Janne Saarela

2017

Johdanto

Tämä teksti antaa lyhyitä historiallisia kuvauksia erityisesti Vanhan testamentin pakkosiirtolaisuuden jälkeisestä ajasta. Tarkoitus on auttaa tämän ajan profeettakirjoja lukevia ymmärtämään hieman paremmin millainen taustatilanne oli meneillään ja millainen toivo kansan keskuudessa eli. Kiinnitän lyhyen taustatilanteen hahmottamisen jälkeen lyhyesti huomiota kahteen teemaan: temppelin merkitykseen ja messiaanisen toivon syntymiseen. Tässä kuitenkin lyhyt aikakartta Persian hallitsijoista ja heidän aikaisista tapahtumista, johon lukija voi palata tekstin edetessä.

Kyyros (539-530 eKr.)

• Juutalaiset saavat luvan palata kotimaahansa (539 eKr.)
• Esra 1:1-4; 2. aik. 36:22-23; Jes. 44:27-28; 45:4, 13.

Kambyses / Vale-Smerdis (530-522 eKr.)

Dareios 1 (522-486 eKr.)

• Haggain & Sakarjan toiminta.
• Temppeli valmistuu 516 eKr.

Kserkses / Ahasveros (486-464 eKr.)

• Esterin kirjan tapahtumat

Artakserkses 1 / Artahsastan (464-423 eKr.)

• Malakian toiminta.
• Esran & Nehemian toiminta.
• Esra palaa ryhmänsä kanssa 458 eKr.
• Nehemia saapuu paikalle 445 eKr.

* Aikakirjat kirjoitetaan joskus vuosien 539-333 eKr. välisenä aikana.

1 Taustaa jälleenrakentamiselle

Tuomion ja pakkosiirtolaisuuden kuvat täyttävät niiden profeettojen sanoman, jotka julistivat ennen pakkosiirtolaisuutta. Aina Aamoksesta eteenpäin profeettojen sanoma oli tuomion sanomaa molemmille kansoille, sekä Israelille että Juudalle. (Valtakunta jakautui Salomon jälkeen ja Israel viittaa pohjoisen kymmeneen heimoon, Juuda etelän kahteen heimoon.) Aamos kirjoittaa: ”Minä lähetän tulen Juudaa vastaan, ja se kuluttaa Jerusalemin palatsit” (2:5) ja ”Minun kansani Israel on kypsä saamaan loppunsa: en minä enää mene säästäen sen ohitse” (8:5). Samalla tavalla Hoosea julistaa Herran sanaa: ”Sillä minä olen Efraimille (toinen nimitys Israelille) kuin leijona, Juudan heimolle kuin nuori jalopeura: minä, minä raatelen, menen ja kannan pois, eikä pelastajaa ole.” (5:14).  

Israelin kohdalla ratkaiseva vuosi oli 721 eKr., kun Assyria vei sen pakkosiirtolaisuuteen. Samanlainen ratkaiseva vuosi Juudan historiassa oli 587/6 eKr., kun Jerusalem temppelineen tuhottiin babylonialaisten hyökätessä viimeisen ja ratkaisevan kerran. Jumalan tuomio siis kohtasi Israelin jaettua valtakuntaa, eikä se koskaan toipunut siitä täysin. Samanlainen katastrofaalinen tuho koitti kansalle vuonna 70 jKr., kun roomalaiset tuhosivat temppelin Jerusalemissa. Joka tapauksessa kansan pakkosiirtolaisuus erityisesti Babyloniassa oli ennakkokuva viimeisestä tuomiosta. Kansa oli joutunut kokemaan ”Herran päivän”. 

Kansa oli lyöty maahan ja he tunsivat olevansa kuin luurangot laaksossa: ei elämää, eikä toivoa. Juuri tätä tilaa profeetta Hesekiel kuvaa luvussa 37. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna he olivat oikeassa. Ei ollut mitään hyvää syytä löytää toivoa tässä tilanteessa. Mutta jumalallisesta näkökulmasta asiat olivat toisin. Hesekiel myös näki, miten Henki ottaa kuolleet luut valtaansa ja herättää ne eloon. Ylösnousemus! Kansa tiesi mitä tämä tarkoittaa. Jumala palauttaisi kansansa Israelin maahan. Jumala tulisi myös antamaan Daavidin kaltaisen paimenen, joka yhdistäisi Israelin heimot yhteen (Hes. 37). Myös Jesajan kirjan lukujen 40-48 valtavat kuvaukset ja lupaukset loivat kansalle uudenlaista toivoa ja odotusta. Jesajan kautta Jumala sanoo: ”Israel, minun palvelijani, sinä Jaakob, jonka minä olen valinnut, Aabrahamin, minun ystäväni, siemen.” (41:8.) Jumala ei ollut hylännyt kansaansa. Jumala tulisi pyyhkimään pois kansansa rikkomuksen (Jes. 43:25). Jumala herättäisi Kyyroksen antamaan käskyn niin, että kansa voisi palata maahansa rakentamaan temppelin uudelleen (Jes. 44:28). Yhtäkkiä edessä näyttikin olevan valoisa tulevaisuus. Jumala oli armollinen ja valmisti kansalle anteeksiantamuksen. 

Näin ollen, vuonna 539 eKr. Israelin/Juudan kansalla alkoi uusi sivu elämässään. Kyyros oli taistellut itsensä maailman valtiaaksi ja voittanut Babylonian. Persian valtakunta oli Assyrian ja Babylonian suurvallan jälkeen kolmas suuri maailmanmahti. Hänen valtakuntansa oli itse asiassa suurempi kuin mitä oltiin koskaan aiemmin nähty. Juuda ja sen ympäröimät maantieteelliset alueet olivat yhtäkkiä Persian valtakunnan provinsseja (tai siirtokuntia). 

Esran kirjan alku (1:1-4:5) kertoo seuraavien vuosien tapahtumista ja on tallettanut Kyyroksen käskyn siitä, miten Israel saa luvan palata maahansa ja rakentaa itselleen temppelin. Hän halusi, että kukin kansa rukoilisi omaa Jumalaansa ja muistaisi häntä kuninkaana. Tätä voidaan kutsua uskonnolliseksi synkretismiksi. Kansa sai mukaansa temppelin aarteistoa, jotka Nebukadnessar oli vuosia sitten vienyt mukanaan Babyloniaan, ja jotka olivat olleet esillä ratkaisevan yönä Belsassarin kuolemaan johtaneena iltana (ks. Dan 5). 

Kansa aloitti rakennusprojektin alttarista ja Esran kirja tallettaa hetken, kun temppelin alttari tulee valmiiksi: 

1. Kun seitsemäs kuukausi tuli ja israelilaiset jo olivat kaupungeissa, kokoontui kansa yhtenä miehenä Jerusalemiin. 2. Ja Jeesua, Joosadakin poika, ja hänen veljensä, papit, ja Serubbaabel, Sealtielin poika, ja hänen veljensä nousivat rakentamaan Israelin Jumalan alttaria uhrataksensa sen päällä polttouhreja, niinkuin on kirjoitettuna Jumalan miehen Mooseksen laissa. 3. He pystyttivät paikallensa alttarin, sillä he olivat kauhuissaan maan kansojen tähden; ja he uhrasivat alttarilla polttouhreja Herralle, polttouhreja aamuin ja illoin. 4. Ja he viettivät lehtimajanjuhlaa, niinkuin oli säädetty, ja uhrasivat polttouhreja joka päivä niin paljon, kuin oli säädetty, kunakin päivänä sen päivän uhrit, 5. ja sen jälkeen jokapäiväisen polttouhrin ja uudenkuun päivien ja kaikkien muiden Herran pyhien juhlien uhrit sekä kaikkien niiden uhrit, jotka toivat vapaaehtoisia lahjoja Herralle. 6. Seitsemännen kuun ensimmäisestä päivästä alkaen he uhrasivat polttouhreja Herralle, vaikka temppelin perustusta ei oltu vielä laskettu. (3:1-6)

Toisena vuotena kansan paluusta pidettiin temppelin jälleenrakentamisen alkamisen vihkimisjuhla (Esra 3:8-13). Maassa asui kuitenkin kansaa, joka halusi ottaa osaa temppelin rakentamiseen, mutta Serrubbaabel ja Joosua eivät suostuneet siihen (Esra 4:1-5). Joka tapauksessa ”maan kansa sai Juudan kansan kädet herpoamaan ja pelotti heidät rakentamasta” (4:4). 

Kyyros itse kuoli taistelussa valtakuntansa koillisosassa vuonna 530 eKr. ja hänen poikansa Kambyses nousi kuninkaaksi. Hän oli kuitenkin kaikkea muuta kuin isänsä ja hän hoiti asioita tyrannin tavoin. Hän mm. salamurhautti veljensä, koska pelkäsi valtaistuimensa menetystä. Hänen suurin saavutuksensa oli liittää Egyptin maa Persian valtakuntaan. Heinäkuussa vuonna 522 eKr. hänen palatessaan Etiopiasta hän kuuli uutisen, jonka mukaan joku, joka väitti olevansa hänen edesmennyt veljensä, oli anastanut vallan itäisessä valtakunnassa. Historialliset tiedot ovat epäselvät, mutta näyttää siltä, että Kambyses tappoi itsensä tässä epätoivoisessa ja kummallisessa tilanteessa. Tässä tilanteessa Dareios 1 nousi valtaistuimelle. On mahdollista, että kun hän marssitti armeijansa takaisin Israelin alueen läpi, se aiheutti siellä olevalle kansalle monia ongelmia, kuten köyhyyttä, joita on kuvattu profeetta Haggain kirjassa (1:6, 9; 2:16—>). 

Kambyseen kuolema aiheutti eri puolilla valtakuntaa useita mellakoita. Dareios 1:n ensimmäinen tehtävä oli kuitenkin hoitaa pois pelistä ns. Vale-Smerdis, joka esiintyi Kambysen kuolleena veljenä. Tämä homma oli ohi syyskuussa vuonna 522 eKr. Hänellä oli kuitenkin useita sotia sodittavanaan, mutta näyttää siltä, että hän asettui kunnolla valtaistuimelleen vuonna 522 eKr. Tämä oli sama vuosi, jolloin Haggai ja Sakarja aloittivat toimintansa. Onkin kiinnostavaa kysyä miten paljon heidän profetiansa liittyivät meneillään oleviin levottomuuksiin Persian valtakunnassa. (Kyseessä ei kuitenkaan ole se, että juutalaiset olisivat halunneet mellakoida Persiaa vastaan, koska (a) tämä olisi pitänyt tehdä pari vuotta aiemmin ja (b) Haggain kirjassa ei ole asiasta mitään mainintaa.) Se, että joka puolella oli nähtävissä mellakoita, saattoi nostaa juutalaisten mieliin Aamoksen sanat koskien suuria maanjäristyksiä, joita oli aiemmin tapahtunut (8:8; 9:5). Kansojen tuomio oli lähellä ja Jumala oli lähettämässä Daavidin kaltaisen johtajan kansalleen. Temppelin oli oltava valmiina toivottamassa hänet tervetulleeksi. Nämä asiat kannattaa siis pitää mielessä tämän ajan profeettoja lukiessa. Vastustusten jälkeen (ks. Esra 5:6-6:12) temppeli tuli vihdoin valmiiksi vuonna 516 eKr.

Nehemian kirja on tallettanut useita vaikeuksia, joita kansa koki 400-luvulla (Neh. 5). Esran kirjan jakeesa 4:7 mainittu Perisan kuningas Artahsastan (Artaxerxes 1, hallitsi 464-423 eKr.) ja hänen aikanaan ollut valitus juutalaisten toiminnasta aiheutti paljon ongelmia ja juutalaiset varmasti olivat masentuneita tilanteeseen. Kansan moraali alkoi laskea. Oli aika uudelle profeetalle muistuttamaan asiasta. Tässä kohden tulemme Malakian kirjaan.

2 Temppelin teologinen merkitys

Koska Haggai ja Sakarja kiinnittävät niin paljon huomiota temppelin rakentamiseen, on syytä kysyä mikä oli temppelin teologinen merkitys omalle ajalleen. Aiemmin Daavidin ja Salomon aikana profeetat eivät koskaan patistaneet temppelin rakentamiseen. Kuninkaat pikemminkin saivat siihen luvan (2. Sam. 7). Naatanin mielestä teltta oli parempi kuin temppeli, koska se kuvasi paremmin Jumalan läsnäoloa. Teltta oli nimittäin mahdollista siirtää, temppeliä ei (2. Sam. 7:6). Myös temppelien uhrien teho kyseenalaistettiin, koska profeetat julistivat, että ne vaativat myös katumusta (Jes. 1:11-20). Monet löysivätkin anteeksiantamuksen muualta kuin uhreista (2. Sam. 12:13; Ps. 32:5). Joidenkin Psalmien mukaan Jumala ei edes tarvitse uhreja (40:6; 51:16-17). Lisäksi Jeremian mukaan Jumala oli tavattavissa pakkosiirtolaisuudessa ilman temppeliä (29:12-14). Hesekiel julisti  samaa teologiaa: ”Koska minä [Jumala] olen vienyt heidät kauas pakanain sekaan ja hajottanut heidät muihin maihin, olen minä ollut heille pyhäkkönä vähän aikaa niissä maissa, joihin he ovat joutuneet.” (11:16). Kaikki tämä antaa olettaa, että uuden temppelin rakentamiselle täytyi olla suurempi syy kuin pelkkä uhrirituaalien jatkuminen, koska niitä ei nähty välttämättömäksi pakkosiirtolaisuudessa. 

Tarkastelkaamme lyhyesti Siioniin liittyviä kuvia. Sanana Siion esiintyy ensimmäisen kerran kertomukessa, jossa sanotaan ”Daavid valloitti Siionin vuorilinnan, se on Daavidin kaupungin” (2. Sam. 5:7) Tällä oli kolme seurausta. (A) Siionin vuori tuli symboliksi Daavidin valtaistuimesta, jonka kuninkuus jatkuisi ikuisesti (2. Sam. 7:16). (B) Jumala oli valinnut Siionin omaksi lepopaikakseen. Psalmi 132 toteaa: ”Sillä Herra on valinnut Siionin, halunnut sen asunnoksensa: ’Tämä on minun leposijani iankaikkisesti; tässä minä asun, sillä tänne on minun haluni ollut.’” (jakeet 13-14). Jumala on pyhittänyt sen ikuisiksi ajoiksi (2. Aik. 30:8). Jumala ”valitsi Juudan sukukunnan, Siionin vuoren, jota hän rakastaa.” (Ps. 78:68). Siionilla oleva temppeli oli otettu Herran nimeen (Jer. 7:11). Ei ihme, että Jeremian aikana kansa luuli, joskin virheellisesti, että temppeli ei koskaan voisi joutua tuhotuksi (7:3-4). (C) Muut kansat olivat hyvin tietoisia tästä asiasta. Temppeli Siionin vuorella oli konkreettinen osoitus siitä, että Jumala oli kansansa keskellä. Kaikesta huolimatta Jumala sanoi, että ”minä annan sen vieraitten käsiin ryöstettäväksi ja maan jumalattomien saaliiksi, ja ne häpäisevät sen.” (Hes. 7:21). Jumalan kirkkaus/kunnia oli kuitenkin poistunut ennen kuin temppeliä oli mahdollista tuhota (11:23). 

Näin ollen, Jumalan oma kunnia oli sidoksissa Hänen temppeliinsä. Muiden kansojen tuli tietää, että juutalaisten Jumala ei ole poistunut kuvioista. ”Ja pakanakansat tulevat tietämään, että minä olen Herra, joka pyhitän Israelin, kun minun pyhäkköni on heidän keskellänsä iankaikkisesti.” (Hes. 37:28). Sakarjan tuli julistaa kansalle ”Näin sanoo Herra Sebaot: Minä kiivailen Jerusalemin ja Siionin puolesta suurella kiivaudella.” (1:14). Jumala olisi vielä kerran läsnä Jerusalemissa (2:12).  

Tämän lisäksi temppelin ja liiton välillä oli vahva suhde, ainakin Hesekielin mukaan:

Minä teen heidän kanssansa rauhan liiton – se on oleva iankaikkinen liitto heidän kanssansa – istutan ja runsaasti kartutan heidät ja asetan pyhäkköni olemaan heidän keskellänsä iankaikkisesti. (37:26)

Kun temppeli oli raunioina, kansalla ei ollut konkreettista merkkiä siitä, että Jumala oli heidän keskuudessaan. Haggai joutuu sanoa kansalle kaksi eri kertaa, että Jumala on heidän keskellään (1:13; 2:4) kaikesta huolimatta, joten asia oli heille vaikea. Temppelin valmistuminen tulisi myös toimimaan osoituksena siitä, että Sakarja oli todella Herran lähettämä profeetta (4:9), ja että liitto oli uusittu. 

Temppelin rakentaminen oli tärkeää myös eskatologisesti ajateltuna. Kun profeetta Miika toteaa, että temppelivuori tulisi olemaan autiona (3:12), ensimmäinen asia jonka hän sanoo seuraavaksi, koskee uuttaa temppeliä (4:1-4). Tämä olisi temppeli, johon pakanakansat virtaisivat. Sama asia näkyy Jesajan kirjassa. Kun rangaistus olisi ohitse (40:2), temppeli tultaisiin rakentamaan uudelleen (44:28). Temppelin pystyttäminen ja messiaanisen ajan alkaminen liittyivät yhteen. Uusi temppeli olisi paikka, jonne Herra ilmestyisi yhtäkkiä (Mal. 3:1). Temppeli oli siis olennainen merkki jatkuvuudesta. Jumalan lupaukset menneisyydessä olivat edelleen voimassa.

3 Messiaaninen toivo

Kauan ennen kuin kansa muuttui monarkiaksi (eli se sai kuninkaan), Jumala oli toiminut sen hyväksi konkreettisella tavalla. Hän oli vapauttanut kansan voimallisesti Egyptin orjuudesta ja tämä innosti monia ylistyspsalmeja Exoduksen kunniaksi (2. Moos. 15:1-18; Tuom. 5:2-31). Ajan mittaan kaksi odotusta kehittyi kansan keskuudessa: (a) ajatus tulevasta rauhan ajasta ja (b) ajatus tulevasta jumalallisesta hallitsijasta. 

Ja Joojakimin pojat olivat hänen poikansa Jekonja ja tämän poika Sidkia. Ja vangitun Jekonjan pojat olivat: hänen poikansa Sealtiel, Malkiram, Pedaja, Senassar, Jekamja, Hoosama ja Nedabja.Ja Pedajan pojat olivat Serubbaabel ja Siimei. Ja Serubbaabelin pojat olivat Mesullam ja Hananja, ja heidän sisarensa oli Selomit;vielä Hasuba, Oohel, Berekja, Hasadja ja Juusab-Hesed, kaikkiaan viisi. (1. Aik. 3:16-19)

Tämä on Daavidin poikien (3:1) sukuluettelo ja Serrubbaabel on yksi heistä. Hän oli kuninkaan jälkeläinen ja siksi hänen ympärilleen kehittyi jonkunlainen toivo kuninkuuden jatkumisesta. Haggain mukaan hän oli Jumalan valinta, Jumalan sinettisormus (2:23). Yhdessä ylipappi Joosuan kanssa he toivat yhteen kuninkuuden ja pappeuden odotukset. 

Malakia oli kansan viimeinen profeetta ja hän uskoi lopunajan olevan todella lähellä. Enää yksi viestinviejä oli tulossa ennen Jumalan paluuta Siioniin (3:1-3).