Kirjoittanut Janne Saarela

2018

JOHDANTOA

Kun me siirrymme Vanhan Testamentin (VT) maailmasta Uuden testamentin (UT) maailmaan, moni asia pysyy todella samana (kyseessä on sama kertomus), mutta samalla moni asia muuttuu. Kun tarkastelemme Paavalin teologiaa, niin ainakin seuraavat asiat ovat tietyilta osin muuttuneet, tai ainakin tarkentuneet.

Ensinnäkin Jumala itse on uudelleenmääritelty: nyt Jumala on paljastunut Isäksi, joka on lähettänyt maailmaan sekä Poikansa että Poikansa Hengen (Gal. 4). Jeesus on Jumalan lopullinen itseilmoitus (Ef. 1:3-11) ja Uudessa testamentissa Jumalasta ei enää yksinkertaisesti voida puhua ilman Jeesusta (Hurtado 2010). (Sama asia tapahtuu Ilmestyskirjassa, kuten olen muualla osoittanut.) Mutta samalla tavalla Paavalin teologiassa Jumalan kansakin (=Jumalan Israel) on uudelleenmääritelty (mm. Gal. 2; Ef. 2:11-3:13). Itse asiassa juuri Filippiläiskirjeen luvun 3 alku on yksi olennaisimpia kohtia tähän liittyen. Jumalan kansa on nyt uudelleenmääritelty Messiaan ympärillä, ilman Tooraa ja ilman ympärileikkausta. (Wright 2005, luvut 5-6.)

Tässä teksissä pointti on melko yksinkertainen. Aion käydä läpi niitä tekstikohtia, joissa keskitytään erityisesti Jeesukseen ja Pyhään Henkeen ja heidän suhteestaan Isä-Jumalaan. Jos et ole vielä huomannut, niin Paavali itse asiassa aloittaa kaikki kirjeensä viittaamalla Jumalaan Isänä. Tämä on yksi iso vinkki siitä, että näkemys Jumalasta on nyt muuttunut: Pojan rooli on toisin sanoen noussut aivan keskeiseksi. Tekstin alussa leijonanosan tilasta saa jakeet 2:5-11, joka tunnetaan yleensä Kristus-hymninä. Tämä on yksi olennaisimpia tekstikohtia Paavalin kirjeissä tästä aiheesta. Tämän jälkeen tarkastelen muutamia muita aiheeseen liittyviä jakeita ja lopuksi nostan vielä esille joitain huomioita Pyhästä Hengestä tässä kirjeessä. Olen pyrkinyt listaamaan käyttämäni kirjallisuuden kohtuullisen tarkasti. 

JEESUS KRISTUS = ”JUMALA”

Kuten blogiani seuranneet ovat huomanneet, olen edellisissä teksteissäni keskittynyt melko paljon siihen miten UT:n kirjoittajat kuvaavat Jeesusta inkarnoituneena ja ennaltaolleena henkilönä ja nyt korotettuna, joka tulee lukea sisään sanaan Jumala. Ehkä tunnetuin kohta, jossa tämä asia tuodaan esille on Filippiläiskirjeen jakeet 2:6-11. Tarkoitukseni on osoittaa miten Paavali kuvaa Jeesusta aikana ennen kuin hän oli vielä syntynyt ihmiseksi. Hänellä oli Jumalan ”muoto”, Hän oli Jumalan kanssa yhdenvertainen, mutta hän ei käyttänytkään tätä asemaa omaksi edukseen, vaan sen sijaan hän tulkitsi asemansa kutsumuksena kuuliaiseen nöyrtymiseen, joka johti lopulta häpeälliseen ristinkuolemaan saakka. Jumala hyväksyi tämän päätöksen ja Hän korotti Jeesuksen korkeammaksi kaikkea muuta, antaen hänelle Jumalan nimen, JHVH. Kohta, jossa Jeesuksen jumaluus on selvästi esillä, painottaa samalla hänen todellista ihmisyytään. (Näin Wright 1993, 97; Fee 2013, 10.) Teksti voidaan jakaa mm. seuraavasti.

JAKEET 2:5-11

5. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, 

6. joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto,  

ἁρπαγμός olla Jumalan kanssa yhdenvertainen,  

7. vaan tyhjensi itsensä 

ja otti orjan muodon,  

tuli ihmisten kaltaiseksi, 

ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; 

8. hän nöyryytti itsensä 

ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.

 9. Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut 

 ja antanut hänelle nimen, 

kaikkia muita nimiä korkeamman,  

10. niin että Jeesuksen nimeen 

kaikkien polvien pitää notkistuman, 

sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat,  

11. ja jokaisen kielen pitää tunnustaman 

että Jeesus Kristus on Herra 

Isän Jumalan kunniaksi

Siirrymme nyt tähän jaejaksoon, joka on itse asiassa yksi kaikkein eniten kommentoiduista tekstikohdista Paavalin kirjeissä. (Yksi sana on tahallaan vielä kääntämättä.) Tämä ei ole itse asiassa mitenkään uutta, koska varhaisina kristillisinä vuosisatoina tämä jaejakso yhdessä Kolossalaiskirjeen jakeiden 1:15-20 kanssa oli kaikkein lainatuinta maaperää koskien kristologista pohdintaa. Tutkijat ovat itsekin ymmärtäneet, että kohdasta on julkaisuja kuin sieniä sateella ja niiden lukeminen on vaativa urakka kovimmallekin kaverille. Vuoden 1992 artikkelissaan Gordon Fee toteaa laskeneensa noin 550 tutkimusta tästä tekstikohdasta! (Ks. Martin 2004, 99; Ehrman 2015, 262; Fee 1992, 29; 1995, 40; Hurtado 1984, 113.)

On tiedostettava, että ehdoton enemmistö tutkijoista on aina nähnyt tässä jaejaksossa vahvan viittauksen Jeesuksen ennaltaolemiseen ja siten hänen inkarnaatioonsa ja tämä on taatusti kohdan luontevin lukutapa. (Omassa selailussani vastaan tuli mm. F. F. Bruce, Ralph Martin, Larry Hurtado, N. T. Wright, Gordon Fee, Richard Bauckham, Martin Hengel, Ben Witherington, Frank Thielman, Michael Gorman, Michael Bird, John P. Meier ja Anthony Thiselton.) Tämä ollut hyvin selvää, vaikka James Dunn on yrittänyt tätä asiaa vastustaa – joskin heikoilla argumenteilla (ks. alla). Oli myös mielenkiintoista huomata, että ”skeptikkojen sankari” Bart Ehrman, joka kirjoitti kokonaisen kirjan Jeesuksen jumaluudesta (päätyen erilaiseen lopputulokseen kuin tässä tekstissä) jättää ison määrän dataa miltei tyystin käsittelemättä, mutta hän kuitenkin valitsee juuri nämä jakeet, joista hän sanoo edes jotain hieman tarkemmin. Andrew Chester (2011, 34) kuitenkin tiivistää tutkimusta aivan oikein todeten, että erittäin suuri enemmistö näkee jaejaksossa Jeesuksen ennaltaolleena ja jumalallisena.

Joka tapauksessa, erityisen merkittävää tällaisessa väitteessä Jeesusta koskien on se, että Jeesus ei ollut suuri hahmo, joka oli elänyt satoja vuosia sitten, vaan miltei Paavalin aikalainen! Vaikka tutkimuksessa oli aika, kun jaejakson taustalla nähtiin voimakkaasti gnostilainen lunastajamyytti (Käsemann, Bultmann), tällainen näkemys on tutkimuksessa nyttemmin hylätty — ja hyvistä syistä. Kuten tulemme näkemään, Paavalin ajatukset ovat ankkuroituneet tiukasti toisen temppelin ajan juutalaisuuteen ja erityisesti Vanhan testamentin ydinteksteihin — eritoten Jesajaan.

HYMNI?

Yksi näkemys on hallinnut jo kauan meneillään olevaa tutkimusta: nimittäin näkemys, jonka mukaan tämä jaejakso on hyvin varhainen kristillinen hymni, jota seurakunnissa laulettiin liturgisessa tarkoituksessa. Muutamat melko suuretkin nimet ovat vakavissaan ehdottaneet, että Paavali oppi tämän hymnin jo 30-luvulla pian kääntymyksensä jälkeen!

Tämän näkemyksen tutkimukseen toi aikoinaan Ernst Lohmeyer vuonna 1928.  Jos kohta todella on varhainen hymni, tämä ainakin osoittaisi, että jaejakson sisältöä juhlittiin liturgisesti varhaisissa seurakunnissa laajasti. Uusi testamentti itse asiassa viittaa monesti siihen, että kristityt lauloivat jumalanpalveluksissaan (Kol. 3:16; Ef. 5:19), mutta tähän viittaa myös tunnettu Plinius nuoremman kirje keisari Trajanukselle vuonna 111:

”He [kuulusteluissa olleet kristityt] vakuuttivat kuitenkin, että heidän suurin rikoksensa tai erehdyksensä oli ollut se, että heillä oli ollut tapana kokoontua määränpäivänä ennen aamunkoittoa ja esittää vuorolauluna hymni Kristukselle ikään kuin Jumalalle.”

Tutkijat ovat esittäneet jopa noin kolmeakymmentä eri kohtaa Uudesta testamentista hymneiksi, mutta vain kourallinen niistä on saanut laajempaa kannatusta. Richard Bauckham on kuitenkin todennut, että tässä kohden tutkijat ovat ”löytäneet” näitä hymnejä aivan liian herkästi.

On kuitenkin todettava, että läheskään kaikki eivät ole olleet vakuuttuneita tästä näkemyksestä. Esimerkiksi varhaisen kristinuskon musiikin asiantuntija Charles Cosgrove pitää teksiä liian hankalana ollakseen musiikillinen hymni ja Benjamin Edsallin ja Jennifer Strawbridgen tutkimus väittää, että varhaiset kristilliset ajattelijat eivät koskaan pitäneet kohtaa hymninä. Gordon Fee on ollut hymni-teorian kovaääninen vastustaja ja hänen mukaansa kaikki sitä tukevat argumentit ovat ongelmallisia. Eritoten jakeet 9-11 eivät ole hymnimäisiä ja kohta on läpikotaisin Paavalimaista teologiaa ja kielikuvaa.

Luke Timothy Johnson kykenee kohtelemaan kohtaa hymninä vaikka se olisikin Paavalin itsensä kasaama – nämä asiat eivät siis sulje toisiaan pois! Sellaiset tunnetut nimet kuin Richard Bauckham ja I. Howard Marshal edustavat näkemystä, jonka mukaan Paavali itse kokosi tämän tekstin kirjeeseen ja Michael Gorman ei näe tällaisessa ehdotuksessa mitään ongelmaa. Tämän lisäksi joidenkin mukaan kohta ei oikein sovi kirjeen asiayhteyteen (mm. Ehrman), mutta toisten mukaan se sopii siihen erinomaisesti (mm. Wright). Näkemyksiä siis riittää, joskin enemmistö on edelleen hymni-teorian kannalla eli tässä tapauksessa meillä olisi käsissä varmasti melko vanha traditio. (Asiassa on nyttemmin tapahtunut muutoksia, eikä hymni-teoria ole enää saanut niin laajaa kannatusta, ks. Gorman 2017, 492, viite 5.) Michael Gorman kutsuu sitä kertomukselliseksi runoksi (narrative poem). Meitä kiinnostaa nyt kuitenkin jakson sisältö teologisesti.

(Hurtado 1984, 114; 1993, 745; 2005b, 84; 2015; Fee 1992; 1995, 40, 192, 219-20; Ehrman 2015, 253-54; Bauckham 2008, 41 [tiedostaa edustavansa tässä vähemmistönäkemystä]; Marshall 2004, 347-48; Johnson 2010, 330; Wright 1993, luku 4.; Gorman 2017, 125-26, 505-06.)

Kirjeen ydin

Erityisesti Michael Gorman (2017, luku 13) on painottanut jakeiden 2:6-11 tärkeyttä koko kirjeen ytimenä. Gorman muistuttaa, että kun luemme kirjettä tarkasti alkukielellä, jakeiden 2:6-11 sanat ja tietyt maininnat löytyvät useasta kohdasta muualta kirjeestä. Hänen mukaansa tämä osio on koko kirjeen ydin ja kaikki mitä Paavali muualla sanoo heijastaa tavalla tai toisella tätä jaejaksoa, Kristus-kertomusta. Mm. seuraavia linkkejä voidaan tehdä jaejaksosta muuhun kirjeeseen liittyen kieliopillisesti (ensin on mainittu osio jakeista 2:6-11 ja toistuva sana on alleviivattu + annettu alkukielellä asian selkeyttämiseksi):

• (2:6) Jeesuksella oli (ὑπάρχων) Jumalan muoto… // (3:20) Meidän kansalaisuutemme on (ὑπάρχει) taivaassa…
• [Hän oli] Jumalan muodossa (ἐν μορφῇ) // (3:10) tullakseni/muotoutuakseni (συμμορφιζόμενος) hänen kaltaisekseen hänen kuolemassaan; (3:21) hän on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi/muotoiseksi (σύμμορφον)…
• [Jeesus] ei katsonut (ἡγήσατο) oikeudekseen… // (2:3) katsokaa (ἡγούμενοι) toinen paremmaksi itseänne // Katson (ἡγησάμην) välttämättömäksi palauttaa…// (3:7) Olen Kristuksen tähden lukenut (ἥγημαι) tappioksi…// (3:8) minä todella luen (ἡγοῦμαι) kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän (ἡγοῦμαι) sen roskana…
• Jumalan vertainen (ἴσα)… // (2:20) minulla ei ole ketään samanmielistä (ἰσόψυχον, kirj. ”tasaveroinen sielultaan”).
• (2:7) vaan tyhjensi (ἐκένωσεν) itsensä… // (2:3) ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan/tyhjän kunnian pyynnöstä (κενοδοξίαν) // (2:16) …etten ole turhaan (εἰς κενὸν) juossut enkä turhaan vaivaa nähnyt…
• Otti orjan (δούλου) muodon… // (1:1) Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen orjat (δοῦλοι)… / (2:22) [Timoteus] on minua palvellut (ἐδούλευσεν)…
• hänet havaittiin (εὑρεθεὶς) olennaltaan… // (3:8-9) että minut havaittaisiin (εὑρεθῶ) olevan hänessä…
• (2:8) [hän] oli kuuliainen (ὑπήκοος) kuolemaan asti… // (2:12) niinkuin aina olette olleet kuuliaiset (ὑπηκούσατε)…
• aina kuolemaan saakka (μέχρι θανάτου) // (2:30) hän [Epafroditus] joutui kuoleman partaalle (μέχρι θανάτου)…
• (2:11) Isän Jumalan kunniaksi (εἰς δόξαν)… // (1:11) jonka Kristus saa aikaa Jumalan kunniaksi (εἰς δόξαν)… (2:3) turhan kunnian (κενοδοξίαν) vuoksi… (3:19) heidän kunnianaan (δόξα) on heidän häpeänsä + 3:21; 4:19, 20. (Gorman 2017, 489-91, listaa karsittu.)

Tämä lyhyt lista osoittaa monia kielellisiä ja temaattisia linkkejä läpi kirjeen ja olisi virheellistä sanoa, että jakeet 2:6-11 eivät jotenkin ”sopisi” kirjeeseen. Koko kirje itse asiassa heijastelee juuri tätä jaejaksoa. Koko kirje on ”eksegeesiä tästä mestari-kertomuksesta”, ”koko kirje on yhtenäinen sanoma rohkaisusta ja esimerkki, joka perustuu Kristus-kertomukseen”: ”Filippiläiskirjeen jakeet 2:6-11, siten, on koko kirjeen keskus. (Gorman 2017, 482, 488, 489.)

ANALYYSI

Siirryn nyt käsittelemään tätä jaejaksoa kohtuullisen tarkasti, osa kerrallaan.

Jae 5

”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli.”

Suomenkieliset käännökset eivät tuo ilmi jakeen 5 hankaluutta alkukielellä. Paavali kirjoittaa ”τοῦτο φρονεῖτε ἐν ὑμῖν ὃ καὶ ἐν Χριστῷ Ἰησοῦ // olkoon teillä tämä mieli, kuten Kristuksessa Jeesuksessa.” Lauseen jälkipuoliskosta puuttuu käytännössä verbi. Jae voidaan kääntää ajatuksella ”teidän asenteenne/mielenlaatunne tulee olla sama kuin Kristuksella Jeesuksella.” Toisin sanoen Filippin uskovien käytös toinen toistaan kohtaan tulee heijastaa samaa asennetta ja mielenlaatua, joka oli ja on Jeesuksella Kristuksella. Se mitä tämä todella tarkoittaa tulee esiin seuraavissa jakeissa. Juuri Filippin uskovien käytöksen korjaaminen johtaa Paavalin kirjoittamaan tämän valtavan rikkaan tekstipätkän seuraavissa jakeissa. (Martin 1987, 99; Fee 1995, 197.) Michael Gorman (2017, 503-04) kääntää jakeen kuitenkin partisipationistisesti eli osallisuutta painottavasti: ”olkoon tämä mieli teidän yhteisössänne, joka on myös Kristuksessa Jeesuksessa”. Filippin uskoville tulee olla tämä mieli juuri siksi, että he ovat Kristuksessa eli kyse on osallisuudesta ja sitä kautta muutoksesta. Pointti on kuitenkin siinä, että uskovat matkivat Jeesuksen mallia. Näin ollen jae toimii ikään kuin siltana, joka yhdistää jakeet 2:1-4 ja 2:6-11 toisiinsa. 

Jae 6

Tässä jakeessa on sellainen miina, johon iso joukko tutkijoita ja käännöksiä on menettänyt raajojaan. Lyhyesti sanottuna sen kääntämisessä on – yhden sanan kohdalla! –  valtavia ongelmia. Mutta koska haluan pitää asiat järjestyksessä, sanon ensin muutaman sanan jakeen alusta, jonka jälkeen siirryn ongelmallisemman termin käsittelyyn. Katsomme jaetta nyt ensin useampien erilaisten käännösten kautta, jotta lukija näkee eroavuudet:

Kreikka kuuluu näin, ja alleviivattu sana on ongelmallinen: ὃς ἐν μορφῇ θεοῦ ὑπάρχων οὐχ ἁρπαγμὸν ἡγήσατο τὸ εἶναι ἴσα θεῷ.

• Joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen. (1938-käännös) 
• Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei katsonut saaliikseen olla Jumalan kaltainen. (Raamattu Kansalle -käännös.)
• Who, being in the form of God, thought it not robbery to be equal with God. (King James -käännös) 
• Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen.” (1992-käännös)
• Who, although he was in the form of God, did not regard being equal with God something to be grasped after. (Bart Ehrman 2014, 254.)
• Who being in the form of God, did not regard this divine equality as something to be used for his own advantage // Who, though in God’s form, did not regard his equality with God as something he ought to exploit. (N. T. Wright 1993, 83 // 2013, 685)
• …He did not regard being equal with God as something to take advantage of // He did not regard being equal with God as something to use for his own advantage. (Roy Hoover 1971, 118)
• Who, being in the form of God, did not regard this being equal to God as something to be exploited. (Larry Hurtado 2005b, 89)
• Who, being in very nature God, did not consider equality with God something to be grasped // Who, though in God’s form, did not regard his equality with God as something he ought to exploit. (Gordon Fee 1995, 198.)
• Although Hesus the Messiah was in the form of God, he did not regard equality with God as something to be exploited for his own advantage. (Michael Gorman 2017, 125, 502, 489)

Ennen kuin menemme eteenpäin, todettakoot, että jakeen loppu pitäisi kääntää ajatuksella ”…omasta yhdenvertaisuudestaan Jumalan kanssa”. 1938- ja RK-käännökset ovat jostain kumman syystä täysin virheellisesti kääntäneet sanan ἴσα sanalla ”kaltainen”, vaikka se tarkoittaa yhdenvertaista, samalla viivalla olemista (ks. esim. Matt. 20:12). (Sana ὁμοιώματι, joka tarkoittaa kaltaisuutta, esiintyy kyllä jakeessa 7, mutta ei jakeessa 6.) Näin ollen 1992-käännös on ainoa suomenkielinen käännös, joka osuu asian ytimeen. Tämä on vakava virhe näiden ”tarkkojen käännösten” osalta, koska tällainen käännös pimentää lukijoiden silmät huomaamasta miten Paavali todella kuvaa Jeesusta yhdenveroisena Jumalan kanssa. Siksi englanninkielessä tässä käytetään sanaa equal/equality eli tasaveroinen tai yhdenveroinen.

Miksi sana μορφῇ, ”muoto”?

Joku voi ihmetellä, että miksi Paavali on käyttänyt tässä lauseessa ajatusta muodosta, ”hänellä oli Jumalan muoto”. Mitä se ylipäätään tarkoittaa? Itse asiassa vastaus ei ole kovinkaan hankala ja se on jokaisen ymmärrettävissä.  Kuten Fee on aivan oikein huomauttanut, Paavali on järkevästi valinnut käyttää sanaa ”muoto” jakeissa 6 ja 7, koska ainoastaan tällä tavalla hän kykenee samalla sanalla osoittamaan sitä tosiasiaa, että Jeesus oli aiemmin Jumalan vertainen, mutta samaan aikaan painottamaan metaforisesti hänen orjaksi tulemistaan. Toisin sanoen, jos Paavali olisi jakeessa 6 valinnut käyttää ”luonto”-sanaa, se ei olisi toiminut lainkaan orja-esimerkin kohdalla jakeessa 7, vaikka se olisi ollut kuitenkin periaatteessa se mitä Paavali tarkoittaa Jeesuksen olotilasta ennen hänen inkarnaatiotaan. Muoto-sana oli siten ainoa järkevä ja saatavilla oleva vaihtoehto saada tämä Jumala-Orja -pari toimimaan. (Fee 1995, 204-05; 2013, 378.)

Sanan ἁρπαγμός kääntäminen

Tutkijat ovat taistelleet kauan ja hartaasti jakeessa 6 esiintyvän sanan ἁρπαγμός kääntämisestä. Jokainen, joka yrittää lukea edes osan siitä materiaalista, jota sanaan/lauseeseen liittyen on kirjoitettu, joutuu keittämään paljon kahvia, mutta buranapurkki on kuitenkin hyvä pitää vierellä mahdollisen pääkivun yllättäessä. Kyseessä on tekninen ja hankala debatti ja se osoittaa mitä tapahtuu, kun joskus ei vain kovin helposti ymmärretä miten jokin sana tulee kääntää. Sana ἁρπαγμός esiintyy UT:ssa vain tässä kohden, ei koskaan LXX:ssä (eli kreikankielisessä Vanhassa testamentissa) ja vain harvoin muissa kreikankielisissä teksteissä. Aloitetaan nyt purkamaan asiaa, mutta valitettavasti joudun jättää paljon sanomatta, koska asiaa on paljon ja se on todella teknistä (olen valinnut olennaisimmat).

1938-, Raamattu kansalle ja King James -käännökset yrittävät olla (ikävä kyllä) sanatarkkoja ja ne johtavat tilanteeseen, joka jättää lukijan vain raapimaan päätään. Miten vanha käännös tulisi edes ymmärtää? Tämä kuulostaa ainakin minulle siltä, että Jeesus ei ole Jumalan kaltainen, eikä hän edes katso sitä ”ryöstö-saalikseen”. Bart Ehrman tuo käännöksessään esiin vahvan ajatuksensa, jonka mukaan Jeesus ei ollut Jumalan vertainen/kaltainen, eikä hän myöskään halunnut tavoitella tällaista asemaa. Tässä käännöksessä pointti on siis se, että Jeesus ei tavoittele jotain sellaista mitä hänellä ei ole. Mielestäni 1938- ja King James -käännökset viittaavat tähän suuntaan, mutta kuten Fee (2013, 381) sanoo tälaisesta  ”ryöstämis-käännöksestä”, se ei käy millään tavalla järkeen.

(Yksi Ehrmanin suurista ongelmista tässä kohdassa, ja läpi kirjan[!] on se, että hän sivuuttaa täydellisesti tutkimusta, joka olisi pitänyt ottaa huomioon, kuten hieman aiemmin ilmestyneen Feen [2007/2013] käsittelyn. Tämä on asia, josta mm. Tilling [2014] Ehrmania kovaäänisesti syyttää.)

1992-käännös on jo erilainen, koska se painottaakin nyt sitä, että Jeesus ei pidä kiinni jostain sellaisesta mikä hänellä jo on. Jeesuksella jo on Jumalan vertaisuus/kaltaisuus. Sanon jo nyt, että mielestäni tämä käännös on suomenkielisistä lähimpänä sitä ajatusta, jota seuraan tässä tekstissäni.

Itse asiassa Roy Hooverin (1971) tutkimuksen jälkeen ja N. T. Wrightin yksityiskohtaisen artikkelin jälkeen (1993, luku 4) tutkimuskenttään levisi laajalle ajatus siitä, että kyse on idiomista, ja juuri sen vuoksi sanatarkka käännös johtaa ikävästi harhaan. (”Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan” on esimerkki suomenkielisestä idiomista, jota ei voi ottaa ”kirjaimellisesti”.) Näin ollen, kuten Wrightin, Hooverin, Hurtadon ja Feen käännökset osoittavat, lauseessa on kyse siitä, että Jeesus todella on Jumalan kanssa samalla viivalla, Hänen vertaisensa, mutta hän ei käytä tätä asemaa omaksi edukseen, vaan luopuu siitä (syntymällä ihmiseksi). Wright (2013, 686) myös tarkentaa, että Jeesus ei sinänsä hylkää tätä asemaa, jossa hän on Jumalan kanssa tasaveroinen: hän vain tulkitsee asemansa siten, että hänen on synnyttävä ihmiseksi. Mainittakoon, että ainakin Ben Witherington (1993, 107), Frank Thielman (2002, 356) ja Richard Bauckham (2008, 207) ovat samoilla linjoilla tämän joukon kanssa, kuten myös Takeshi Nagata, joka teki Princetonissa aiheesta väitöskirjansa (ja jota mm. Hurtado seuraa ja siteeraa monin paikoin). Wrightin (2013, 686) omia sanoja lainatakseni, tämä tulkinta on nyt laajasti edustettuna nykykommentaareissa.

Yksi kontekstuaalinen ja yksi teknisempi huomio tukevat tätä tulkintaa. Ensinnäkin lauseen 7 alku alkaa tiukalla vastakkainasettelulla, sanalla ἀλλὰ (”mutta”, ”vaan”). Pointti on se, että tässä asetetaan tiukasti vastakkain Jeesuksen aiempi olomuoto ja hänen maanpäällinen elämänsä (Hurtado 2005a, 123; 2005b, 96.) Toiseksi Fee (2013, 380) on kiinnittänyt huomiota jakeen sanajärjestykseen ja vaatinut, että lausetta ei voi kieliopillisesti ymmärtää mitenkään muuten kuin siten, että Jeesus oli yhdenvertainen Jumalan kanssa. Hän mm. syyttää James Dunnia, joka on tässä kohden vastavirrassa, siitä, että hän ohittaa nämä kysymykset kokonaan. (Dunniin palaamme kohta.)

Kohdan pointti ei siis ole siinä, tavoitteleeko Jeesus jotain mitä hänellä ei ole, vaan siinä, mitä hän tekee sen asian kanssa, joka hänellä jo on. Mitä siis todella tarkoittaa olla Jumala? Jeesus valitsi syntyä ihmiseksi, eikä hän siten käyttänyt jumalallista asemaansa omaksi edukseen. On mielenkiintoista huomata, että Johanneksen evankeliumin jakeen 17:5 sisältö löytyy siten jo Paavalilta (tai Paavalia varhaisemmasta traditiosta). Filippiläiset tietävät varsin hyvin, että Jeesus on osoittanut täydellisesti erilaista mielenlaatua kuin mitä ihmiset jumalalta odottaisivat. Kuten Fee toteaa, tämä sanamuoto vastaa jaetta 2:4, jossa Paavali sanoo ”älkää ajako omia etujanne // älkää katsoko vain omaa etuanne”. Miksi? Koska Jumala/Jeesus ei toiminut tällä tavalla! Vaikka Jeesus oli Jumalan muodossa, hän ei ottanut siitä itsekästä hyötyä. Kuten pian näemme, hän valitse tien, joka kulki pimeyteen, ristille.

Gregory Boyd (2017, 38) tiivistää uudessa kirjassaan asian näin: ”Sen sijaan, että Jeesus olisi jatkanut nauttien etuuksistaan Jumalan kanssa yhdenvertaisena, Jumalan Poika tyhjensi itsensä etuoikeuksistaan tullakseen meidän kaltaiseksemme.” Michale Gorman (2017, 507) toteaa, että ”Huolimatta jakeen 2:6 pitkästä tulkintahistoriasta, nyt yleisesti tunnustetaan, että teksti viittaa johonkin joka Kristuksella oli ennen inkarnaatiotaan, mutta jota hän kieltäytyi käyttämästä omaksi edukseen.”

Jakeet 7-8

…vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; 8. hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. 

Kyse tässä jaejaksossa on siitä, mitä todella tarkoittaa olla Jumala. Tässä kohtaamme radikaalin väitteen siitä, että Jeesus päätti olla käyttämättä hyväkseen sitä, että hän oli ”Jumalan muodossa”. Loppujen lopuksi Paavalin mukaan Jumala oli Jeesuksessa kun hän kuoli ristillä (2. Kor. 5:19). Jokaisen meidän tulisikin kysyä Jeesuksen ristin edessä: onko tämä todella se mitä tarkoittaa olla Jumala? Onko Jumala todella näin epäitsekäs, joka tekee kaikkensa juuri siksi, että hän rakastaa meitä? Koko jakson tarkoitus on siis yksinkertaisesti painottaa Jumalan todellista olemusta eli sitä, että Jumala on hyvin epäitsekäs — kuten Jeesuksen ihmiseksisyntyminen osoittaa. Jeesus ristillä on shokeeraava kuva Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan ihmiskuntaa kohtaan. Samalla jae on myös yksi osoitus siitä, että Jeesuksen on täytynyt olla aiemmin enemmän kuin vain ihminen. (Fee 2013, 384-85.)

Tyhjensi itsensä

Mutta miten ymmärrämme verbin tyhjentää (κενόω)? Onko tässä kyse kirjaimellisesta tyhjentämisestä (hän todella tyhjensi itsensä jostain) vai metaforisesta kielikuvasta (hän teki itsestään ”ei-mitään” tulemalla orjaksi)? Feen (2006; 1995, 210) mukaan asiaa ei voida ratkaista (edes kieliopillisesti) varmuudella ja hän kannattaa tässäkin kohdassa metaforista merkitystä: Jeesus tyhjensi itsensä tulemalla ihmiseksi ja tulemalla kuuliaiseksi. Kyse on puhtaasta ja yksinkertaisesta metaforasta. Samalla ladulla hiihtää Wright (1993, 84). Hän toteaa, että nyt ei ole kyse siitä että Jeesus jättää taakseen joitain jumalallisia attribuutteja, vaan kyse on heikoksi tulemisesta. Gormanin (2017, 508) mukaan metaforinen tulkinta on nykyään yleisin tapa lukea jakeen sisältö. Tapa, jolla Paavali käyttää tätä sanaa muualla, tukee tätä ajatusta:

• Room. 4:14: ”Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi [κεκένωται].” 
• 1. Kor. 1:17: ”Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan – ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi [κενωθῇ].”
• 1. Kor. 9:15: ”Mutta minä en ole ainoatakaan näistä oikeuksistani hyväkseni käyttänyt. Enkä kirjoitakaan tätä siinä tarkoituksessa, että niitä minuun sovitettaisiin, sillä mieluummin minä kuolen. Ei kukaan ole minun kerskaustani tyhjäksi tekevä [κενώσει].”
• 2. Kor. 9:3: ”Lähetän nyt kuitenkin nämä veljet, ettei kerskaamisemme teistä tässä kohden näyttäytyisi tyhjäksi [κενωθῇ], vaan että olisitte valmiit, niinkuin olen sanonut teidän olevan…”

Kyse näissä esimerkeissä ja tällä sanalla on heikoksi tai mitättömäksi tulemisesta. Toisin sanoen ”todellinen inkarnaation ja ristin nöyryytys oli siinä, että hän joka oli itse Jumala, ja joka ei koskaan lakannut olemasta Jumala, kykeni ottamaan harteilleen tällaisen kutsumuksen”. Kyse on uudesta ymmärryksestä koskien Jumalaa! (Wright 1993, 84; Fee 1995, 211.) 

Itse asiassa Richard Bauckham (2008, 44-45) on kirjoittanut tästä hyvin mielenkiintoisen kokonaisuuden. Hän aloittaa toteamalla, että koko jaejakson tarkoitus on pohtia hyvin korkeaa ja hyvin matalaa statusta, herruutta ja palvelijana/orjana olemista. On selvää, että hän, joka on Jumalan kanssa täysin samanarvoinen ja joka jakaa Jumalan identiteetin, syntyy ihmiseksi, mutta kohdan pätarkoitus ei ole pohtia jumalallista ja inhimillistä luontoa sinänsä. Toisin sanoen Paavali ei ole nyt kiinnostunut myöhemmistä kysymyksistä kuten ”miten rajaton Jumala voi tulla rajalliseksi ihmiseksi?” ja ”miten kuolematon Jumala kuolee?”: nämä kysymykset nousivat myöhemmin. Tässä kohdassa kyse on statuksesta. Voiko hän, joka on korkeimmassa mahdollisessa todellisuudessa, valtaistuimella kaiken yläpuolella, tulla alas maailmaan, eikä elää ainoastaan ihmisenä, vaan jopa orjana, kulkien kohti ristin kuolemaa? Voiko hän jättää taakseen jumalallisen statuksen ja astua palvelijaksi, joka menettää asemansa? Kyse on korkeimmalta tasolta matalimmalle tasolle siirtymisestä. Ja Paavalin mukaan näin kävi ja juuri siksi Jumala korotti Jeesuksen (jakeet 9-11). Juuri tästä on kyse jakeen 6 käännöksestä. Jumala, joka on korkein, voi myös olla alhaalla, koska Jumala on Jumala, joka ei etsi omaa etuaan, vaan antaa pois, muiden hyväksi.

Jokaisen tulisi ottaa huomioon, että Paavali sanoo jotain hyvin samantapaista Jeesuksen ennaltaolemisesta ja inkarnaatiosta 2. Korinttilaiskirjeen jakeessa 8:9: ”Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte.” (1) Tässä Paavali sanoo jotain minkä korinttilaiset kyllä tietävät: ajatus on levinnyt laajalle varhaiseen seurakuntaan. (2) Korinttilaisten antaminen niille joilla ei ole perustuu lopulta Kristuksen omaan esimerkkiin, kun hän jätti taivaallisen olotilan ja syntyi ihmiseksi, köyhäksi (jälleen metafora). Ajatus Jeesuksen inkarnaatiosta on hyvin Paavalimainen ajatus. (Ks. Fee 2013, luku 12; Guthrie 2015, 406; Wright 1993, 95; 2013, 688-89; Thiselton 2009, 44-45; Hurtado 2005a, 118-26.)

Otti orjan muodon…

Jakeissa 7-8 on kolme partisiippia, jotka selittävät tarkemmin mitä tämä kaikki tarkoittaa. Paavali siis sanoo ensin, että Jeesus tyhjensi itsensä, mutta tätä seuraa kolme partisiippilausetta seuraavasti: (1) ja otti orjan muodon, (2) tuli ihmisten kaltaiseksi, (3) ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen. Näiden kohtien tarkoitus on selventää sitä mitä Jeesuksen tyhjentyminen tarkoittaa. Kyse on nyt siitä, että Jeesus syntyi ihmiseksi ja hän oli todellinen ihminen. Jeesus havaittiin ihmisten kaltaiseksi juuri siksi, että tämä oli hänelle uusi olomuoto. (Fee 2013, 385-89.)

Mainittakoot, että Paavalin maininta Jeesuksesta orjana (suhteessa Jumalaan) oli sisällöltään positiivinen (ei negatiivinen). Paavali nimittäin käyttää paljon orjuus-kielikuvaa puhuessaan laajemmin kristillisestä elämästä, jota siis kuvaa palveleva asenne. Ensiksikin hän soveltaa orjuus-kielikuvaa itseensä: hän on Kristuksen orja (Room. 1:1; Gal. 1:10; Fil. 1:1). Toiseksi hän käyttää tätä kielikuvaa kehottaessaan uskovia palvelemaan Jumalaa (Room. 6:19). Verbinä (”palvella”) se viittaa hyvin usein kristilliseen elämään ylipäätään (Room. 7:6, 25; 12:11; 14:18; 16:18; Gal. 5:13; Fil. 2:22; Kol. 3:24; 1. Tess. 1:9). Mielenkiintoista on, että me kohtaamme tämän haasteen tunnetusti evankeliumeissa juuri Jeesuksen itsensä esittämänä (Mark. 10:43-45 par.; Mark. 9:9:35; Matt. 23:11; Joh. 13:5-17). Emme siis voi välttyä ajatukselta, että Jeesus toimii tässä jakeessa uskoville mallina: hänen palveleva asenteensa vaatii uskovilta seuraamista. Joku voisi sanoa, että Paavali tunsi Jeesuksen omat opetuksensa näistä aiheista. (Hurtado 1984, 122-24; 2010, 57; Blomberg 2016, 430-31.)

Ihmisten kaltaiseksi…

Tämä toinen maininta edelleen tehostaa ja korottaa Jeesuksen uutta olomuotoa. (Se myös päättää lauseen ja uusi lause alkaa jakeen 8 alusta.) Paavalin on painotettava Jeesuksen ihmisyyttä, koska hän juuri painotti sitä, että hänellä oli ”Jumalan muoto”. Se, että Paavali ei vain sano ”Jeesus tuli ihmiseksi”, vaan ”hän tuli ihmisten kaltaiseksi” näyttää painottavan varhaisten seurakuntien näkemystä, jonka mukaan Jeesus kuitenkin oli edelleen jumalallinen/Jumala. Roomalaiskirjeen jakeessa 8:3 käytetään itse asiassa samaa kaltaisuus-sanaa: Jumala lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa. Tässä painotetaan kolmea asiaa: (1) Jeesuksella oli todella nyt ruumis, jota hänelle ei ollut ennen inkarnaatiota, (2) Jeesus on Jumalan ikuinen Poika (hän ei vain tule Hänen pojakseen kasteessa tai ylösnousemuksessa) ja (3) Jeesus ei ollut synnin turmelema kuten ihmiset yleensä. (Wright 2002, 577-80; Fee 1995, 211-12; 2013, 387-88.)

Nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen ristinkuolemaan saakka…

Kuuliaisuuden painottaminen on kolmas aspekti, jolla Paavali korostaa Jeesuksen inkarnaatiota. Jeesus sekä eli kuuliasen elämän suhteessa Jumalaan ja hänen ajautuminen ristille (ks. alla) oli hänen oma valintansa. Huomaa, että tämä jae on melko selvästi vastakkainen jakeessa 3 mainittujen asioiden kanssa, eli itsekkyyden ja turhan kunnian pyytämisen kanssa. 

Mitä tulee Jeesuksen ristinkuolemaan, niin se on historiallisesti ottaen yksi niistä varmimmista asioista, joita me tiedämme antiikin ajan maailmasta. Jeesus  Nasaretilainen todella kuoli ristillä. Mutta jos lainaamme Koraania niin huomaamme, että kaikille tämä ei ole helppo asia niellä:

…Ja sanoivat: ´Me tapoimme Messiaan, Jeesuksen, Marian pojan, Jumalan lähettilään’. Mutta eivät he surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä. Heistä vain näytti siltä.” (4:157.)

Tämä on yksi massiivisimpia historiallisia virheitä Koraanissa (ks. tarkemmin täältä). Mutta pointti on se, että tällainen väite perustuu muslimien ennakko-oletukseen, jonka mukaan Jumalan profeetta ei voi koskaan kokea näin häpeällistä kuolemaa (Hämeen-Anttila 2004, 147). Stephen Neil (1971, 84) toteaa saman asian: ”On mahdotonta, että Jumala antaisi tällaisen palkkion lähetystehtäväänsä täyttämässä olleelle profeetalle. Olisi hänen oikeamielisyyttään vastaan, että hän sallisi syyttömän miehen kärsiä toisten puolesta. Olisi hänen kaikkivaltiuttaan vastaan, ettei hän pystyisi pelastamaan vaarassa olevaa profeettaansa. Siksi Jeesus ei voinut jäädä avuttomana vihollistensa käsiin.”

UT selvästi osoittaa, että monilla muillakin oli ongelmia Jeesuksen ristinkuoleman kanssa (Pietari ei ainakaan pitänyt ajatuksesta, että Jeesus kuolisi, ks. Mark. 8). Itse asiassa 1. Korinttilaiskirjeen luku 1 on hyvää taustaa sille miten ihmiset jo tuolloin reagoivat sanomaan ristiinnaulitusta messiaasta: se oli hullutusta! Hullutusta tai ei, näin Jumala ja Jeesus päättivät toimia. Se oli ainoa tapa sovittaa Israelin (ja siten) ihmsikunnan ongelmat Jumalan kanssa. Kaikki eivät pidä tästä sanomasta. Jo kristinuskon kovaääninen vastustaja Kelsos (toisella vuosisadalla) valitti, että ”Jumala ei voi kärsiä, eikä Häntä voi nöyryyttää” (sit. Thielman 2002, 356). Ennakko-oletustemme tulisi kuitenkin muuttua sen edessä mitä todella tapahtui.

Maininta ristinkuolemasta on aiheuttanut jonkun verran keskustelua, koska se vaikuttaa olevan ikään kuin irrallinen osa tässä kokonaisuudessa, ainakin kun sitä tarkastellaan runollisissa mitoissa. Esimerkiksi Ehrman (2015, 257-58) ja Hurtado (1984, 123) toteavat, että tämä linja on pidempi kuin muut osat ja monien tutkijoiden mukaan Paavali itse lisäsi sanat ”aina ristinkuolemaan saakka” vanhempaan hymniin/traditioon.  Wright (2013, 687-88) kääntää ajatuksen kuitenkin toisinpäin painottaen, että ajatus on keskellä jaksoa juuri siksi, että se tuo sille sen kunnollisen merkityksen. Hän toteaa, että lause on ikään kuin sydän koko jaejaksossa, kaiken keskellä osoittamassa häpeää ja tulevaa kirkkautta. Jeesuksen risti on kaiken keskipiste, se on kuin kiila joka jakaa kaiken muun oikealla ja vasemmalle. 

Lukija voi nyt tarvittaessa nyt siirtyä jakeisiin 9-11. Mutta jos kiinnostaa, voit myös katsoa miten James Dunn on haastanut tämän tulkinnan, joskin hyvin ongelmallisella tavalla.

Extra: James Dunn ja Adam-tulkinta

Ennen jakeisiin 9-11 siirtymistä joudumme hieman pysähtyä ja ottaa esiin James Dunnin (1989, 114-21; 1998, 281-88) kauppaamaa materiaalia, jossa hän on haastanut edelläesitetyn ajatuksenkulun. Hän on nimittäin yksi niistä harvoista, jotka väittävät, että kohdassa ei puhuta siitä miten Jeesus oli ennaltaolevana Jumalan kanssa samalla viivalla ennen ihmiseksisyntymistään, vaan hän lukeekin koko jakson ns. Adam-teologian kautta, jossa Jeesus on vain pelkkä ihminen ja rinnastus asetetaan Jeesuksen ja Adamin välille. Siinä kun Adam pyrkii havittelemaan kiellettyä, Jeesus ei tee näin ja siksi hänet korotetaan. Dunn tekee mm. seuraavia huomioita linkittäen jokaisen kohdan viitteellä luomiskertomukseen:

• 2:6a Jumalan muodossa (1. Moos. 1:27)
• 2:6bc kiusattu havittelemaan tasaveroisuutta Jumalan kanssa (1. Moos. 3:5)
• 2:7 otti orjan muodon (korruptio ja synti) (Salomon Viisaus 2:23 + Room. 8:3, 18-21; 1. Kor. 15:42 jne. —> kohdat joissa puhutaan Jumalan luoneen ihmisen kuvakseen)
• 2:8 uskollinen kuolemaan saakka (1. Moos. 2:17; 3:22-24 ja Sal. Viis. 2:24)
• 2:9-11 korotettu ja kirkastettu (Ps. 8:5-6, jossa puhutaan ihmiskunnasta, ei vain Adamista)

Dunn jatkaa sanoen, että Paavali voi käyttää sanoja εἰκὼν (kuva), vaan μορφῇ (muoto) synonyymeina eli ne tarkoittavat samaa asiaa. (Dunn nojaa tässä leksikaaliseen todistusaineistoon, jonka mukaan sanat ovat todella joskus toistensa kanssa vaihtelevia.) Se, että Jeesuksella oli ”Jumalan muoto” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että hän oli Jumalan kuva, kuten Adam luomisessa. Dunnin mukaan Jeesus oli (vain) ihminen, joka ei lähtenyt tavoittelemaan tasaveroisuutta Jumalan kanssa. Tässä siis sana ἁρπαγμός käännetään siten, että Jeesus ei lähtenyt yrittämään saada tasaveroisuutta Jumalan kanssa, vaan nöyrtyi palvelijaksi. Hän toki myöntää, että Adam-teologian ei tarvitse välttämättä tarkoittaa sitä, etteikö Jeesus silti voisi olla ennaltaollut jne. Wright (mm. 2013, 686) on tunnetusti puolustanut Adam-tulkintaa tässä kohden vaikka hän näkeekin Jeesuksen ennaltaolleena ja inkarnoituneena. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Kritiikkiä

Iso osa tutkijoista ei ole ollut vakuuttunut tästä tulkinnasta, enkä ole minäkään. Seuraavista syistä.

(1) Jos Paavali haluaisi tehdä suoran linkin Jeesuksen ja Adamin välille – jonka hän todella tekee esimerkiksi Roomalaiskirjeessä (luku 5) ja 1. Korinttilaiskirjeessä (luku 15) –  hän olisi voinut tehdä sen paljon selvemmin. Miksi linkki luomiseen ei ole tämän selvempi? Tai miksi hän ei yksinkertaisesti sano Jeesuksen olevan Jumalan ”kuva”, kuten muualla? 

(2) Luomiskertomuksessa Adam ei ole se, joka haluaa olla Jumalan kaltainen, vaan Eeva (1. Moos. 3:5). Linkki ei siis tässä tapauksessa toimi. 

(3) Paavali tekee muualla hyvin selväksi sen, että Jeesus on ennaltaollut (1. Kor. 8:6; 10:4; Gal. 4:4), mutta hän myös on selvä siinä, että Adam muovattiin tomusta (mm. 1. Kor. 15:47). Koska ajatus Jeesuksen ennaltaolemisesta ja inkarnaatiosta ovat selvästi esillä Paavalin teologiassa, ei ole mikään yllätys löytää nämä asiat juuri tästä kokonaisuudesta. 

(4) Kuten olen itse asiassa jo maininnut, niin jakeissa 6-8 Paavalin painotus on ennenkaikkea siinä miten suuri eroavuus oli ennaltaolleessa Jeesuksessa ja hänen ihmisyydessään inkarnaation jälkeen. Jos Paavali olisi todella halunnut vain sanoa, että Jeesus ihmisenä otti toisen Adamin roolin, hän sai kaikin puolin aikaan hyvin ontuvaa jälkeä! (Fee jopa sanoo, että kuulijat eivät voisi seurata Paavalin logiikkaa ilman Dunnin apua.)

(5) Raskasta kritiikkiä Dunnille on antanut Larry Hurtado. Hän on osoittanut, että Dunnin leksikaalinen temppu sanojen ”kuva” ja ”muoto” kanssa ei itse asiassa onnistu. Kyse ei nimittäin nyt ole siitä voivatko nämä yksittäiset sanat olla joskus keskenään vaihtelevia, vaan kyse on siitä voiko ilmaisua ἐν μορφῇ θεοῦ (Jumalan muoto) käyttää vaihtoehtona ilmaisulle ἐἰκων θεοῦ (Jumalan kuva). Vastaus on selvästi ”ei”. 

Kun juutalaisissa teksteissä viitataan luomiskertomuksessa esitettyyn ajatukseen Jumalan kuvana olemisesta, kirjoittajat käyttävät aina ilmaisua ἐἰκων θεοῦ (Sal. Viis. 2:23; 7:26; Siir. 17:3; 1. Kor. 11:7; Kol. 3:10). Sen sijaan ilmaisua μορφῇ θεοῦ (Jumalan muoto) ei koskaan käytetä, kun viitataan Adamiin. (Tämä muoto ei esiinny kreikankielisessä VT:ssä eli LXX:ssä, eikä kreikankielisessä kirjallisuudessa ennen Paavalia.) 

Tämän lisäksi sanamuotoa τὸ εἶναι ἴσα θεῷ (olla yhdenvertainen Jumalan kanssa) ei koskaan käytetä Adamista, ei missään. Kun kirjallisuudessa harvoin viitataan jonkun olevan Jumalan vertainen, asialle nauretaan. Näin tapahtuu Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen kohdalla (5:18). Feen mukaan näkemys, jonka mukaan sana ”muoto” on synonyymi ”kuvalle”, on tutkijoiden luoma myytti, joka pitäisi laskea lopullisesti haudanlepoon. Jos ainoa kielellinen linkki luomiskertomukseen on sana ”Jumala”, olemme melko heikoilla jäillä. 

(6) Tulemme pian huomaamaan miten selvästi jakeissa 9-11 viitataan tiettyihin Vanhan testementin teksteihin, kuten Jesajan kirjan jakeeseen 45:23. Näin ollen jos jakeissa 6-8 haluttaisiin viitata Adamiin, tämä olisi tehty äärimmäisen huonosti ja epäselvästi suhteessa myöhempiin jakeisiin.

(7) Kohdan logiikka on hyvin hankala Dunnin näkökulmasta luettuna. Pikemminkin Paavali tarkoittaa, että Jeesus oli olemassa ennalta Jumalan muodossa, mutta hän jätti sen taakseen ottaen orjan muodon (eli syntyi ihmiseksi). Jakeiden 7-8 partisiippirakenteet painottavat nimenomaan Jeesuksen eroavaa olotilaa ennen ja jälkeen inkarnaation. Kyseessä ei ole muutos inhimillisestä olotilasta toiseen, vaan muutos jumalallisesta olotilasta inhimilliseen. Nämä syyt yhdessä vakuuttavat minut siitä, että Dunnin näkemys on väärä.

(Bruce 1983, 45; Ehrman 2015, 261-62; Bauckham 2008, 203-06. Erityisesti Hurtado 2005a, 121-23; 2005b, 98-101 ja Steenburg 1988. Fee 2013, 19, erit. 370-401 antaa Dunnille rajua kritiikkiä käytännössä koko ajan omaa eksegeesiä tehdessään, ks. eritoten s. 390-93, mutta myös Fee 2006, 30-35; Meier 1985, 186.)

Jakeet 9-11

Lukijan kannattaa huomata yksi asia.  Jakeissa 9-11 tapahtuu hyvin selvä muutos. Eritoten alkukielestä voi huomata miten jakeissa 6-8 Jeesus on ensinnäkin päätoimija (eli subjekti) verbeille ja partisiipeille, mutta jakeissa 9-11 Jumalasta tuleekin kaiken päätoimija (eli subjekti) ja Jeesuksesta objekti. Jumala ensinnäkin korottaa Jeesuksen (Jeesus saa jumalallisen nimen) ja koko luomakunta tulee osoittamaan hänelle kunniaa (Jeesus saa kaiken palvonnan). Näin ollen jaejaksossa on kieliopillisesti kaksi selkeästi erilaista osaa: jakeet 6-8 ja 9-11. Tämä on varmin analyysi jakaa tämä kokonaisuus osiin (koska sitä tukee päivänselvä kielioppi!).

9. Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, 10. niin että Jeesuksen nimeen kaikkien polvien pitää notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, 11. ja jokaisen kielen pitää tunnustaman että Jeesus Kristus on Herra Isän Jumalan kunniaksi.

On tärkeää tiedostaa, että jae alkaa sanalla ”διὸ” (”sen tähden”) eli kaikki linkittyy siihen mitä edellisissä jakeissa on sanottu. Tämä kokonaisuus seuraa edellistä kokonaisuutta. On huomattava, että Paavali ei käytä sanaa ἀλλὰ (”vaan”, ”mutta”), joka olisi tarkoittanut sitä, että Jeesuksen nöyryytys ja kuolema (jakeissa 6-8) olisi jotenkin vastakkainaseteltu hänen korotuksensa kanssa (jakeet 9-11). Ei. Nimenomaan pointti on nyt siinä, että Jeesuksen nöyryys ja kuolema ovat jollain tavalla se pohja ja perusta sille, että hänet on nyt korotettu. Ne ovat molemmat tärkeä osa yhden ja saman kokonaisuuden sisällä. (Hurtado 2005b, 90.)

Paavali käyttää korottamisesta verbiä ὑπερυψόω, joka esiintyy ainoastaan tässä koko UT:ssa. Kyse ei ole vain korotuksesta, vaan korkealle korotuksesta (hyper). Tässä on todennäköisesti linkki Jeesuksen ylösnousemukseen, joka oli hetki, jossa Jumala korotti tuomitun Jeesuksen osoittaen hänet ”oikeaksi”. Esim. Apostolien teoissa (2:32-33) Pietari sanoo ”Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme. Koska hän siis on Jumalan oikean käden voimalla korotettu ja on Isältä Pyhän Hengen lupauksen, on hän vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette.” Ylösnousemus on Jeesuksen korotus. Roomalaiskirjeen alussa Paavali argumentoi juuri samalla tavalla (1:1-4).

Mm. Ehrman (2015, 257, 263-65) on väittänyt, että jae 6 opettaa näkemystä, jossa Jeesus ei ollut Jumalan kanssa samanarvoinen ja hän toteaa jakeen 9 tukevan tätä ajatusta. Miksi? Koska nyt Jeesus korotetaan jopa korkeammalle kuin mitä hän oli! (Kreikankielessä Paavali käyttää tavallista korottamista tarkoittavaa sanaa, mutta hän on laittanut siihen etuliitteen ”hyper”. Jurvassa tämä tarkoittaisi sitä, että Matti ei sanokaan ”pää on kipiä!”, vaan ”pää on ylikovaa kipiä!”.) Logiikka siis ajaisi meidät tilanteeseen, että Jeesus ei voinut olla Jumalan rinnalla tasaveroisena. (Samanlaisen tulkintavirheen näyttää tekevän Sanders 2001, 96.)

Tämä kuulostaa äkkiseltään hyvältä huomiolta, mutta siinä on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin Simon Gathercole (2014, 115, viite 31) huomauttaa tällaisen näkemyksen olevan tekstin väärinkäsitys. Kyseessä ei ole Jeesuksen korottaminen korkeammalle kuin hän alunperin oli, vaan hänen korotuksensa tapahtuu tilanteesta, jossa hän on tyhjentänyt itsensä ja mennyt kuolemaan ristille. Gathercole painottaa sitä, että Jeesus ottaa uudenlaisen roolin, jota hänellä ei ollut maan päällä toimiessaan (Mark. 8:38; Luuk. 12:8-9; Joh. 5:26-27). Paavali käyttää itse asiassa samaa sanaa, joka esiintyy Psalmissa 97:9: ”Sillä sinä, Herra, olet Korkein yli kaiken maan, sinä olet ylen korkea, [korotettu] ylitse kaikkien jumalain.” Kyseessä ei siis voi olla Jumalan korotus vielä suuremmaksi, koska Hän on jo Jumala. (Ks. myös Bauckham 2008, 208.)

Toiseksi Feen (1995, 221; 2013, 395-96) mukaan tällainen näkemys on ainoastaan verbin väärinymmärrys. Paavali käyttää ὑπερ-sanoja paljon enemmän kuin muut UT:n kirjoittajat ja kun katsomme näitä esimerkkejä niin me huomaamme, että Paavalilla painopiste on yleensä ylettömyydessä / kohtuuttomuudessa, ei asemassa. Esimerkkeinä voivat toimia nämä kolme jaetta: ”ὑπερπερισσεύω” = Room. 5:20 [”armo on tullut ylenpalttiseksi”]; ”ὑπερπερισσεύομαι” = 2. Kor. 7:4 [”ylenpalttinen ilo”] ja ”ὑπερνικῶμεν” = Room. 8:37 [saamme ”ylenpalttisen voiton”].) Näin ollen, samalla tavalla kuin Paavalin mukaan Jumalan armo oli tullut ”ylenpalttiseksi”, hänen oma ilonsa suhteessa korinttilaisiin oli eräässä vaiheessa ”ylenpalttinen” ja me saamme lopulta ”ylenpalttisen voiton”, niin samalla tavalla sana tulee tulkita tässä Filippiläiskirjeen kohdassa. Pointti on siis siinä, että Jumala on yksinkertaisesti korottanut Jeesuksen korkeimmalle mahdolliselle paikalle, ylenpalttisesti. (Ks. myös Gorman 2017, 509.) Lainatakseni Richard Bauckhamin (2017, 516) huomiota, Paavalin pointti on sanoa seuraavaa:

Koska Jeesus on ”tasaveroinen Jumalan kanssa” ikuisuudessa, hän on aina kantanut jumalallista nimeä ja jakanut jumalallisen valtaistuimen, ja tästä syystä hänen korotuksensa ei ole jonkunlainen jumalallinen ylennys. Se tarkoittaa sitä, että hänen inhimillisen kuolemansa jälkeen hänet on nyt korotettu hänen inhimillisessä identiteetissään ja hän jakaa jumalallisen suvereenisuuden ihmis-Jeesuksena kuten myös hänen jumalallisessa identiteetissään. …Täten, Jumala korottaa Jeesuksen ja antaa hänelle jumalallisen nimen (jota hän ei ole aiemmin jakanut ihmisenä) juuri samoin kuten Matt. 28:18:ssa hän saa Jumalalta ”kaiken vallan taivaassa ja maan päällä” (jota hän ei ole aiemmin omannut ihmisenä).

Jeesuksen korottaminen on tapahtunut siten, että Jumala on antanut (alkukielessä armoon perustuva sana ἐχαρίσατο) Jeesukselle nimen kaikkia muita nimiä korkeamman. Kokemukseni mukaan hyvin monesti tämä lause luetaan seurakunnissa väärin, olemmehan me tottuneet laulamaan laulua ”nimi yli kaikkien on Jeesus”. Paavali ei nyt tarkoita, että nimi ”Jeesus” on jotenkin parempi nimi kuin ”Janne” (vaikka se tietenkin on sitä ainakin etymologisesti”). Olemme nyt tekemisissä paljon radikaalimman asian kanssa. Nimi jonka Jeesus on nyt saanut on itse Jumalan nimi, JHVH! 

Tässä kohden tulemme siis hyvin paavalimaiseen perusteluun, koska hän soveltaa Jeesukseen vanhatestamentillisen termin κύριος, joka kreikankielisessä VT:ssa on käännös Jahvelle (JHVH). Paavali tekee tätä paljon jo Tessalonikalaiskirjeissä ja 1. Korinttilaiskirjeessä hän kykenee asettamaan Jeesuksen jopa juutalaisten tärkeimpään uskontunnustukseen eli Shemaan (1. Kor. 8:6). Juuri tämä on se nimi, johon Paavali nyt viittaa. (Alkukielessä nimeä edeltää artikkeli ”τὸ ὄνομα”.) 

Kuten Bauckham (2008, 199), Wright (2013, 684), Fee (1995, 222; 2013, 396-98, 564), Laato (2018, 752) ja Hurtado (2010, 43-44; 2015b, 94-95, 101) toteavat, juutalainen ei voisi tarkoittaa tässä kohden mitään muuta kuin JHVH:ta. Muutama nopea perustelu tässä kohden. (1) Itse asiassa (kuten Fee [2013, 396] myös painottaa) Paavalilla nimi ”Jeesus” viittaa erityisesti Jeesukseen historiallisena juutalaisena henkilönä, eikä sillä ole samaa painopistettä enää hänen korotuksensa jälkeen, mutta en aio nyt perustella tätä tässä kohden tarkemmin; totean vain, että Paavalin kokonaisteologia tukee ajatusta siitä, että nimi, josta nyt puhutaan, on Jumalan itsensä nimi. (2) Paavali käyttää nimen edessä artikkelia (τὸ ὄνομα) eli se viittaa  hyvin erityiseen nimeen ja tämä on luntevinta tulkita Jumalan omaksi nimeksi. Näin ollen nimi, joka VT:ssa kuuluu Jumalalle (2. Moos. 3:13-15; 5. Moos. 6:4), joka ”asusti” Jerusalemin temppelissä (5. Moos. 12:5), tämä nimi κύριος (Herra) on nyt annettu Jeesukselle. Jo aiemmin esillä ollut Takeshi Nagata toteaa, että jakeet 10-11 ”make the exalted Jesus virtually God” (sit. Hurtado). Tämä ei ole tietysti ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu Paavalin kirjeissä. Wright tiivistää,

Jakeissa 1. Kor. 8:6 ja Fil. 2:11 Paavali lainaa kahta eniten päivänselvää monoteistista kohtaa Israelin Kirjoituksista (Shemaa ensimmäisessä ja Jesajan kirjan lukua 45 toisessa). Hän selvästi tarkoittaa, että Kyrios, joka alkuperäisissä kohdissa viittaa JHVH:n itseensä, pitää nyt ymmärtää viittauksena Jeesukseen. (2013, 702.)

1. Korinttilaiskirjeen jakeen 8:6 tarkka käsittely tässä veisi liikaa tilaa, mutta totean vain (kolmantena perusteluna), että siinä Paavali lainaa Israelin tärkeintä uskontunnustusta Shemaa (5. Moos. 6:4), ja soveltaa sanan θεός (Jumala) Isään ja sanan κύριος (Herra) Jeesukseen. Sama logiikka on esillä tässä käsittelemässämme kohdassa. Jeesus ei ”ota” (Isä)Jumalan paikkaa, vaikka hän todella jakaa Jumalan nimen. Kyse on edelleen monoteismista! (Tällaiset kohdat yksinkertaisesti pakottivat teologit muotoilemaan kolminaisuusopin.) Lisätodisteet tästä kaikesta tulevat heti seuraavaksi tässä jaejaksossa, jossa Paavali lainaa Jesajan kirjan jakeita 45:22-23. Mutta ennen tätä, meidän on syytä katsoa hieman tarkemmin Jesajan sanojen laajempaa kontekstia.

18. Sillä näin sanoo Herra [κύριος], joka on luonut taivaan – hän on Jumala – joka on valmistanut maan ja tehnyt sen; hän on sen vahvistanut, ei hän sitä autioksi luonut, asuttavaksi hän sen valmisti: Minä olen [Herra] eikä toista ole. 19. En ole minä puhunut salassa, en pimeässä maan paikassa; en ole sanonut Jaakobin jälkeläisille: etsikää minua tyhjyydestä. Minä Herra [κύριος] puhun vanhurskautta, ilmoitan, mikä oikein on. 20. Kokoontukaa ja tulkaa, lähestykää kaikki, te henkiinjääneet kansakunnista. Eivät ne mitään ymmärrä, jotka kantavat puukuviansa ja rukoilevat jumalaa, joka ei voi auttaa. 21. Ilmoittakaa ja esiin tuokaa – neuvotelkoot keskenänsä – kuka on tämän julistanut hamasta muinaisuudesta, aikoja sitten ilmoittanut? Enkö minä, Herra! Paitsi minua ei ole yhtään jumalaa; ei ole vanhurskasta ja auttavaa jumalaa muuta kuin minä. 22. Kääntykää minun tyköni ja antakaa pelastaa itsenne, te maan ääret kaikki, sillä minä olen Jumala, eikä toista ole. 23. Minä olen vannonut itse kauttani, minun suustani on lähtenyt totuus, peruuttamaton sana: Minun edessäni pitää kaikkien polvien notkistuman, minulle jokaisen kielen valansa vannoman. 24. Ainoastaan Herrassa  – niin pitää minusta sanottaman – on vanhurskaus ja voima. Hänen tykönsä tulevat häveten kaikki, jotka ovat palaneet vihasta häntä vastaan. 25. Herrassa [κύριος] tulee vanhurskaaksi kaikki Israelin siemen, ja hän on heidän kerskauksensa. (Jes. 45:18-25, 1933-käännös)

Jumala on siis ainoa Jumala ja koko maailma tulee vielä kerran tunnustamaan sen. Israelin Jumala on automaattisesti koko maailman Jumala. Ja niin: siksi Israelin kuningas Jeesus on myös koko maailman Herra! Piste. Mutta mitä Paavali tekee? Hän lainaa juuri tätä jaejaksoa kun hän kirjoittaa:

…niin että Jeesuksen nimeen kaikkien polvien pitää notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, 11. ja jokaisen kielen pitää tunnustaman että Jeesus Kristus on Herra Isän Jumalan kunniaksi. (Jakeet Fil. 2:10-11 = Jes. 45:23)

Kreikankielessä samankaltaisuus on selkeä, joskin sanajärjestys on hieman eri (kreikankielellä sanajärjestys ei ole olennaista; Paavali lainaa kohtaa ehkä muistinvaraisesti):

• (Fil. 2:10): πᾶν γόνυ κάμψῃ… [jokainen polvi tulee notkistumaan] (2:11) καὶ πᾶσα γλῶσσα ἐξομολογήσηται [ja jokainen kieli tulee tunnustamaan]
• (Jes. 45:23): κάμψει πᾶν γόνυ καὶ ἐξομολογήσεται πᾶσα γλῶσσα… [jokainen polvi notkistuu ja kieli tunnustaa]
• (Jes. 45:18): οὕτως λέγει κύριος [näin sanoo Herra]

On yksinkertaisesti täydellisen ”Kova Temppu” ottaa jae tästä Jesajan jaejaksosta ja osoittaa se Jeesus Nasaretilaiselle! (Ja kuten olen aiemmin osoittanut, Paavali linkittää Jeesuksen Jesajan kirjassa samaan kohtaan myös Roomalaiskirjeen luvussa 14. Lukiessani Jehovan todistajien Uuden maailman käännöstä netissä, en nähnyt heidän laittaneen ainmoatakaan linkkiä tässä kohden Jesajan kirjaan, joka on suuri ongelma. Heidän käännöstään ohjaa tässä kohden muutenkin ikävän vahvat teologiset ennakko-oletukset.)

Jesajan kohdan asiyhteydessä Jumala pitää huolen siitä, että Hänen kunniansa ei tule joutumaan muille jumalille, vaan se tulee jatkossakin kuulumaan yksin Hänelle (42:8; 48:11). Mutta nyt kunnia, jota Jumala ei jaa kenenkään kanssa on jaettu Jeesuksen kanssa! Lisäksi asia, jonka Jumalan piti hoitaa, on hoitanut Jeesus. Koko luomakunta tulee kerran tunnustamaan tämän totuuden. Tämän ei pitäisi jättää mitään epäselvää siinä, että Paavalille Jeesus tulee lukea sisään sanaan Jumala.

Polvien notkistuminen on kuva siitä miten henkilö ymmärtää kumartavansa tahon arvokkuuden (esim. Ps. 95:6; Mark. 15:19; Luuk. 5:8; 22:41; Ap. t. 7:60; 9:40; Ef. 3:14). Kyseessä on siis eskatologinen tapahtuma, joka on nyt (mutta ei vielä) toteutunut Jeesuksessa. Siksi Wright (2013, 681-83) ja Bauckham (2008, 200-02) painottavat kohdan eskatologista monoteismia. Jesajan jakso painottaa tulevaa uutta Exodusta, joka tapahtuisi koko maailman silmien edessä (52:10) ja ”kaikki liha” saisi nähdä Jumalan kunnian (40:5). Juuri tästä on kyse luvussa 45, jota juuri lainasin melko pitkästi (lue se vaikka uudelleen). Kohdassa, joka toistaa toistamistaan sitä, että Jumala on ainoa todellinen Jumala: muita ei ole. Jumalan kunnia on nyt paljastettu ja se on paljastunut Jeesuksessa ja hänen työssään. Profeettojen eskatologiset (eli lopunajalliset) lupaukset ovat toteutuneet. Jumalasta on toiminut. Ja Hänestä on paljastunut uusia puolia. Teknisesti sanottuna: eskatologinen monoteismi on nyt kristologista monoteismia. 

”Jokaisen kielen täytyy tunnustaa” on siis myös lainaus Jesajan jaejaksosta. Ja kaikki tulevat polvistumaan, myös ne jotka eivät ole aiemmin ymmärtäneet Jumalan pelastussuunnitelmaa. Tämä koskee kaikkia taivaassa (enkeliolentoja), maassa olevia (hänen paluunsa hetkellä elossaolevia) ja maan alla olevia (jo poisnukkuneita). Juutalaisessa ajattelussa koko luomakunnan palvonnan vastaanottaminen kuului tietenkin yksin Jumalalle. Suvereenisuus yli kaiken kuului Jumalan identiteettiin, jota ei jaettu muille. Nyt Jeesus on sen keskiössä. Ilmestyskirjan jae 5:13 on kuin kaksonen tämän jaejakson kanssa! Tunnustus ”Jeesus on Herra” syntyi varmuudella aivan varhaisimpina aikoina ja usein vedotaan jakeeseen 1. Kor. 16:22, jossa Paavali lainaa aramenakielistä huudahdusta ”Marana tha”. (Ks. tarkemmin täältä.) (Fee 2013, 398-99; Bauckham 2008, 197-99.) 

Mutta Paavali kirjoittaa olennaisen tärkeän lauseen todeten, että Jeesuksen tunnustaminen tapahtuu ”Isän Jumalan kunniaksi”. Tämä tarkoittaa ensinnäkin vahvasti sitä, että kristityt eivät sekoittaneet Isä-Jumalaa ja Jeesusta keskenään, vaikka Jeesus oli saanut JHVH:n nimen. (Jostain käsittämättömästä syystä Ehrman [2015, 263] sortuu kirjoittamaan, että Paavali ei uskonut Jeesuksen olleen Isä-Jumala. Kuka tutkija tällaista on koskaan edes uskonut tai väittänyt?!) Vaikka varhaiset kristityt palvoivat sekä Isä-Jumalaa että Jeesusta, se ei yksinkertaisesti johtanut heitä diteismiin (oppiin kahdesta jumalasta), vaan he pysyivät tiukasti monoteisteina. Juuri tämä huomio läpi UT:n takasi pohjan nykyiselle kolminaisuusopille. Lisäksi kohta osoittaa, että kieltäytyminen tunnustamasta Jeesusta Herraksi on itse asiassa jumalanpilkkaa, Jumalan tahdosta kieltäytymistä. Juuri Jumala itse tahtoo, että Jeesus asetetaan tällä tavalla keskiöön ja palvonnan kohteeksi. Jeesuksen ristin vihollisuus takaa ihmisille kadotuksen (3:18-19). (Hurtado 1999, luku 3; 2010, 107; 2015b, 127; Wright 2013, 684; Fee 1995, 226.)

Kuten Wright (1993, 94-95) asian esittää, meillä on vain kolme vaihtoehtoa jakeiden 2:9-11 kohdalla. (1) Nyt on olemassa kaksi Jumalaa, (2) Jeesus, joka on ollut vain ihminen, tavalla tai toisella muuttuu Jumalaksi, tai (3) Jeesus saa nyt sen mitä hän on aina ollut: Jumala. Päivänselvästi väite 1 ei pidä Paavalin kohdalla paikkansa, eikä kyllä vaihtoehto 2. Ainoa järkevä ja Paavalin kokonaisteologiaan sopiva vaihtoehto on numero kolme.

Edellämainittu linkii Jesajan kirjan lukuun 45 on päivänselvä. Mutta jotkut tutkijat ovat myös nähneet muita vahvoja linkkejä Vanhan testamentin teksteihin jakeissa 7-9. Mm. Richard Bauckham (myös Dodd 1952, 92-93) on pyrkinyt osoittamaan, että koko jaejakso viittaa Jesajan kirjan jakeisiin 52:13 ja 53:12, Kärsivä Palvelija -kohdan alkuun ja loppuun: 

• ”Katso, minun palvelijani menestyy, hän on nouseva, kohoava ja sangen korkea oleva [käytetään verbiä ὑψωθήσεται].” (52:13)
• ”Sentähden minä jaan hänelle osan suurten joukossa, ja väkevien kanssa hän saalista jakaa; sillä hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta.” (53:12)

Koko jaejakson ydin Filippiläskirjeen jakeissa 6-11 on sanoa, että koska Jeesus nöyrtyi ja kulki kuolemaan, siksi Jumala korotti (ὑπερύψωσεν) hänet. Juuri sama logiikka on Jesajan kirjan mainituissa jakeissa. Mutta kohdassa on myös hieman teknisempi linkki, jota pyrin selittämään.

Palvelijan korotettu asema jakeessa 52:13 on selvä, mutta sama terminologia kuvaa Jumalan omaa korkeaa asemaa valtaistuimella jakeessa 6:1 ja 57:15:

• ”Kuningas Ussian kuolinvuotena minä näin Herran istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin.” (6:1)
• ”Sillä näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi.” (57:15)

Näin ollen jae 52:13 voidaan helposti lukea (juutalaista gezera shawa -tekniikkaa sovelletamalla) siten, että Kärsivä Palvelija korotetaan itse asiassa Jumalan valtaistuimelle. Tätä tukee se, että UT:n kirjoittajille juuri Jesajan kirjan luvut 40-66 olivat äärimmäisen tärkeä kokonaisuus (Jeesuksen kohdalla ks. Wright 1996, luku 12). Toisin sanoen, jos kuvaisit viivalla sitä mitä tekstikohtia UT:n kirjoittajat käyttävät vähän ja mitä paljon, näissä luvuissa viivat muodostavat vuoren. Mutta he ymmärsivät varsin hyvin lukea tekstiä kokonaisuudessa ja linkittää Kärsivän Palvelijan Jumalan lopunajalliseen pelastusoperaatioon. Voidaan sanoa, että Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus toi valoa tähän Jesajan kokonaisuuteen. Paavali ei enää voinut lukea Jesajaa kuten ennen. (Bauckham 2008, 42-44 [tässä tarkka analyysi samankaltaisuuksista], 205-06; samoin Fee 2007, 385-86; Wright 2013, 683.)

VÄLI-JOHTOPÄÄTÖS

Haluan lainata hieman pidemmästi saksalaista Martin Hengeliä, jota on pidetty yhtenä merkittävimpänä Uuden testamentin tutkijana edellisen sukupolven keskuudessa. Hän aloitaa kirjansa The Son of God (Jumalan Poika) viittamalla käsittelemäämme jaejaksoon ja sen merkitykseen:

Vuonna 30 pääsiäisjuhlan aikana Jerusalemissa galileainen juutalainen naulittiin ristille, koska hän väitti olevansa messias. Noin 25 vuotta myöhemmin entinen fariseus Paavali lainaa hymniä ristiinnaulitusta miehestä kirjoittaessaan kirjettä yhdelle niistä messiaanisista yhteisöistä, jonka hän oli perustanut Rooman koloniaan Filippiin. [Lainaus jakeista 2:6-8.] Se valtava eroavuus, joka on näiden kahden totuuden välillä — häpeällinen kuolema juutalaisten keskuudessa ja tunnustus, jossa tämä teloitettu mies kuvataan ennaltaolevana jumalallisena hahmona, joka tulee ihmiseksi nöyryyttäen itsensä kulkemalla orjana kohti kuolemaa — on minun tietojeni mukaan täysin vailla analogiaa antiikin ajan maailmassa. Se myös osoittaa miten arvoitukselliseksi kristologian alku varhaiskirkossa muodostuu [koska juuri ristiinnaulittu mies korotetaan tähän asemaan]. 

Paavali perusti Filippin seurakunnan noin vuonna 49 ja hän kirjoitti heille kirjeensä noin kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin, mutta hän oli esittänyt tämän saman Kristuksen heille jo perustamisvaiheessa. Tämä osoittaa, että ristiinnaulitun Jeesuksen korotus on täytynyt tapahtua jo 40-luvulla ja olen taipuvainen sanomaan, että tänä parina vuosikymmenenä tapahtui teologisesti enemmän kuin seuraavina seitsemänä vuosisatana yhteensä, jonka aikana kristillinen teologia muodostui nykyiseen muotoonsa. Joku voisi jopa kysyä, onko tämän opin muotoutuminen vain täydellistymä niille ajatuksille, jotka vaikuttivat kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana Jeesuksen kuoleman jälkeen. (Hengel 1976, 1-2.)

On Hengel oikessa siinä onko kyseessä hymni vai ei, hänen tiivistyksensä tuo erinomaisesti esiin kristologiaan liittyvän ongelman — joka samalla koskettaa varhaisen kristinuskon syntyä ylipäätään — nostamalla esiin sen seikan, että juuri ristiinnaulittu messiasehdokas korotetaan tällaiseen asemaan. Ja että se tapahtuu niinkin varhain kuin se tapahtuu. Kohdan kummallisuutta on hankala painottaa liikaa. Hengelin kaltaisen argumentin on tehnyt mm. myös Larry Hurtado ja jokaisen asiaa miettivän tulisi lukea hänen loistava opuksensa Lord Jesus Christ (2005a). Samantapaisesti on argumentoinut hiljattain N. T. Wright hänen 1600-sivuisessa jättiteoksessaan Paavalin teologiasta. Wright kirjoittaa korkeaan kristologiaan liittyen:

Tämä aihe ei aiheuttanut erimielisyyksiä varhaisessa kristinuskossa. Se mitä me tarkoitamme ”korkealla kristologialla” oli vakiintunut viimeistään 20 vuotta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen… me voimme olettaa, että se vakiinnutti asemansa jo paljon aiemmin, koska jos näkemys oltaisiin hyväksytty vasta – sanotaanko 40-luvulla – me odottaisimme näkevämme erimislisyyksiä ja riitoja aihetta koskien Paavalin kirjeissä. Ja tällaisesta ei ole jälkeäkään. Jeesus identifioitiin JHVH:n kanssa kristinuskossa aika lailla heti alusta saakka. (Wright 2013, 709.)

Näin ollen Paavalin mukaan Jeesus oli siis ennen ihmiseksi tuloaan ”Jumalan muodossa”, Jumalan kanssa samanvertainen. Mutta Jeesus ei katsonut parhaimmaksi pysyä tässä olotilassa, vaan hän luopui asemastaan ja syntyi ihmiseksi ottaen orjan muodon ja tehtävän. Palveltava tuli palvelemaan. Hänet havaittiin ihmisten kaltaiseksi ja hän eli elämänsä kuuliaisena, aina ristinkuolemaansa saakka. Mutta Jeesus ei jäänyt hautaan, vaan Jumala korotti hänet ylen korkealle antaen hänelle nimen JHVH. Kerran kaikki luodut tulevat tunnustamaan tämän ja kumartamaan Jeesusta Isän Jumalan kunniaksi (kuten Ilm. 5). Jesajan kirjan suuret näyt ja lupaukset olivat lähteneet toteutumaan Jeesuksessa. Kärsivä Palvelija oli saapunut ja hänet oli korotettu. Jeesuksen toiminnan tulisi myös toimia eräänlaisena mallina Filippin uskoville: heidän ei tule pudota riitoihin ja keskinäisiin taisteluihin, vaan heidän on seurattava Kristuksen mieltä ja uhrauduttava palvelemaan toisia. Esimerkki ei voisi olla haastavampi. Kun luemme kirjettä kokonaisuudessaan, Filippin uskovien tulee kestää paineen alaisuudessa ja kärsiä, koska heitä odottaa tuleva korotus, ruumiin ylösnousemus (3:20-21). Eskatologinen korotus onkin läsnä läpi kirjeen (1:6, 10-11, 21-23; 3:1-4, 20-21). Tässä mielessä heidän polkunsa on sama kuin Jeesuksella. Jae 3:10 on teologisesti äärimmäisen rikas, mutta paradoksaalinen: me tunnemme Jeesuksen ylösnousemuksen voiman, mutta samalla hänen seuraamisensa tuo mukanaan kärsimyksen.

Muita merkittäviä mainintoja

Kirjeessä on myös monia muita kohtia, joissa Jeesuksen asema Jumalan rinnalla tulee selvästi esiin jos me vain osaamme lukea tekstin sen vanhatestamentillista (ja siten juutalaista) taustaa vasten. En mene näihin kohtiin kovin syvällisesti, vaan kehotan lukijaa tarttumaan erinomaiseen Feen opukseen (2013), joka vakuuttavasti käsittelee kaiken mahdollisen materiaalin Paavalin kirjeissä kristologiaan liittyen (tässä s. 406-14). Seuraavat maininnat ovat vain tiivistys Feen analyysistä.

(1) Vt:ssa korostettu Jumalan päivän saapuminen on muuttunut UT:ssa Kristuksen päiväksi. Kolme jaetta tulee tässä kohden nostaa esiin:

• 1:6: ”…varmasti luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.”
• 1:10: ”voidaksenne tutkia, mikä paras on, että te Kristuksen päivään saakka olisitte puhtaat ettekä kenellekään loukkaukseksi,”
• 2:16: ”…tarjolla pitäessänne elämän sanaa, ollen minulle kerskaukseksi Kristuksen päivänä siitä, etten ole turhaan juossut enkä turhaan vaivaa nähnyt.”

Samantapainen lause, ”Herran päivänä”, löytyy mm. jakeista 1. Kor. 1:8; 5:5; 1. Tess. 5:2; 2. Tess. 2:2. Tämä termin vanhatestamentillinen tausta on selvästi tuleva JHVH:n päivä, [Jahve] ja se esiintyy erityisesti VT:n profeetoilla:

• Voi teitä, jotka toivotte Herran päivän tulemista. Miksi hyväksi on teille Herran päivä? Se on oleva pimeys, eikä valkeus – ikäänkuin jos joku pakenisi leijonaa ja häntä kohtaisi karhu, tahi joku tulisi kotiin ja nojaisi kätensä seinään ja häntä pistäisi käärme. Eikö Herran päivä ole pimeys, eikä valkeus, eikö se ole synkeys, jossa ei valoa ole? (Aamos 5:18-20)
• Sillä Herran Sebaotin päivä kohtaa kaikkea ylpeää ja korskeata ja kaikkea ylhäistä, niin että se maahan painuu… (Jes. 2:12)
• Tämä päivä on Herran, Herran Sebaotin, päivä, koston päivä, jona hän kostaa vihollisillensa… (Jer. 46:10)
• Te ette ole nousseet muurin aukkoihin ettekä korjanneet muuria Israelin heimon ympärillä, että se kestäisi sodassa, Herran päivänä. (Hes. 13:5)
• Voi sitä päivää! Sillä lähellä on Herran päivä, ja se tulee niinkuin hävitys Kaikkivaltiaalta. (Jooel 1:15)

Asia on siis melko selvä. VT:n profeetat katsoivat tulevaan hetkeen, jolloin Jumala puuttuisi lopullisesti asioihin, korottaisi Israelin ja asettaisi maailman kohdilleen. Mutta hyvin varhain se muuttui myös vakavaksi varoitukseksi, koska Jumalan asioihin puuttuminen ei välttämättä tiennyt Israelille hyviä uutisia. UT:n kertomuksen mukaan on selvää, asiat etenivät eri lailla kuin oli odotettu. Jumala toi valtakuntansa maan päälle Jeesuksen ristinkuoleman & ylösnousemuksen kautta ja antamalla Pyhän Henkensä, mutta toisaalta sen täydellistyminen on vielä edessä. Jumalan valtakunta on täällä Jo nyt—ei vielä. Pointti on nyt vain sanoa, ettö UT:ssa Herran Jumalan päivä vaihtuu hyvin helposti Jeesuksen Kristuksen päiväksi. Mutta Paavalilla ajatus ei ole enää niinkään tuomiossa, vaan pelastuksessa hänen omilleen. (Teemasta ks. Wright 2013, luku 11; Fee 2013, 46-47.)

(2) Tässä kirjeessä Paavali kutsuu Pyhää Henkeä Jeesuksen Kristuksen Hengeksi (1:19), kuten hän tekee vähintään kahdessa muussa kohdassa muualla (Gal. 4:6; Room. 8:9; [2. Kor. 3:17?]). Miksi tämä on merkittävää? Yksinkertaisesta syystä. Kun katsomme sanan ”Henki” vanhatestamentillista taustaa, huomaamme, että VT:ssa sana Henki (hepr. ”Ruah”, kreik. ”Pneuma”) esiintyy reilu 90x. Olennaista on huomata, että erityisen usein Henki liitetään nimenomaan Jumalaan. (Pyhä) Henki on Jahven (JHVH) Henki. Tästä voidaan mainita mm. seuraavia esimerkkejä: Herran Henki (πνεῦμα κυρίου) tulee Gideonin ja Simsonin ylle (Tuom. 6:34; 14:6), Herran Henki (πνεῦμα κυρίου) asettuu Israelin mahtavimman kuninkaan Daavidin ylle profeetta Samuelin voidellessa hänet tehtäväänsä (1. Sam. 16:13), Herran Henki (πνεῦμα κυρίου) puhui Daavidille (2. Sam. 23:2), Jumalan Henki (πνεῦμα τοῦ θεοῦ ) tulisi olemaan Israelin messiaan yllä (Jes. 11:2) ja Daavid ei löytänyt maailmasta paikkaa, jossa Herran Henki (πνεῦμα κυρίου, ks. konteksti) ei olisi ollut (Ps. 139:7), näin muutaman esimerkin mainitakseni.

Samantapaisia huomioita Feen kanssa on tehnyt tunnettu Uuden testamentin tutkija Larry Hurtado, joka on todennut kirjassaan Jumalasta Uudessa testamentissa, että on itse asiassa hyvin vaikea löytää ainoatakaan tällaiselle maininnalle vastaavaa tekstikohtaa juutalaisesta tekstimassasta. Paavali toteaa Hengen olevan Jeesuksen Henki, mutta juutalaisissa teksteissä Pyhä Henki rinnastetaan aina Jumalaan itseensä. Näin ollen juutalaisessa kontekstissa luettuna Paavalin maininta Hengestä Jeesuksen Henkenä on teologisesti ottaen äärimmäisen merkittävä. Feen (2013, 220) mukaan ”tämä on yksi varmimmista osoituksista Paavalin kirjeissä siitä, että Jeesus Poikana jakaa Isän identiteetin”. (Fee 2011, 836, 905-10; Hurtado 2010, 89-90.) 

(3) Monet tykkäävät toistella jaetta 3:1, jossa Paavali kehottaa filippiläisiä iloitsemaan aina Herrassa (Jeesuksessa). Harva on kuitenkin huomannut, että tällainen asenne liitetään VT:ssa juurikin Israelin Jumalaan:

• Ps. 32:11 [LXX 31:11]: ”Iloitkaa Herrassa ja riemuitkaa, te vanhurskaat, ja veisatkaa ilovirsiä, kaikki te oikeamieliset.
• Ps. 33:21 [32:21 LXX]: ”Sillä hänessä [Herrassa] iloitsee meidän sydämemme, me turvaamme hänen pyhään nimeensä.”
• Ps. 35:9 [34:9 LXX]: ”Mutta minun sieluni iloitkoon Herrassa, riemuitkoon hänen avustansa.”
• Ps. 40:16 [39:17 LXX]: ”Iloitkoot ja riemuitkoot sinussa kaikki, jotka sinua etsivät; ne, jotka sinun autuuttasi rakastavat, sanokoot aina: ’Ylistetty olkoon Herra!'”

Näin ollen se, että Paavali soveltaa tämän iloitsemisen ja riemuitsemisen Jeesukseen on melko merkittävää. 

(4) Jeremian kirjassa (9:23) Jumala sanoo ”Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä, että tuntee minut ja tietää, mitä minä tahdon. Sillä minä olen Herra, minun tekoni maan päällä ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja. Niitä minä tahdon myös teiltä, sanoo Herra.” Paavalin sanat jakeessa 3:8 (”Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen”) ovat kerskaamista siitä, että hän tuntee nyt Jeesuksen messiaana ja millään muulla ei ole väliä. Fee toteaakin, että on merkillistä miten vähän Paavali esittää tämäntapaisia ilmauksia Isä-Jumalalle: niiden kohteena on nimittäin miltei aina Jeesus. Psalmeja lukeva voi helposti huomata, miten Jumala on aina kohteena tämäntapaisessa ylistyksessä (Ps. 42:2; 63:1; 84:2).

Jakeet 3:21-22

Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi [=pelastajaksi],joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi. 

Tässä on jälleen yksi lyhyehkö kokonaisuus, mutta sen tarkempi analyysi osoittaa helposti miten syvää teologiaa Paavali Jeesuksen kohdalla tekee. Teemme seuraavia huomioita.

(1)  Paavali kuvaa tässä Jeesusta ”Pelastajana” ja ”Herrana”. Kannattaa huomata, että Pelastaja-sana on hyvin harvinainen Paavalilla (mm. Ef. 5:23). Tässä kirjeessä Paavali kuvaa Jeesusta tällä termillä nähtävästi siksi, että Filippi oli Rooman siirtokaupunki ja sen asukkaiden keskuudessa korostui keisari Neron asema ”Pelastajana”. Myös aiempi keisari Augustus tunnettiin ihmiskunnan ”pelastajana” ja se oli tavanomainen termi keisari Claudiuksen kohdalla. Jeesuksen Herruus on siten vastakkain keisarin herruuden kanssa: näin ensimmäisen vuosisadan puolivälissä eläneet hyvin helposti kuulivat tällaisen sanoman. Jeesus on todellinen Herra, ei keisari. Kuten eräs tutkija on todennut, vuoden 31 eKr. Aktionin taistelun jälkeen olisi ollut vaikea kuulla nämä sanat mitenkään muuten! Samasta syystä Paavali painottaa, että Filippin uskovien kansalaisuus ei todellisuudessa ole Rooman kansalaisuus, vaan taivaan kansalaisuus. Tämäkään ei ole yllätys, koska Filippissä Rooman kansalaisuuden omistaminen oli kerskaamisen aihe. Vielä on huomattava, että Pelastaja-sana esiintyy usein VT:ssä juuri Jumalan itsensä kohdalla (5. Moos. 32:15; Ps. 25:5; 27:9). Näin ollen Jeesus Herrana ja Pelastajana on jumalallinen kuvaus hänen identiteetistään, joka käy hyvin yhteen muun aineistoin kanssa siitä miten Jeesus ottaa sen asemaa, joka VT:ssä kuuluu yksinomaan Jumalalle.

(2) Tämän tekstikohdan mukaan uskovat odottavat ruumiin ylösnousemusta. Kohdassa on useita linkkejä jakeisiin 2:5-11, joita olemme jo käsitelleet. Paavali kuvaa meidän nykyistä ruumistamme alennustilassa olevaksi ja tämä heijastaa jaetta 2:8, jossa Jeesuksen kerrotaan nöyryyttäneen itsensä. Lisäksi Paavali puhuu Jeesuksen nykyisestä olotilasta kirkkautena: tämä heijastaa jaetta 2:11, jossa sillä kuvataan Jumalaa. Opetus meidän ylösnousemuksestamme heijastaa 1. Korinttilaiskirjeen luku 15, joka on aiheen tarkin kuvaus Paavalin kirjeissä. Sekä Korinttilaiskirjeen sisältö että läpikäymämme teksikohta painottavat, että Jeesus on edelleen ruumiillisessa olotilassa. Niin oudolta kuin tämä saattaakin 2000-luvulla elävälle ihmisille kuulostaa, Paavali uskoi, että Jeesus — joka ennen inkarnaatiotaan jakoi Jumalan olemuksen — on tullut lopullisesti ihmisen kaltaiseksi. Ja kummallista kyllä, juuri Jeesus itse on tämän tekstin mukaan vastuussa meidän ruumiimme muutoksesta hänen saapuessaan takaisin. Tämä on huomionarvoista, koska yleensä Paavali antaa tämän tehtävän Isä-Jumalalle (1. Kor. 15:38; 2. Kor. 5:2; Room. 8:11). Tämä on hyvin merkittävä muutos ja se edelleen painottaa Jeesuksen ja Isä-Jumalan välistä linkkiä.

Lienee hyvä mainita, että tämä kohta ei tarkoita sitä miten monet ovat sitä lukeneet: ”me odotamme pääsyä taivaaseen”. Päinvastoin, meidän kansalaisuutemme on taivaassa ja tämä tarkoittaa ennenkaikkea statustamme eli kuuliaisuutta Jumalalle, ei sitä että taivas tulee olemaan meidän lopullinen päämäärä. Samalla tavalla kuin Filippiin istutettujen roomalaisten piti edustaa Roomaa Filippissä (tai missä lie asuivatkaan), uskovien tulee edustaa  ”taivasta” eli Jumalaa maailmassa. Me emme odota taivaaseen menemistä, me odotamme uutta taivasta ja uutta maata (Room. 8; Ef. 1:10; Ilm. 21-22).

(3) Vielä yksi muutos on nähtävillä siihen miten Paavali yleensä asiaa käsittelee. Kielikuva, jota Paavali soveltaa muualla Isä-Jumalaan (”Hän alistaa kaiken valtaansa”) sovelletaan nyt Jeesukseen. Itse ajatus tulee Psalmista 8:7, jossa Jumala alistaa kaiken messiaan hallintaan (joka 1. Kor. 15:28 mukaan taas antaa kaiken Jumalalle). Se, että Paavali näin helposti vaihtelee kuvaustaan Isän ja Pojan välillä, on kristologisesti hyvin merkittävää. (Fee 2013, 401-06; Wright 2003, 229-232; 2008. Stanton 2004, 46, 48-49 esittää useita kiinnekohtia Paavalin tekstien ja keisarikultin välillä. Ylösnousemus-aiheesta laajemmin Wright 2003 ja Licona 2010.)

Siirryymme nyt lopuksi katsomaan muutamia mainintoja Pyhän Hengen roolista tässä kirjeessä.  

PYHÄN HENGEN ROOLI

Monet tutkijat ovat pyrkineet etsimään Paavalin teologiasta keskipistettä, jotain joka voisi näppärästi tiivistää sen mikä hänen teologiassaan todella on olennaista. Mutta hyvin monesti on käynyt niin, että me emme ole nähneet metsää puilta. Paavalille nimittäin Pyhän Hengen voimaannuttava toiminta on aivan keskeisessä roolissa Paavalin teologiassa, mutta se on usein jäänyt mm. ”uskostan vanhurskauttamisen” jalkoihin. Tässäkin tapauksessa yksi aiheen johtavia asintuntijoita on jo mainittu Gordon Fee, joka kirjoitti vuonna 1994 massiivisen teoksen Pyhän Hengen roolista Paavalin teologiassa (tässä käytetty 2011 versiota). Jotkut tutkijat (mm. N. T. Wright) ovatkin todenneet, että oppi Hengestä on Paavalilla paljon merkittävämmässä roolissa kuin oppi uskolla vanhurskauttamisesta (ja Fee nyökkää hyväksyvästi). Jos kaikki Paavalin kirjeet luetaan putkeen ja katsotaan kumpiko asia on enemmän esillä, lopputulema on aivan oikea.

Pyhän Hengen toiminta oli nimenomaan merkki siitä, että Jumalan lupaama eskatologinen ”tuleva aika” oli jo saapunut Jeesuksessa. Siksi Jeesuksen korottaminen ja sitä seuraava Hengen vuodattaminen on monessa paikassa vahvasti esillä. Mutta kuten Feen kirjan otsikko itsessään kertoo (God’s Empowering Presence = ”Jumalan voimaannuttava läsnäolo”), Hengen läsnäolo on nimenomaan Jumalan omaa läsnäoloa Hänen (lopunajallisen) kansansa keskuudessa. Jos me haluamme ymmärtää Paavalin teologiaa, meidän on luettava Paavalin tekstiä kolmiyhteisen Jumala-käsityksen kautta (s. 6, 827). Pyhä Henki on aivan selvästi ”osa Jumalaa”, mutta Hän on ei ole Isä, eikä Poika. Se, että Pyhä Henki on persoonallinen toimija tulee selväksi monesti eri jakeesta Paavalin kirjeissä (Room. 8:11, 16, 26-27; 1. Kor. 2:10, 11, 13; 3:16; 12:11; 2. Kor. 3:6; Gal. 4:6; 5:17, 18; Ef. 3:16; 4.30, ks. s. 830). 

Tässä kirjeessä henki on esillä suoranaisesti vain neljässä kohdassa, mutta silti Hänen toimintansa luo pohjan kaikelle mitä Paavali kirjoittaa.

Ensimmäinen maininta on jakeissa 1:18c-20:

Ja siitä minä iloitsen, ja olen vastakin iloitseva. Sillä minä tiedän, että tämä on päättyvä minulle pelastukseksi teidän rukoustenne kautta ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla [ἐπιχορηγίας], minun hartaan odotukseni ja toivoni mukaan, etten ole missään häpeään joutuva, vaan että Kristus nytkin, niinkuin aina, on tuleva ylistetyksi minun ruumiissani kaikella rohkeudella, joko elämän tai kuoleman kautta.

Tässä taustalla on mm. Jobin kirjan luku 13, jossa Job esittää puolustunpuheenvuoron sitä vastaan, että hänen ikävä tilanteensa johtuisi hänen omista synneistään. Sekä Jobin kirjan jakeessa 13:16 ja Filippiläsikirjeen jakeessa 1:19 seuraavat viisi sanaa ovat täsmälleen samat ja samassa järjestyksessä: ”τοῦτό μοι ἀποβήσεται εἰς σωτηρίαν” // ”että tämä on päättyvä minulle pelastukseksi”. Samalla Paavalin kieli huokuu Psalmien 34:3-6 ja 35:24-28 kielikuvia, jossa hankalassa tilanteessa elävä huutaa Jumalan puoleen. Paavali siis ikään kuin identifioi itsensä Jobin ja Psalmin kirjoittajan hankalaan tilanteeseen, jossa he turvaavat Jumalaansa. Paavali käyttää sanaa ἐπιχορηγία, joka on tässä käännöksessä käännetty sanalla [Hengen] ”avulla.” Fee kuitenkin osoittaa, että kyse on nyt (uudelleen)varustamisesta. Filippin uskovien rukous on linkitetty Hengen toimintaan, joka varustaa Paavalia yhä uudelleen hänen kärsimyksissään. Paavali tiedostaa kokevansa uudistavaa Hengen toimintaa ja rukous on tähän ehdottomassa linkissä. Kuten aiemmin totesin, se että kyse on nyt ”Jeesuksen Kristuksen Hengestä” on hyvin merkittävää. 

Seuraavat maininnat Hengestä on jakeissa 1:27 ja 2:1:

Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti, että minä, tulinpa sitten teidän tykönne ja näin teidät tai olin tulematta, saan kuulla teistä, että te pysytte samassa hengessä ja yksimielisinä taistelette minun kanssani evankeliumin uskon puolesta… Jos siis on jotakin kehoitusta Kristuksessa, jos jotakin rakkauden lohdutusta, jos jotakin Hengen yhteyttä…

Tässä kohden käännöksemme on jakeessa 1:27 kääntänyt sanan Henki pienellä kirjaimella, mutta se tulisi olla isolla kirjaimella, koska kyse on nyt Pyhästä Hengestä (ei mistään ”yhteishengestä”, vaikka suomenkielessä tällainen sanamuoto olisi mahdollinen). Seurakunta kaipaa nyt musitutusta siitä, että sen tulisi pyrkiä yksimielisyyteen ja karttaa riitoja. Erityisenä ongelmatapauksena on eritoten kaksi johtavassa asemassa olevaa naista, Eudia ja Syntyke. Paavali on aiemmissa kirjeissä käyttänyt samantapaista sanontaa yhdestä hengestä (Ef. 2:18; [4:4]) ja siellä painotus on uskovien yhteisessä kokemuksesta Hengen toiminnasta. Henki on avainasemassa seurakunnan yhtenäisyyden kannalta. Sama asia painottuu jakeessa 2:1.

Käsittelemme vielä lyhyesti jaetta 3:3:

Sillä oikea ympärileikkaus olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja kerskaamme Kristuksessa Jeesuksessa, emmekä luota lihaan… (muokattu käännös)

Joku voi miettiä miksi ihmeessä jakeen alku on käännetty tällä tavalla kummallisesti eli ”ympärileikkaus on me”, mutta selitys on yksinkertainen. Paavali itse asiassa kirjoittaa ἡμεῖς γάρ ἐσμεν ἡ περιτομή = ”sillä me olemme (the) ympärileikkaus”. Tässä kohden Paavali jostain syystä varoittaa seurakuntalaisia radikaaleista juutalaiskristityistä, jotka vaativat pakanoilta ympärileikkausta, jotta he olisivat Jumalan Israelin täysivaltaisia jäseniä. (Aihe on tiestysti esillä laajasti sekä Roomalais- että Galatalaiskirjeessä.) Tällaisessa näkemyksessä on Paavalin mukaan se iso ongelma, että uusi aikakausi on jo alkanut, koska Pyhä Henki on vuodatettu maailmaan! Jumalan omat eivät palvele häntä ajautumalla ympärileikkaukseen, vaan he palvelevat Häntä Jumalan Hengessä/llä Jeesus Kristus eli Isrelin kuningas kaiken keskipisteessä. Jumalan eskatologinen eli lopunajallinen aika on murtaunut esiin, koska uusi liitto on astunut Jeesuksessa ja Hengen toiminnassa voimaan. Ollakseen Jumalan jäsen lopunajallisessa kansassa, kukaan ei tarvi ympärileikkausta. Me tarvitsemme Hengen! Ympärileikkaukseen takertuminen on kuin tarttuisi vanhentuneeseen maitoon, joka ei enää merkitse mitään uudessa ajassa. Se mikä ratkaisee, on uusi luomus (2. Kor. 5:17; Gal. 6:15). (Fee 2011, 736-53; Wright 2013, 1072-73, 1076.)

JOHTOPÄÄTÖS

Filippiläiskirje on yksi oiva esimerkki siitä miten radikaalia muutoksia Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus saivat aikaan hänen varhaisimpien seuraajien keskuudessa. Tämä rullaus toivottavasti myös muistuttaa siitä, että Paavali + muut tekivät teologiaansa omassa ajassaan ja omien juutalaisten kysymysten ollessa pöydällä. Heillä oli käsissään Kirjoitukset, jossa Jumalan ja Hänen kansansa kertomus oli alkanut, mutta joka oli nyt saavuttanut huippunsa Jeesus Nasaretilaisen elämässä. Sekä Kirjoitusten oma todistus että Paavalin ja muiden oma kokemus jätti heille vain yhden mahdollisuuden: Jumala oli pitänyt lupauksena ja Hän oli ollut persoonallisesti läsnä Jeesuksessa. Nyt Henki oli vuodatettu maailmaan. Paavali ei enää voinut puhua Jumalasta mitenkään muutoin kuin tavalla, jossa hän edelleen pitää kiinni monoteismista, uskosta yhteen Jumalaan, mutta joka tunnetaan nyt Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.

KIRJALLISUUTTA

 Bauckham, Richard.

• 1992. ”Jesus, Worship of.” Teoksessa The Anchor Bible Dictionary, Volume 3. Ed. David Noel Freedman. New York: Doubleday. (Sivut: 812-19.) 
• 2008. Jesus and the God of Israel: God Crucified and Other Studies on the New Testament’s Christology of Divine Identity. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.
• 2017. ”Is ’High Human Christology’ Sufficient? A Critical Response to J. R. Daniel Kirk’s A Man Attested by God.” Bulletin for Biblical Research 27.4: 503-25.

Bird, Michael. F. 2017. Jesus the Eternal Son. Answering Adoptionist Christology. Grand Rapids: Eerdmans. 

Blomberg, Craig. L. 2016. The Historical Reliability of the New Testament. Nashville: B&H Academic.

Boyd, Gregory. A. 2017. Cross Vision: How the Crucifixion of Jesus Makes Sense of Old Testament Violence. Minneapolis: Fortress Press.

Brown, Raymond. 1997. An Introduction to The New Testament. New York: Doubleday.

Bruce, F. F. 1983. Philippians. A Good News Commentary. San Francisco: Harper & Row Publishers.

Chester, Andrew. 2011. ”High Christology – Whence, When and Why?” Early Christianity 2. (Sivut 22-50.)

Dodd, C. H. 1952.  According to the Scriptures: the Sub-structure of New Testament Theology. Lontoo: Nisbet & Co.

Dunn, James. D. G. 

• 1989. Christology in the Making: A New Testament Inquiry into the Origins of the Doctrine of the Incarnation. 2. editio. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 
• 1998. The Theology of Paul the Apostle. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 

Ehrman, Bart. D. 2015 [2014]. How Jesus Became God: The Exaltation of a Jewish Preacher from Galilee. New York: HarperCollins.

Fee, Gordon. D.

• 1992. ”Philippians 2:5-11: Hymn or Exalted Pauline Prose?” Bulletin for Biblical Research. (Sivut 29-46.) 
• 1995. Paul’s Letter to the Philippians. NICNT. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 
• 2006. ”The New Testament and Kenosis Christology.” Teoksessa Exploring Kenotic Christology: The Self-Emptying of God. Ed. C. Stephen Evans. Oxford: Oxford University Press. (Sivut 25-44.) 
• 2011 [1994]. God’s Empowering Presence: The Holy Spirit in the Letters of Paul. Grand Rapids: Baker Academic.
• 2013 [2007]. Pauline Christology: An Exegetical-Theological Study. Grand Rapids: Baker Academic. 

Gathercole, Simon. J. 2014. ”What Did the First Christians Think About Jesus?” Teoksessa How God Became Jesus: The Real Origins of Belief in Jesus’ Divine Nature. Ed. Michael F. Bird. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut 94-116.) 

Gorman, Michael. J. 2017. Apostle of the Crucified Lord. A Theological Introduction to Paul & His Letters. 2. edition. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Guthrie, George. H. 2015. 2 Corinthians. Baker Exegetical Commentary on the New Testament. Grand Rapids: Baker Academic.

Hawthorne, G. F. 1993. ”Philippians, Letter to the.” Teoksessa Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne ja Ralph P. Martin. Downers Grove: IVP. (Sivut 707-13.)

Hengel, Martin. 1976. The Son of God. Eugene, Oregon: Wipf & Stock Publishers.

Hill, Charles. E. 2014. ”An Exclusive Religion: Orthodoxy and Heresy, Inclusion and Exclusion.” Teoksessa How God Became Jesus: The Real Origins of Belief in Jesus’ Divine Nature. Ed. Michael F. Bird. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut 151-68.)

Hoover, Roy. W. 1971. ”The Harpagmos Enigma: A Philological Solution.” Harvard Theological Review 64. (Sivut 95-119.) 

Hurtado, Larry. W.

• 1984. ”Jesus as Lordly Example in Philippians 2:5-11.” Teoksessa From Jesus to Paul: Studies in Honor of Francis Wright Beare. Ed. P. Richardson ja J. C. Hurd. Waterloo, Ontario: Wilfrid Laurier University Press. (Sivut 113-26.) Luettavissa netissä. 
• 1993a. ”Pre-Existence.” Teoksessa Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne ja Ralph P. Martin. Downers Grove: IVP. (Sivut 743-46.) 
• 1993b. ”Lord.” Teoksessa Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne ja Ralph P. Martin. Downers Grove: IVP. (Sivut 560-68.) 
• 1999. At the Origins of Christian Worship. The Content and Character of Earliest Christian Devotion. Grand Rapids / Cambridge: William B. Eerdmans Publishing Company 
• 2005a [2003]. Lord Jesus Christ: Devotion to Jesus in Earliest Christianity. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 
• 2005b. How on Earth Jesus Become a God? Historical Questions about Earliest Devotion to Jesus. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 
• 2010. God in New Testament Theology. Nashville: Abingdon Press, 2010. 
• 2015. ”Are Philippians 2:6-11 and Colossians 1:15-20 Christ-Hymns?” Blogiteksti.
• 2015b. One God, One Lord. Early Christian Devotion and Ancient Jewish Monotheism. 3. painos. Lontoo: Bloomsbury T&T Clark. 

Hämeen-Anttila, Jaakko. 2004. Islamin käsikirja. Helsinki: Otava.

Johnson, Luke Timothy. 2010. The Writings of the New Testament. 3. painos. Minneapolis: Fortress Press.

Kirjeitä keisariajan Roomasta. Valikoima Plinius Nuoremman kirjetuotannosta. 1974. Marja Itkonen-Kaila (toim.). Helsinki: Gaudeamus.

Laato, Antti. 2018. Vanhan testamentin selitysraamattu osa 1: Laki. Kauniainen: PerusSanoma.

Licona, Michael. 2010. The Resurrection of Jesus: A New Historiographical Approach. Grand Rapids: IVP Academic. 

Martin, Ralph. P. (Hawthorne, Gerald. F.) 2004. Philippians. World Biblical Commentary (Volume 43, Revisited Edition). Thomas Nelson Publishers. 

Marshall, I. Howard. 2004. New Testament Theology. Downers Grove: IVP. 

Meier, John P. 1985. ”Structure and theology in Heb 1:1-14.” Biblica 66.2: 168-89.

Neil, Stephen. 1971. Kristillinen usko ja muut uskonnot. Suom. Leena Brummer. Suomen Lähetysseura.

Sanders, E. P. 2001. Paul: A Very Short Introduction. Oxford University Press. 

Silva, Moisés. 2007. ”Philippians.” Teoksessa Commentary on the New Testament Use of the Old Testament. Ed. G. K. Beale & D. A. Carson. Grand Rapids: Baker Academic / Apollos. (Sivut 835-40.)

Stanton, Graham. N. 2004. Jesus and Gospel. Cambridge: University Press. 

Steenburg, Steve. 1988. ”The Case Against the Synonymity of Morphè and Eikôn.” Journal of the Study of the New Testament, 34. (Sivut 77-86.)

Thielman, Frank. 2002. ”Philippians.” Teoksessa Zondervan Illustrated Bible Backgrounds Commentary, Volume 3. Ed. Clinton E. Arnold. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut: 342-69.)

Thiselton, Anthony. C. 2009. The Living Paul: An Introduction to the Apostle’s Life and Thought. Downers Grove: IVP.

Tilling, Chris. 2014. ”Misreading Paul’s Christology: Problems with Ehrman’s Exegesis.” Teoksessa How God Became Jesus: The Real Origins of Belief in Jesus’ Divine Nature. Ed. Michael F. Bird. Grand Rapids: Zondervan. (Sivut 134-50.)

Witherington, Ben. III. 1993. ”Christology.” Teoksessa Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne ja Ralph P. Martin. Downers Grove: IVP. (Sivut 100-15.)

Wright, N. T.

• 1993. The Climax of the Covenant. Christ and the Law in Pauline Theology. Minneapolis: Fortress Press. 
• 1996. Jesus and the Victory of God. Christian Origins and the Question of God, osa 2. Minneapolis: Fortress Press. 
• 2002. ”Romans.” New Interpreter’s Bible, volume 10. Edited by L. E. Keck. Nashville: Abingdon.
• 2003. The Resurrection of the Son of God. Christian Origins and the Question of God, osa 3. Minneapolis: Fortress Press.
• 2008. ”Paul’s Gospel and Caesar’s Empire.”
• 2013. Paul and the Faithfulness of God. Osat 3-4. Christian Origins and the Question of God. Volume 4. Minneapolis: Fortress Press.