkaa noudattaa Mooseksen lakia ja ympärileikakkauttaa itsensä. Vastustajat vetosivat Aabrahamin elämän tapahtumiin. Mutta niin tekee myös Paavali.

Jakeesta 3:6 alkaa Paavalin argumentti, joka kestää aina neljännen luvun loppuun. Tämä on Paavalin kolmas argumentti sanomansa puolustamiseksi. (1) Hän on jo vedonnut hänen ja Jerusalemissa vaikuttaneiden apostoleiden yhteiseen sopimukseen (2:1-10). (2) Paavali on vedonnut galatalaisten omaan kokemukseen (3:1-5). (3) Nyt Paavali vetoaa aiheen kannalta Kirjoituksiin (3:6-4:31). Hänen on pakko tehdä näin, koska väittelyä käydään juutalaisten välillä. 

Kaikki viittaa siihen, että Paavali joutuu vastata vastustajien esiinnostamaan teemaan. Tavallisesti juutalaiset ajattelivat, että Aabrahamin perintö koskettaa vain juutalaisia ja jos joku halusi osalliseksi näistä lupauksista, hänen täytyi kääntyä juutalaisuuteen. Vastustajien pääargumentti oli vedota 1. Mooseksen kirjan lukuun 17:

”Mutta sinä pidä minun liittoni, sinä ja sinun jälkeläisesi, sukupolvesta sukupolveen. Ja tämä on minun liittoni sinun ja sinun jälkeläistesi kanssa; pitäkää se: ympärileikatkaa jokainen miehenpuoli keskuudessanne. Ympärileikatkaa esinahkanne liha, ja se olkoon liiton merkki meidän välillämme, minun ja teidän. Sukupolvesta sukupolveen ympärileikattakoon jokainen poikalapsi teidän keskuudessanne kahdeksan päivän vanhana, niin hyvin kotona syntynyt palvelija kuin muukalaiselta, keneltä tahansa, rahalla ostettu, joka ei ole sinun jälkeläisiäsi. Ympärileikattakoon sekä kotonasi syntynyt että rahalla ostamasi; ja niin minun liittoni on oleva merkitty teidän lihaanne iankaikkiseksi liitoksi. Mutta ympärileikkaamaton miehenpuoli, jonka esinahan liha ei ole ympärileikattu, hävitettäköön kansastansa; hän on rikkonut minun liittoni.” (17:9-14).

Paavalin on siis pakko vastata vetoamalla Kirjoituksiin. Kumpi osapuoli on oikeassa? Jakeissa 3:6-9 Paavali vetoaa kahteen suureen kertomukseen: 1. Mooseksen kirjan lukuihin 12 ja 15. 

• Luku 12 keskittyy siihen, että Jumala tekisi Aabrahamista suuren kansan, ja hänen kauttaan siunaus kulkeutuisi kaikkiin kansoihin (12:1-3).
• Luvussa 15 kuvataan Jumalan tekemä liitto Aabrahamin kanssa. Jumala lupaa lapsettomalla Aabrahamille jälkeläisen, jonka luku tulisi olemaan lopulta yhtä suuri kuin taivaalla on tähtiä. Aabraham uskoi Jumalan sanaa, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi (15:4-6). Jumala lupasi antaa Aabrahamin jälkeläisille myös maan (15:7). Tästä vakuutena Jumala teki Aabrahamin kanssa liiton tavalla, joka oli tyypillinen tuon ajan kulttuurissa. (Samassa luvussa Jumala myös paljastaa, että kansa tulisi elämään orjuudessa yli 400 vuotta ennen kuin lupaus maasta toteutuisi (15:13-14).)

Kun nämä kaksi lukua yhdistetään, pääsemme Paavalin argumentin ytimeen. Paavali nimittäin lainaa jakeessa 6 1. Moos. 15:6:ta: ”Aabraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi” (koskee lupausta, siementä ja uskoa) ja 1. Moos. 12:3:ta ”Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä” (koskee lupausta, siunausta ja pakanoita). Näin Paavali kykenee yhdistämään samaan pakettiin lupauksen, siunauksen, uskon ja pakanoiden osallisuuden. (Dunn 1993, 159.) Kun ihminen uskoo evankeliumiin Jeesuksesta, hänestä tulee todellinen Aabrahamin jälkeläinen. Paavalin saarnamatkat pakanoiden keskellä eivät siis olleet mitään vähempää kuin Israelin lähetystehtävän loppuunsaattamista ja Aabrahamin saaman lupauksen toteuttamista. 

Taustaa jakeisiin 3:10-14

Ennen jakeisiin 3:10-14 sukeltamista lukijan kannattaa pysähtyä tutkimaan ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden juutalaisten teologisia näkemyksiä kansan tilasta. Tämä ei auta ainoastaan ymmärtämään Paavalin ajatusten kulkua tässä luvussa, vaan myös evankeliumien sisältöä kokonaisuudessaan. Kyseessä on juutalaisten ajatus meneillään olevasta pakkosiirtolaisuudesta.

Raamatun ja toisen temppelin ajan juutalaisten tekstien tutkiminen näyttäisi osoittavan, että Jeesuksen ja Paavalin ajan juutalaiset tiesivät edelleen elävänsä (hengellisessä) pakkosiirtolaisuudessa. Näin siitä syystä, että profeettojen lupaukset eivät olleet toteutuneet. Erityisesti kolme asiaa voidaan mainita tähän odotukseen liittyen: 

1. Kansa eli roomalaisten miehittämässä maassa eli maa ei todellisuudessa ollut Israelin kansan hallinnassa. Juuri maan menettäminen oli merkki siitä, että kansa elää liittokirouksen alaisuudessa (5. Moos. 27-30). 
2. Jumala ei ollut palannut Siioniin. 
3. Israelin heimot olivat edelleen levitettyinä ympäri maailmaa. 

Näiden asioiden ymmärtäminen vaatii tietenkin sen, että lukija tuntee Vanhan testamentin historian pääpiirteittäin. Israelin kansa oli jakautunut Salomon hallitusajalla. Pohjoinen Israel oli joutunut pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan vuonna 721 eKr. Etelän Juuda taas joutui Bablyloniaan ja temppeli tuhottiin vuonna 586 eKr. 70 vuoden kuluttua osa kansasta palasi takaisin Israelin maahan. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen oli kyllä rakennettu uusi temppeli (lue Esran & Nehemian kirjat), mutta missään ei kerrota Jumalan kirkkauden/kunnian laskeutuneen temppeliin, kuten oli tapahtunut sekä ilmestysmajan (2. Moos. 40:34-38) että Salomon rakentaman temppelin (1. Kun. 8:11) kohdalla. Koska Rooma hallitsi Israelin maata, Jumala ei ollut palannut uudistettuun temppeliin ja osa Israelin kansasta oli edelleen hajallaan ympäri maailmaa, pakkosiirtolaisuus oli edelleen käynnissä. 

Vanhan testamentin profeettojen ja Jeesuksen ajan juutalaisten tekstit paljastavat juuri tämänkaltaisen tlanteen, joissa luvataan Jumalan paluu Siioniin/temppeliin ja Israelin kansan uudelleenkokoaminen maahansa:

Ääni huutaa: — Raivatkaa autiomaahan Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme! Täyttykööt notkot, alentukoot huiput, mäet madaltukoot, vuorten louhikot tasoittukoot! Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut. (Jes. 40:3-5) —> Tämän jaejakson lainaamisella Markus aloittaa oman evankeliuminsa. Hänen mukaansa ennustus täyttyy Jeesuksen elämässä. 

Kuulkaa! Vartijat kohottavat riemuhuudon, ja kaikki yhtyvät iloon, sillä omin silmin he näkevät, kuinka Herra palaa Siioniin. (Jes. 52:8) 

Mies vei minut sitten portille, sille portille, joka aukeaa itään. Ja minä näin: Idästä saapui Israelin Jumalan kirkkaus. Sen ääni oli kuin suurten vesien pauhu, ja Herran kirkkaus sai maan hohtamaan… Herran kirkkaus meni temppeliin portista, joka on itää kohti. Henki nosti minut maasta ja vei minut sisempään esipihaan, ja minä näin, että Herran kirkkaus täytti temppelin… Ääni sanoi minulle: ”Ihminen, tämä on minun valtaistuimeni sija ja koroke minun jalkojeni alla. Täällä minä olen asuva Israelin kansan keskellä ikuisesti. (Hes. 43:1-2, 4-5, 7) —> Missään toisen temppelin ajan tekstissä ei sanota, että tämä lupaus olisi jo täyttynyt. Ennustus odotti vielä aikaansa.

Tästä lähtien on kaupungin nimenä oleva ’Herra on täällä’. (Hesekielin kirjan viimeinen lause 48:35)

Sinä päivänä, sanoo Herra, minä kokoan ontuvat, tuon yhteen hajalle joutuneet, kaikki, joita olen rangaissut. Ontuvista minä teen maani perillisiä, hajalle joutuneista väkevän kansan. Herra on oleva heidän kuninkaansa Siionin vuorella nyt ja aina. Sinä vartiopaikka, tytär Siionin temppelivuori, sinä saat takaisin entisen valtasi, Jerusalemin kuninkuuden. (Miika 4:6-8)

Nyt me olemme orjia. Siinä maassa, jonka sinä annoit isillemme, jotta he saisivat nauttia sen hedelmistä ja antimista, siinä maassa me olemme orjina. Sen runsas sato kuuluu kuninkaille, joiden valtaan olet meidät antanut syntiemme tähden. He hallitsevat mielensä mukaan meitä ja karjaamme. Suuri on meidän ahdinkomme. (Neh. 9:36-37) —> Huomaa, että temppeli on tässä vaiheessa jo jälleenrakennettu. Israel on palannut maahansa, mutta elää edelleen orjuudessa.

Pois, pois! Paetkaa pohjoisesta maasta, sanoo Herra. Minä olin hajottanut teidät kaikkiin ilmansuuntiin, sanoo Herra. Pois, pois Babylonista! Lähtekää sieltä, Siionin asukkaat! Herra Sebaot on oman kunniansa tähden lähettänyt minut niiden kansojen luo, jotka ovat ryöstäneet teitä. Hän sanoo niille näin: — Joka koskee minun kansaani, se koskee minun silmäterääni. (Sak. 2:10-12)

Minä lähetän sanansaattajani raivaamaan edelläni tietä. Ja aivan äkkiä tulee temppeliinsä Valtias, jota te odotatte, ja Liiton enkeli, jota te kaipaatte. Hän saapuu, sanoo Herra Sebaot. Kuka voi kestää sen päivän, jolloin hän tulee, kuka voi seistä horjumatta, kun hän ilmestyy? Sillä hän on kuin ahjon hehku, hän puhdistaa kuin vahvin lipeä. Silloin Herra toimii kuin metallinsulattaja ja hopeankiillottaja. Hän puhdistaa leeviläiset, ja he tulevat puhtaiksi kuin kulta ja hopea, joista kuona on poltettu pois. He uhraavat jälleen Herralle virheettömät uhrit, säädösten mukaan. Juudan ja Jerusalemin uhrilahjat ovat Herralle mieleen, niin kuin ne olivat entisinä aikoina, jo kauan sitten. (Mal. 3:1-4)

Mutta jälleen Jumala armahtaa heidät ja tuo heidät takaisin Israelin maahan. Jälleen he rakentavat temppelin, eikä se ole edellisen kaltainen vaan pysyy pystyssä aikojen loppuun saakka. Silloin kaikki saavat palata vankeudestaan, Jerusalem rakennetaan täyteen loistoonsa ja Jumalan temppeli pystytetään sen mukaisesti kuin profeetat ovat ilmoittaneet. Silloin kaikki ihmiset, koko maailman kaikki kansat kääntyvät ja alkavat koko sydämestään kunnioittaa ja palvella Jumalaa. Kaikki he hylkäävät jumalankuvansa, jotka vilpillisyydessään johtivat heidät harhaan, ja he kiittävät ikiaikojen Jumalaa, niin kuin oikein on. Noina päivinä vapautetaan kaikki israelilaiset, koska he ovat aidosti uskoneet Jumalaan ja pitäneet hänet mielessään, ja he kokoontuvat yhteen ja tulevat Jerusalemiin. Tästä alkaen he ajasta aikaan elävät rauhassa Abrahamin maassa, jonka he nyt saavat omakseen. Niille, jotka todella rakastavat Jumalaa, koittaa ilon aika, mutta ne, jotka elävät synnissä ja vääryydessä, katoavat maan päältä. (Tobitin kirja 14:5-7) —> Vaikka Herodes oli laajentanut temppeliä, sitä ei pidetty profetioiden täyttymyksenä. Teos on kirjoitettu noin 200 eKr. Suomennos ”Kuusi Apogryfikirjaa”.)

Sinä olet Herra, meidän Jumalamme, ja me ylistämme sinua, Herra. Sinä laskit pelkosi sydämeemme, ja siksi me huudamme avuksi sinun nimeäsi ja ylistämme sinua täällä vieraassa maassa. Me olemme puhdistaneet sydämemme kaikesta vääryydestä, jolla isämme rikkoivat sinua vastaan. Mutta täällä me yhä olemme, vieraassa maassa [pakkosiirtolaisuudessa], jonne meidät hajotit. Meitä pilkataan ja kirotaan ja syytetään kaikkien niiden vääryyksien vuoksi, joihin isämme syyllistyivät hylättyään sinut, Herran, meidän Jumalamme.” (Baarukin kirja 3:6-8) —> Yhtenäisenä Barukin kirjana tekstit lienevät olleet jo 100-luvulla eKr. Suomennos ”Kuusi Apogryfikirjaa”.)

Herra, nosta heille kuningas, Daavidin poika, hallitsemaan palvelijaasi Israelia ajalla, jonka sinä tiedät. Varusta hänet voimalla tuhoamaan jumalattomat hallitsijat ja puhdistamaan Jerusalem pakanoista, jotka tallaavat ja tuhoavat sitä; vanhurskaassa viisaudessa ajamaan syntiset pois perintöosasta; hajottamaan syntisten ylimielisyyden kuin saviastian; murskaamaan rautaisella sauvalla heidän koko perustansa; tuhoamaan laittomat kansat hänen suunsa sanalla; hänen varoituksestaan ajamaan pakanakansat pakoon hänen edestään ja tuomitsemaan syntiset heidän sydäntensä ajatusten perusteella. Hän kokoaa pyhän kansan, jota hän johtaa vanhurskaudessa, ha hän hallitsee Israelin heimoja, jotka Herra, heidän Jumalansa on pyhittänyt. (Salomon psalmit 17:21-26) —> Teos on kirjoitettu ennen ajanlaskun alkua Palestiinassa ja se edustaa fariseusten uskonnollista ajattelua.

2. Makkabilaiskirjassa Joonatan rukoilee, että Jumala kokoasi kansansa yhteen ja vapauttaisi orjuudessa elävät juutalaiset. Jumalan tulisi kuljettaa heidän pyhään paikkaansa. (1:27-29)

Pakkosiirtolaisuus oli siis käynnissä niin kauan kunnes Israelin kansa ja temppeli ennallistettaisiin. Odotus oli kuitenkin suuri ja toivo ei koskaan loppunut. Juutalaiset jatkoivat luottamista näihin lupauksiin ja rukouksiin. Meneillään oleva kansan tila selitetään liiton ehtojen mukaisena kirouksena. Kansa oli rikkonut Jumalan kanssa solmimansa liiton ja nyt rangaistus lepäsi kansan yllä (5. Moos. 27-30). (Wright 2004, 268-72;  2010, 90; Auvinen 2011, 26, 28.)

On olennaista ymmärtää, että jos Jumala tulisi palauttamaan kansansa pois pakkosiirtolaisuudesta, Hänen tulisi ensin tavalla tai toisella sovittaa kirous, joka lepäsi kansan päällä. Kansan synnit oli sovitettava. Vanhan testamentin profeettojen mukaan Jumala tulisi varmuudella toimimaan ja vapauttamaan kansansa:

Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu, sillä kaksin verroin on Herran käsi sitä kurittanut kaikista sen synneistä. (Jes. 40:1-2)

Tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa… Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: Oppikaa tuntemaan Herra! Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään… Aika tulee, sanoo Herra, jolloin Jerusalem rakennetaan minun kaupungikseni, Hananelintornista aina Kulmaporttiin asti… Koko laakso, johon kuolleet on haudattu ja uhrieläinten tuhka hajotettu, sekä kaikki penkereet Kidroninpurolle ja idässä aina Hevosportin kulmaan saakka ovat silloin Herralle pyhitettyä maata. Sitä kaupunkia ei milloinkaan enää revitä eikä tuhota. (Jer. 31:31, 34, 38, 40)

Minä otan teidät vieraiden kansojen keskeltä, minä kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne. Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte, minä puhdistan teidät kaikesta saastastanne ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä.” …”Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne. (Hes. 36:24-25, 28)

Juutalaiset odottivat, että Jumala tulisi kuninkaana ja Hän sovittaisi vääryyden ja kansa saisi palata takaisin pyhään maahan. Tämä olisi pakkosiirtolaisuuden päättyminen. Koska kansan synti aiheutti pakkosiirtolaisuuden, sen sovittaminen päättäisi sen. Pakkosiirtolaisuudesta paluu olisi samalla varma merkki anteeksiantamisesta. (Wright 2004, 272-79.)

N. T. Wrightin mukaan Jeesus näki toimintansa täyttävän Jesajan kirjan ennustukset:

Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille: — Sinun Jumalasi on nyt kuningas! Kuulkaa! Vartijat kohottavat riemuhuudon, ja kaikki yhtyvät iloon, sillä omin silmin he näkevät, kuinka Herra palaa Siioniin. Puhjetkaa riemuun, te Jerusalemin rauniot, kaikki yhdessä iloitkaa! Herra on antanut kansalleen lohdutuksen, hän on lunastanut vapaaksi Jerusalemin! Herra on osoittanut pyhän käsivartensa voiman kaikkien kansojen silmien edessä, niin että maan kaikki ääret näkevät pelastuksen, jonka meidän Jumalamme on tuonut. Pois, pois, lähtekää Babylonista! Saastaiseen älkää koskeko, lähtekää pois sieltä, pitäkää itsenne puhtaina, te Herran pyhien astioiden kantajat! Mutta nyt teidän ei tarvitse lähteä hätäillen, ei pakopaikkaa etsien, sillä teidän edellänne kulkee Herra, Israelin Jumala seuraa suojananne. (52:7-12)

Tämän lyhyen tekstin mukaan kolme asiaa tapahtuisi: (1) pakkosiirtolaisuus päättyisi ja kansa saisi palata maahansa, (2) pahuus voitettaisiin lopullisesti ja (3) Jumala (JHVH) palaisi jälleen Siioniin eli Jerusalemiin. Heti näiden jakeiden perässä on tietenkin kuuluisa Jesajan kirjan luvun 53 kärsivä palvelija johon Jeesus aivan selvästi samaistuu. Nämä asiat siis toteutuvat Jeesuksen elämässä, kun hän valitsee 12 opetuslasta symbolina Israelin 12 heimon uudelleenkokoamisesta, kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin ja ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan rakentaa uuden temppelin, johon Jumalan kirkkaus palaa, kuten Apostolien tekojen luvussa 2 tapahtuu. Kun luemme Danielin kirjan luvun 9, Hesekielin kirjan luvut 34-37, Jeremian kirjan luvun 31 ja Jesajan kirjan luvut 40-55, huomaamme, että Israelin kansa joutuu pakkosiirtolaisuuteen synnin vuoksi, mutta synnin lopullinen sovittaminen tuo pakkosiirtolaisuuden päätökseen. 

Sama teema on näkyvissä Apostolien tekojen luvussa 15, jossa Jaakob päättää sanoillaan suuren konsiiilin päätöksen, jonka mukaan pakanoita ei tarvitse ympärileikata Jumalan Israeliin kuulumiseksi:

16. Sen jälkeen minä palaan ja rakennan jälleen Daavidin sortuneen majan [σκηνή]. Raunioista minä sen taas rakennan, minä pystytän sen uudelleen, 17. jotta kaikki muutkin ihmiset etsisivät Herraa, kaikki kansat, jotka olen omikseni ottanut. Näin sanoo Herra, 18. joka on antanut tästä tiedon jo ammoin. (15:16-18)

Se tosiasia, että pakanat ovat saaneet Pyhän Hengen, täyttää profeettojen ennustukset. Jaakob lainaa Aamosta (9:11-12) LXX:n muodossa. Muutama muutos on kuitenkin havaittavissa. Jaakob korvaa ensimmäisen jakeen Jeremian kirjan (12:15) lainauksella, jonka asiayhteydessä puhutaan Israelin kansan pakkosiirtolaisuuden päättymisestä. Jae 18 on taas lainaus Jesajan kirjasta (45:21). Apostolien teoissa on jo tullut esille, että Jumala on pitänyt lupauksensa ja Daavidin suvusta on noussut kuningas hallitsemaan kansaa ikuisesti. Kuningas on Jeesus (2:25-36; 13:23, 32-37). Israelin kansan pakkosiirtolaisuus on päättynyt, joten siunaus voi nyt kulkeutua koko maailmaan, pakanoiden osaksi. Näin siitä syystä, että messias on tullut ja temppeli on jälleenrakennettu. (Bruce 1988, 293-94; Wright 1996, 128.)

Tiivistettynä voimme sanoa, että Jeesus messiaana on Israelin kuningas, mutta tämä tarkoittaa samalla sitä, että hänet on asetettu koko maialman Herraksi. Tämä täyttää useiden Psalmien odotukset:

”Minä itse olen asettanut kuninkaani Siioniin, pyhälle vuorelleni!” Nyt kerron, mitä Herra on säätänyt. Hän sanoi minulle: ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin. Pyydä minulta, niin saat kansat perinnöksesi,  ja maan ääriin ulottuu sinun valtasi. Sinä alistat kansat rautaisella valtikalla, murrat ne kuin saviastiat.” (2:6-9) 

Jumala, neuvo kuninkaalle lakisi, opeta oikeamielisyys hallitsijalle Hän jakakoon kansallesi oikeutta, köyhiä palvelijoitasi hän auttakoon… Merestä mereen hän hallitkoon, suurelta virralta maan ääriin asti. (72:1-2, 8)

Herra on meidän kilpemme, Israelin Pyhä meidän kuninkaamme Näyssä sinä kerran vakuutit palvelijoillesi: ”Minä olen valinnut nuorukaisen kansan joukosta, olen pannut kruunun sankarin päähän. Hänen kätensä ulottuu läntiseen mereen, hänen oikea kätensä Eufratvirtaan saakka. (89:19-20, 26)

(Lue aiheesta tarkemmin esim. Wright 2016e, varsinkin otsikot ”Studying Jesus: The Basic Persona” ja ”Studying Jesus: Reasons for the Cross” ja Wright 2016f. Kuuntele raskaansarjan Uuden testamentin tutkija Rikk Wattsin luento, jossa hän painottaa mm. Markuksen evankeliumin sisältöä, jossa tarkoitus on osoittaa Jesajan kirjan ennustukset pakkosiirtolaisuuden päättymisestä toteutuneeksi. Pakkosiirtolaisuuden päättyminen on aiheena myös Johanneksen evankeliumissa.)

Vapautettu lain kirouksesta — Jakeet 3:10-14

Ennen näihin jakeisiin sukeltamista lukijan kannattaa tutustua 5. Mooseksen kirjan lukuihin 27-30, koska juuri näiden lukujen sisältämä teema näyttää olevan Paavalin mielessä. (Yllä on esitetty aihetta kattavammin.) Tässä on tiivistettynä esitetty mistä näissä luvuissa on kysymys:

• Luku 27. Jumala on juuri antanut kansalle lain ja sitä on selitetty tarkasti. Nyt kansan tehtävä on pitää laki. Se voi valita joko siunauksen tien tai kirouksen tien (27:12-13). Kirouksen alle joutuvat kaikki, jotka rikkovat Jumalan antamia käskyjä (27:15-26). Huomaa erityisesti jae 27:26 — Paavali lainaa sitä jakeessa Gal. 3:10. 
• Luku 28. Luvun alku luettelee ne siunaukset, jotka tulevat liiton noudattajien osaksi (28:1-14) ja luvun loppu luettelee ne kiroukset, jotka tulevat liiton rikkojien osaksi (28:15-68). Huomaa jakeiden 36-37, 49-52 ja 63 varoitus vieraasta kansasta ja pakkosiirtolaisuuteen joutumisesta. Kansa hajaannutettaisiin kaikkien kansojen sekaan (28:64-68). Maasta poisjoutuminen oli pahin mahdollinen asia, joka saattoi tapahtua. 
• Luku 29. Huomaa muistutus Jumalan liitosta Aabrahamin, iisakin ja Jaakobin kanssa jakeessa 13. Huomaa erityisesti luvun henki, joka viittaa vahvasti siihen, että kansa tulee todella epäonnistumaan liiton pitämisessä. Mooses tietää, että kansa tulee epäonnistumaan (28:15-68; 29:16-28; 31:16-21, 27, 29).
• Luku 30. Kun kaikki näyttää tuhoon tuomitulta ja epätoivoiselta, luku 30 nostattaa auringon uudelleen taivaanrantaan. Kansa on siroteltu pitkin ja poikin ympäri maailmaa, mutta toivo elää. Vaikka kansa olisi hajonnut maailman ääriin, Jumala tulisi kokoamaan heidät omaan maahansa (30:3-5). Pakkosiirtolaisuuden jälkeen tulisi tapahtumaan uudelleenkokoaminen ja liiton uudistaminen. Kansan sydän tultaisiin ympärileikkaamaan (30:6). Rangaistukset ja tuomiot olisivat ohitse.

Näissä luvuissa on siten kyse pakkosiirtolaisuuteen joutumisesta ja sen päättymisestä. Kun liitto uudistettaisiin, Jumala kokoaisi kansansa uudelleen yhteen. Juuri tästä on kysymys Jeesuksen toiminnassa ja varsinkin 12 apostolin valitsemisessa. 

Lukija huomaa melko helposti, että näissä jakeissa Paavali lainaa useita Vanhan testamentin kohtia (5. Moos. 27:26; Hab. 2:4; 3. Moos. 18:5 ja 5. Moos. 21:22-23). Ajatus siunauksesta (3x) ja kirouksesta (5x) jakeissa 3:8-14 tuovat vahvasti mieleen 5. Mooseksen kirjan luvut 27-30. Paavalin aiheena on siis Vanhan testamentin liittoteologia, varsinkin 5. Mooseksen kirjan luvut 27-30. Näissä luvuissa on kyse kansan pakkosiirtolaisuudesta ja sieltä paluusta sekä liiton uudistamisesta.  Liiton uudistaminen oli suuri teema Vanhan testamentin profeetoilla. Jeremian, Hesekielin ja Jooelin mukaan kansa todella tarvitsi liiton uusimista:

”Tulee aika”, sanoo Herra, ”jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa… ”Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: ’Oppikaa tuntemaan Herra!’ Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään.”… ”Aika tulee”, sanoo Herra, ”jolloin Jerusalem rakennetaan minun kaupungikseni, Hananelintornista aina Kulmaporttiin asti.” … ”Koko laakso, johon kuolleet on haudattu ja uhrieläinten tuhka hajotettu, sekä kaikki penkereet Kidroninpurolle ja idässä aina Hevosportin kulmaan saakka ovat silloin Herralle pyhitettyä maata. Sitä kaupunkia ei milloinkaan enää revitä eikä tuhota.” (Jer. 31:31, 34, 38, 40)

”Minä otan teidät vieraiden kansojen keskeltä, minä kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne. Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte, minä puhdistan teidät kaikesta saastastanne ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä.” …”Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne.” (Hes. 36:24-25, 28)

Näitten jälkeen minä olen vuodattava Henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisenne näkyjä näkevät. Ja myös palvelijain ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni. (Jooel 2:28-29)

Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että uuden liiton tekeminen on sidottu kansan pakkosiirtolaisuuden päättymiseen. 

Nämä jakeet ovat tulkinnallisesti sen verran haastavia, että järkevintä on tarkastella niitä yksi kerrallaan. Paavalin ajatuksenjuoksu on lyhyesti sanottuna seuraava: 

1. 5. Mooseksen kirjan luvut 27-30 tekevät selväksi, että lain rikkomisen pahin seuraus oli pakkosiirtolaisuus, joka oli myös tapahtunut.
2. Kansa epäonnistui lain noudattamisessa. Näin ollen se joutui kirouksen alaiseksi. Israelin messias Jeesus tuli sovittamaan tämän kirouksen ristillä.
3. Nyt, kun Jumala on ennallistanut Israelin 12 heimoa tekemällä uuden liiton ja antamalla heille Hengen, lupaus voisi saavuttaa myös pakanat eli koko maailman.

Jae 3:10. Tässä jakeessa Paavali lainaa jaetta 5. Moos. 27:26. Jae on osa suurta kokonaisuutta, jossa aiheena on liiton tuoma siunaus tai liiton rikkomisen tuoma kirous. Lukujen mukaan Israelin kansa tulisi epäonnistumaan ja kohtaamaan tuomion eli pakkosiirtolaisuuden. Mutta mikä olisi lääke tähän ongelmaan? Se ei tulisi olemaan se, että kansa tekisi parannuksen ja uhraisi syntiuhreja syntiensä puolesta. Sen sijaan kansa tulisi kohtaamaan liittokirouksen tuomion eli pakkosiirtolaisuuden. Sitä tulisi kuitenkin seuraamaan ennalleen asettaminen Jumalan armosta (luku 30). Juuri tämä teema näkyy Danielin ja Jeremian kirjoissa:

Vaan koko Israel rikkoi sinun lakisi ja poikkesi pois eikä kuullut sinun ääntäsi, ja niin vuodatettiin meidän päällemme se kirous ja vala, joka on kirjoitettu Mooseksen, Jumalan palvelijan, laissa; sillä me olimme tehneet syntiä häntä vastaan. (Dan. 9:11)

Ja minä ajan heitä takaa miekalla, nälällä ja rutolla ja teen heidät kauhuksi kaikille valtakunnille maan päällä, kiroukseksi ja kauhistukseksi, ivan vihellykseksi ja häväistykseksi kaikkien kansojen keskuudessa, mihin minä heidät karkoitan, sentähden etteivät he kuulleet minun sanojani, sanoo Herra, kun minä lähetin heidän tykönsä palvelijoitani, profeettoja, varhaisesta alkaen. Te ette ole kuulleet, sanoo Herra. (Jer. 28:18-19)

5. Moos. 30 pointti on siinä, että Jumala tulisi uudistamaan liittonsa Israelin kanssa ympärileikkaamalla kansan sydämen (30:6). Kyse ei siis ole siitä mitä tapahtuu, kun yksilö epäonnistuu lain noudattamisessa, vaan siitä mitä tapahtuu, kun koko kansa epäonnistuu tässä tehtävässä. Kristuksen kuolema ristillä toi Israelin pakkosiirtolaisuuden päätökseen. Jeesus Israelin kuningas otti siellä pakkosiirtolaisuuden kirouksen lopulliseen käsittelyyn. Kansa nimittäin eli Jeesuksen aikana edelleen pakkosiirtolaisuudessa, koska profeettojen ennustuksen eivät olleet täyttyneet: (Hes. 37:1-14; Jer. 30:10, 17; 32:36-44).

Koska koko kansa oli epäonnistunut lain noudattamisessa, se ei silloin voi olla se tapa, jonka kautta Israel pitää asemansa siunauksen liitossa. Mooseksen laki on kyvytön viemään lupausta päätökseen, antamaan luvattua siunausta. Paavalin argumentti on seuraava:

1. Kaikki, jotka pitävät kiinni Mooseksen laista, pitävät kiinni Israelin kansan elämäntavasta.
2. Israelin kansa on joutunut kärsimään liittokiroukset, joista Mooseksen laki varoitti.
3. Tämän vuoksi kaikki, jotka pitävät kiinni Mooseksen laista, ovat kirouksen alla. 

Tämä perustui kolmelle ennakko-oletukselle:

1. Koko Israelin kansa on liittokirouksen alla, jos se ei pidä liittoa.
2. Israel kansana epäonnistui lain pitämisessä.
3. Täten Israel on kirouksen alla. (Wright 1993, 147.)

Paavalin aikana nämä huomiot olivat yleisessä tiedossa (esimerkiksi Roomalaiskirjeen luvussa 3 Paavali käsittelee aihetta enemmän). Siksi Paavali ei kirjoita asiasta tarkemmin, vaan tyytyy ainoastaan lainaamaan 5. Mooseksen kirjan lukujen 27-30 jakeita. 

Jae 3:11. Nyt Paavali lainaa profeetta Habakukin kirjan jaetta 2:4, jossa painotetaan uskoa. Kun otetaan huomioon kirjan kokonaissanoma, jakeen painotus on uskossa ja Jumalaan luottamisessa tilanteessa, jossa vaikeudet ovat suuret.

Habakukin kirja on kirjoitettu todennäköisesti Niiniveen tuhon jälkeen. Jae 1:6 viittaa Babylonian nousuun uudeksi maailman mahdiksi. Profeetan kuvaama hengellinen tila sopii Juudan kuninkaan Joojakimin aikaan vuosina 608-597 eKr. Joosian uskonpuhdistuksen jälkeen (n. 622 eKr.) kansan piirissä oli noussut esiin uusi uskollisten joukko, mutta käänne huonompaan suuntaan oli tapahtunut. Tästä profeetta moittii kansaa. Uusi testamentti lainaa Habakukin kirjaa kolmessa kirjeessä, tunnetuimpana Paavali, jonka ”vanhurskas on elävä uskosta” on suora ote Habakukin kirjan toisesta luvusta. Tämä kertoo siitä, että se sisältää tärkeitä asioita myös uuden liiton kannalta. 

Vaikka Joosian aikana kansan keskellä oli tapahtunut uskonpuhdistus, nyt profeetta valittaa epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta (1:3-4). Joojakim leikkeli Jeremian kautta saadun sanan tuleen (Jer. 36:23, 32) ja hän teki kansalle paljon vääryyttä (Jer. 22:13-18). Hovissa ollut vääryys levisi tavallisen kansan keskuuteen. Profeetta valittaa väkivallasta heti kirjan alussa (1:2). Jakeessa 1:5 ilmoitetaan, että Jumala tulisi tekemään suuren teon, jota ei uskottaisi, vaikka se nähtäisiin. Tämä viittaa todennäköisesti Bablylonialaisten tuloon ja temppelin tuhoamiseen (586 eKr.). Apostolien teoissa (13:40-41) Paavali hyödyntää tätä tekstiä ja varoittaa Pisidian Antiokian kaupunkia tekemästä samaa erehdystä. Ikävä kyllä babylonialaiset itse olivat hyvin väkivaltaisia ja tekivät paljon pahaa (1:11-17). Heidän suuri voimansa tuli heille jumalaksi (1:11). 

Näiden tapahtumien keskellä profeetta nousee vartiopaikalle ja käy ilmeisesti rukoukseen (2:1). Profeetta sai Jumalalta sanoman ja se piti kirjoittaa tauluun niin surilla kirjaimilla, että sen kykeni juostessa lukemaan (2:2). Jumala sanoo kansalle: ”vanhurskas on elävä uskosta” (2:4). Tätä jaetta Paavali lainaa sekä Roomalaiskirjeessä (1:16-17) että Galatalaiskirjeessä (3:11). Myös Heprealaiskirjeessä lainataan tätä jaetta (10:38). Habakukin kirjassa jae lupaa, että Babylonian tulosta huolimatta, ne jotka pysyvät Jumalalle uskollisina, tulevat selviytymään tulevasta tuomiosta. (Kuosmanen 2004, 137-54.)

Jumala oli luvannut tuomita Juudan kansan Babylonian kautta, koska kansa oli rikkonut Jumalaa vastaan (1:4-11). Tämä tuomio olisi uskon testi kansalle: luottavatko he Herraan, joka tulisi tuomitsemaan myös Babylonian (luku 2) ja uskovatko he sen, että Jumala tulisi uudistamaan Juudan (luku 3)? Habakuk on prototyyppi todellisesta israelilaisesta, joka elää uskoen Jumalan antamaan tulevaan pelastukseen. 

Jae 3:12. Nyt Paavali lainaa jaetta 3. Moos. 18:5. Jae lupaa, että israelilainen, joka noudattaa lain käskyjä, saa nauttia sen tuomista siunauksista Israelin maassa. Liitonrikkojat tulisivat kuitenkin joutumaan pakkosiirtolaisuuteen eli pois maasta (ks. 20:22-25; 26:14-43). Paavali käyttää jaetta typologisesti eli esikuvallisesti. Paavali tulkitsee jakeen siten, että sen lupaama siunaus Israelin maassa elämisestä on vain esikuva tulevasta ikuisesta elämästä uudessa taivaassa ja uudessa maassa (Ilm. 21-22). (Eiväthän galatalaiset asu Israelissa!) Koska uusi liitto on astunut voimaan messiaan kuoltua ristillä, uhrikäytäntö ei ole enää voimassa. Jokaisen, joka haluaa pelastua lakia noudattamalla, on elettävä täydellisesti, koska Mooseksen lain uhrit eivät enää sovita kenenkään syntejä. 

Jae 3:13. Nyt Paavali lainaa jaetta 5. Moos. 21:23. Jeesus otti ristillä kannettavakseen kansan yllä levänneen kirouksen ja sovitti sen. Jeesus uskoi, että Israelin historia on saavuttanut huippukohtansa hänen elämässään. Jeesus uskoi, että kansan pakkosiirtolaisuus oli tullut huipennukseensa. Jeesus näki itsensä tavalla tai toisella tämän kirouksen kantajana. Näin siksi, että hän oli todellinen Israel, Jumalan kansan todellinen edustaja. Hän otti kansan yllä levänneen kirouksen päälleen ja meni ristille. (Wright 1999, 89-90.)

Jae 3:14. Nyt Paavali yhdistää Aabrahamille luvatun siunauksen ja luvatun Pyhän Hengen saamisen. Koska liiton kirous on sovitettu, uusi liitto on astunut voimaan, kuten 5. Moos. 30 ennalta näki. Jakeet 3:1-5 tulee siis ottaa vakavasti: koska galatalaiset ovat saaneet hengen, he ovat itse todiste siitä, että uusi liitto on alkanut! Profeetat ennustivat, että sen jälkeen, kun Israelin kansan rikos on sovitettu, siunaus kulkeutuisi pakanoille asti. Näin ollen uusi liitto ja pakanoiden saama siunaus kulkevat käsi kädessä. Jesajan kirjassa tämä ajatus on selvästi esillä:

Ja nyt sanoo Herra, hän, joka teki minut palvelijakseen kohdusta alkaen palauttaakseen Jaakobin luokseen ja kootakseen Israelin suojaansa — olen siis ollut Herralle arvokas ja minun Jumalani on minun voimani — näin hän sanoo: — Ei riitä, että olet minun palvelijani ja saatat ennalleen Jaakobin heimot, tuot takaisin Israelin eloonjääneet. Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka. (49:5-6)

Messias siis tulisi uudistamaan Israelin saattamalla ennalleen Israelin 12 heimoa. Samalla hänestä tulisi valo kaikille kansoille:

Ja heidän keskellään minä teen ihmeen ja heidän joukostaan lähetän eloon jääneitä vieraiden kansojen luo Tarsisiin, Putiin, Ludiin, Mesekiin, Tubaliin ja Javaniin, kaukaisille saarille ja rannikoille, jotka eivät ole kuulleet minusta puhuttavan eivätkä nähneet minun kirkkauttani. Nuo, jotka lähtevät, kertovat vieraiden kansojen keskuudessa minun kirkkaudestani. (66:19) (Sundkvist 2011, 25-26.)

Paavali puhuu siis tarkoituksella luvatusta Pyhästä Hengestä. Pyhän Hengen vuodattaminen olisi tärkein merkki messiaanisen ajan alkamisesta ja siitä, että Jumala toteuttaisi lupauksensa Aabrahamille:

• Näin on oleva, kunnes meihin tulee korkeudesta henki. Silloin autiomaa muuttuu hedelmätarhaksi ja tarhat ovat laajoja kuin metsät. (Jes. 32:15)
• Sillä minä vuodatan vedet janoavaisen päälle ja virrat kuivan maan päälle. Minä vuodatan Henkeni sinun siemenesi päälle ja siunaukseni sinun vesojesi päälle. (Jes. 44.3)
• Herra sanoo heille: ”Tämä on minun lupaukseni: ei väisty minun henkeni sinun yltäsi eikä katoa minun sanani, jonka olen suuhusi antanut, ei sinun suustasi, ei jälkeläistesi eikä sinun jälkeläistesi jälkeläisten suusta”, sanoo Herra, ”ei nyt eikä milloinkaan. (Jes. 59:21)
• Sano sentähden: Näin sanoo Herra, Herra: Minä kokoan teidät kansojen seasta ja kerään teidät maista, joihin teidät on hajotettu, ja annan teille Israelin maan. Ja he tulevat sinne ja poistavat siitä kaikki sen iljetykset ja kaikki sen kauhistukset. Ja minä annan heille yhden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne, ja minä poistan kivisydämen heidän ruumiistansa ja annan heille lihasydämen, niin että he vaeltavat minun käskyjeni mukaan ja noudattavat minun oikeuksiani ja pitävät ne; ja he ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa. (Hes. 11:17-20. Huomaa pakkosiirtolaisuudesta paluu Hengen antamisen yhteydessä!)
• Ja minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte; kaikista saastaisuuksistanne ja kaikista kivijumalistanne minä teidät puhdistan. Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen. Henkeni minä annan teidän sisimpäänne ja vaikutan sen, että te vaellatte minun käskyjeni mukaan, noudatatte minun oikeuksiani ja pidätte ne. (Hes. 36:25-27. Huomaa jälleen pakkosiirtolaisuus ja sieltä palaaminen -teema juuri ennen näitä jakeita (19-20, 24!). Ks. myös Hes. 37:1-14
• Enää en kätke heiltä kasvojani, vaan vuodatan henkeni Israelin heimon ylle. Näin sanoo Herra Jumala. (Hes. 39:29)
• Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä. (Joel 3:1-2, 92-käännös)

Tiivistettynä voimme siis sanoa, että Israelin kansa tiesi Paavalin aikana elävänsä pakkosiirtolaisuudessa ja liittokirousten alla. Jeesus kuoli ristillä sovittaen tämän kirouksen. Tämän seurauksena pakkosiirtolaisuus päättyi ja Jumala uudisti liittonsa kansan kanssa. Jumalan lupaus Aabrahamille toteutui ja siunaus alkoi saavuttaa koko maailmaa, myös pakanoita. Tästä merkkinä oli Pyhän Hengen vuodattaminen. (Wright 1993, 137-56; Lenho.)

Jeesus on luvattu siemen ja välimies — Jakeet 3:15-22

Tämän jakson johtava ajatus on yhteys. Se on selvästi esillä jakeessa 16 (yksi siemen), jakeessa 20 (Jumala on yksi) ja jakeissa 26-29 (Kristuksessa uskovat ovat yhtä). Paavalin perusajatus, kuten tulemme näkemään, on se, että Jumalan alkuperäinen suunnitelma oli muodostaa yksi perhe, ei kahta. Koska Jumala on yksi, Hänellä täytyy olla vain yksi perhe. Selkeämmin Paavali sanoo tämän asian Roomalaiskirjeessä:

Vai onko Jumala pelkästään juutalaisten Jumala? Eikö hän ole myös muiden kansojen Jumala? On toki, kun kerran Jumala on yksi ja ainoa. Hän tekee ympärileikatut vanhurskaiksi, jos he uskovat, ja ympärileikkaamattomat, kun he uskovat. Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon? Emme suinkaan, me päinvastoin vahvistamme sen mitä laki sanoo. (3:29-31)

Ongelma: Mooseksen laki ei voi saada tätä aikaan edes periaatteessa kahdesta syystä. Ensinnäkin Mooseksen laki tuli voimaan vasta 430 vuotta sen jälkeen, kun Jumala oli antanut lupauksensa Aabrahamille. 1. Moos. 15:13 mukaan Israelin kansa tulisi olemaan Egyptissä 400 vuotta. Paavali näyttää kuitenkin seuraavan Septuaginta-käännöstä jakeen 2. Moos. 12:40 kohdalla. Sen mukaan ”Israelin lapset asuivat Egyptissä ja Kanaanissa 430 vuotta.” Tämän lukutavan mukaan Aabrahamista Egyptistä lähtöön kului aikaa 430 vuotta. (Lenho.)

Kysymys ei siis alunperinkään ollut laista, vaan lupauksesta. Nämä kaksi asiaa eivät ole samalla tasolla, vaan laki on toissijainen ja alisteinen suhteessa Aabrahamin saamaan lupaukseen. Toiseksi Mooseksen laki  teki rajun eron juutalaisten ja muun maailman (pakanoiden) välille. Jos Paavalin vastustajat ovat oikeassa ja Mooseksen laki on edelleen ratkaiseva tekijä, Jumalan perhe muuttuu vähintään kahdeksi perheeksi: juutalaisiin ja pakanoihin. Siksi Mooseksen laki ei voi edes periaatteessa täyttää Jumalan antamaa lupausta Aabrahamille.  

Näistä syistä Paavalin painopiste ei ole siinä, että siemen tarkoittaa yhtä ihmistä vastakohtana usealle ihmiselle. Hänen tarkoitus on puhua yhdestä perheestä vastakohtana usealle perheelle. (Näin sana ”sperma” on jakeissa Esra 2:59 ja Ester 10:3.) Tämä selittää myös jakeen 20: ”Välimies (kreik. ὁ μεσίτης [ho mesitees]) ei ole vain yhtä varten, mutta Jumala on yksi.” Paavali käyttää alkukielessä artikkelia sanan ”välimies” edessä eli hän puhuu tietystä, erityisestä välittäjästä, Mooseksesta. Mooses ei voi toimia Jumalan luvatun siemenen välittäjänä edes periaatteessa, koska hän toimii roolissaan ainoastaan Israelin kansan kohdalla (jättäen pakanat sivuun). Galatalaisten ei siis kannata kääntyä Mooseksen puoleen, koska hän ei ole Jumalan suunnitelman perimmäinen välittäjä. Lupaus annettiin suoraan, laki tuli välikäsien kautta:

• Jumala —> Lupaus —> Aabraham
• Jumala —> enkelit —> Mooses —> laki —> kansa. (Annettiin yli 400 vuotta lupausta myöhemmin!) (Juutalaisissa lähteissä on tavallista viitata lain antamisessa (hyviin) enkeleihin, jotka toimivat lain välittäjinä, ks. 5. Moos. 33:2; Ap.t. 7:38, 53; Hepr. 2:2.)

Paavali joutuu nyt vastata kysymykseen ”miksi laki ylipäätään annettiin?” Paavalin vastaus on se, että lain tehtävä oli olla väliaikainen ”lapsenvahti”, joka samalla osoittaa kansalle sen syntisyyden ja auttaa heitä välttämään syntiä. Laki tukki synnin takia jokaisen suun ja pakotti heidät luottamaan uskoon. Samalla se tarjosi uhrikäytännön kautta väliaikaisen ratkaisun rikkomusten sovittamiseen. Edellä olemme juuri käyneet pitkästi läpi sitä, miten laki ajoi kansan kirouksen alaisuuteen. Laista ei ollut kansan pelastajaksi, eikä se koskaan voinut tuoda mukanaan Aabrahamille annettuja lupauksia. (Wright 1993, 157-74.) Juuri tämä asetelma oli ongelmana luvun 2 Antiokia-episodissa. Pietarin ja muiden käytös irtaantua pakanoiden ateriayhteydestä oli symbolinen merkki siitä, että kyseessä on sittenkin kaksi eri perhettä, ”me juutalaiset ja te pakanat”, mutta Paavali vastusti tätä juuri siksi, että tämä ei ollut Jumalan tarkoitus, kun Hän antoi lupaukset Aabrahamille ja jotka ovat nyt toteutuneet.

Lukija huomaa varsin helposti, että juuri tämä asetelma oli ongelmana luvun 2 Antiokia-episodissa. Pietarin ja muiden käytös irtaantua pakanoiden ateriayhteydestä oli symbolinen merkki siitä, että kyseessä on sittenkin kaksi eri perhettä, ”me juutalaiset ja te pakanat”, mutta Paavali vastusti tätä juuri siksi, että tämä ei ollut Jumalan tarkoitus, kun Hän antoi lupaukset Aabrahamille ja jotka ovat nyt toteutuneet. (Wright 2014b, 17.)

Paavali & laki tiivistettynä

1. Laki lisättiin synnin vuoksi väliaikaiseksi ratkaisuksi, kunnes tulisi luvattu siemen, Jeesus (jae 19).
2. Laki pysyi koko ajan alisteisena lupaukselle, koska se annettiin myöhemmin ja välikäsien kautta (jakeet 19-20).  
3. Lailla ei ollut voimaa tehdä ketään eläväksi synnin vuoksi (jakeet 21-22). 
4. Synnin ongelman hoitamiseen tarvittiin erityinen ja suora Jumalan toiminta. Laki ei kyennyt hoitamaan syntiä pois päiväjärjestyksestä (jae 22). 
5. Israel oli kuin lapsi, joka odotti täysi-ikäisyyttä, uskon tulemista. Laki toimi tässä kohden ikään kuin valvojana ja kasvattajana kansan kohdalla. Se piti erityisesti huolen siitä, että kansa ei lankea palvomaan epäjumalia, ja että sen moraalitaso pysyisi korkeammalla kuin ympäröivien pakanakansojen (jae 24). (Dunn 1993, 196-99.)

Uskon tuleminen — Jakeet 3:23-29

Lain tarkoitus oli siis toimia lapsenvahtina. Paavali käyttää jakeessa 24 sanaa παιδαγωγός (paidagoogos) eli opettaja/kasvattaja. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa perheet palkkasivat orjan, jonka tehtävä oli huolehtia yleensä 6-16 -vuotiaista pojista, heidän koulunkäynnistään ja arkielämästä (Dunn 1993, 212). He myös kurittivat lapsia jos he toimivat väärin. Lapset joutuivat siis elämään noin kymmenen vuotta elämästään valvojan silmien alaisena. Mutta kuten kaikki tietävät, lapsenvahtia ei tarvita sen jälkeen, kun lapset ovat saavuttaneet aikuisuuden. Paavali havainnollistaa tällä sitä, että messias on tuonut täysi-ikäisyyden ja kaitsijaa eli lakia ei enää tarvita. Me kaikki, jotka uskomme Messiaaseen, olemme Jumalan lapsia (3:26). Tämä itsessään on tuttu termi Vanhasta testamentista, joka osoittaa jälleen sen saman asian, että Jumalaan uskovat muodostavat Jumalan Israelin:

• Näin sanoo Herra: ’Israel on minun esikoispoikani’. (2. Moos. 4:22). 
• Minä olen Israelin isä, ja Efraim on minun esikoiseni. (Jer. 31:9)
• Kun Israel oli nuori, minä rakastin sitä, Egyptistä minä kutsuin poikani. (Hoos. 11:1)

Lain aika oli ollut kansan kohdalla orjuuden aikaa. Kansa täytyi vapauttaa todellisesta orjuudesta: synnistä. Nyt vapaus oli koittanut. Messias-perheessä ei ollut mitään merkitystä sillä, oletko mies vai nainen, orja vai vapaa, juutalainen vai kreikkalainen. Messiaassa me kaikki olemme yksi, me olemme saaneet uuden identiteetin. Vanhan elämän ja sen säädösten on poistuttava näyttämöltä. Paavali on selvästi tarkoituksella valinnut sanansa, koska juutalaiset kiittivät Jumalaa synagogien jumalanpalveluksissa siitä, että he eivät ole pakanoita, orjia, eivätkä naisia Toseftassa, 300-luvulta peräisin oleva juutalainen lakikokoelmassa kehotetaan nimittäin juutalaisia miehiä rukoilemaan kolmesti päivässä sanomalla ”Ylistetty olet sinä, Herra, että et tehnyt minusta pakanaa. Ylistetty olet sinä, Herra, että et tehnyt minusta moukkaa. Ylistetty olet sinä, Herra, että et tehnyt minusta naista.” (t. Ber. 6:18. Sit. Auvinen 2011, 61.) Paavalin viesti on, että seurakunnissa tällaista rukousta ei voida enää rukoilla. Kristus on kaatanut kaikki raja-aidat. (Wright 1993, 163; 2004c.)

Syksyllä 2016, kun opiskelimme vaimoni kanssa Regent Collegessa Christian Thought and Culture -kurssia, saimme luettavaksi Uuden testamentin professori Rikki Wattsin artikkelin koskien hänen luentoaan. Tässä artikkelissa Watts huomauttaa, että Paavali oli ensimmäinen antiikin ajan kirjailija, joka niin vahvoin sananankääntein puolusti naisen arvoa tasaveroisena miehen rinnalla. Paavalin lauseet kertovat sekä siitä miten erilainen maailma oli 2000 vuotta sitten Rooman valtakunnassa, mutta myös siitä, miten Jeesus on tullut kaatamaan kaikki ihmisten rakentamat raja-aidat eri ihmisryhmien väliltä. 

Vielä on sanottava muutama sana jakeesta 27, jossa Paavali puhuu kasteesta. On täysin selvää, että Paavalin seurakunnissa kaikki uskovat olivat kastettuja, eikä Paavali olisi voinut kuvitella uskovaa, jota ei olisi kastettu. Kaste oli välitön vastaus evankeliumin vastaanottamiseen. On kuitenkin samaan hengenvetoon huomautettava, että missään Paavali ei linkitä kastetta ja Pyhän Hengen saamista toisiinsa. Itse asiassa joskus hän jopa toteaa (2. Kor. 1:21-22), että meillä on sinettinä Jumalan Pyhä Henki (ei kaste). Tämä huomio näkyy erinomaisen hyvin 1. Korinttilaiskirjeen alussa, jossa Paavali selvästi alistaa kasteen evankeliumin sanoman julistamiselle ja Pyhän Hengen saamiselle (1:13-17). Kaste ei Paavalin mielessä ole siten samalla tasolla kuin sanoman julistus ja Hengen saaminen (”ei Kristus lähettänyt minua kastamaan, vaan…”). Jakeissa 2:1-5 hän suoranaisesti olettaa, että korinttilaiset olivat saaneet Hengen, kun he olivat ottaneet uskossa vastaan hänen julistamansa evankeliumin. Sama huomio pätee Galatalaiskirjeen luvun 3 alkuun, jota olemme jo käsitelleet. Paavali olettaa kuulijoidensa muistavan, että kun he ottivat hänen sanomansa uskossa vastaan, he kokivat voimakkaasti Hengen tulemisen. Kertakaikkiaan mikään ei jakeissa 3:2-5 viittaa siihen, että Paavali olettaisi Hengen saamisen tapahtuneen kasteessa. Itse asiassa jos näin olisi, Paavalin koko argumentti toimisi heikosti jos hän sanoisi, että Hengen saaminen onkin siirtynyt edellisestä riitistä (ympärileikkauksesta) toiseen riittiin (kasteeseen). Sama asia näkyy Paavalin teksteissä muuallakin (1. Tess. 1.5; Room. 15:16, 18-19). Kasteella oli oma olennainen paikkansa Paavalin seurakunnissa ja hän olettaa, että uskovat tulevat seurakunnan yhteyteen kasteen kautta. Mutta samaan aikaan meidän on oltava tarkkana siitä mitä Paavali itse asiassa sanoo ja mitä hän ei sano. (Ks. erityisesti Fee 2011b, 860-63, jossa tämä johtopäätös on saavutettu satojen sivujen mittaisen analyysin jälkeen. Olen käsitellyt jaetta 1. Kor. 12:3 kirjeen kommentaarissa ja sama huomio on voimassa sielläkin: Paavali ei yhdistä Henkeä vesikasteeseen, koska hän ei puhu vesikasteesta jakeessa mitään.)

Ekskursio – kenen maa?

Luvun kolme pohjalta voimme tehdä vielä erään mielenkiintoisen (ja vaarallisen!) huomion. Tämä tulee selväksi, kun lainaamme useampaa jaejaksoa, joissa Jumala puhuu lupauksistaan Aabrahamille:

• Sillä kaiken maan, jonka näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ikuisiksi ajoiksi. (1. Moos. 13:15)
• Sinä päivänä Herra teki Abramin kanssa liiton, sanoen: ”Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan, Egyptin virrasta aina suureen virtaan, Eufrat-virtaan saakka. (1. Moos. 15:18)
• Ja minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi sen maan, jossa sinä muukalaisena asut, koko Kanaanin maan, ikuiseksi omaisuudeksi; ja minä olen heidän Jumalansa. (1. Moos. 17:8)
• Herra, taivaan Jumala, joka otti minut pois isäni kodista ja synnyinmaastani, hän, joka puhui minulle ja vannoi minulle sanoen: ’Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan’, hän lähettää enkelinsä sinun edelläsi, niin että saat sieltä vaimon pojalleni. (1. Moos. 24:7)

Kun Jumala antoi Aabrahamille lupauksia, juuri maa oli erityisen tärkeässä roolissa. Siksi siihen kiinnitetään huomiota heti 2. Mooseksen kirjan alussa (2:24 ->), kun halutaan osoittaa, että Jumala muisti lupauksensa Aabrahamille. Siksi aiemmin esittelemäni tekstit ennustivat, että Israelin kansa uudistettaisiin ja he saisivat jälleen palata maahansa. Tässä kohden tulemme ilmeiseen ongelmaan asiaan liittyen. Uuden testamentin näkökulmasta katsottuna profeettojen lupaukset myös tältä osin ovat toteutuneet Jeesuksessa. Paavalin mukaan Aabrahamin todellinen siemen on Kristus ja lupaukset koskevat kaikkia niitä, jotka ovat hänessä. Todellisia Aabrahamin jälkeläisiä ovat ne, jotka uskovat. 

Eivät kaikki ole lapsia sentähden, että ovat Aabrahamin siementä, vaan: ’Iisakista sinä saat nimellesi jälkeläiset’. Eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset. (Room. 9:7-8). 

Lupaus maasta koskettaa siis yhtä lailla sekä juutalaisia että pakanoita. Se koskettaa kaikkia niitä, jotka uskovat. Tämän Paavali tekee selväksi Efesolaiskirjeessä: 

Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia — niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. (Ef. 2:11-13)

Näon ollen tilanne on seuraava: 

1. Jumalan lupaukset Aabrahamille pitivät sisällään myös Israelin maan.
2. Jumalan lupaukset toteutuvat kaikki Jeesuksessa.
3. Pakanauskovat ovat päässeet osallisiksi Israelin kansasta  ja liiton lupaukset koskevat myös heitä.

Mikä on ratkaisu tähän tilanteeseen? On selvää, että aihe muuttuu ongelmalliseksi jos ajattelemme, että Jurvan Baptistiseurakunnan jäsenillä on Israelin maassa varattuna muutama neliö maata! Tämä ongelma on tietenkin huomattu ja Suomessa se on (vapaissa suunnissa yleisesti ottaen) ratkaistu seuraavasti: pakanauskovia koskee liiton hengelliset lupaukset, mutta ei maalliset lupaukset. Me saamme ehkä kuulua Jumalan kansaan ja pelastua, mutta maa kuuluu edelleen vain juutalaisille (kaikille, vai vain Messiaan uskoville?). Mutta kysymys kuuluu: missä kohden Paavali tekee eron maallisille ja hengellisille lupauksille? Ei missään. Lisäksi tällainen vastakkainasettelu maallisen ja hengellisen välillä on myöhempi keksintö, eikä se ole mukana Vanhan testamentin kertomuksissa. Israelin kansa oli vaarassa menettää maan jos se eli hengellisesti väärin, ja kuten olemme nähneet, se menetti sen. ”Maallinen” ja ”hengellinen” ovat siis jo Vanhassa testamentissa käsi kädessä, ne ovat yksi ja sama asia. Meillä ei siis ole mitään perusteita ohittaa Paavalin opetusta vetoamalla maallisiin ja hengellisiin siunauksiin. Asiaan on onneksi olemassa helpompi, ja kaikille näkyvillä oleva ratkaisu.

Paavalin vastaus tähän ongelmaan on yksinkertainen. Lupaus maasta oli varjokuva, jonka todellinen toteutuminen on koko maailma. Jumalan lapset tulevat perimään maailman: 

Sillä se lupaus, että Aabraham oli perivä maailman (κόσμος [kosmos]), ei tullut hänelle eikä hänen siemenelleen lain kautta, vaan uskonvanhurskauden kautta. (Room. 4:13)

Paavali siis tulkitsee (osan ajan juutalaisten nyökätessä hyväksyvästi) Jumalan Aabrahamille annetun lupauksen koskevan koko maailmaa. Huomaamme, että tulemme tässä kohden Uuden testamentin odotuksiin uudesta taivaasta ja uudesta maasta. Ei siis ihme, että Ilmestyskirjassa puhutaan uudesta maasta (maailmasta) ja taivaasta (luku 21). Jumalan kansa tulee saamaan perinnöksi uudistetun luomakunnan. Tämä on liiton toteutuma. Israelin-maa siis itsessään osoitti paljon suurempaan todellisuuteen, jossa Jumala on koko maailman Herra. (Ks. myös Wright 2010, 84.) (Olen käsitellyt aihetta hieman eri näkökulmasta Jeesuksen taivaaseenastumisen yhteydessä.) 

LUKU 4

Poika & Henki — Jakeet 4:1-7

Luvussa 4 tulemme kirjeen huippukohtaan. Paavali vetää yhteen kaiken sen, mitä hän on edellä sanonut ja samalla hän luo pohjaa tuleville luvuille. (Wright 2016b.)  

Paavali jatkaa siitä mihin hän edellisessä argumentissaan jäi: poikaan, joka on samalla perijä. Niin kauan, kunnes poika on täysi-ikäinen, isän asettamat holhoojat katsovat pojan perään ja pitävät hänestä huolta aivan kuten lapsenvahti jakeissa 3:24-25. Nyt Paavali kehittää ajatustaan kahteen suuntaan. Ensinnäkin hän alkaa viedä kuulijoita uuteen eksodukseen (2. Mooseksen kirjan kreikankielinen nimi on ”Exodus” = Tie ulos) eli orjuudesta vapauttamiseen, joka on tapahtunut Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Toiseksi hän kiinnittää huomiota juutalaisten ja pakanoiden erilaiseen reittiin, jotka kuitenkin tähtäävät samaan päämäärään. Juutalaiset olivat orjuutettuina Mooseksen lain alaisuudessa, pakanat olivat orjuuden siteissä epäjumalien palvonnan kautta. Nyt molemmat ovat saaneet vapauden Kristuksessa.

Lukijan on melko helppo huomata, että nämä jakeet ovat täynnä 2. Mooseksen kirjan teemoja. 2. Mooseksen kirja (Exodus) sisältää juutalaisille elintärkeän kertomuksen, jossa Jumala vapauttaa Israelin Egyptin orjuudesta ja asettuu heidän kuninkaakseen Siinailla. Kansa alkaa kulkea kohti luvattua maata, joka oli luvattu Aabrahamille ja hänen jälkeläisilleen (1. Moos. 15). Lupaus toteutuu siis lopulta yli neljäsataa vuotta sen jälkeen, kun se oli annettu. Jumala lähetti kansan vapauttajaksi Mooseksen. Tässä yhteydessä Jumala sanoi ”Israel on minun esikoispoikani” (4:22). Vapautus tapahtui pääsiäisenä, yönä, jolloin lammas teurastettiin. Samana yönä kaikki Egyptin esikoiset kuolivat. Neljäkymmentä päivää myöhemmin kansa saapui Siinain vuorelle, jossa Jumalan teki sen kanssa liiton. Tähän liittoon kuuluivat liiton ehdot eli Mooseksen laki. Kuten Paavali on jo sanonut, laki toimi Israelin kansan eräänlaisena oppaana ja suojelijana. Tämä on suuri kertomus, jonka jokaisen juutalaisen piti osata ulkoa. 

Pidä siis tämä mielessäsi ja lue jakeet 4:1-7 uudelleen. On selvää mitä Paavali ajaa takaa. Israel on orjuudessa, mutta nyt heitä ei orjuuta Egyptin kansa, vaan ”maailman alkeisvoimat”, kreik. στοιχεῖον (stoikheion). Tämä on epätavallinen termi, jonka määrittely on tuottanut hankaluuksia. Pakanoille, jakeessa 4:9, termi toi ehkä mieleen Kohtalon, joka vei asioita eteenpäin vastustamattomalla voimalla ja kaikenlaiset muut heidän uskontoihinsa liittyvät orjuuttavat asiat. (Keener 1993, 529; Dunn 1993, 213.) Mutta nyt Paavali soveltaa termiä juutalaiseen lakiin. N. T. Wrightin mukaan termi viittaa tässä asiayhteydessä todennäköisesti enkeleihin, jotka juutalaisessa ajattelussa katsoivat eri kansojen perään. Mooseksen laista — siitä huolimatta, että se oli peräisin Jumalalta — oli tullut juutalaisille ikään kuin ”valvoja-enkeli”, joka lukitsi heidät sisäänpäin kääntyneeksi kansaksi, täysin erotetuksi kokonaisuudeksi muusta maailmasta. He ylpeilivät asemallaan, eivätkä tajunneet, että Jumala halusi heidän kauttaan toimia koko maailman parhaaksi. (Wright 2016b.) Näin ollen juutalaiset olivat alkeisvoimien alaisuudessa ollessaan lain alla ja pakanat olivat alkeisvoimien alaisuudessa palvoessaan epäjumalia. Molemmat kaipaavat kipeästi vapautta. Siksi galatalaisten ei kannata vaihtaa aiempaa orjuuttaan uuteen, juutalaiseen orjuuteen. 

Paavali haluaa painottaa yhtä asiaa: on koittanut uusi pääsiäinen. Jumala on lähettänyt maailmaan oman Poikansa, Jeesuksen. Todellinen pääsiäislammas on kuollut kansan puolesta. Orjuus on päättynyt ja kansalla on mahdollisuus päästä lapsen asemaan. Neljäkymmentä päivää pääsiäisen jälkeen Jumala ei antanut uutta lakia, vaan Hän vuodatti Pyhän Hengen kansan ylle (Ap.t. 2). Siksi Pyhä Henki toimii ratkaisevan tärkeässä roolissa meidän identiteettimme muuttamisessa. Laki on väistynyt, Henki on tullut tilalle. Pyhän Hengen uudistavan työn kautta me voimme kutsua Jumalaa Isäksi. Arameankielinen sana ”Abba” ei kuulunut pelkästään pienten juutalaislasten sanavarastoon, vaan yhtä hyvin myös aikuisten. Sana viittaa läheiseen isäsuhteeseen, jossa ei ole pelkoa. (Ks. lisää Abba-sanasta alla.)

Vanhassa testamentissa Jumalalla oli varattuna omilleen perintö eli luvattu maa. Samalla tavalla Jumalalla on nytkin kansalleen varattuna perintö. Uusi liitto on paljastanut, että Israelin maa kansan perintönä olikin ainoastaan esikuva uudesta taivaasta ja uudesta maasta. Näin Paavali nimittäin tulkitsee Jumalan Aabrahamille annetun lupauksen Roomalaiskirjeessä: Aabrahamille luvattiin perinnöksi koko maailma, kreik. κόσμος (kosmos) (Room. 4:13). Itse asiassa ajatus paljon suuremmasta perinnöstä kuin vain Israelin maasta on esillä juutalaisissa teksteissä jo aiemmin, ks. Sak. 9:10; Siirakin kirja 44:21; Riemuvuosien kirja 19:21; 2. Baarukin kirja 14:13; 51:3. Jumala lupasi, että Aabrahamin kautta siunaus kulkeutuisi koko maailman hyväksi. 

Lisäksi on olennaisen tärkeää huomata, että exoduksessa Jumala näyttäytyy Jumalana, joka pitää lupaamansa liiton. Ensimmäisessä exoduksessa Jumala paljasti oman nimensä: JHVH = Minä Olen (2. Moos. 3:14; 6:2-8). Nyt Jumala on toisen kerran tehnyt itsensä tunnetuksi ja Hän ei kerro ainoastaan omaa nimeään, vaan syntyy ihmiseksi niin, että hänet voidaan tuntea persoonallisesti ja läheisesti. Jumala on lähettänyt sekä Poikansa että Henkensä ja ne molemmat toimivat Jumalan itseilmoituksena. Olemme siis tulleet kolminaisuusopin ytimeen! Paavali kuvaa asiaa omaan juutalaiseen tapaansa, eikä käytä (myöhemmin keksittyä termiä) ”kolminaisuus”. Ajatus Jumalasta kolminaisuutena on siis vahvasti esillä kirjeessä, joka saattaa olla Paavalin ensimmäinen. (Ks. myös Dunn 1993, 221. Tarkemmin Paavalin teologiaa Jeesuksen jumaluudesta käy läpi mm. Wright kirjassaan ”What St Paul Really Said”, 1997, luku 4. Näistä Galatalaiskirjeen jakeista ks. myös Kavin Rowen (2002) artikkeli, jossa hän käy läpi kolminaisuusteologiaa. Sivuilla 304-05 on esillä Gal. 4:4-6 ja hän painottaa vahvasti kolminaisuuden esilläoloa Paavalin ajatuksissa. Hän mm. kirjoittaa: ”This expression of the divine economy [4:4-6] reveals a fundamentally trinitarian pattern.” On olennaista laittaa merkille, että Paavali näkee Isän, Pojan ja hengen suhteen ikuisena. Jeesus oli Jumalan poika jo ennen kuin hän syntyi naisesta! Ajatus inkarnaatiosta on läsnä äärimmäisen vahvasti.) Lukija voi paneutua tähän teemaan tarkemmin toisesta tekstistäni.

Tosi Jumala ja epäjumalat — Jakeet 4:8-11

Joitain vuosia sitten eläinaktivistit onnistuivat vapauttamaan valaan, jota pidettiin vankina suuressa akvaariossa. Vapauttamisen jälkeen tapahtui kuitenkin kummallinen tilanne. Valas ui melko kaus pois merelle, mutta lopulta se palasi takaisin akvaarioon, vankeuteen. Vapaus oli paljastanut suuren ja vaarallisen maailman. Paluu tuttuun ja turvalliseen vankeuteen vei voiton.  

Israel oli juuri samankaltaisessa tilanteessa Mooseksen kanssa 2. Mooseksen kirjan kuvaamissa tapahtumissa. Orjuus oli ohi, mutta edessä odotti vaarallinen ja ennalta-arvaamaton maailma. He olivat keskellä erämaata, matkalla kohti tuntematonta. Aina he eivät edes tienneet, mistä he saisivat seuraavan aterian. Kansa oli peloissaan. Ensin heitä sorti Egypti ja pian he kohtasivat haasteita kanaanilaisten kynsissä. Ei siis ole ihme, että kansa alkoi kapinoida. He halusivat palata takaisin vankeuteen: 

Israelilaiset sanoivat Moosekselle: ”Oliko Egyptissä niin vähän hautatilaa, että sinun piti tuoda meidät tänne autiomaahan kuolemaan? Näetkö nyt, mitä olet meille tehnyt, kun veit meidät pois Egyptistä? Mehän sanoimme sinulle jo siellä: ’Anna meidän olla rauhassa ja palvella egyptiläisiä.’ Parempi meidän olisi toki palvella egyptiläisiä kuin kuolla autiomaassa!”(2. Moos. 14:11-12)

”Kunpa Herran käsi olisi lyönyt meidät kuoliaaksi Egyptissä, kun vielä olimme lihapatojen ääressä ja saimme ruokaa kylliksemme. Mutta te olette tuoneet meidät tänne autiomaahan tappaaksenne nälkään kaikki nämä ihmiset!” (16:3)

Mutta koska he kärsivät janosta, he nurisivat Moosesta vastaan ja sanoivat: ”Minkä vuoksi toit meidät Egyptistä tänne? Siksikö, että saisit tappaa meidät janoon lapsinemme ja karjoinemme?” (17:3) 

Silloin kansa alkoi itkeä ja parkua ja valitti koko yön. Kaikki israelilaiset nurisivat Moosesta ja Aaronia vastaan ja sanoivat heille: ”Kunpa olisimme saaneet kuolla Egyptissä! Kunpa edes saisimme kuolla täällä autiomaassa! Miksi Herra vie meidät tuohon maahan? Me kaadumme taistelussa, ja naisemme ja lapsemme joutuvat vihollisen saaliiksi! Parempi meidän olisi palata Egyptiin.” He sanoivat toisilleen: ”Valitaan uusi johtaja ja palataan Egyptiin!” (4. Moos. 14:1-4).  

Kansa siis oli jo valitsemassa uutta johtajaa, joka veisi heidät takaisin Egyptiin! Paavali näkee, että galatalaiset ovat juuri samantapaisessa tilanteessa. Vapaus on koittanut ja tuttu ja turvallinen on jäänyt taakse. Mutta nyt he ovat palaamassa takaisin orjuuteen. Galatalaiset ovat kääntämässä selkäänsä uudelle liitolle. Orjuudessa elämisessä on nimittäin yksi hyvä asia: asiat tapahtuvat aina rutiinilla, eikä uusia asioita tarvitse miettiä. Ero on vain siinä, että galatalaiset eivät ole palaamassa epäjumalien luo, vaan he ovat ympärileikkaamassa itseään juutalaisiksi. Tätä Paavali ei sulata. Messias on tullut ja uusi aikakausi on alkanut. Uudessa aikakaudessa etnisyys on menettänyt merkityksensä. Jos galalaiset haluavat muuttua juutalaisiksi, he palaavat vanhaan aikakauteen, jossa etnisyys (jonka Mooseksen laki sai aikaan) luo raja-aitoja ihmisten välille. He ovat kulkemassa lain orjuuteen, jonka tehtävä oli ainoastaan suojata kansaa messiaaseen saakka (3:23-25; 4:3). Laki oli kyllä peräisin Jumalalta, mutta sen tehtävä oli väliaikainen. Se, joka on kulkemassa lain orjuuteen, antaa laille itsenäisen, Jumalasta erillisen aseman. Näin ollen laista tulee hänelle eräänlainen (epä)jumala.  

Jakeessa 9 Paavali korjaa itseään. Kysymys ei itse asiassa ole siitä, että me tunnemme Jumalan, vaan siitä, että Jumala tuntee meidät. Meidän tietomme Jumalasta on vajavaista ja osittaista ja näkemyksemme heilahtelevat tunteidemme mukana. Tämä ei voi toimia perustana jumalasuhteessa. Ratkaisevaa on se, että Jumala tuntee meidät. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että Jumala on päättänyt olla kanssamme liittosuhteessa. 

On siis tehtävä valinta. Galatalaiset palaavat orjuuteen ja vanhaan aikakauteen tai pysyvät uudessa tilassa, jossa Jumala on ilmoittanut itsensä Isänä Poikansa ja Henkensä välityksellä (4:4-7). Vaikka edessä on uusi ja vaarallinen maailma, uskovan ei tarvitse pelätä. Pidä huoli siitä, että palvot todellista Jumalaa, silloin kaikki muu seuraa perässä.   

Jakeessa 10 Paavali luettelee asioita, jotka aiheuttavat galataisille ongelmia: päivät, kuukaudet, juhla-ajat ja vuodet. Näitä termejä on syytä tarkastella hieman lähemmin.  

”Päivillä” Paavali tarkoittaa erityisesti sapattia, jota juutalaiset viettivät launtaisin. Juuri sapatti oli yksi rajamerkki, joka erotti juutalaiset muusta maailmasta (2. Moos. 31:16-17; 5. Moos. 5:12-15; Jes. 56:6). Juutalainen historioitsija Josefus kiinnittää huomiota juuri sapatin rikkomiseen yhdessä ruokalakien rikkomisen kanssa, kun hän kritisoi juutalaisia liiton rikkomisesta (teoksessa Juutalaisten muinaishistoria, 51.346). Jeesus joutui useasti hankaluuksiin sapatin pitämisen kanssa (Mark. 2:23-3:5). Ei siis ihme, että galatalaisilla oli suuri paine alkaa noudattaa sapattia ja muita juutalaisia juhlapyhiä. 

”Kuukaudet” viittaa uudenkuun juhliin, joista oli annettu määräyksiä Mooseksen laissa (4. Moos. 10:10; 28:11; 2. Kun. 4:23; Ps. 81:4; Hes. 46:3 jne.). Kuu oli yksi ajan ”alkeisvoimista”, joka määritti mystisellä tavalla pakanoiden elämää. 

”Juhla-ajoilla” Paavali tarkoittaa tiettyjä jokavuotisia juhlia. 2. Moos. 23:14-19 mukaan kansan tuli mennä kolmesti vuodessa Jerusalemiin viettämään erityisiä juhlia. 3. Moos. 23 antaa juhlista tarkempia kuvauksia. 

”Vuodet” on hieman hankalampi ilmaisu. Mooseksen laki oli asettanut sapattivuoden, jota tuli juhlia kerran seitsemässä vuodessa (3. Moos. 25:1-7), mutta sitä ei oikeastaan ollut järkeä noudattaa Israelin maan ulkopuolella. (Dunn 1993, 227-28.) 

Mikä on kristittyjen suhde näihin juhliin? On selvää, että alkuseurakunta vietti tiettyjä juhlia. Viikon ensimmäinen päivä eli sunnuntai oli Paavalille erityinen päivä (1. Kor. 16:2). Kristityt myös kokoontuivat sunnuntaisin, ”Herran päivänä” (Ilm. 1:10), koska juuri sunnuntaina Jeesuksen hauta löytyi tyhjänä. (Väite, jonka mukaan lauantai vaihtui sunnuntaiksi vasta keisari Konstantinuksen aikana, on tuulesta temmattu.) Myös pääsiäisestä tuli tärkeä juhla. Paavali ja monet muut jatkoivat puhumista näistä juhla-ajoista:

Me muut purjehdimme happamattoman leivän juhlan jälkeen Filippistä, ja viisi päivää matkattuamme saavuimme Troakseen heidän luokseen. Viivyimme sitten siellä viikon ajan. (Ap.t. 20:6) 

Paavali oli näet päättänyt purjehtia Efesoksen ohi, ettei häneltä kuluisi liiaksi aikaa Aasiassa. Hän piti kiirettä ehtiäkseen, mikäli mahdollista, helluntaiksi Jerusalemiin. (Ap.t. 20:16)

Jään tänne Efesokseen helluntaihin saakka (1. Kor. 16:6)

Näin ollen Uusi testamentti ei ohjaa meitä ajattelemaan, että kaikenlaisten juhlien vietto on jollain tavalla väärin ja kiellettyä. Paavali tekee tämän selväksi Roomalaiskirjeessä:

Joku pitää yhtä päivää toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma. Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi, ja joka syö, syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa. Joka taas ei syö, on Herran kunniaksi syömättä, ja hänkin kiittää Jumalaa. (14:5-6)

Tiettyjen päivien tai juhlien suosiminen on yksilön itse päätettävissä, eikä se koskaan voi olla peruste toisten tuomitsemiselle. Se mikä galatalaisille on tullut ongelmaksi, on se, että tiettyjen juhlapäivien pitämistä alettiin vaatia. Koska juhlapäivät olivat vain varjo, jotka viittasivat kohti täyttymystä, paluu orjamaiseen juhlien pitämiseen oli Jumalan vapauttavan teon kyseenalaistamista. Esimerkiksi joka viidentenäkymmenentenä vuotena pidettävä suuri riemuvuosi (3. Moos. 25), jolloin velat annettaisiin anteeksi ja orjat vapautettaisiin, oli menettänyt merkityksensä, koska Jeesuksen toiminta oli ollut riemuvuoden lopullinen täyttymys! (Luuk. 4:19). 

Näissä jakeissa on suuri viisaus meille kaikille. Jumala on vapauttanut meidät, mutta epäjumalat kuiskaavat jatkuvasti korviimme. Paikka paikoin tuntuisi helpommalta palata takaisin vanhoihin muotteihin, joissa ratkaisee etnisyys tai maantieteellinen lojaalius tai rahan, seksin ja vallan mahti. On vaikeampaa seurata Jumalaa ja oppia elämään todellisessa vapaudessa, todellisessa ihmisyydessä ja todellisessa yhteydessä muiden uskovien kanssa. (Vapaudesta lisää luvussa 5.) 

Paavalin vetoomus lapsilleen — Jakeet 4:12-20

Tiukan ja pitkän teologisen vyörytyksen jälkeen Paavali lieventää hetkeksi otettaan ja alkaa kertoa tunteistaan. Jokainen jae huokuu läheistä perhesidettä ja muistoja siitä mitä Jumala on tehnyt. Kaikki palautuu hetkeen, kun Paavali ensimmäisen kerran saapui Galatiaan. Vaikka Paavali oli juutalainen, hän oli tullut ikään kuin pakanaksi, joka ei noudata lakia. Hän teki sen galatalaisten vuoksi. Lisäksi Paavali oli ollut heikossa hapessa. Meillä ei ole täyttä varmuutta siitä, mitä tuolloin oli meneillään. Joidenkin mukaan Paavali oli vakavasti sairas, toisten mukaan hän oli kärsinyt vakavia vammoja vainoissa. Varmaa tietoa ei ole saatavilla, mutta varmaa on, että Galatiaan saapuessaan Paavali oli ollut fyysisesti huonossa kunnossa (jae 14). Se ei kuitenkaan estänyt galatalaisia ottamasta häntä vastaan ”kuin Herran enkeliä”. Jumalan voima toimi niin voimakkaasti hänen kauttaan, että kaikille tuli selväksi, että Jumala oli toiminnassa. 

Aiemmin galatalaiset olivat valmiita jopa ”repimään silmät päästään Paavalin vuoksi”. Tämä oli tuona aikana tyypillinen tapa sanoa ”teen vuoksesi mitä vain”. Siksi jaetta ei voida automaattisesti käyttää osoittamaan, että Paavalin ongelma oli hänen silmissään. Jae 16 voidaan lukea siten, että vastustajien syytöksissä Paavali alkoi näyttää galatalaisten viholliselta, ei ystävältä. Todellisuudessa Paavali on kuitenkin vain ystävä, joka kertoo totuuden. Galatalaiset olivat menettäneet aikaisemman ilonsa, joka oli seurausta siitä, että Jumala oli ottanut heidän mukaan kansaansa (jae 15).

Jakeissa 17-18 Paavali viittaa jälleen vastustajiinsa, jotka ovat tuoneet seurakuntiin ongelmia. Kuten luvusta 2 muistamme, he halusivat jakaa Jumalan Israelin A- ja B-luokan uskoviin. Paavali kuitenkin tietää, että Jumalan perheessä ei ole eriarvoisuutta. On hyvä, että ihmisellä on intoa, mutta se tulisi kohdistua oikeaan asiaan. Paavali on miltei epätoivon vallassa. Hän haluaisi muuttaa jopa äänensä, jotta hän voisi tuoda esiin tuskansa. Hän kertoo olevansa kuin äiti, joka on synnytyskivuissa. Messias ei ole vielä ”saanut muotoaan heissä”. (Pelastus on prosessi, joka tulee täydelliseksi ruumiin ylösnousemuksessa.) On selvää, että kun tunteet ovat pinnasssa, kirjeet ovat huono keino tuoda niitä esille. 

Kaiken kaikkiaan tämä jaejakso toimii loistavana esimerkkinä järjen ja sydämen yhteistyöstä. Paavali perustelee kantaansa vahvalla teologialla, mutta samaan aikaan hänellä on ystävän ja pastorin sydän, joka vetoaa tunteisiin ja yhteisiin kokemuksiin. Nyt Paavali kääntyy jälleen tekemään teologiaa.

Aabrahamin kaksi poikaa — Jakeet 4:21-31

Näyttää siltä, että Paavalin erimielisyys vastustajiensa kanssa on alkanut näyttää niin haastavalta ja vaikeasti seurattavalta, että Paavali haluaa esittää asian vielä ymmärrettävämmällä tavalla. Vastustajien mukaan juutalainen laki on heidän puolellaan. Heidän mukaansa Paavali ei ole kertonut kaikkea. He väittävät, että tullakseen täysivaltaisiksi Aabrahamin jälkeläisiksi, galatalaisten täytyisi noudattaa Mooseksen lakia, jonka ytimessä oli ympärileikkaus. Paavali palaa jälleen Aabrahamin elämän keskeisiin tilanteisiin. 

Kertomus on peräisin 1. Mooseksen kirjan luvuista 16 ja 21. Koska Aabrahamin vaimo Saara oli hedelmätön, hän päätti hankkia luvatun lapsen antamalla orjattarensa Hagarin Aabrahamille, jotta he saisivat lapsen. Tämäntapainen suunnitelma oli tuossa ajassa ja kulttuurissa tavallista (ks. 1. Moos. 30:3, 9). Tämä tapahtui kuitenkin ”lihan mukaan” kuten Paavali jakeessa 23 toteaa.  Saara ei jaksanut luottaa Jumalan lupaukseen, eikä Aabraham toiminut sen paremmin. Myöhemmin Saara kuitenkin ihmeellisellä tavalla synnytti Aabrahamille lapsen, Iisakin (21:2). Tämä tapahtui lupauksen voimasta, joka oli annettu (17:19; 18:10, 14).

Paavalin ajatuskulku voidaan tiivistää seuraavasti (Dunn 1993, 244): 

Aabrahamilla oli kaksi poikaa

Ismael  Iisak

Syntyi orjasta  Syntyi vapaasta

Syntyi lihan mukaan  Syntyi lupauksen mukaan

Kaksi naista, Hagar ja Saara, edustavat symbolisesti kahta eri liittoa

Hagar/Siinain vuori = orjuus  Saara = Vapaus

Nykyinen Jerusalem  Taivaallinen Jerusalem

Synnyttää lapsia orjuuteen  Synnyttää lapsia vapauteen

Lihan mukaan  Hengen mukaan

Jaejakso on hankala ja siinä on useita kohtia, joita olisi syytä tarkastella lähemmin. Tyydyn nyt ainoastaan kiinnittämään huomiota kahteen suureen kokonaisuuteen, jotka osaltaan ovat Paavalin ennakko-oletuksia, eivätkä ne välttämättä näy selkeästi näissä jakeissa. Ensinnäkin on syytä tarkastella lähemmin jakeen 27 lainausta ja toiseksi pohtia maallisen ja taivaallisen Jerusalemin teologiaa. 

(1) Jakeessa 27 Paavali lainaa kreikankielistä Raamattua (LXX). Lainaus on Jesajan kirjan luvun 54 ensimmäinen jae: ”Iloitse, sinä hedelmätön, joka et synnytä! Riemuitse ja huuda, sinä joka et tunne synnytystuskia! Sillä hylätyllä on paljon lapsia, enemmän kuin sillä, jolla on mies.” 

Mistä tässä jakeessa ja koko luvussa on kysymys? Siitä, että Juuda oli rikkonut liiton Jumalan kanssa ja joutunut pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Jumala oli vähäksi aikaa hylännyt vaimonsa, mutta muutos oli tulossa: Jumala oli ottamassa hänet uudelleen vaimokseen (jakeet 4-8). Ero oli aiheuttanut tilan, jossa Juuda oli jäänyt ikään kuin leskeksi (jae 4), ja tämä taas johti hedelmättömyyteen (ks. 49:14-23). Ilman aviomiestä ei tule lapsia. (Tuossa kulttuurissa leskeksi jääminen oli erittäin vakava ja haitallinen asia, varsinkin jos naisella ei ollut poikalapsia.) Samalla tavalla kuin Jumala oli luvannut, että vedet eivät enää koskaan hukuttaisi maailmaa, kuten Nooan päivinä, Jumala lupaa, ettei Hän enää koskaan hylkäisi vaimoaan (jakeet 9-10). Tilanne siis tulisi muuttumaan. Vaimo ei enää tulisi muistamaan nuoruutensa häpeää (epäjumalanpalvelusta), eikä leskeksi jäämistään (pakkosiirtolaisuutta) (jae 4). Aviomies tulisi takaisin, liitto uudistuisi ja perhe kasvaisi valtavan suureksi. Siksi uusi perhe tulisi tarvitsemaan suuremman teltan jossa asua (jakeet 2-3). Lopulta vaimo palaisi sinne minne hän kuuluu, Israeliin. Jerusalem rakennettaisiin uudelleen ja se tulisi olemaan äärimmäisen loistokas (jakeet 11-12). Uskottomuus tulisi olemaan poissa ainiaan.  

Jaejaksossa on siis ennustus, että Jumala tulisi päättämään kansan pakkosiirtolaisuuden ja se tulisi palaamaan maahansa ja rakentamaan temppelin uudelleen. (Goldingay 2015, 208-09; Smith 2007, 150-51.) Itse asiassa tekstin pohjavire on vielä tätäkin syvemmällä, koska kyse on yksinkertaisesti Edenin puutarhan ennallistamisesta. Jumalan alkuperäinen tarkoitus viedä kunniansa ja läsnäolonsa kaikkeen maailmaan Adamin ja Eevan kautta toteutuu lopultakin ja tämä on varmasti Paavalin mielessä. Suosittelen lukijaa tutustumaan tässä teemassa G. K. Bealen ja Mitchell Kimin kirjaan ”God Dwells Among Us: Expanding Eden to the Ends of the Earth” (2014), erityisesti lukuun 5.

Nyt kun olemme päässeet kiinni siihen, mistä Jesajan kirjan jakeissa on kysymys, Paavalin lainaus ei vaikuta lainkaan niin kummalliselta. Juudan hedelmättömyyttä seuraava lapsien paljous on helppo yhdistää hedelmättömään Saaraan ja tulevien lapsien paljouteen, jotka oli luvattu. Kaiken kaikkiaan Paavali näyttää olettavan, että Jesajan ennustus on toteutunut. Huomaa miten Aabrahamille luvattu siunaus ja jälkeläisten paljous yhdistyy jälleen vahvasti Israelin kansan pakkosiirtolaisuuden päättymiseen ja kansan uudistamiseen. Se tosiasia, että pakanoita virtasi Jumalan Israeliin oli merkki siitä, että profeettojen ennustukset olivat toteutuneet. 

(2) Paavali asettaa vastakkain maallisen ja taivaallisen Jerusalemin. Maallinen Jerusalem on paikka, jossa Mooseksen laki sitoo juutalaiset rodulliseen ja kansalliseen identiteettiin. Ristin teologia vie kuitenkin pohjan juutalaiselta kerskaukselta. Fyysinen Aabrahamin jälkeläisyys ei takaa osallisuutta Jumalan Israeliin (2:19-21; 3:10-14; Room. 9:7-8), aivan kuten Ismael ei ollut luvattu lapsi. Sen sijaan tärkeää on taivaallinen Jerusalem, joka on meidän äitimme. Israelin maa ja maallinen Jerusalem ovat menettäneet merkityksensä. Tästä yhtenä todisteena on se, että seurakunnan vainoajat tulevat juuri sieltä. Siksi nykyinen Jerusalem edustaa Ismaelia, joka vainosi Iisakia. (Muista, että Paavali tiesi Jeesuksen ennustukset tulevasta temppelin tuhosta.) 

Uudessa testamentissa on tämän lisäksi muutama jae, jossa viitataan taivaalliseen kotiin eli taivaalliseen Jerusalemiin (Hepr. 12:22; Ilm. 21:2; ks. myös Fil. 3:20). Kaikki viittaa vahvasti siihen, että maallinen Jerusalem menetti alkuseurakunnissa melko nopeasti merkityksensä ja he kiinnittivät katseensa taivaalliseen kaupunkiin, joka tulisi kerran laskeutumaan maan päälle, lopullisesti. 

• Maallinen Jerusalem oli ainoastaan taivaallisen Jerusalemin esikuva. 
• Israelin maa oli ainoastaan esikuva siitä, että koko maailmasta annetaisiin uskovien perinnöksi (Room. 4:13). 
• Toora, Mooseksen laki oli ainoastaan esikuva Hengen antamisesta (2. Kor. 3). (Wright 2016g.)

Roomalaiskirjeen luvun 8 mukaan Jumala tulee kerran uudistamaan koko luomakunnan ja Ilmestyskirjan lukujen 21-22 mukaan taivas ja maa tulevat yhdistymään lopullisesti. Me odotamme uutta taivasta ja uutta maata, jossa saamme elää Herran kanssa ylösnousemusruumiissa. Jesaja näki ennalta valtavan väenpaljouden, joka ei mahdu Israelin maahan, vaan jonka täytyy levittäytyä kaikkialle (luku 49). Aabrahamin perintö on odottamassa. Meidän on syytä kiinnittää katseemme lupauksen todelliseen täyttymykseen, ei varjoihin, jotka ainoastaan ennakoivat sitä.

Ekskursio – Abba, Isä

Raamatussa Jumalaan viitataan yleensä termeillä ”Jahve” (Herra) tai ”Elohim” (Jumala) ja kuka tahansa huomaa, että nämä kaksi sanaa esiintyvät Vanhassa testamentissa jatkuvasti rinnakkain Israelin Jumalasta puhuttaessa. Mutta kun me luemme evankeliumeita me huomaamme, että Jeesus suosi Jumalasta puhuttaessa näiden sanojen sijaan sanaa ”Isä”. Koska Jeesus puhui arameaa, hän käytti sanaa ”Abba”, Isä.

Sanan ”Isä” soveltaminen Jumalaan ei ollut juutalaisessa kulttuurissa täysin tuntematonta: Vanhassa testamentissa sitä käytetään 15x Jumalasta puhuttaessa. Esimerkkinä voisi toimia jae 5. Moos. 32:6: ”Niinkö sinä maksat Herralle, sinä houkka ja tyhmä kansa? Eikö hän ole sinun isäsi, joka sinut loi? Hän sinut teki ja valmisti.” Myöhemmässä juutalaisessa apogryfisessä ja pseudepigrafisessa kirjallisuudessa sana esiintyy yhteensä 8x ja sana löytyy muutaman kerran Qumranin kirjallisuudesta (Kuolleen meren kirjakääröistä). Mutta lukijan tulee huomata, että evankeliumeissa sanaa ”Isä” käytetään Jumalasta yli 160 kertaa! Näin ollen siinä kun muussa juutalaisessa kirjallisuudessa sana esiintyy hyvin harvoin Jumalaan liittyen, Jeesus käytti sitä jatkuvasti Jumalasta puhuttaessa. Mutta ero on tätäkin radikaalimpi, koska Vanhassa testamentissa sanaa ”Isä” ei käytetä koskaan jos puhuja lähestyy Jumalaa. Näin ollen se, että Jeesus lähestyi Jumalaa tällä termillä, oli hyvin poikkeuksellista. On selvää, että alkuseurakunta tiesi tasan tarkkaan, että Jeesus käytti tätä termiä. Getsemanessa hän rukoili: ”Abba, Isä, kaikki on mahdollista sinulle; ota pois minulta tämä malja. Mutta ei, mitä minä tahdon, vaan mitä sinä!” (Mark. 14:36). Se tosiasia, että Paavali käyttää tätä termiä Galatalaiskirjeen jakeessa 4:6 ja Roomalaiskirjeessä (8:15-16) osoittaa, että arameankielen sanalla ”Abba” oli seurakunnalle iso merkitys. Lukijan tulee myös muistaa, että Paavali kirjoitti nämä kirjeet seurakunnille, jotka puhuivat kreikkaa, ei arameaa! (Paavali ei ollut vielä vieraillut Roomassa, joten seurakunta siellä oli hänelle tuntematon. Silti hän oletti, että kristilliset traditiot olivat seurakunnalle tuttuja.) Historiallinen pointti on siinä, että varhainen seurakunta oli hyvin tietoinen Jeesuksen elämästä ja hänen sanavarastostaan ja Paavalin kirjeet osoittavat tämän. Kristityille Jumala on ennenkaikkea (läheinen) Isä ja näin erityisesti siksi, että Jeesus on Jumalan Poika. Jeesus ei kuitenkaan opettanut universaalia näkemystä Jumalasta ”kaikkien Isänä”, vaan tämä soveltuu vain hänen seuraajiinsa. Telogisessa mielessä Jumala on meidän Isämme vain jos Jeesus on meidän Herramme. (Ks. termistä Stein 1996, 131-34; Fee 2007, 154-56.)

LUKU 5

Vapaus Kristuksessa — Jakeet 5:1-6

Monissa kaupungeissa järvellä on kova liikenne talvisin. Pakkanen on jäädyttänyt järven ja sen yli voi ajaa autolla. Mutta kuten tiedämme, kevään tulo tarkoittaa vaarallisia aikoja, kun jää sulaa pois. Kesällä järveä ei voi tietenkään enää ylittää autolla, ellei se sitten ole laivan kyydissä.

Paavalin perusajatus läpi kirjeen on sanoa, että Jumalan kansalle on koittanut Kevät. Yli tuhannen vuoden ajan kansan suhde Jumalaan oli toiminut lain kautta ja sen välityksellä, mutta nyt messias oli tuonut kevään mukanaan. Kun Paavali ymmärsi, että kevät tuli tällä kertaa lopullisesti, se tarkoitti yhtä asiaa: laki talvisena jäänä toimi ainoastaan väliaikaisena ratkaisuna. 

Paavalin vastustajien mukaan auto on kuitenkin edelleen paras ja ainoa tapa ylittää järvi, kun he vaativat kaikkia miespuolisia pakanauskovia ympärileikkauttamaan itsensä (jae 2). Paavalin mukaan näin ei voi kuitenkaan enää olla, koska messias on saapunut ja uusi aikakausi on murtautunut maailmaan lopullisesti. Jään aika on ohi. Koska ympärileikkauksesta oli tullut juutalaisille rajamerkki, joka erotti heidät pakanoista, se ei enää voinut toimia määräävänä tekijänä liitossa, jossa juutalaisten ja pakanoiden täytyi olla täydellisesti yhtä ja samaa perhettä (Dunn 1993, 265). (Muista Paavalin teologinen painotus: Jumalalla täytyy olla yksi yhtenäinen perhe.)

(Juutalaisuuteen kääntyminen oli prosessi, joka huipentui ympärileikkaukseen. Monet pakanat eivät kuitenkaan halunneet viedä kiinnostustaan juutalaisuuteen loppuun saakka, vaan he pysyivät ”jumalaapelkääväisinä”. Sana tarkoitti tuohon aikaan henkilöä, joka oli pakana – eli ei kuulunut juutalaiseen kansaan – mutta joka kunnioitti juutalaisia, uskoi juutalaisten Jumalaan ja noudatti juutalaista lakia, ainakin joiltain osin. He olivat siis hiukan erilainen ryhmä kuin proselyytit, jotka olivat juutalaisuuteen kääntyneitä pakanoita. He olivat ottaneet viimeisen ja ratkaisevan askeleen juutalaiseksi. Kääntyminen juutalaiseksi vaati nimittäin kolmea asiaa: ympärileikkauksen (vain miehille), upotuskasteen ja temppeliuhraamisen. Koska ympärileikkaus oli kivulias prosessi, suurinosa proselyyteista eli käännynnäisistä oli naisia ja monet miehet jäivät ”vain” jumalaapelkääviksi. Jumalaapelkäävien miesten poikalapset kylläkin usein ympärileikattiin ja näin heistä tuli juutalaisia. Vaikka galatalaiset ovat alkaneet ehkä noudattaa tietyjä juutalaisia juhlapyhiä, he eivät olleet vielä ottaneet lopullista askelta juutalaisuuteen. (Ruohomäki 2004, 20; Ferguson 2003, 546-551.))

Paavali entisenä fariseuksena tietää tarkalleen mistä on kysymys. Jos pakanat antavat ympärileikkauttaa itsensä, he ovat silloin velvollisia pitämään kaikki viiden Mooseksen kirjan käskyt. Ja jos haluat alkaa vetämään tätä ketjua perässäsi, sitä todella tulee! Jos galatalaiset käynnistävät auton, he joutuvat silloin ajaa järven yli perille saakka. Seurakuntalaisten on siis tehtävä valinta: usko tai ympärileikkaus. Usko tuo vapauden (2:4), ympärileikkaus orjuuden. Molemmat sulkevat toinen toisensa pois.

Muutama sana täytyy sanoa jakeesta 3. Jae on helppo lukea väärin jos ennakko-oletuksemme on se, että juutalaiset yrittivät ansaita pelastuksen lakia noudattamalla. On väärin ajatella, että Paavali tarkoittaisi tässä sitä, että jos galatalaiset ottavat ympärileikkauksen, se on hyväksyntä täyttää kaikki Mooseksen kirjan käskyt niin täydellisesti, että Jumala hyväksyy heidät. Tällainen ajatusmalli on legalismia, eikä Paavalin aikainen juutalaisuus ajatellut näin, kuten olemme jo todenneet. Kysymys ei siis ole pelastuksen ansaitsemisesta lakia noudattamalla. Paavalin ajatus on pikemminkin siinä, että lain noudattaminen oli se rajamerkki, joka erotti liiton sisällä elävät juutalaiset muusta maailmasta. Kysymys on täysivaltaisesta alistumisesta juutalaiseen elämäntapaan. Yksikään juutalainen ei ajatellut elävänsä synnittömänä: kysymys oli täysivaltaisesta liiton jäsenyydestä, johon kuuluivat myös syntejä sovittavat eläinuhrit. Näin ollen Paavali ei esimerkiksi jakeessa Fil. 3:6 (”olen lain vanhurskauteen nähden nuhteeton”) tarkoita, että hän olisi ollut synnitön. Pikemminkin hän painottaa täysivaltaista alistumistaan juutalaiseen elämäntapaan, johon kuului lain noudattamisen lisäksi syntejä sovittavien uhrien toimittaminen. Jos galatalaiset ottavat ympärileikkauksen, he ikään kuin sanovat ”Jumala hyväksyy minut, koska olen juutalainen”. Se tarkoittaa automaattisesti asennetta, että pakanat eivät pelastukaan uskon kautta, vaan lain tekoja noudattamalla. Tällaisessa toiminnassa Jeesuksen rooli rajoitetaan ainoastaan Israelin kansan messiaaksi, ei koko maailmaa hallitsevaksi Herraksi. (Dunn 1993, 266-68.)  

Jakeessa 5 Paavali sanoo, että me odotamme Hengessä uskon kautta tulevaa vanhurskautta. Tällä Paavali tarkoittaa (tyypilliseen juutalaiseen tapaan) sitä, että vielä tulee aika, kun Jumala kuuluttaa koko maailmalle, ketkä kuuluvat Hänen perheeseensä, ketkä ovat oikeassa suhteessa Häneen ja ketkä kuuluvat liittoon Hänen kanssaan. Tärkeää on huomata, että ainoa erottava tekijä liiton sisä- ja ulkopuolella olevien välillä on (Pyhä) Henki, ei Mooseksen laki. Ympärileikkaus ei täten enää ole liiton sisälläpysymisen tae.

Varoitus kompromisseista — Jakeet 5:7-12

Jos galatalaiset ovat olleet kirjettä kuunnellessaan tähän saakka unessa, herätys tulee näissä jakeissa. Paavali hyödyntää usein urheilutermejä (Gal. 2:2; 1. Kor. 9:24) ja nyt jakeessa 7 hän vertaa uskonelämää juoksukilpailuun. Galatalaiset lähtivät telineistä hyvin ja juoksu sujui ilman ongelmia. Jonkin ajan kuluttua heidän huomionsa kuitenkin herpaantui, kun joku kiinnitti sen vääriin asioihin. (Jakeet 7 ja 10 antavat olettaa, että Paavalin vastustajien joukossa on yksi erityinen johtaja, joka on vastuussa koko asiasta.) Mooseksen lain alaisuuteen kääntyminen on vaarassa pilata koko juoksun.

Esimerkki hapatteesta nousee juutalaisesta traditiosta (ks. 1. Kor. 5). Happamattoman leivän juhlaa (pääsiäinen), joka alkoi Egyptissä, vietettiin seitsemän päivää ja sen aikana sai syödä ainoastaan happamatonta (uutta) leipää (2. Moos. 12:14-20; 23:15). (Edelleenkin juutalaisten keittiön täytyy olla pääsiäisenä puhdas kaikesta hapatteesta.) Hapatteesta tuli lopulta symboli kaikesta Jumalan tahdon vastaisesta toiminnasta. Jos galatalaiset antavat periksi tässä yhdessä asiassa, eli ympärileikkauksessa, se pilaa heidän koko uskonelämänsä. Askel ympärileikkauksen kautta juutalaisuuteen turmelee täydellisesti evankeliumin ytimen, jonka mukaan usko/Henki ovat avaintekijöitä Jumalan perheen identiteetin määrittelemisessä. Jos edes yksi galatalainen tekee tämän siirron (vähäinen hapate), se luo erottavan särön Jumalan perheen sisälle juutalaisten ja pakanoiden välille. Se olisi nimittäin selvä viesti muille pakanoille siitä, että he eivät voi pysyä liitossa sisällä, eli pelastua, ilman lain tekoja. 

Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että jakeen 11 lauseesta voi päätellä sen, että Paavali vastaa vastustajien syytöksiin. Mutta mikä syytös Paavalia vastaan on kyseessä? Dunn (1993, 278-80) päätyy useiden teorioiden jälkeen näkemykseen, jonka mukaan Paavalia syytettiin epäjohdonmukaisuudesta. Paavalin vastustajat väittävät, että Paavali julistaa muualla ympärileikkauspakkoa, mutta Galatiassa hän on syystä tai toisesta tehnyt poikkeuksen. Paavalin toteamus elämänasenteestaan ”olen pakanoille ikään kuin pakana ja juutalaisille ikään kuin juutalainen” (1. Kor. 9:20-21) aiheutti paljon väärinkäsityksiä. Paavali eli juutalaisten kanssa juutalaisten tavoin ja pakanoiden kanssa pakanoiden tavoin. Lisäksi Paavali jopa ympärileikkasi Timoteuksen (Ap.t. 16:1-3). 

Paavali kuitenkin kysyy yksinkertaisen kysymyksen: jos hän todella julistaa evankeliumia, jonka mukaan pakanat täytyy ympärileikata päästäkseen Jumalan Israeliin, niin miksi juutalaiset sitten jatkuvasti vainoavat häntä? Kaikkialla Paavali joutui juutalaisten kynsiin (1. Tess. 2:15). Ristiinnaulitusta messiaasta ja rististä tuli juutalaisille pahennus, koska se vei heiltä pois erityisaseman, joka perustui ympärileikkaukseen ja syntyperään. Näin ollen vainot Paavalin elämässä osoittavat vastustajien väitteet vääräksi. Paavali vainottiin, koska hän julisti ristin kaatavan kaikki raja-aidat juutalaisten ja pakanoiden väliltä (Ef. 2). 

Jae 12 on erityislaatuinen Paavalin kirjeissä. Hän toivoo, että vastustajat kastroisivat itsensä! Symbolisessa mielessä tämä takaisi sen, että he (ja heidän älyttömät ajatuksensa) eivät enää lisääntyisi. Ajatuksen taustalla on varmasti myös jae 5. Moos. 23:1(tai2): 

”Ketään, jonka kivekset on murskattu tai jonka elin on leikattu (ἀποκεκομμένος), ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi.” 

Paavali käyttää jakeessa samaa kreikankielen sanaa ”ἀποκόπτω [apokoptoo]”. Hän toivoo, että vastustajien käsi lipsahtaisi ympärileikkausta tehdessä niin pahasti, että henkilö joutuisi kokonaan pois Jumalan liitosta!

Laki ja Henki — Jakeet 5:13-21

Vapaus on hankala asia. Kun vanki pääsee vapauteen pitkän tuomion jälkeen, hän joutuu tekemään vaikean päätöksen: miten käytän vapauteni? Galatalaiset ovat tilanteessa, jossa he eivät voi palata vanhaan elämäntyyliin pakanuudessa, mutta he eivät myöskään voi alkaa elää Mooseksen lain sääntöjen alaisuudessa. Mitä siis tehdä? Tämä on kysymys, johon Paavali on velvollinen antamaan vastauksen. Vastaus kattaa jakeet 5:13-6:20. Ydin Paavalin vastauksessa on Jumalan Pyhän Hengen voimaannuttava toiminta. Tämä on looginen jatko luvun 3 huomiolle, jossa Paavali osoitti, että uuden liiton merkiksi Jumala vuodatti Pyhän Henkensä omiensa ylle.

Paavali tietää, että vapautta voi käyttää sekä oikein että väärin. Se, että seurakuntalaiset ”purevat ja syövät toisiaan” on merkki siitä, että he ovat edelleen kahleissa ja toteuttavat lihan himoja. Lihan, eli synnillisen luonnon valta, on ottanut hallinnan. Jos asiat jatkuisivat tällä tavalla, pian Galatiassa ei enää olisi seurakuntia. 

Jakeessa 14 Paavali lainaa yhtä tunnetuinta alkuseurakunnassa kiertänyttä käskyä: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (3. Moos. 19:18). Jos galatalaiset todella haluavat noudattaa lakia, tässä on kaikki mitä täytyy tehdä! Näinhän Jeesus itse tiivisti Vanhan testamentin käskyt (Mark. 12:31). (Dunnin (1993, 291) mukaan juutalaiset eivät ennen Paavali juuri koskaan lainanneet 3. Moos. 19:18 käskyä. Uudessa testamentissa jaetta taas lainataan hyvin usein (Mark. 12:31; Matt. 5:43; 19:19; Room. 13:9; Jaak. 2:8). Paras selitys tälle on se, että tapa on lähtöisin itse Jeesukselta, joka muistettiin hyvin alkuseurakunnissa.) Uskovan tulee antaa Pyhän Hengen kuljettaa häntä eteenpäin. Olemme siis vapaita, mutta todellinen vapaus on elämää rakkauden seinien sisäpuolella. 

Mainittakoon, että Paavalin ajatus vaeltamisesta Hengen tietä (jae 16) on vahvasti sidoksissa Vanhan testamentin kielenkäyttöön, jossa kansaa velvoitetaan elämään oikealla tavalla (2. Moos. 18:20; 5. Moos. 13:4-5; Ps. 86:11; Jes. 33:15-16). Jeesuksen seuraajien elämää alettiinkin aluksi kutsua yksinkertaisesti ”Tieksi” (Ap.t. 9:2; 19:9, 23; 22:4; 24:14, 22). Paavali puhuu juutalaisille tutusta asiasta, mutta hän vain määrittelee uudelleen tavan, jolla tietä täytyy kulkea. (Dunn 1993, 295.)

Elämämme on jatkuva taistelukenttä. Liha ja Henki pelaavat vastakkaisilla puolilla. Kylvä lihaan ja niität turmeluksen, kylvä Henkeen, niin niität ikuisen elämän. 

Hengen hedelmä — Jakeet 5:22-26

Vastustajat olivat saaneet aikaan sen, että seurakunnissa oli meneillään kova riitely. Juuri tätä on luvassa jos me asetamme Jumalan kansaan A- ja B-luokan uskovia. Paavalin neuvo on heittää vastustajien teologia roskakoppaan ja alkaa kulkea Pyhän Hengen ohjauksessa. Kun raja-aidat kaatuvat, silloin kenenkään ei tarvitse kadehtia toisen asemaa (jae 26). 

Näissä jakeissa huomaamme, että ”tule sellaisena kuin olet” ei tarkoita ”jatka elämääsi niin kuin haluat”. Kyllä vain, Jumalan tarkoitus on muuttaa meidät! Kun me tulemme uskoon, Pyhä Henki alkaa toimia kohdallamme ja me alamme kantaa hedelmää. Lopullinen päämäärämme on muuttua Jeesuksen kaltaiseksi. 

Näissä jakeissa Paavali kirjoittaa kuuluisan listansa Hengen hedelmästä (yksikössä). Lienee syytä painottaa erästä tärkeää asiaa. Kun Raamatussa puhutaan hyvästä ja huonosta käytöksestä, ja kun näissä jakeissa Paavali puhuu jakeissa 19-22 lihan ja Hengen teoista, kyse ei ole siitä, että Jumala on tiukkapipona halunnut asettaa rajoituksia ihmisten elämään. Ei. Näiden huomioiden ytimessä on ajatus siitä, mitä on elää todellisena ihmisenä. Millaista on todella elää ihmisenä, joka on luotu Jumalan kuvaksi, ja jonka päämäärä on elää ylösnousemusruumiissa uudistetussa luomakunnassa. 

Tietynlainen käytös (jakeissa 19-21) tuhoaa ihmisyyttä. Epäjumalanpalvelus on täydellinen vastakohta ihmisen todelliselle tarkoitukselle palvoa yhtä ainoaa todellista Jumalaa. Kateus on merkki siitä, että en ole tyytyväinen elämääni ja niihin lahjoihin, joita Jumala on minulle antanut jne. Vihamielisyys on merkki anteeksiantamattomasta mielestä, joka ei ole todellisen ihmisyyden tunnusmerkki jne. Tällaista elämää kuvaa sana ”liha”, joka Paavalilla pitää aina sisällään ajatuksen kapinasta ja turmeltuneisuudesta. Lihallinen käytös on yhtä kuin liitto kuoleman kanssa. Tällaiset käytösmallit ovat teitä, jotka eivät koskaan voi viedä Jumalan valtakuntaan (jae 21). Sen sijaan ne vievät ihmisen lopulliseen eroon Jumalasta. 

Sen sijaan jakeissa 22-23 kuvataan elämää, joka tulee hallitsemaan Jumalan valtakunnassa. Rakkaus ei ole meidän velvollisuutemme, se on meidän kohtalomme! Jumalan valtakunnan kielenä tulee toimimaan rakkaus, ja sitä on syytä opetella puhumaan jo tässä ajassa. 

Kun ihminen kääntyy Jumalan puoleen ja saa Pyhän Hengen, Hengen yksi tehtävä on alkaa kasvattaa meissä hedelmää, joka heijastaa Jumalan valtakunnan elämää. Paavali haluaa painottaa galatalaisille tätä asiaa: ”Katsokaa! Jos henki saa teissä aikaan tällaista käytöstä, miksi te yritätte kääntyä Mooseksen lain sääntöjen alaisuuteen, koska Hengen apu auttaa teidät täyttämään lain todellisen tarkoituksen.” 

Tässä tulemme kuitenkin erääseen hankalaan huomioon. Paavali ei taatusti ajattele, että Hengen hedelmä tulee automaattisesti. Puhuuhan hän jakeessa 24 vanhan lihallisen luonnon ristiinnaulitsemisesta. Lihan teoille täytyy tehdä juuri sama asia kuin mitä tehtiin Jeesuksen ruumiille eli ne täytyy tappaa ristillä. Jos haluamme nähdä puussa hyviä hedelmiä, meidän täytyy opetella puutarhureiksi. Meidän täytyy oppia kitkemään rikkaruohot pois, ajamaan linnut ja muut tuholaiset muualle. Jos jätämme puun ilman huolenpitoa, lopulta se tuhoutuu. Juuri siksi Paavali päättää listan itsehillintään. Kaikki vanhasta maaperästä nousevat asiat täytyy tappaa ja haudata, ilman armoa (Kol. 3:5). Meidän täytyy antaa Hengelle lupa toimia elämässämme. Meidän tulee jatkuvasti pyrkiä muuttumaan mielen uudistuksen kautta (Room. 12:2) Kysymys on yhteistyöstä. Kun Hengen hedelmä tulee todella näkyviin, me osoitamme, mitä todellinen vapaus tarkoittaa. (Wright 2010, 188-98.)

LUKU 6

Kantakaa toistenne kuormia — Jakeet 6:1-5

Seurakunnassa ongelmaksi oli noussut se, että tietyt yksilöt olivat nostaneet itsensä eri tasolle. Tällainen johtaa aina riitoihin. Edelleen seurakunnissa on vaarana jakaa uskovat eri tasoihin (eri puolueenkannattajat, erilainen sosiaalinen asema, eri ihonväri, erilaiset perheolosuhteet jne.). Paavalin teologian ytimessä on kuitenkin ajatus ristin varjosta, joka lepää tasaisesti kaikkien yllä. Kuten suomalainen rock-yhtye Miriam laulaa eräässä biisissään, me olemme kaikki ”samalla viivalla ristiltä katsottuna”. Messiaassa, uudessa perheessä, kaikki ovat samalla viivalla (3:26-29). Galatalaiset haluavat kovasti yrittää täyttää lakia. Hyvä on, sanoo Paavali: täyttäkää Messiaan laki (6:2)! Tämä laki on rakkauden laki, jossa itsensä uhraaminen muiden hyväksi on ytimessä. Koska Messias kantoi kaikkien synnit ristille, me olemme velvollisia kantamaan toistemme kuormia.  

Jos läheiseni tekee tänään syntiä, minun täytyy puuttua asiaan, mutta asenteeni täytyy olla se, että minä itse voin olla samassa asemassa huomenna. Jos minä kuvittelen olevani muita ylempänä ikään kuin neutraalilla paikalla, josta voi pelkästään jakaa neuvoja, en petä ketään muuta kuin itseäni. On kuitenkin opittava erottamaan asiat, joista olen vastuussa pelkästään itse (jae 5).

Jakeet 6:6—10 Opetusta & taloudellista tukea

Paavali on taitava puhumaan rahasta ilman, että hän mainitsee sitä lainkaan sanana. Tämän jaejakson lisäksi hyvä esimerkki löytyy toisesta Korinttilaiskirjeestä (luvut 8-9). Paavali sanoo, että ne, jotka saavat vastaanottaa seurakunnassa opetusta, ovat velvollisia antamaan taloudellista tukea opettajilleen. Raamatullinen opetus on seurakuntaelämän ytimessä ja tämän viran hoitajia täytyy tukea riittävästi. Raha on itsessään neutraalia, mutta se voi tuhota ihmisen elämän. Rahan himo eksyttää ihmisen hyvin helposti. Rahanhimoa vastaan on onneksi olemassa yksinkertainen lääke: antaminen. Jumalan valtakunnan kasvuun sijoittaminen tuo varman ja kestävän kasvun. 

On selvää, että opettaminen oli Uuden testamentin seurakunnissa arvostettu asia (Ap.t. 13:1; Room. 12:7; 1. Kor. 12:28; Ef. 4:11; Jaak. 3:1). James Dunn (1993, 327-38) toteaa, että linkki Jeesustraditioihin on selkeä, varsinkin kun Paavali jakeessa 2 viittaa Jeesuksen tulkintaan lain täyttämisessä. Kokonaisuudessaan tämä on siis osoitus siitä, että Jeesustraditiot (lyhyet kertomukset siitä mitä Jeesus teki ja mitä hän sanoi) olivat yleisesti tunnettuja ja niitä opetettiin uusille seurakunnille perustamisvaiheessa. Jeesustraditiot olivat ikään kuin kivijalan laskemista seurakuntaan.  Paavali viittaa monesti kirjeissään seurakuntalaisia muistamaan näitä opetuksia (1. Kor. 11:2, 23; 15:1-3; Fil. 4:9; Kol. 2:6-7; 1. Tess. 4:1; 2. Tess. 2:15; 3:6). (Ks. tarkemmin Dunn 2003, luku 8.)

Tietyt henkilöt nostettiin ”opettajan” asemaan, johon siis kuului opettaa Jeesuksen elämästä, Vanhan testamentin tulkitsemisesta ja kokonaisvaltaisesta kristityn elämästä. Tämä on nähtävästi ollut ensimmäinen virka, jossa henkilöä tuettiin rahallisesti. Vaikka huomattava osa viran haltijoista oli varmasti miehiä, useat raamatunkohdat osoittavat selkeästi, että myös naiset toimivat tällaisessa roolissa. Luukas mainitsee erityisellä tavalla, vastoin kreikkalaista ja heprealaista tapaa, Priscan ennen aviomiestään, kun hän kertoo heidän opettaneen kuuluisaa raamatunopettajaa Apollosta (Ap.t. 18:18, 26). Roomalaiskirjeen loppuluvussa myös Paavali mainitsee Priscan ennen miestään terveisiä lähettäessään (16:2). Lisäksi Paavali suosittelee seurakunnalle Kenkrean seurakunnan diakonia Foibea, joka vei kirjeen Roomaan. Paavalin toteamus siitä, että diakonin tulee olla ”yhden miehen vaimo” (1. Tim. 3:12) ei kirjaimellisesti toteudu ainakaan Foiben kohdalla! (Kirkkoisät Origenes ja Johannes Krysostomos tulkitsivat jakeen siten, että Foibe oli todella diakoni-viran haltija.) On muistettava, että kirjeen viejä oli vastuussa kirjeen lukemisesta ja hän vastasi seurakuntalaisten tarkentaviin kysymyksiin sen sisällöstä. Efesoon Paavali nimenomaan antaa oheita yhtä lailla sekä mies- että naisdiakoneille (1. Tim. 3:8-13).   Paavali myös antaa erityismaininnan Andronikokselle ja (todennäköisesti hänen vaimolleen) Junialle (varmuudella nainen, kuten olen muualla osoittanut) siitä, että he ovat erityisessä asemassa apostolien keskuudessa (16:7). Kolossalaiskirjeessä Paavali mainitsee (naisen) Nymfan, jonka kodissa seurakunta kokoontui (4:15). Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa talon haltija johti talossaan tapahtuvaa toimintaa.

Kaikki todisteet viittaavat siihen, että Filippin seurakunnan johtajina toimivat naiset. (Olen argumentoinut aiheesta tarkemmin täällä.) Erityisesti purppuranmyyjä Lyydia toimi seurakunnan johtohenkilönä, koska seurakunta kokoontui hänen talossaan (Ap.t 16:11-15). Kun Paavali kirjoittaa seurakunnalle kirjeen, hän suuntaa sen seurakunnan ”kaitsijoille ja diakoneille” (1:1). Myöhemmin Paavali antaa erityisiä ohjeita näissä johtotehtävissä oleville naisille, Euodialle ja Syntykelle (Fil. 4:2-3). Ensinnäkin Paavalin ei olisi tarvinnut pyytää kolmatta osapuolta (todennäköisesti Luukasta) puuttumaan asiaan, elleivät he olisi olleet seurakunnan johtohenkilöitä. Toiseksi Paavali antaa heistä erityisen maininnan, koska he ovat taistelleet evankeliumin hyväksi Paavalin rinnalla. He olivat Paavalin työtovereita (συνεργός). Tämä maininta tekee selväksi, että nämä naiset olivat tasaveroisessa työssä Paavalin kanssa evankeliumin hyväksi. Siksi Gordon Fee toteaa kommentaarissaan, että väite, jonka mukaan Filippissä seurakuntaa eivät johtaneet naiset, on silmien ummistamista todisteilta (Fee 1999, 167-71). Kaikki tämä yhdessä viittaa siihen, että naiset olivat yhtä lailla mukana opetus- ja johtamistoiminnassa seurakunnissa. (Näin myös Payne 2009, 61-88; Belleville 2005, 56, 60-61.)

Jakeilla on myös laajempi ulottuvuus. Lihaan kylvämisestä – tässä tapauksessa erityisesti ympärileikkauksen ottamisesta ja Mooseksen lain sääntöjen noudattamisesta – seuraa turmelus. Valitse vastustajien tarjoama polku, niin tuhoudut, sanoo Paavali. Paavali, jos kuka, tiesi mistä tässä pelissä on kysymys! Juutalaisuuden ankarimman lahkon edustajana hän oli elänyt lakiin nähden nuhteetonta elämää (Fil. 3:6), mutta lukenut Kristuksen vuoksi kaiken sen roskaksi. Tässä kohden on hyvä lainata Paavalin tekstiä Filippiläiskirjeestä: 

Varokaa noita koiria, noita kelvottomia työntekijöitä, noita pilalle leikattuja! Todellisia ympärileikattuja olemme me, jotka palvelemme Jumalaa Hengen ohjaamina, ylpeilemme Kristuksesta Jeesuksesta emmekä luota mihinkään omaamme [lihaan]. Olisi minulla aihetta kyllä siihenkin, minä jos kukaan voisin luottaa siihen mitä minulla on ollut. Minut on kahdeksantena päivänä ympärileikattu, olen syntyperäinen israelilainen, Benjaminin heimoa, heprealainen heprealaisista vanhemmista. Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa, lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton. Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo. (3:2-9)

Varoitus on ankara varsinkin juutalaisille, jotka luottivat siihen, että he olivat Aabrahamin fyysisiä jälkeläisiä. Paavalin kritiikki on yhtä osuvaa kuin Johannes Kastajan ja Jeesuksen. Lihaan luottaminen tuo turmion, ellei Henki anna ihmisille todellista liiton jäsenyyttä. Jos galatalaiset kääntyvät juutalaisuuteen, he pystyttävät uudelleen velvoitteen, jonka Kristus on kumonnut. 

Kun paavali puhuu ikuisen elämän odottamisesta, hän ei puhu taivaasta, vaan uudistetusta luomakunnasta, hetkestä, jolloin taivas ja maa yhdistyvät lopullisesti (Room. 8; 1. Kor. 15; Ilm. 21-22). Lihan heikkouteen ja turmeltuneisuuteen lopullinen vastaus on ruumiin ylösnousemus.

Jakeesta 10, jossa Paavali kirjoittaa ”tehkää hyvää kaikille, varsinkin uskon huonekunnalle/perheelle (kreik. οἰκεῖος)”, voidaan tehdä eräs mielenkiintoinen huomio. Samaa huonekunta-termiä sovelletaan nimittäin kreikankielisessä Vanhassa testamentissa Israelin kansaan (4. Moos. 20:29; 2. Sam. 1:12; Hes. 3:4). Samoin Qumranin kirjallisuudessa on useita esimerkkejä termistä sovellettuna Jumalan Israeliin. Tämä on jälleen yksi osoitus monien muiden kanssa siitä, että Paavalille seurakunta (uskovat juutalaiset + uskovat pakanat) on Paavalille sama asia kuin Jumalan Israel. Paavali on vain määritellyt uudelleen tavan, joka määrittää tähän kansaan kuulumisen. Se ei ole ympärileikkaus, vaan usko messiaaseen, jonka kautta uskova saa Pyhän Hengen. (Dunn 1993, 333.)

Ristin kerskaus — Jakeet 6:11-18

Paavalin kirje on lähestymässä loppuaan. Tässä vaiheessa hän ottaa itse ruo’on (jota käytettiin tuolloin kynänä) käteensä ja kirjoittaa kirjeen viimeiset ajatukset itse — ei kirjurin avulla. Hän kirjoittaa suurempia kirjaimia kuin kirjuri, koska hän haluaa korostaa vahvasti sitä mitä on sanomassa. 

Kuten olemme useasti todenneet, juutalaisille Mooseksen laista ja siihen liittyvistä säädöksistä (ruokalait, sapatti, ympärileikkaus) oli tullut identiteettiä määrittelevä rajamerkki, joka jakoi koko maailman kahtia juutalaisiin ja pakanoihin. Mutta Paavali on osoittanut usealla eri tavalla, että vain risti merkitsee. Risti on todellinen rajamerkki, joka jakaa maailman kahtia. Todellisen ristin sanoman julistajat kohtaavat automaattisesti myös vainoa, koska se on sanomaa, jota ”pimeys ei käsitä” (Joh. 1:5). 

Paavalin vastustajat haluavat merkitä galatalaisten ihon ympärileikkauksen avulla. Tässä kohden meidän kannattaa käyttää mielikuvitustamme ja yrittää nähdä hänet, joka tämän kirjeen on sanellut. Paavali kantoi ruumiissaan ristin merkkejä, jotka hän oli saanut kehoonsa jatkuvien vainojen seurauksena (6:17). Paavali ikään kuin haluaa sanoa, että jos galatalaiset todella haluavat lisää merkkejä kehoonsa, heidän tulee seurata todellista ristin tietä ja he tulevat saamaan niitä. 

Tässä kohden myös paljastuu, että tämä on juuri se asia, jota vastustajat yrittävät kaikien tavoin välttää. He yrittävät saada pakanauskovat ympärileikatuiksi, että muut juutalaiset eivät vainoasi heitä – kuten Paavalia (jae 12, ks. myös 4:29; 5:11). Vastustajien todellinen motiivi onkin pitää itsensä turvassa vainoilta. Edelleen meidän täytyy muistaa, että juutalaiset eivät nähneet mitään ongelmaa siinä, että pakanat kääntyvät juutalaisuuteen. Ongelma oli väittää, että pakanat ovat osallisia Jumalan Israelista ilman ympärileikkausta! Paavalin vastustajien ei siis tarvinnut pelätä vainoja, koska he julistivat, että pakanoiden täytyy noudattaa Mooseksen lakia pysyäkseen liiton sisällä. Paavalin sanoma oli kaikkea muuta, koska hän määritteli liiton sisällä pysymisen ehdot uudelleen. Ja juutalaiset suuttuivat, kuten Apostolien teot ja Paavalin omat kirjeet (2. Kor. 11) kertovat.

Ympärileikkaus tai ympärileikkaamattomuus ei merkitse mitään, koska Jeesuksen ylösnousemuksessa on alkanut uusi luominen, joka tulee huipentumaan uudistettuun luomakuntaan. Jumala on pysynyt liitolleen uskollisena ja Hän on pitänyt lupauksensa Aabrahamille. Messias on tuonut mukanaan uuden ajan ja Aabrahamille annetut lupaukset ovat täyttyneet. Jumala on ottanut hallintavallan maailmassa. Ne, jotka vastaavat tähän sanomaan uskolla, pääsevät mukaan Aabrahamin perheeseen, Jumalan Israeliin (6:16). Galatian seurakunnat toimivat nyt Jumalan valona maailmalle. 

Jakeen 16 kohdalla 92-käännös on valinnut oikea raiteen kääntämällä ” Tulkoon rauha ja laupeus niiden osaksi, jotka vaeltavat tämän ohjeen mukaan (siis jae 15), koko Jumalan Israelin osaksi!” Jumalan Israel terminä tarkoittaa koko kirjeen valossa ilman muuta kaikkia niitä, sekä juutalaisia että pakanoita, jotka kuuluvat messias-perheeseen, uuteen liittoon (Sundkvist 2011, 54-55; Fee 2011, 4, 64-65; Robertson 2000, 38-46; Wright 2004b; Kärkkäinen 1991, 113; Luther 2003, 654.) Niille, jotka ajattelevat Paavalin tässä tarkoittavan Jumalan Israelilla juutalaisia ”lihan mukaan”, voimme suunnata Gordon Feen (2007, 252) huomautuksen: on vaikea kuvitella mitään itsensäkumoavampaa väitettä! Paavali ei suinkaan vedä mattoa pois omien jalkojensa alta asiassa, jossa hän on kuuden luvun verran argumentoinut pakanoiden osallisuutta Jumalan Israeliin. ”Se mikä merkitsee Israelin Israeliksi uudessa ajassa ei ole ympärileikkaus, vaan uusi luominen pakanoiden ja juutalaisten, naisten ja miesten ja orjien ja vapaiden kohdalla (3:28), jotka ovat olemassa yhdessä Kristuksessa Aabrahamin jälkeläisinä, Jumalan omina lapsina, erotettuna ristin merkillä” (Gorman 2017, 267).

Annettakoon viimeinen lause Lutherille (2003, 654), joka ei ole vielä päässyt juurikaan vaikuttamaan tämän tekstin syntymiseen: 

Jumalan Israelia eivät ole kaikki ne, jotka ovat ruumiillisesti Aabrahamin, Iisakin ja Jaakob-Israelin jälkeläisiä, vaan kaikki, jotka yhdessä uskovan Aabrahamin kanssa luottavat Jumalan lupauksiin, siis niihin, jotka on nyt vahvistettu Kristuksessa – olkoot nämä sitten juutalaisia tai pakanoita.

LOPPUAJATUKSIA

Jeesus ei tullut perustamaan maan päälle seurakuntaa siitä yksinkertaisesta syystä, että seurakunta oli jo olemassa. Pikemminkin Jeesus tuli uudistamaan seurakunnan eli Jumalan Israelin. Toivon, että me olisimme saaneet Galatalaiskirjeen äärellä syvemmän näkemyksen siitä, miten syvälle Vanhan testamentin lupauksia evankeliumi on ankkuroitu. Jeesuksen elämä kokonaisuudessaan ei ole mitään muuta kuin Jumalan liittolupausten täyttämistä.

Tämä sama asia näkyy varsin hyvin, kun otamme lyhyen otteen vuorisaarnasta (Matt. 5-7). Ikävä kyllä, me unohdamme sangen helposti, että vuorisaarnan sanat eivät ole suunnattu Jurvan Baptistiseurakunnalle, vaan Israelin kansalle. Näin myös tämä vertaus:

”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:13-16)

Tällä lyhyellä vertauksella suolasta ja valosta Jeesus asettaa Israelin kansalle todellisen haasteen. Mikä oli Israelin kansan tehtävä? Sen piti toimia suolana maailmalle ja valona kaikille, jotta he voisivat oppia tuntemaan todellisen Jumalan. Kansan tarkoitus oli elää Jerusalemin vuorella pappiskansana, joka palvelee kaikkien nähden koko maailman Luojaa. Mutta miten oli käynyt? Suola oli menettänyt makunsa, lamppu oli pantu piiloon. Majakka, jonka tarkoitus oli ohjata valoa pimeälle maailmalle, oli ympäröity peileillä. Israel teki kaikkensa peittääkseen loistonsa. Kansa oli epäonnistunut tehtävässään. (Wright 1996, 289.) Lääkäri, jonka kautta maailma piti parantaa, oli itse sairastunut kuolettavasti.

Jumala oli kuitenkin luvannut, että Aabrahamin kautta koko maailma saisi kokea siunauksen. Tämän lupauksen antaessaan Jumala oli sitonut itsensä liittoon. Uuden testamentin neljä evankeliumia kertovat meille, että Jeesuksen elämässä tämä liitto saavutti huipennuksensa. Todellinen valo oli tullut maailmaan (Joh. 1:9). Valo loisti pimeydessä, eikä pimeys saanut sitä valtaansa (Joh. 1:5). Jeesus väitti, että ”minä olen maailman valo ja se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12). Jeesus näki itsensä todellisena Israelina. 

Samaan aikaan, kun Israelin kansa eli liittokirousten alaisuudessa (kuten olemme nähneet luvussa 3) vankina pakanoiden hallitsemassa Israelissa, Jumala lähetti todellisen Israelin edustajan kantamaan kansansa rikkomukset. Jesaja, profeetoista suurin, oli luvannut, että kansa saisi vielä kerran kokea todellisen vapauden pakkosiirtolaisuudesta ja Israelin heimot tultaisiin vielä kerran kokoamaan yhteen (Jes. 40-55). Kansa odotti ilosanoman (evankeliumin) tuojan askeleita, joka kuuluttaisi, että Jumala on palannut temppeliinsä ja Hän on jälleen kansan kuningas. Vartijat kuuluttaisivat riemuhuudon, koska Jumala on palannut! 

Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille: — Sinun Jumalasi on nyt kuningas! Kuulkaa! Vartijat kohottavat riemuhuudon, ja kaikki yhtyvät iloon, sillä omin silmin he näkevät, kuinka Herra palaa Siioniin. Puhjetkaa riemuun, te Jerusalemin rauniot, kaikki yhdessä iloitkaa! Herra on antanut kansalleen lohdutuksen, hän on lunastanut vapaaksi Jerusalemin! Herra on osoittanut pyhän käsivartensa voiman kaikkien kansojen silmien edessä, niin että maan kaikki ääret näkevät pelastuksen, jonka meidän Jumalamme on tuonut. (Jes. 52:8-10)

Lupausten toteutumisen keskiössä Jesaja näkee kärsivän Jumalan palvelijan, joka tulisi ottamaan kansan rikkomukset ylleen (Jes. 53).  

Evankeliumit ovat pullollaan viittauksia juuri näihin Jesajan kirjan lupauksiin. Esimerkiksi Markus aloittaa evankeliuminsa vetoamalla Jesajan lupaukseen siitä, että Jumala palaa nyt takaisin kansansa keskuuteen (Mark. 1:3 = Jes. 40:3). Alkukristityt julistivat yhtenään, että Jesajan ennustukset ovat toteutuneet. Jahve oli palannut Siioniin, Hän oli koonnut yhteen Israelin kaksitoista heimoa, Hän oli uudelleenrakentanut Daavidin sortuneen majan ja Hän oli tehnyt uuden liiton, jonka merkiksi Hän oli vuodattanut Pyhän Hengen omiensa ylle. Aabrahamille annettu lupaus siitä, että hänen siemenensä/perheensä kautta siunaus saavuttaisi koko maailman, oli täyttynyt. Jumala oli katsonut kansansa puoleen. Nyt oli tullut aika pakanoiden virrata Jumalan Israeliin. 

Tässä rytäkässä vanha liitto asetettiin syrjään. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle (2. Kor. 5:17). Mooseksen laki ja ympärileikkaus menettivät merkityksensä kansan jäsenyyden raja-aitoina. Oli koittanut uskon ja Hengen aikakausi, jossa kaikki, jotka uskovat Jumalan lähettämään Pelastajaan, Israelin messiaaseen, joka on samalla koko maailman Herra, saavat täysivaltaisen jäsenyyden Jumala Israelissa. 

Tämä oli sanoma, jota Paavali joutui tiukasti puolustamaan kirjeessään, joka on kenties varhaisin häneltä säilynyt dokumentti. 

LÄHTEET  

Auvinen, Ville. 2011. Jeesus. Tätä on kristinusko -sarja. Kauniainen: PerusSanoma.  

Bauckham, Richard. 2006. Jesus and the Eyewitnesses. The Gospels as Eyewitness Testimony. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 

Beale, G. K. & Kim, Mitchell. 2014. God Dwells Among Us: Expanding Eden to the Ends of the Earth. Downers Grove: IVP.

Belleville, Linda. 2005. Women in Ministry: An Egalitarian Perspective. Teoksessa: Two Views on Women in Ministry. S. N. Gundry, J. R. Beck (toim.). Grand Rapids, MI: Zondervan. 21–103.

Blomberg, Craig. 

• 2007. The Historical Reliability of the Gospels. Second Edition. Downers Grove: Apollos / IVP Academic.
• 2011. Jesus of Nazareth. How Historians Can Know Him and Why It Matters. Teoksessa Groothuis, Douglas. Christian Apologetics. A Comperehensive Case for Biblical Faith. Downers Grove, IL: IVP Academic / Nottingham England: Apollos. (438-74.) 

Bock, Darrell. Who is Jesus? Linking the Historical Jesus with the Christ of Faith. New York ym.: Howard Books. 

Boyd, Gregory. A & Eddy, Paul. R. 2007. Lord or Legend? Wrestling with Jesus Dilemma. Eugene, Oregon: WIPF & STOCK.

Bruce, F. F.

• 1969. Galatian Problems: Nort or South Galatians? Viitattu 30.10.2017.
• 1988. The Book of Acts. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Dunn, James. D. G.

• 1993. The Epistle to the Galatians. Black’s New Testament Commentary. Peabody: Hendrickson Publishers. 
• 2003. Jesus Remembered. Christianity in the Making, Volyme 1. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Fee, Gordon. D. 

• 1999. Philippians. Downers Grove, IL: IVP Academic.
• 2007. Galatians: Pentecostal Commentary. Blandford: Deo Publishing. 
• 2011. [1996.] Paul, the Spirit, and the People of God. Grand Rapids: Baker Academic.
• 2011b [1994]. God’s Empowering Presence: The Holy Spirit in the Letters of Paul. Grand Rapids: Baker Academic.

Fee, Gordon. D. & Stuart Douglas. 2014. Kirjojen kirja. Suom. Matti Kankaanniemi & Iso Kirja -Opisto. Keuruu: Aikamedia.  

Ferguson, Everett. 2003. Backrounds of Early Christianity. 3. painos. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Goldingay, John. 2015. Isaiah for Everyone. Lontoo: SPCK. 

Gonzalez, Justo. L. 2010. The Story of Christianity. Volyme 1. New York: HarperOne. 

Gorman, Michael. J. 2017. Apostle of the Crucified Lord: A Theological Introduction to Paul & His Letters. 2. editio. Grand Rapids: Eerdmans. 

Historia. 2014. Niagara houkutteli huimapäitä.  Viitattu 7.6.2016. 

Holmen, Tom. 2007. Jeesus. Helsinki: Wsoy. 

Hurtado, Larry. W.

• 2005. [2003.] Lord Jesus Christ: Devotion to Jesus in Earliest Christianity. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.
• 2005b. How on Earth Jesus Become a God? Historical Questions about Earliest Devotion to Jesus. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 
• 2010. God in New Testament Theology. Nashville: Abingdon Press. 
• 2017. Galatians and Paul’s Jerusalem-Collection Re-visited. Viitattu 6.10.2017.

Keener, Craig. 1993. The IVP Bible Background Commentary. Downers Grove: IVP Academic.

Kuosmanen, Juhani. 2004. Pienten profeettojen suuri sanoma. Keuruu: Aikamedia.  

Kuusi Apogryfikirjaa. Apokryfikirjojen käännöskomitea Käännösehdotus. Viitattu 13.5.2016. 

Kärkkäinen, Veli-Matti. 1991. Vapauteen. Galatalaiskirjeen sanoma tänään. Vantaa: RV-kirjat. 

Lenho, Tommi. 2016. Paavalin kirje galatalaisille. Iso Kirja -Opiston opetusmateriaali. (Käytössä luvalla.) 

Luther, Martti. 2003. Galatalaiskirjeen selitys. Suom. Jukka Thuren. Helsinki: SLEY-kirjat.

Martin, Ralph. P & Wu, Julie, L. 2002. ”Galatians.” Teoksessa Zondervan Illustrated Bible Backgrounds Commentary. Ed. Clinton Arnold. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut 264-98.)

Rowe, C. Kavin. 2002. ”Biblical Pressure and Trinitarian Hermeneutics.” Pro Ecclesia, Vol. X1, nro 3. (Sivut 295-312.)

Ruohomäki, Jouko. 2004. Jerusalemista Roomaan. Apostolien teot selityksin. Keuruu: Aikamedia.

Saarela, Janne. 2018. Galatalaiskirje 4:4-6: variantteja ja kolminaisuus-teologiaa. 

Smith, James, E. 2007. The Major Prophets. Joplin, Missouri: College Press Publishing Company.

Stanton, Graham. N. 2004. Jesus and the Gospel. Cambridge: Cambridge University Press. 

Stein, Robert. H. 1996. Jesus the Messiah. A Survey of the Life of Christ. Downers Grove / Leicester: IVP. 

Sundkvist, Mikael. 2011. Varhaiset kristityt. Tätä on kristinusko -sarja. Kauniainen: PerusSanoma.

Watts, Rikk.

• 2016. Why the Narrative Shape of the Gospels Really Matter? Youtube-luento.
• 2016b. Xty and the Ancient World. Artikkeli Christian Thought and Culture -kurssilla Regent Collegessa. 

Wright, N. T. 

• 1993. The Climax of the Covenant. Christ and the Law in Pauline Theology. Minneapolis: Fortress Press. 
• 1996. Jesus and the Victory of God. Minneapolis: Fortress Press.
• 1997. What St Paul Really Said. Oxford: Lion Book. (E-kirja.)
• 1999. The Challenge of Jesus. Rediscovering Who Jesus Was and Is. Downers Grove: IVP Academic. 
• 2004. The New Testament and the People of God. Christian Origins and the Question of God. Volyme 1. 7. painos. Lontoo: SPCK.
• 2004b. Paul for Everyone. Romans, Part 1. Louisville: WJK.
• 2004c. Women’s Service in the Church: The Biblical Basis. 
• 2009. Justification: God’s Plan & Paul’s Vision. Downers Grove: Inter Varsity Press
• 2010. After You Believe. Why Christian Character Matters. New York: Harper One.
• 2011. [1997] What St Paul really Said. Oxford: Lion Book. E-kirja.
• 2014. [2002.] Paul for Everyone. Galatians and Thessalonians. Lontoo: SPCK.
• 2014b. ”Messiahship in Galatians.” Teoksessa Galatians and Christian Theology: Justification, the Gospel, and Ethics in Paul’s Letters. Ed. Mark Elliott, Scott Hafemann, N. T. Wright ja John Frederick. Grand Rapids: Baker Academic. (Sivut 3-23.)
• 2016a. Paul, Arabia, and Elijah (Galatians 1:17). Tulostettu 12.5. 2016 sivulta ntwrightpage.com.  Artikkelin kirjoitusajankohta ei ole tiedossa. http://ntwrightpage.com/Wright_Paul_Arabia_Elijah.pdf
• 2016b. Gospel and Theology in Galatians. Tulostettu 12.5.2016 sivulta ntwrightpage.com. Artikkeli on julkaistu alunperin vuonna 1994. http://ntwrightpage.com/Wright_Gospel_Theology_Galatians.pdf 
• 2016c. The Letter to the Galatians: Exegesis and Theology. Tulostettu 12.5.2016 sivulta ntwrightpage.com. Artikkeli on julkaistu alunperin vuonna 2000. 
• 2016d. New Perspectives on Paul. Tulostettu 17.5.2016 sivulta ntwrightpage.com. Artikkeli on puhe vuodelta 2003. 
• 2016e. The Servant and Jesus. The Relevance of the Colloquy for the Current Quest for Jesus.  Viitattu 22.6.2016.
• 2016f. The Historical Jesus and Christian Theology.  Viitattu 22.6.2016. 
• 2016g. Jerusalem in the New Testament. Viitattu 28.6.2016.