Kirjoittaja Sara Saarela
Yleistä
Narratiivit, eli kertomukset, ovat Raamatun yleisin kirjallisuudenlaji. N. 40% Vanhasta testamentista on kertomusmuodossa. Tällaista kirjallisuutta edustavat mm. 1. Mooseksen, Joosuan ja Ruutin kirjat, Tuomarien kirja, 1 & 2 Samuelin kirjat, Kuninkaiden kirjat, Aikakirjat, Nehemian, Joonan ja Haggain kirjat. Ne näyttävät kaikkein helpoimmilta lukea, mutta silti lukija joutuu niiden kanssa jatkuvasti ongelmiin.[1]
Kertomukset ovat historian tapahtumien uudelleen kertomista ja niiden tarkoitus on antaa viesti ja ohjata ihmisiä, jotka elävät nyt. Raamatun kertomukset kuitenkin eroavat muista kertomuksista sen vuoksi, että kertomukset ovat enemmänkin Jumalan kuin meidän tarina. Me ihmiset tulemme kertomukseen mukaan, kun Jumala ”kirjoittaa” meidät siihen mukaan. Koska kyseessä on Jumalan kertomus, ei siis mikä tahansa historiallinen läpikatsaus, on erittäin tärkeää tietää, mitä kertomukset ovat ja miten ne toimivat. Koska ne ovat Jumalan sanaa, niiden opetuksella on tärkeä arvo. Tulkinnan hankaluus piilee kuitenkin siinä, että teksti on suurimmaksi osaksi epäsuoraa, eikä kertoja useinkaan kerro suoraan sitä, mitä se haluaa opettaa.[2]
Mitä kertomukset ovat
Kertomukset koostuvat henkilöistä, juonesta sekä loppuratkaisusta. Suurin osa kertomuksista sisältää jonkinlaisia konflikteja tai jännitteitä, jotka tarvitsevat ratkaisua. Lisäksi kertomuksissa on yleensä päähenkilö, vastustaja sekä muita toimijoita. Raamatussa päähenkilö on Jumala, vastustaja Saatana ja Jumalan ihmiset ovat niitä, jotka ovat tässä taistelussa mukana toimijoina. Peruskertomus koostuu siitä, että Jumala on luonut ihmiset kuvakseen ja elämään hänen yhteydessään. Vihollinen kuitenkin sai ihmiset lankeamaan ansaan ja näin rikkomaan yhteyden Jumalan kanssa. Konfliktin ratkaiseminen näkyy koko pelastushistoriassa läpi Raamatun. Se näkyy siinä, kuinka Jumalalla oli alusta asti suunnitelma ihmiskunnan pelastamiseksi, kuinka hän varjeli Israelin kansaa, josta polveutui luvattu Messias, Jeesus, ja lopulta kuinka hän luo uuden taivaan ja maan. Tämän voidaan sanoa olevan pohjakertomus koko Raamatussa, iso kertomus. Tästä käytetään usein nimeä metanarratiivi.[3]
On olemassa myös toisen asteen kertomus, joka jaetaan yleensä vanhaan ja uuteen liittoon. Puhumme usein vanhasta liitosta, joka oli liitto Jumalan ja Israelin välillä, ja tämä oli voimassa ennen Jeesusta. Vanhan liiton kertomuksiin kuuluvat Aabrahamin kutsuminen ja hänen jälkeläistensä elämäntarinat, Israelilaisten vapautuminen Egyptin orjuudesta sekä heidän vaelluksensa erämaassa ja luvatun maan lunastaminen sekä liiton tekeminen Siinain vuorella. Uusi liitto taas alkoi Jeesuksesta ja se on erilainen liitto.[4]
Lisäksi on olemassa pienempiä kertomuksia, jotka ovat yksittäisiä kertomuksia näiden isompien kertomusten sisällä. Tällaisia ovat esimerkiksi kertomus Joosefista ja erilaiset tapahtumat Joosefin elämässä. Isojen kertomusten kanssa meillä on helppoa ja me ymmärrämme ne. Ongelmiksi muodostuvat yleensä nämä pienemmän kertomukset ja niiden tarkoitus meidän elämässämme ja yhteiskunnassamme. Pääperiaate ja lähtökohta pienten, yksittäisten kertomusten tulkinnassa on peilata niitä isoon pohjakertomukseen. Eli toisin sanoen peilata jokaista yksityiskohtaa ja päätelmää, johon tullaan, muuhun Raamattuun.[5]
Sudenkuopat
Yksi suurimmista virheistä, joita me tulkitessamme yksittäisiä kertomuksia teemme, on allegorisointi. Kaivamme piilotettuja salamerkityksiä teksistä ja teemme siitä omasta mielestämme hengellisen.[6] Esimerkiksi jos teksti mainitsee seitsenjalkaisen lampunjalan, se saatetaan tulkita tarkoittamaan, että jokaisessa nykyajan seurakunnassa on oltava seitsemän vanhinta. Tai tulkitsemme kaikki kohdat, joissa mainitaan öljy, tarkoittamaan Pyhää Henkeä. Vaikka öljyä käytettäisiin vain ruuanlaittoon, se saatetaan tulkita niin, että henkilö, jolla on pullo öljyä, oli täynnä Pyhää Henkeä olipä hän uskossa tai ei. Allegorisointi on sitä, että lukija tuo esiin ”salaisia merkityksiä” tekstistä, mutta näitä merkityksiä ei todennäköisesti alunperin ollut, eivätkä tekstin alkuperäiset lukijat nähneet kyseisiä merkityksiä tekstissä. Apokalyptinen kirjallisuus on asia erikseen, mutta normaalit kertomukset eivät ole salakieltä.
Toinen haaste tulkinnassa ovat ne johtopäätökset, joita kertomuksista tehdään. Me kohtelemme kertomuksia usein niin, että pidämme niitä sitovina moraalisina opetuksina. Ongelma on se, että kertomukset eivät ole suoraa tekstiä. Ne opettavat usein dialogin, välihuomautusten, toiston, kertausten ja tapahtumien kautta, mutta ne eivät ole opetusteksti samalla tavalla, kuten esimerkiksi laki tai Paavalin kirjeet ovat. Ne voivat todentaa sitä, mitä muualla on suoraan sanottu (älä tapa, älä valehtele), mutta ne eivät kuitenkaan opeta kaikista asioista suoraan.[7]
Esimerkki 1
Yleisin ongelma, joka kertomusten kanssa nousee, on saako olla moniavioinen. Tämä siksi, että yleensä kertomukset vain neutraalisti kertovat siitä, kuinka esimerkiksi Daavidilla ja Salomolla oli monia vaimoja. Usein kertoja ei siis ota itse mitään kantaa, vaan hän raportoi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kertoja olisi täysin puoleeton, koska hänhän on se, joka kerrotun materiaalin valitsee. Näin se, että Daavidilla on monia vaimoja ja sivuvaimoja, ei tarkoita, että moniavioisuus olisi automaattisesti oikein vain siksi, että siitä kerrotaan. Neutraali kuvaus ei riitä tekemään oppia tästä, vaan perustelut oppiin tulee löytää muualta Raamatusta, missä Jumala puhuu asiasta suoraan.
Esimerkki 2
Jos joku henkilö tekee kertomuksessa aviorikoksen, tarkoittaako se, että aviorikos on oikein? Kun tähän etsitään vastausta, on hyvä katsoa, mitä Raamattu sanoo asiasta muualla sellaisissa teksteissä, joissa asiasta puhutaan ja opetetaan suoraan.
Mä tanssin kuin Daavid – vai?
Kertomukset olettavat lukijoilta jonkinlaista pohjatietoa Jumalan moraalisista ja eettisistä periaatteista. Sen vuoksi ne eivät aina suoraan puutu kertomiinsa asioihin. Raamatussa kertomukset usein näyttävät sen, mikä on sanottu selvästi muualla. Tämä on tärkeä muistaa sen vuoksi, että mikäli me teemme kertomuksista holtittomasti oppeja, me voimme laittaa Raamatun sanomaan mitä tahansa me haluamme. Meidän on aina syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä Raamattu opettaa asiasta muualla suoraan. Kertomukset eivät ole ensisijainen lähde, kun me etsimme malleja siihen, miten meidän tulisi käyttäytyä. Kun me olemme löytäneet esimerkiksi Kymmenestä käskystä mallin siihen, että toisen puolison tavoitteleminen on synti, me voimme nähdä, kuinka se käytännössä menee elämässä. Esimerkiksi Daavid oli hyvin onneton ja masentunut sen jälkeen, kun hän oli ollut varatun naisen kanssa (2.Sam. 11-12).
Meidän ei siis tule matkia jokaista Raamatun henkilöä, vaikka kyseessä olisi niinkin rakastettu kuningas kuin Daavid. Vaikka teksti ei suoraan sano, että tekstissä mainittu teko on väärin, se voi olla väärin. Repliikkien kohdalla on muistettava, että Raamattu siteeraa myös niitä, jotka ovat väärässä. Vaikka Kuningas Daavid sanoo jotakin, se ei tarkoita, että se olisi aina oikein. Samoin Vanhassa testamentissa profeetat ovat joskus vääriä profeettoja, eivätkä he ole Jumalalle mieleen. On siis syytä olla huolellinen ja lukea tarkasti, minkälainen puhuja on kyseessä.
Lisäksi meidän on muistettava, että kertomuksia ei kirjoitettu minusta tai meistä, eikä minulle tai meille. Kertomukset kertovat historiallisista asioista, jotka tapahtuivat historian henkilöille. Näillä tapahtumilla on arvo myös nykylukijoille, koska niistä voi, ja tulee, oppia.
Viitteet:
[1] Fee & Stuart 2003, 89; Stein 2004, 165.
[2] Näin myös Fee & Stuart 2003, 90; Stein 2004, 172.
[3] Fee & Stuart 2003, 90-91.
[4] Fee & Stuart 2003, 91.
[5] Fee & Stuart 2003, 91.
[6] Näin myös Fee & Stuart 2003, 92.
[7] Näin myös Fee & Stuart 2003, 92; Stein 2004, 177, 179, 180.
LÄHTEET
Fee, Gordon D., Stuart Douglas. 2003. How to Read the Bible for All its Worth. 3rd Edition. Grand Rapids, MI: Zondervan.
Stein, Robert. H. 2004. Hermeneutiikan pelisäännöt. Ohjeita Raamatun tulkintaan. Keuruu: Aikamedia.