Janne Saarela, 2016

RAKENNE:

Johdanto

Kirjoittaja

Paikka & ajoitus

 Vaikutuksia Kolossalaiskirjeen kirjoittajuuteen

Kirjeen teema

Orjuus

Ignatios Antiokialainen

Plinius Nuoremman kirje Sabinianukselle

KOMMENTAARI

Alkusanat (1-3)

Kiitos ja rukous (4-7)

Pyyntö (8-22)

   A Onesimos ja Paavali (8-16)

   B Onesimos ja Filemon (17-22)

Lopputerveiset (23-25)

Paavali & orjuus

LÄHTEET

Johdanto

Paavalin kirje Filemonille on kaikkein lyhyin Paavalin kirje. Se sisältää ainoastaan 335 sanaa (kreikaksi). Näin ollen se mahtui hyvin yhdelle papyrusliuskalle. Se on kuitenkin kaikkein lähimpänä kreikkalais-roomalaisen ajan tavallisia kirjeitä kuin mikään muu hänen kirjeensä. Koska Uusi testamentti sisältää useita pitkiä kirjeitä, on helppo luulla, että tämä oli ajalle tyypillistä. Kuitenkin kirjeiden pituus oli normaalisti huomattavasti lyhempi kuin ajattelemme. (Brown 1997.)  

Kirjeen lyhyydestä huolimatta se tarjoaa meille monia mahtavia näköaloja Paavalin teologiaan ja ajatuksiin, ja varsinkin erääseen kummalliseen tapahtumasarjaan, jotka tapahtuivat joskus 50-60-lukujen taitteessa. Eräs aikamme tunnetuimpia Uuden testamentin tutkijoita onkin todennut, että jos Filemonin kirje olisi ainoa dokumentti, joka meille olisi säilynyt ensimmäisen vuosisadan kristinuskosta, se olisi meille mittaamattoman arvokas tietolähde. Me nimittäin tiedämme miten karanneita orjia olisi yleensä kohdeltu ja me tiedämme, mikä on Paavalin vastaus tähän kuumaan ongelmaan. 

Tässä tekstissä käsittelen kirjeen kirjoittajuutta, kirjeen kirjoituspaikkaa ja sen ajoitusta, luon lyhyen katsauksen kirjeen teemaan ja ensimmäisellä vuosisadalla vallineeseen orjuuteen. Esittelen myös lyhyesti Ignatios Antiokialaisen mainintaa Efeson johtaja Onesimoksesta ja pohdin, voisiko tämä henkilö mahdollisesti olla sama Onesimos, joka tuli uskoon Paavalin kautta Roomassa tai Efesossa. Ennen kommentaari-osioon siirtymistä esittelen Plinius Nuoremman kirjeen Sabinianukselle, koska se luo valaisevia näköaloja roomalaisten ja Paavalin ajatusmaailman eroihin. Ne, joita taustatiedot eivät juurikaan kiinnosta, voivat siirtyä suoraan kommentaari-osioon. Tekstin viimeisenä aiheena käsittelen Paavalin ja muiden Uuden testamentin kirjoittajien suhtautumista aikansa orjuuteen. 

Kirjoittaja

Nykytutkimus pitää yksimielisesti Paavalia kirjeen kirjoittajana (Brown 1997; Wallace 2004a; Fee & Stuart 2002; Wright 1986; Kümmel 1975; Guthrie 1990; Dunn 1996; Bruce 1984; Fitzmyer 2000.) Kirje kuuluu siihen kuuluisaan seitsemän kirjeen joukkoon (yhdessä Roomalaiskirjeen, 1. & 2. Korinttilaiskirjeen, Galatalaiskirjeen, Filippiläiskirjeen ja 1. Tessalonikalaiskirjeen kanssa), joiden aitoutta ei tutkimuksen valtavirrassa kyseenlaisteta. Tässä tekstissä en tietenkään käsittele kaikkien Paavalin kirjeiden aitoutta, mutta aion sanoa muutaman painavan sanan Kolossalaiskirjeen aitoudesta. (Henkilökohtaisesti en siis allekirjoita näkemystä ”vain” seitsemästä aidosta kirjeestä.)

Vaikka kirje on lyhyt ja henkilökohtainen, se oli jo varhain mukana Paavalin kirjeenä virallisissa Uuden testamentin kaanonin sisältävissä listoissa, kuten Markionin (n. 140 jKr.) ja Muratorion (n. 170 jKr.) kaanonissa. Se löytyy kaanonlistoista myös Irenaeukselta (n. 180 jKr.), Origeneelta (n. 230 jKr.), Eusebiukselta (300-luvun alku) ja Athanasiokselta (367 jKr.). Varhaiset seurakunnan eivät missään vaiheessa epäilleet kirjeen aitoutta. (Kaanonista olen kirjoittanut yleisesti tarkemmin täällä.) Mainittakoon tässä, että kirje on kopiointihistorian aikana edennyt ilmiömäisen tarkasti, ilman suuria muutoksia. Kahdestakymmenestäviidesta jakeesta kahdeksantoista on varianttivapaita eli niissä ei ole vaihtoehtoisia lukutapoja (Fitzmyer 2000, 7.)

Paikka & ajoitus

On hyvin yleistä, että tutkijat käsittelevät Paavalin neljää ”vankeusajan kirjettä” yleensä samojen kansien sisällä. Nämä neljä kirjettä ovat kirje Filippiläisille, Efesolaisille, Kolossalaisille ja Filemonille. On selvää, että varsinkin Efesolaiskirje, Kolossalaiskirje ja kirje Filemonille kuuluvat monella tavalla yhteen. Kaikki tutkijat esimerkiksi ovat jo kauan pohtineet Efesolaiskirjeen ja Kolossalaiskirjeen vaikutussuhteita: jompi kumpi vaikutti varmuudella toiseen. Tässä kohden tärkeämpää on kuitenkin huomata, että Filemonin kirjeellä on huomattavan läheinen yhteys Kolossalaiskirjeen kanssa. Tästä tarkemmin seuraavassa otsikossa.

Kirjeiden ajoitus on täten raskasta työtä, jossa itse kirjeiden lisäksi punnitaan Apostolien tekojen antamaa kuvausta Paavalin elämästä. Teoshan päättyy kuvaamaan Paavalin kahden vuoden vankeutta Roomassa noin vuosina 60-62.

Filemonin kirjeen ajoituksen ratkaisee se, kirjoittiko Paavali kirjeen Roomassa vai Efesossa (Kesarea, jossa Paavali myös oli vankeudessa [Ap.t. 23:33-26:32], on kolmas teoreettinen vaihtoehto, mutta argumentit sen puolesta ovat heikkoja). 

Jos Paavali on kirjettä kirjoittaessaan vankina Roomassa, ajoitus on vuosien noin vuosien 60-62 välillä. Jos hän on puolestaan Efesossa, kyseessä on 50-luvun puoliväli. Paljon mustetta on kulutettu näiden kahden mahdollisen kirjoitupaikan selvittämiseksi ja tutkijat jakautuvat kumpaankin leiriin. Esimerkiksi Gordon Fee & Douglas Stuart, Donald Guthrie ja Daniel Wallace suosivat Roomaa. Tämä näkemys saa tukea varhaisesta kristillisestä traditiosta, jossa kirje linkitettiin Roomaan. Mm. Markion kuvasi kirjettä tällä tavalla. N. T. Wright (suorasti) ja Raymond Brown (vähemmän varmasti) puolestaan suosivat Efesoa. Wright mm. painottaa Efeson läheisyyttä Kolossaan (n. 170 km), kun taas Rooma on moninkertaisen matkan päässä. Hän ei myöskään näe ongelmaa siinä, että Luukas ei Apostolien teoissa mainitse sanallakaan Paavalin vankeudesta Efesossa.

F. F. Bruce toteaa, että pelkästään Filemonin kirjettä tutkimalla paras ehdotus olisi Efeso, mutta jos otamme mukaan Kolossalaiskirjeen tilanteen, paras vaihtoehto on Rooma. Aiheeseen liittyvää teknistä pyörittelyä voi lukea Filippiläiskirjeen ajoituksen kohdalla.

Palaan asiaan hieman tarkemmin vielä jakeen 22 yhteydessä.

Vaikutuksia Kolossalaiskirjeen kirjoittajuuteen

Tämä ei ole oikea paikka ja aika keskustella tarkasti Kolossalaiskirjeen kirjoittajuudesta (monet tutkijat eivät pidä kirjettä Paavalin aitona kirjeenä), mutta haluan tuoda esiin muutamia huomioita, jotka mielestäni tuovat niin raskaita argumentteja Kolossalaiskirjeen aitouden puolesta, että niitä ei voida ohittaa tekemättä tulkinnallisia spagaatteja. Filemonin kirje ja Kolossalaiskirje sisältävät yllättävän monia päällekkäisiä tekijöitä, jotka on kaikkein luontevin tulkita siten, että Paavali kirjoitti molemmat kirjeet samanaikaisesti ja sama henkilö (Tykikos) kuljetti kirjeet perille: 

1. Molemmissa kirjeissä Paavali on vankilassa (Kol. 4:3, 10, 18; Filemon 1:1, 9).
2. Molemmissa kirjeissä Timoteus mainitaan olevan Paavalin seurassa (Kol. 1:1; Filemon 1:1).
3. Onesimos, joka on päähenkilönä Filemonin kirjeessä, mainitaan Kolossalaiskirjeessä yhdessä Tykikoksen kanssa: ”Hänet [Tykikoksen] minä lähetän teidän tykönne juuri sitä varten, että saisitte tietää tilamme ja että hän lohduttaisi teidän sydämiänne; ja myös Onesimuksen, uskollisen ja rakkaan veljen, joka on teikäläisiä; he ilmoittavat teille, kuinka täällä kaikki on.”  (4:8-9)
4. Tykikos toimitti Kolossalaiskirjeen määränpäähänsä (4:7), mukanaan siis Onesimos.  Lukija huomaa kirjeiden linkittyvän myös Efesolaiskirjeeseen, koska Tykikoksen kerrotaan kantaneen mukaan myös Efesolaiskirjettä (6:21-22). Onesimosta ei efesolaiskirjeessä tietenkään tarvinnut mainita, koska hän oli matkalla ainoastaan Kolossaan.
5. Arkippos mainitaan kirjeessä Filemonille Paavalin taistelutoverina (1:2) ja Kolossalaiskirjeessä Paavali lähetää hänelle erityisiä ohjeita (4:17). Jakeen mukaan hänellä selkeästi on jokin virka seurakunnassa, jota tukee myös maininta kirjeessä Filemonille. 
6. Filemonin kirjeen lopussa (1:24) terveisiä saavat juuri samat viisi henkilöä kuin Kolossalaiskirjeessä (4:10-14). Vain yksi henkilö,  joka esiintyy Kolossalaiskirjeessä, puuttuu. (Mutta miksi Kolossalaiskirjeessä ei lähetetä terveisiä Filemonille?! No, ehkä hän oli sen sijaan juuri saanut Paavalilta henkilökohtaisen kirjeen…)
7. Tämä seitsemäs ja viimeinen huomio jää helposti tekemättä, mutta se on mielestäni nostettava esille. Kun katsomme jakeita Kol. 3:18-4:1, on mielenkiintoista miten paljon orjat ja isännät saavat huomiota osakseen. 116:sta esiintyvistä sanoista yli puolet käytetään ohjeiden antamiseen nimenomaan isäntä-orja välisiin suhteisiin. Jos Kolossalaiskirje luettiin ensimmäisenä yhteenkokoontuneelle seurakunnalle, jossa Onesimos ja Filemon istuivat jälleen saman katon alla, meidän ei tarvitse yllättyä tästä asiasta. Onesimoksen aiempi toiminta saattoi nimittäin olla antamassa virikettä muille orjille, eikä Paavali halunnut sellaista. Kolossalaiskirjeen loppu oli erinomainen kohta muistuttaa asiasta.

Edellä olevat huomiot on kaikkein yksinkertaisin selittää sillä, että Paavali kirjoitti nämä kaksi kirjettä samanaikaisesti ja lähetti ne samojen henkilöiden mukana. (Samoilla linjoilla kanssani mm. Maxwell 2002, 176; Wallace 2004b; Fee & Stuart 2002; Kümmel 1975, 349; Guthrie 1990, 664; Bruce 1984, 191; Witherington 1998, 110, 199; Fee 2013, 329-31.) 

Pidän myös jonkinlaisena argumenttina aitouden puolesta ajatusta kirjeen säilymisestä. Miksi ihmeessä näin lyhyt ja henkilökohtainen kirje tuli mukaan Paavalin kirjeiden kokoelmaan (me tiedämme, että kaikki Paavalin kirjeet eivät tähän kokoelmaan päässeet). Jos kirje lähetettiin yhdessä Kolossalaiskirjeen kanssa samaan päämäärään, tämä asia on paremmin selitettävissä. (Ks. Johnson 2010, 339-41.)

Mainittakoon tässä lopuksi vielä ohimennen, että joissain tapauksissa näkemys, jonka mukaan Kolossalaiskirjeen kirjoitti joku muu kymmeniä vuosia Paavalin kuoleman jälkeen, ajaa lukijan joissain tapauksissa nielemään kummallisuuksia. Hyvänä esimerkkkinä toimii Kaisa-Mari Pihlavan gradussa (2007) esiintyvä maininta:

Kolossalaiskirje ei ole aito Paavalin kirje, mutta se on todennäköisesti vanhin Paavalin nimiin laitetuista kirjeistä ajoittuen 70-luvulle. Kolossa ja Laodikea olivat tuhoutuneet noin vuonna 60 j.a.a. maanjäristyksessä, joten niitä ei ollut olemassa enää kirjeen kirjoitusaikana. Kolossalaiskirjeen kirjoittaja on mahdollisesti tiennyt, että Laodikeassa tai Kolossassa oli kokoontunut seurakunta Nymfa-nimisen naisen kotona, tai ehkä kirjoittaja on vain ”keksinyt” nimen. Nymfaa ei mainita muualla varhaiskristillisissä säilyneissä teksteissä. Oleellista on kuitenkin se, että kirjoittaja on valinnut terveistensä kohteeksi naisen kotona kokoontuvan seurakunnan, vaikka hänen ei olisi selvästikään tarvinnut tehdä näin; kaupunkia ja sen seurakuntaahan ei ollut enää olemassa. (67-68)

Sen lisäksi, että Kolossalaiskirjeen tuntematon kirjoittaja keksii väkisin yhtäläisyyksiä kirjeiden välillä ottamalla mm. tuttuja nimiä Filemonin kirjeestä, hän todennäköisesti keksii Nymfan, jonka luona seurakunta kokoontuu. Vaikka Kolossaa ei ole enää olemassa, kirje suunnataan Kolossaan ja siellä asuville henkilöille. Jälleen kerran, jos Paavali kirjoitti kirjeen ennen mainittua maanjäristystä, joka tapahtui joskus vuosien 62-65 aikana, mitään ongelmia ei tässä tapauksessa ole. Traditionaalinen näkemys ei siis kohtaa tässä kohden minkäänlaisia ongelmia, toisin kuin pseudonyymi-teoria. 

Kirjeen teema

Kirjeessä esiintyvä Onesimos on isännältään Filemonilta karannut orja, joka syystä tai toisesta kohtasi Paavalin joko Roomassa tai Efesossa. Tietomme kaikesta siitä, mitä ennen kirjeen kirjoittamista oikeastaan oli tapahtunut, on todella vähäistä. On ehdotettu, että Epafras olisi tavannut Onesimoksen karkumatkallaan ja ohjannut hänet Paavalin luokse hakemaan apua (Guthrie 1990, 660). Joka tapauksessa Onesimos kohtasi Paavalin ja hänelle kävi kuten monelle muulle, jotka olivat Paavalin kanssa tekemisissä: hän tuli uskoon. Uskoon tultuaan hän jäi palvelemaan ja auttamaan Paavalia vankeudessa ja heistä tuli ystäviä. Paavali ei kuitenkaan halua omia Onesimosta, vaan palauttaa hänet isännälleen. Tässä kohden tulemme kirjeen tarkoitukseen.  

Kirjeen tarkoitus on yksinkertaisesti taata anteeksiantamus karanneelle Onesimokselle. Tutkijat jakautuvat siinä kysymyksessä, tulisiko jae 21 tulkita siten, että Filemonin tulisi suoda Onesimukselle vapautus. Joka tapauksessa Paavali pyytää Filemonia toimintaan, joka varmasti aiheutti naapurustossa puhetta ja juoruja. Orjille ei tällaisessa tilanteessa annettu anteeksi, vaan heitä rangaistiin. Muutamia tapoja oli mm. polttomerkintä (Craid 1991, 214) ja ristiinnaulitseminen (Fee & Stuart 2002, 388). On kuitenkin melko selvää, että jos sana Filemonin anteeksiantamisesta leviäisi, se aiheuttaisi vahvoja reaktioita. 

On tunnettua, että Paavalin julistama evankeliumi löi maahan kaikenlaiset epäoikeudenmukaiset rakennelmat, jotka olivat syvällä jo ensimmäisen vuosisadan Rooman valtakunnassa, kuten myös Paavalin aikaisessa juutalaisuudessa. Tunnetuin jae löytyy Galatalaiskirjeestä: 

Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. (3:28.) 

Saman asian Paavali kirjoittaa Kolossalaisille: 

Ja tässä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, ei barbaaria, ei skyyttalaista, ei orjaa, ei vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus. (Kol. 3:11). 

Nyt Paavalilla on kuitenkin käsissään tekstitapaus. Isäntä ja orja täytyy saattaa sopuun tilanteessa, jossa orja oli todennäköisesti varastanut isännältä ja karannut suureen maailmaan. Kirje on mainio esimerkki evankeliumin muuttavasta voimasta ja kumppanuudesta, jonka se saa aikaan. Evankeliumi ei ainoastaan luo yhteyttä juutalaisten (Paavali) ja pakanoiden (Filemon) välille, vaan myös isäntien (Filemon) ja orjien (Onesimos) välille. Evankeliumin tulisi kaataa kaikki ihmisten tekemät erottavat väliseinät. Kun meistä tulee keskenämme veljiä ja sisaria, riidat ja erimielisyydet tulee unohtaa. Paavali siis soveltaa evankeliumia erinomaisella tavalla. Hän vetoaa Filemoniin, että hän tarttuisi Kristuksen rakkauden esikuvaan, nielisi ylpeytensä ja antaisi anteeksi. Onesimoksen täytyy taas voittaa pelkonsa ja pyytää anteeksi. (Wright 1986, 168.)

Orjuus

Suomalaisille lukijoille on automaatio, että suurin osa ihmisistä omistaa erinäisiä asioita, kuten television, tietokoneen, älypuhelimen ja auton. Mitään näistä ei tietenkään ollut käytössä Paavalin ajan maailmassa. Sen sijaan ensimmäisellä vuosisadalla oli tavallista, että moni ihminen omisti orjan tai orjia. Aihe pomppaa silmille varsinkin jos luemme Efesolaiskirjeen lukua 6 tai Kolossalaiskirjeen lukua 3. Rooman valtakunnassa ajatus elämästä ilman orjia olisi ollut mahdotonta. Orjuus oli Rooman valtakunnannalle tärkeä koneisto ja ilman sitä kaikki olisi muuttunut mahdottomaksi. 

Kreikkalais-roomalainen maailma ja erityisesti Rooman valtakunta oli läpikotaisin orjuuden kyllästämä. Jo Rooman kuningasajalla (753-509 eKr.) kirjattiin lakeja orjuutta silmälläpitäen. Useat sodat ja sitä kautta monet sotavangit loivat tilanteen, jossa orjia oli halpa pitää. Eri lähteet ovat paljastaneet erilaisia lukemia siitä, miten paljon Rooman valtakunnissa oli orjia ensimmäisellä vuosisadalla. Määrä kuitenkin vaihteli maantieteellisen paikan perusteella. Esimerkiksi Italian niemimaalla orjien määrän on arvioitu olleen 2-3 miljoonaa. Tämä on paljon suhteessa paikan kokonaisväestöön, noin 7 miljoonaan ihmiseen. Myös Korintti oli tunnettu sen isosta orjamäärästään, joka 50-luvulla saattoi olla 30% luokkaa. Muualla valtakunnassa orjien määrä on todennäköisesti ollut 10% luokkaa, mutta joidenkin (mm. Witherington) mukaan 30% on lähempänä totuutta. Roomassa luku on ollut ehkä 30-40%. On myös muistettava, että kyseessä ei ole sama asia kuin lähihistoriamme musta-orjuus. Rooman valtakunnassa (a) orjuus ei perustunut ihonväriin, vaan se saattoi kohdata ketä tahansa ja (b) orjat saattoivat toimia hyvinkin monipuolisissa tehtävissä.

Orjaksi saattoi päätyä monella tavalla. Saatoit jäädä kiinni rosvoudesta, ehkä vain synnyit orjan lapseksi ja sitä kautta isännän omaisuudeksi, jäit sotavangiksi tai et kyennyt maksamaan omia ja perheesi velkoja. Pahimmassa tapauksessa jäit ihmiskauppiaiden saaliiksi. Joissain tapauksissa köyhät myivät itsensä orjiksi, koska isännän alaisuudessa heillä oli paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä. James Dunnin mukaan tuona aikana yleisin tapa orjien määrän kasvulle olivat lapset, jotka orjille syntyivät. Lapsen asema määrittyi äidin sosiaalisen aseman kautta. Onesimos oli hyvin todennäköisesti itsekin orjan lapsi. 

Orjat olivat isäntiensä omaisuutta ja isännillä oli heihin täydellinen valta. Jo Aristoteles (384-322 eKr.) määritteli orjan ”eläväksi omaisuudeksi”. Heillä ei ollut lainkaan oikeuksia ja isännillä oli heihin täydellinen valta. Orjilla ei ollut oikeutta mennä naimisiin ja heidän mahdolliset lapsensa kuuluivat laillisesti isännälle. Poikkeuksiakin toki oli ja jotkut orjat perustivat perheitä. Ensimmäisen vuosisadan puolivälissä oli tullut hyvin yleiseksi tavaksi, että orjilla oli suhde vapaisiin naisiin. Siksi keisari Claudius sääti vuonna 52 lain, jonka mukaan vapaa nainen ei saa olla suhteessa orjan kanssa isännän tietämättä. Monet isännät vapauttivat naisorjansa, jotta he pääsivät heidän kanssaan naimisiin. Tässä tilanteessa nainen oli ”vapautettu”, eikä hän voinut kieltäytyä avioliitosta. Keisari rajoitti tilannetta säätämällä lain, jonka mukaan senaattorisäätyyn kuuluva mies ei saanut mennä naimisiin vapautetun orjan kanssa. 

Rooman lain edessä orjilla ei ollut mitään oikeuksia. Itse asiassa heidät rinnastettiin neliraajaisiin kotieläimiin, eivätkä he saaneet oikeudessa todistaa isäntäänsä vastaan. Orjilla ei katsottu olevan perhesuhteita, joka johti siihen, että vanhemmat ja lapset saattoivat päätyä myymisen kautta eri osoitteisiin. 

Onesimos oli siis aikansa sosiaalisessa asemassa alimmalla portaalla. Orjia rangaistiin melko julmasti jos he tekivät rikkomuksia. Karanneita orjia taas kohtasi vakava rangaistus. Jos Onesimos oli todella varastanut Filemonilta ennen pakenemistaan, hänellä oli syytä olla peloissaan. Orjien hyväksikäyttö oli myös ajalle tyypillistä. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että orjilla, jotka olivat valtion omistamia, olivat huonommassa asemassa kuin orjat, jotka palvelivat isäntää perhekunnassa. Näin siitä syystä, että valtion alaisuudessa olleet orjat työskentelivät yleensä kaivoksissa ja kuolivat nuorina. Ateenan hopeakaivoksilla työskenteli 30 000 orjaa ja Roomassa heidän lukumäärä oli 100 000 paikkeilla. Maanviljelyksen saralla tomivat orjat joutuivat työskennelle noin 200 päivää vuodessa, joka oli kaksinkertainen määrä suhteessa palkkalaisiin. 

Kaikissa tilanteissa elämä ei kuitenkaan ollut ankeaa. Kuten erään vapautetun orjan hautakirjoituksessa lukee: ”Orjuus ei ollut koskaan epämukavaa.” Monet vapaiden kansalaisten orjista työskentelivät käsityöläisinä, veistäjinä ja opettajina. Varsinkin huonekuntapalvelijoiden kohdalla asiat saattoivat olla melko hyvin, koska he saivat touhuta arkiaskareiden parissa. Nämä huonekunta-orjat toimivat paterfamiliaan eli perheen ”pään” alaisuudessa, kuten kaikki muutkin perheen jäsenet. Esimerkiksi Filemon oli juuri tällainen paterfamilias. Yleensä isännät kohtelivat heitä hyvin. Jotkut orjat pääsivät näissä tilanteissa melko huomattavaan asemaan esimerkiksi isännän talouden hoidossa tai lasten opettamisessa. Näin eritoten tilanteessa, jossa orjat olivat itse aiemmin saaneet hyvän koulutuksen. (ks. Gal. 3:23-29, jossa Paavali käyttää juuri tätä esimerkkiä havainnollistamistarkoituksessa). Parhaimmissa tapauksissa he tienasivat itselleen palkkaa. Joskus orjat ostivat tällä palkalla itsensä vapaiksi. Tällainen asetelma kuitenkin antoi mahdollisuuden isännän pettämiseen ja väärinkäytöksiin. Kaikkein korkeimmassa asemassa olivat orjat jotka toimivat keisarin palveluksessa. Heidän asemansa oli tässä tapauksessa korkeampi kuin monella vapaalla kansalaisella. Heillä itsellään saattoi olla orjia ja monesti he suorittivat hallinnollisia tehtäviä. Mainittakoon tässä yhteydessä, että orjat eivät koskaan oikeastaan kapinoineet itse orjalaitoksen olemassaoloa vastaan, vaan siinä tapahtuvaa hyväksikäyttöä ja julmuutta vastaan.

Orjia voitiin vapauttaa joko isännän käskyllä tai testamentilla. Itse asiassa Rooman valtakunnassa oli niin paljon vapautettuja orjia, että keisari Augustus sääti lain, jonka mukaan alle 30-vuotiasta orjaa ei saa vapauttaa. Tämänkin jälkeen orjan ja isännän suhde pysyi kuitenkin suurinpiirtein ennallaan ja orja joutui elää kiitollisuudenvelassa, eikä saanut mm. aiheuttaa isännälleen häpeää. Jos orja halusi Rooman kansalaisuuden, hänen tuli täyttää kolme ehtoa: (1) olla yli 30-vuotias, (2) hänen omistajansa tuli olla Rooman kansalainen ja (3) hänet tuli vapauttaa muodollisesti oikein. 

Paavali keskittyy antamaan orjille konkreettisia ohjeita siitä, miten käyttäytyä:

Palvelijat, olkaa maallisille isännillenne kaikessa kuuliaiset, ei silmänpalvelijoina, ihmisille mieliksi, vaan sydämen yksinkertaisuudessa peljäten Herraa. Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta.  Sillä se, joka tekee väärin, on saava takaisin, mitä on väärin tehnyt; ja henkilöön ei katsota.  (Kol. 3:22-25) 

(Wright 2002; 2015; Ferguson 2003, 59-62; Brown 1997, 503-04; Maxwell, 164-65; Dunn 1996, 302; Witherington 1998, 194-203; Watts 2016; Hubbard 2010, 191-96; erit. Paananen 2014, 5, 7-13.)

Ignatios Antiokialainen

Noin vuonna 107 Antiokian piispa Ignatios (n. 30/35-107) tuomittiin syystä tai toisesta kuolemaan roomalaisten viranomaisten toimesta. Hänet lähetettiin tapettavaksi Roomaan. Teloitus tapahtui osana suuren juhlan viihdytysosiota. Matkalla teloitettavaksi hän tapasi useita kristittyjä, jotka olivat tulleet katsomaan tätä kuuluisaa henkilöä. Matkallaan hän myös kirjoitti seitsemän kirjettä, jotka ovat edelleen olennaisessa roolissa, kun pyritään selvittämään varhaista kristinuskoa. (Voit lukea kirjeitä englanniksi täältä.) Eräs uskovien joukko tuli tapaamaan Ignatiosta Efesosta. Joukon johtajana toimi seurakunnan johtaja Onesimos.  (Gonzalez 2010, 51-52.)

Yksi Ignatioksen matkakirjeistä onkin suunnattu juuri Efeson seurakunnalle. Kirjeessä Ignatios arvostaa suuresti tapaamaansa seurakunnan johtajaa Onesimosta:

…Seeing then that in God’s name I have received your whole multitude in the person of Onesimus, whose love passeth utterance and who is moreover your bishop [in the flesh] — and I pray that ye may love him according to Jesus Christ and that ye all may be like him; for blessed is He that granted unto you according to your deserving to have such a bishop. (1:3) 

Ignatios siis ylistää Onesimosta ja käskee seurakuntaa rakastamaan häntä Jeesuksen Kristuksen hengessä ja olla kuten hän. Onko kyseessä yksi ja sama Onesimos? Päätyikö hän lopulta suuren seurakunnan johtavaksi henkilöksi? 

On otettava huomioon, että Onesimos oli yleinen orjan nimi tuona aikana. Hän siis saattoi hyvinkin olla joku toinen samanniminen. Mutta jos Onesimos vapautui ja toimi myöhemmin yhteistyössä Paavalin kanssa asettuen Efesoon, tämä olisi kieltämättä auttanut häntä melkoisesti matkalla kohti seurakunnan johtajuutta. Se voisi myös auttaa paremmin ymmärtämään kysymystä, miksi juuri tämä henkilökohtainen kirje, joita Paavali varmasti kirjoitti useita, jäi lopulta kaanoniin. Monet ovat siksi ehdottaneet, että Onesimoksella oli myöhemmin oma osuus Paavalin kirjeiden kokoelman kasaamisessa, erityisesti tämän kirjeen kohdalla. (Ks. mm. Brown 1997, 508-09; Caird 1991, 218.) Tässä on jälleen yksi asia, josta olisi kiva tietää enemmän. Mutta me emme tiedä.

Plinius Nuoremman kirje Sabinianukselle

Ennen kuin siirryn kommentoimaan kirjettä tarkemmin, haluan nostaan esiin erään toisen kirjeen, jonka lukeminen Paavalin kirjeen kohdalla nostaa esiin mielenkiintoisia näköaloja. 

Kysymys on Plinius Nuoremman (n. 63-113) kirjeestä Sabinianukselle, joka on kirjoitettu noin 100-luvun taitteessa. Plinius nuoremman setä Plinius Vanhempi (n. 23-79) oli tunnettu tukimusmatkailija, joka lopulta kuoli Vesuviuksen purkauksessa elokuulla vuonna 79. (Hän tutkimusmatkailijana halusi tietenkin päästä mahdollisimman lähelle tulivuorta, siinä kun kaikki muut yrittivät päästä mahdollisimman kauas tulivuoresta.) Tämän kirjeen kohdalla Plinius Nuorempi on jo vanha ja ansioitunut mies. Hän oli ehtinyt tehdä monenlaisia virkamiesasioita Rooman valtakunnan valtakoneistossa. Vanhemmalla iällään hänet laitettiin Bityniaan hoitamaan hallnnollisisa tehtäviä. Täältä hän kirjoitti useita kirjeitä keisarille, joista eräässä hän kysyy ohjeita kristityiksi kutsuttujen henkilöiden kohtelemisesta. (Asiasta tarkemmin täällä.) Tässä kirje, jonka Plinius kirjoitti (kirje 9.21, Wright 2003, 3):

Pliny the Younger to Sabinianus

You told me you had been angry with a freedman of yours, and now he’s come to see me! He threw himself at my feet and clung on to me as though I were you. He wept a lot, he asked for a lot, though he kept quiet about a lot, too. To sum it up, he made me believe that he was genuinely sorry. I think he is a changed character, because he really does feel that he did wrong.

Yes, I know you are angry; and I know, too, that you have a right to be angry. But mercy earns most praise when anger is fully justified. Once you loved this fellow, and I hope you will love him again; for the moment, it’s enough if you let yourself be placated. You can always be angry again if he deserves it, and you’ll have all the more reason if you’ve been placated now. He’s young, he’s in tears, and you have a kind heart—make all that count. Don’t torture him, and don’t torture yourself either; anger is always torture for a soft heart like yours.

I am afraid it will look as though I’m putting pressure on you, not simply making a request, if I join my prayers to his. But I’m going to do it anyway, and all the more fully and thoroughly because I’ve given him a sharp and severe talking-to, and I’ve warned him clearly that I won’t make such a request again. (This was because he needed a good fright, and I said it to him rather than to you, because it’s just possible that I shall make another request, and receive it too—always supposing it’s an appropriate thing for me to ask and for you to grant.)

Yours sincerely…

Tässä oma suomennokseni tekstistä:

Plinius Nuorempi Sabinianukselle:

Sinä kerroit minulle, että olet ollut vihainen vapautetulle orjallesi ja nyt hän on tullut minun luokseni! Hän heittäytyi jalkojeni juureen ja tarrautui minuun ikään kuin minä olisin sinä. Hän itki paljon, hän vetosi minuun, vaikka hän oli kyllä hiljaakin monesta asiasta. Tiivistettynä, hän sai minut uskomaan, että hän oli vilpittömästi pahoillaan. Luulen, että hän on todella muuttunut, koska hän todella tuntee tehneensä väärin.

Kyllä, tiedän että olet vihainen ja teidän myös että sinulla on oikeus olla vihainen. Mutta armo saa suuren kiitoksen juuri silloin, kun viha on oikeutettua. Kerran sinä rakastit häntä ja toivon, että tulet jatkossakin rakastamaan: nyt kuitenkin riittää, että rauhoitut asian kanssa. Voit myöhemmin olla hänelle vihainen jos hän sen ansaitsee ja sinulla on siihen sitä suurempi oikeus jos annat nyt asian olla. Hän on nuori ja hän on kyynelsilmin ja sinulla on lempeä sydän – ota nämä asiat huomioon. Älä piinaa häntä, äläkä piinaa itseäsi: viha on aina piina sellaiselle pehmeälle sydämelle, joka sinulla on.

Pelkään, että tämä näyttää siltä, että asetan sinulle paineita, enkä vain esitäkään vetoomusta, mutta teen sen silti perinpohjaisesti, koska olen pitänyt hänelle kunnollisen puhuttelun. Olen myös varoittanut häntä, että en aio toista kertaa vedota hänen puolestaan. (Näin siksi, että hän tarvitsi kunnollisen säikähdyksen ja sanoin sen hänelle enkä sinulle, koska on mahdollista, että minä voisinkin tehdä toisen anoomuksen, olettaen että minä voin sitä kysyä ja sinä myönnyt siihen.)

Terveisin…

Ei ole vaikea huomata, että tämä kirje on hyvin samanlainen kuin Paavalin kirje Filemonille. Tämä näkyy parhaiten henkilöiden arvoasteikossa. Plinius on sosiaalisessa hierarkiassa kaikkein korkeimmalla (nousemisen varaa ei ollut enää kovinkaan paljon). Sabinianus elää keskitason kohdilla ja tämä nuori vapautettu mies taas arvoasteikon pohjalla. Samalla tavalla Paavali on (ainakin uskonelämän näkökulmasta ja kaikkien hyväksymänä) arvoasteikossa ylimmällä, koska hän on apostoli, jonka kautta sekä Filemon että Onesimos on tullut uskoon. Filemon elää keskitason elämää, Onesimos on taas orjana alimmalla sijalla. Plinius taas sattuu olemaan Sabinianuksen hyvä ystävä, aivan kuten Paavali on Filemonin hyvä ystävä. 

Kirje on myös hyvin erilainen. Ensinnäkään me emme tiedä nuoren miehen nimeä, jota kirje koskee. Toiseksi tämä nuori mies ei ole orja, vaan vapautettu (freedman). Ehkä hän oli ostanut itsensä vapaaksi tai sitten hänen isäntänsä oli antanut sen hänelle. Joka tapauksessa tässä me näemme miten vapautettu orja oli vapaa ainoastaan teknisesti ottaen. Käytännössä hän oli hyvin paljon riippuvainen isännästään. Jotain oli tapahtunut hänen ja isännän Sabianuksen välillä ja hän oli lähtenyt isäntäänsä karkuun, aivan kuten Onesimos. 

Huomaa, miten Pliniuksen tapa puhua tästä vapautetusta nuoresta miehestä, ja tapa puhu Sabinianukselle, on aivan erilainen, kuin Paavalin tapa puhua Onesimoksesta, tai Filemonille. On myös merkillepantavaa miten selvästi erilainen sosiaalinen asema tulee kirjeestä esille. Läpi Pliniuksen kirjeen arvoasetelma, jossa hän on korkeimmalla ja vapautettu orja alimmalla portaalla, pysyy samana. Paavalin kirjeessä tämä kaikki kuitenkin muuttuu. Lisäksi ei tule kuuloonkaan, että Plinius vetoaisi Sabinianuksen rakkauteen ottaa vastaan tämä nimeltämainitsematon vapautettu nuori mies. Plinius toteaa, että Sabinianuksen tulisi tämän kerran antaa asian olla (joka on itse jo ehtinyt pitää palopuheen nuorelle miehelle). Hän myös muistuttaa, että hän ei aio toista kertaa kirjoittaa hänen puolestaan. Kaiken lisäksi Sabinianuksen viha on oikeutettua. Paavalin kirjeen sävy on kaikkea muuta. 

Lyhyesti sanottuna: tässä näemme maailman, jossa kaikki pysyvät siinä missä he ovat. Kaikki tietävät olemassa olevan arvoasteikon ja heillä kaikilla on siinä pysyvä paikka. Vertaa tätä Paavalin kirjeeseen, jossa Filemon ei saa ottaa Onesimosta vastaan orjana, vaan vapaana. Ja ennen kaikkea: veljenä.

(Wright 2015. Kirje ja siihen liittyvät huomiot ovat kattavasti esillä myös Wrightin kirjan ”Paul and the Faithfulness of God” luvussa 1.)

KOMMENTAARI

Alkusanat (1-3)

Jae 1

Missään toisessa kirjeessä Paavali ei aloita kuvaamalla itseään Jeesuksen Kristuksen vankina, ei edes niissä kirjeissä, joissa hän todella istuu vankilassa. Paavalin yleinen tapa vedota kirjeen alussa omaan apostoliuteensa (Room. 1:1; 1. & 2. Kor. 1:1; Gal. 1:1…) jää tässä kirjeessä kokonaan pois. Hänen painotuksensa vankina näkyy läpi kirjeen (9-10, 13, 22-23). Timoteuksen mainitseminen osoittaa vain sen, miten läheisissä väleissä Paavali ja Timoteus olivat ja miten tiiviisti he kulkivat yhdessä. Tämä on itse asiassa tuttua Paavalia, joka heti kirjeen alussa ottaa esiin asian, joka on olennainen kirjeen kannalta. Vankina ja kahleissa oleminen on nimittäin loistava keino identifioitua Onesimokseen, koska jos karanneet orjat saatiin kiinni, heidät kuljetettiin kahleissa takaisin isännilleen. Filemon osaa siis lukea kirjeen alusta varsin hyvin mitä Paavali aikoo sanoa. (Ks. Witherington 1998, 105. Olen painottanut tätä samaa asiaa esimerkiksi Efesolaiskirjeen valinta-teeman kohdalla.)

Kirje osoitetaan Filemonille, joka on yksi harvoista, jotka Kolossan seurakunnassa todella tuntevat Paavalin henkilökohtaisesti (Kol. 2:1). Kuten todettu, Filemon oli tullut uskoon Paavalin julistuksen kautta (jae 19), todennäköisesti Efesossa 50-luvun puolivälissä (ks. Ap.t. 19:8-10; 20:31). 

Jae 2

Jos Onesimos tullaan todella ottamaan vastaan Kolossassa, koko huonekunnan täytyy hyväksyä hänet jäsenekseen. Jakeessa mainittu Appia, joka on myös kristitty, on yleisesti ottaen (mutta ei kaikkien hyväksymänä, mm. Kümmel) katsottu olevan Filemonin vaimo. Arkippus taas on luontevimman tulkinnan mukaan heidän poikansa. Hänet mainitaan erityisellä tavalla Kolossalaiskirjeessä (4:17). Hän näyttäisi olevan yksi seurakunnan opettajista. (Fee & Stuart; Wright 1986; 2002; Caird 1991.)

Kolossan seurakunta kokoontui ainakin osakseen Filemonin ja Appian kotona. Kolossalaiskirjeessä Paavali nimittäin lähettää terveisiä Nymfa-nimiselle naiselle, jonka kodissa seurakunta myös kokoontuu (4:15). On kuitenkin vaikea sanoa, asuuko Nymfa Kolossassa vai Laodikeassa. On mahdollista, että Kolossan uskovat kokoontuivat ainakin kahdessa eri kodissa. Ainakin Roomassa seurakunta kokoontui useassa eri kodissa (16:5, 10, 11, 14-15). 2000-luvun Suomessa elävien on hyvä tiedostaa, että seurakunnat eivät rakentaneet itselleen isoja saleja ja ökyrakennuksia ennen 200-lukua, vaan ne kokoontuivat lähinnä kodeissa. (Olen kirjoittanut tästä erityisesti Filippin seurakunnan kohdalla täällä.) Filemon on kaikesta päätellen hyväosainen, koska hänellä on ainakin yksi orja ja riittävän iso talo, jossa seurakunta voi kokoontua, ja jossa Paavali voi majoittua (22). Todennäköisesti hän oli ”bisnesmies”, joka matkusti paljon. Tästä syystä hän myös oli tavannut Paavalin Efesossa. Kaikki tämä antaa olettaa, että hän toimi Kolossan seurakunnan johtavana henkilönä. (Caird; Maxwell; Wright 1986; Dunn 1996, 300-01.)

Jae 3

Paavali toivottaa tapansa mukaan uskoville armoa ja rauhaa isältä Jumalalta ja Jeesukselta Kristukselta. Sanat eivät ole vain teoreettista sanahelinää, koska Paavali tulee pyytämään Filemonia lempeyteen ja armollisuuteen Onesimosta kohtaan. Paavalille Jeesus on Kristus, luvattu messias, jonka Jumala on asettanut koko maailman kuninkaaksi. 

Otamme tässä kohden esiin hieman laajempaa dataa, koska sen perusteella Paavalin ajatuksenjuoksu avautuu hieman paremmin. Gordon Fee on kirjoittanut loistavan kirjan otsikolla Pauline Christology (2013). Kirja käsittelee Jeesusta jokaisessa Paavalin kirjeessä. Feen datan (s. 26) mukaan Paavali käyttää olennaisia sanoja seuraavasti:

• Jumala-sana (θεός), +500x
• Jeesus-sana (Ἰησοῦς), 18x
• Kristus-sana (Χριστός), 211x
• Herra-sana (κύριος), +160x

Näihin sanoihin liittyy Paavalin mielessä selvät rajat, joita on syytä selventää lukijalla.

• Kun Paavali käyttää sanaa θεός, Jumala, hän puhuu Isä-Jumalasta. Jumala on nyt ennenkaikkea Isä, koska Jeesus Kristus on paljastunut Hänen Pojakseen. Feen mukaan Paavali ei koskaan käytä tätä sanaa Jeesuksesta siitä syystä, että Jeesukselle on varattu tässä yhteydessä sana κύριος, Herra. (Feen analyysin mukaan Paavali ei siis kutsu Jeesusta sanalla θεός jakeissa Room. 9:5 ja Tiit. 2:13, ks. s. 272-78, 440-46.)
• Kun Paavali käyttää sanaa Ἰησοῦς, Jeesus, hänen painopisteensä on Jeesuksessa nimenomaan historiallisena henkilönä, joka kulki pitkin Galilean hiekkarantoja. Jos otamme esimerkin, niin Suomen presidenttiin voidaan viitata joko nimellä ”Sauli” tai tittelillä ”tasavallan presidentti”. Paavalilla sana Jeesus painottaa historiallista persoonaa, erityisesti persoonaa joka kärsi ja kuoli meidän tähtemme. Siksi 2. Korinttilaiskirjeessä on eniten Jeesus-sanoja (7x) kaikissa Paavalin kirjeissä, koska pääteema on kärsimys!
• Kun Paavali käyttää sanaa Χριστός, Kristus, hän painottaa Jeesuksen olevan Israelin Messias, sen kauan odotettu Kuningas. (Ks. erityisesti Wrightin [1993, luku 3] argumentti.) Jeesus ei ollut pelkästään historiallinen henkilö, joka kärsi, vaan hän oli erityinen henkilö, Israelin kauan odotettu Messias! Juuri tästä mm. Apollos tunnettiin: hän kykeni osoittamaan Kirjoituksista, että Jeesus on Messias (Ap. t. 18:28). Sana Kristus kuitenkin linkittyy edelleen vahvasti Jeesuksen kuolemaan ristillä, koska hänen kuolemansa oli merkittävä juuri siksi, että hän kuoli Israelin Messiaana.
• Kun Paavali käyttää sanaa κύριος, Herra, hän painottaa Jeesuksen asemaa korotettuna Herrana, joka istuu Jumalan oikealla puolella ja joka on osa Jumalan ainutlaatuista identiteettiä. κύριος oli Vanhassa testamentissa toinen paljon käytetty sana Jumalasta. Tarkimmin tämä näkyy siinä miten Paavali jakaa juutalaisen uskontunnustuksen Sheman kahtia 1. Korinttilaiskirjeessä. Shema löytyy jakeesta 5. Moos. 6:4: ”Kuule Israel, Herra (κύριος), meidän Jumalamme (θεός), Herra (κύριος) on Yksi.” Tämä oli päivittäinen juutalainen rukous, koko juutalaisuuden kivijalka. Mutta katso miten Paavali uudistaa tämän uskontunnustuksen jakeessa 1. Kor. 8:6: ”Meillä on vain yksi Jumala (θεός), Isä. Hänestä on kaikki, ja me olemme häntä varten. Meillä on vain yksi Herra (κύριος), Jeesus Kristus, hänen kauttaan on kaikki, niin myös me.” Israelin Jumala tunnetaan nyt Isä-Jumalana ja Herrana Jeesuksena Kristuksena. Paavalin kirjeissä tämä näkyy mm. siinä, että Jeesus ei kuollut ristillä ”Herrana”, vaan ”Jeesuksena” ja ”Kristuksena”. Kuten Fil. 2:5-11 tekee selväksi, Jumala asetti Jeesuksen Herraksi ylösnousemuksessa. Tämä näkyy selvästi myös esimerkiksi Roomalaiskirjeen luvun 14 jakeissa 1-9, jossa Paavali puhuttelee Jeesusta jatkuvasti Herraksi, mutta vaihtaa tittelin Kristukseen heti, kun hän puhuu hänen ristinkuolemastaan.
• Tämän listan mielessäpitäminen tuo lukijalle uusia syvyyksiä Paavalin kirjeiden äärellä. Pointti on siinä, että Paavalilla on tarkasti mielessään mitä hän haluaa kullakin sanalla painottaa. Jeesus on nyt koko maailman Herra, mutta hän on siitä huolimatta edelleen Israelin Messias ja todellinen ihminen, Jeesus.

Koska näissä alkujakeissa Paavali tervehtii useampaa henkilöä, ja koska hän kirjeen lopussa puhuu monikossa eri ihmisille (22, 25), kirjettä ei tarkoitettu vain Filemon luettavaksi nurkan takana, vaan se luettiin ääneen koko seurakunnan edessä! (Yritä laittaa itsesi tässä Filemonin asemaan…) Meillä on kaikki syyt uskoa, että Filemon hyväksyi Paavalin pyynnöt ja Onesimos otettiin takaisin yhteisöön anteeksiannon ja sovinnon kautta. (Ainoastaan 1. ja 2. Timoteuskirje ja kirje Tiitukselle ovat henkilökohtaisia kirjeitä, joita ei ole suunnattu seurakunnille. Ks. Fee 2013, 418-19.)

Kiitos ja rukous (4-7)

Jakeet 4-5

Tyypilliseen tapaansa Paavali kertoo usein rukoilevansa kirjeen vastaanottajan puolesta. Hän myös iloitsee heidän yhteisestä uskostaan (Kol. 1:3—>).  Paavali puhuttelee Jumalaa ”minun Jumalanani” monien Psalmien tapaan (3:8; 5:3; 7:2, 4; 18:2-3, 7; 22:2; 42:7, 12; 43:5 jne., 33-käännös.). Filemonin rakkaus Jeesusta kohtaan näkyy myös hänen rakkaudessaan muita uskovia kohtaan. Yksi suuri rakkaudenosoitus on antaa seurakunnan kokoontumiselle tilat omasta kodista. 

Jae 6

Jakeen kääntäminen on tuottanut tutkijoille harmaita hiuksia. Jakeen ajatuksen ytimessä on kuitenkin sana κοινωνία (koinoonia), joka tarkoittaa yhteyttä, osallisuutta ja/tai kanssakäymistä. Paavalin ajatus sanan käyttämisessä on se, että kaikki uskovat, jotka ovat osallisia Kristuksessa, tulevat uudella tavalla jakamaan muiden uskovien ilot ja surut (Room. 12:15; 1. Kor. 12:26; 2. Kor. 11:28-29). Individualismi, oman peilikuvan ihannointi, vain omien tarpeiden tyydyttäminen ja ainoastaan itsestään huolehtiminen, on täydellinen vastakohta sille elämälle, jonka uskon Kristukseen tulisi tuoda mukanaan. Koska me kuulumme toinen toisellemme, me annamme toinen toisellemme kaikkea hyvää. Paavali haluaa erityisesti Filemonin ymmärtävän uuden aseman Kristuksessa, jotta hän voisi nähdä kaiken sen hyvän, joka uskovilla on Kristuksessa. Käytännössä Paavali valmistaa pohjaa koko kirjeelle. Filemonin tulee hyväksyä Onesimos takaisin perheeseen ja seurakuntaan veljenään.

Jae 7

Jae osoittaa, että Paavalille ei tuottanut ongelmia kirjoittaa ”tunteikkaita” lauseita, joilla hän kannusti ja rohkaisi uskovia. Filemon on ollut monella tavalla avuksi sekä Paavalille että uskoville, varsinkin Kolossan kaupungissa. Hän on juuri sellainen johtohenkilö, jolle tulee osoittaa kiitosta ja kunnioitusta. Sanalla ἀναπαύω (anapauoo) on itse asiassa sotaan liittyvä metaforinen termi, jossa väsyneet marssijat pääsevät hetkeksi lepäämään. Kolossan uskovat, jotka taistelevat erinäisissä taisteluissa, ovat saaneet levähdyspaikan Filemonin kotoa. (Wright 1986.)

Pyyntö (8-22) 

Kirjoituksen hienovaraisuuden syy tulee nyt selville. Paavali on itse asiassa pyytämässä Filemonilta suurta asiaa. Tässä tilanteessa Paavali kuvaa myös Onesimosta termeillä, jotka tekevät selväksi hänen merkityksensä Paavalille. Onesimos on Paavalin ”poika” (10), kuin ”oma sydän” (12), ja ”hyvin rakas” (16). Paavali myös olettaa/tietää, että Filemon haluaisi parasta aikaa olla tukemassa Paavalia vankeudessa, mutta ei pysty. Tässä tilanteessa Onesimos on toiminut ikään kuin Filemonin sijaisena (13). Koska Filemon on virkistänyt monien uskovien sydäntä, nyt hänellä on tilaisuus virkistää Paavalia antamalla Onesimokselle anteeksi ja ottamalla hänet vastaan veljenä (20). Näemme, että Paavalin toiminta kuvastaa käytännöllisellä tavalla Kristuksen toimintaa, kun hän seisoo kahden henkilön välissä sovittajan roolissa. 

A. Onesimos ja Paavali (8-16)

Jakeissa 8-16 Paavali käsittelee ensin Onesimosta ja itseään, jonka jälkeen hän siirtyy Onesimokseen ja Filemoniin (17-22). Tässä ensimmäisessä osiossa Paavali tekee viisi asiaa: (a) syy, jonka perusteella Paavali voi tehdä Filemonille kyseisen ehdotuksen (8-9), (b) vetoomus itsessään (10), (c) Onesimoksen muuttunut luonne (11-12), (d) Paavalin syy lähettää hänet takaisin sen sijaan, että antaisi hänen jäädä luokseen (13-14) ja (e) oletus, jonka mukaan Jumalalla on hyvinkin saattanut olla sormensa pelissä koko meneillään olevassa jupakassa (15-16). (Wright 1986.)

Jae 8

Jae osoittaa, että Paavali tiedosti edelleen apostolinasemansa merkityksen. Hänellä oli suuri auktoriteetti varsinkin perustamiensa seurakuntien yli ja hän toimi myös aktiivisena ohjaajana ja opettajana heille, jotka olivat tulleet uskoon hänen kauttaan. Paavali kuitenkin tiedostaa, että tämän aseman käyttäminen tässä asiassa ei olisi lainkaan järkevää. Jos Filemon ottaisi Onesimoksen vastaan pakotettuna, hampaat irvessä, todellista rakkautta ei olisi osoitettu. Samaan aikaan Paavali aika selvästi vihjaa, mikä on oikea tapa toimia. 

Jae 9

Jälleen kerran Paavali puhuu rakkaudesta, joka on hänelle asioista suurin (1. Kor. 13). Paavali tietää, että kun ihminen tulee uskoon, hänestä alkaa kasvaa todellinen ihminen, henkilö, jollaiseksi Jumala on hänet tarkoittanut. Tämä kasvuprosessi vie aikaa ja se vaatii päätöksiä. Extra-rakkauden osoittaminen on oiva tilaisuus kasvaa enemmän ja enemmän uudenlaisena ihmisenä. 

Tässä jakeessa Paavali myös kirjoittaa olevansa ”vanha mies ja Jeesuksen Kristuksen vanki”. Vaikka päällisin puolin jae vaikuttaa selvältä, ei itse asiassa ole lainkaan selvää, kutsuuko Paavali itseään vanhaksi mieheksi, vai lähettilääksi (eng. ambassadro). Joidenkin mukaan sana πρεσβύτης (presbutees) ”vanha”, on kopioimisessa vaihtunut πρεσβεύτης-sanasta, joka tarkoittaa lähettilästä. (Tekstitodisteita tälle teorialle ei kuitenkaan ole.) Toiset taas toteavat, että molemmat sanat voivat pitää sisällään merkityksen ”lähetti”. Esimerkiksi Wright (1986), Guthrie (1964, 83) ja Kümmel (1975, 349) suosivat jälkimmäistä tulkintaa. Tämä tulkinta kävisi paremmin yhteen jakeiden 2. Kor. 5:20 ja Ef. 6:19-20 kanssa, joissa Paavali kirjoittaa olevansa Jeesuksen lähettiläänä jopa kahleissa. Paavali ei joka tapauksessa ollut kirjeen kirjoittamisen hetkellä aivan hampaaton 100-vuotias, vaan pikemminkin noin 40-50-vuotias. 

Jae 10

Paavali vetoaa poikansa Onesimoksen puolesta. Tuossa kontekstissa oli selvää, että orjaa rangaistaan, pahimmassa tapauksessa kuolemalla. Siksi Paavali aloittaa vetoamalla hänen ja Filemonin ystävyyteen. Paavali siis kuvaa häntä omalla tutulla tavallaan, aivan kuten hän kutsuu lapsekseen korinttilaisia (1. Kor. 4:14), galatalaisia (4:19) ja Timoteusta (Fil. 2:22; 1. Tim. 1:2). Filemonin tulee ymmärtää, että Onesimos ei palaa kotiin ainoastaan orjana, vaan veljenä. Onesimoksen poislähettäminen on Paavalille vaikeaa, koska hän haluaisi pitää hänet luonaan. Onesimoksen nimi, joka tarkoittaa ”hyödyllistä”, oli hyvin yleinen tuona aikana. Tämä osoittaa ainakin sen, että meidän tulee suhtautua varovasti Ignatioksen kirjeen mainintaan (ks. edellä).

Jae 11

Jakeen kreikankieli paljastaa muutaman mielenkiintoisen yksityiskohdan: τόν ποτέ σοι ἄχρηστον νυνὶ δὲ καὶ σοὶ καὶ ἐμοὶ εὔχρηστον (ton pote soi akhreeston nuni de kai soi kai emoi eukhreeston). Ensinnäkin Paavali tarkoituksella leikkii sanoilla ”hyödytön” (akhreeston) ja ”hyödyllinen” (eukhreeston), jotka ovat hyvin samanlaisia. Onesimos, joka oli hyödytön on nyt hyödyllinen. Mutta samaan aikaan sanat kaikuvat toisellakin tasolla, koska sanat ovat lähellä ”Kristusta”. Onesimos oli hyödytön, koska hän oli ilman Kristusta (a-chreeston), mutta nyt hänellä on hyödyllinen, koska hän on ”hyvä kristitty” (eu-chreeston). (Johnson 2010, 343.) Toiseksi Paavali kirjoittaa ”hyödyllinen minulle (ἐμοὶ)”. Kreikankielessä on mahdollista käyttää empaattista pronominia, jonka tarkoitus on painottaa tiettyä henkilöä, tässä tapauksessa Paavalia. Jakeen pointti on siis siinä, että Onesimos on nyt hyödyllinen Filemonille, mutta erityisesti Paavalille. 

Jakeet 12-13

Edelleen tulee selvemmäksi miten rakkaaksi ystäväksi Onesimos oli Paavalille tullut. Jae osoittaa jälleen vääräksi sellaiset näkemykset Paavalista, jotka pitävät häntä tunteettomana, kovasydämisenä oppineena, jolle kaikki asiat olivat vain ”järkeä ja argumentteja”. Onesimos oli tekemässä sitä, mihin Filemon ei sillä hetkellä pystynyt: hän seisoi Paavalin tukena vaikeassa tilanteessa. Paavali olisi voinut vedota itsekkäällä tavalla apostoliseen auktoriteettiinsa ja vaatia Onesimosta jäämään luokseen, mutta hän ei tee sitä. Paavali elää epäitsekästä elämää, jopa kahleissa. 

Jae 14

Paavali ei halua tehdä mitään päätöksiä ilman, että Onesimos seisoo ohjeiden takana. Hän lähettää Onesimoksen Kolossaan ja antaa Filemonin tehdä päätöksensä. 

Jakeet 15-16

Nämä jakeet heijastavat samaa teemaa, jota Paavali käsittelee Galatalaiskirjeen jakeissa 4:1-7. Galatalaiskirjeen jakeissa Paavalilla on selvästi mielessään Exdous-kertomus eli Egyptistä vapautuminen. Ne, jotka olivat olleet orjia, ovat nyt saaneet vapauden ja he kulkevat kohti uutta kotia. Juuri tämä tapahtuu pienoiskoossa Onesimoksen kohdalla. Samaan aikaan jakeiden taustalla näkyy Paavalin opetus 2. Korinttilaiskirjeen jakeesta 5:17 ”Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (Wright 2003, 240-41; 2015.) 

Monet uskovat ja (usein juuri) pastorit ovat hyvin varmoja siitä, mitä Jumala missäkin tilanteessa haluaa tai miten Hän on asioita ohjannut. Totta kai uskovina me ajattelemme, että Jumala toimii aktiivisesti maailmassa. Hän ei ole deistien Jumala. Paavali jopa väittää, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28). Paavalilla olisi tässä jälleen oiva tilaisuus kertoa hyvin tarkasti mitä Jumala haluaa tehdä (ja mahdollisesti pelata itsekkäästi omaan pussiin tiedoillaan). Mutta mitä Paavali tekee? Hän toteaa varovasti ”ehkä Jumalalla on tässä asiassa sormensa pelissä…” Ehkä Jumala ohjasi tai salli asiat niin, että Onesimos karkasi isännältään ja törmäsi (Roomassa tai Efesossa) Paavaliin, jonka vuoksi hän tuli uskoon. Tässä uudessa tilanteessa Onesimoksen ja Filemonin välit voivat olla kaikkea muuta kuin mitä ne ovat aiemmin olleet. 

Jo Khrysostomos 300-luvulla kirjettä kommentoidessaan liitti tämän asian tuttuun Vanhan testamentin kertomukseen Joosefista, jonka veljet myivät orjaksi Egyptiin. Kun kaikki päättyy lopulta hyvin, Joosef itse asiassa pelastaa perheensä ja monia muita, hän toteaa veljilleen: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin.” (1. Moos. 50:20). Jumala toimii tavalla, jota meidän vajavainen ymmärrys ei kykene juuri koskaan ymmärtämään. Filemonin tulee siis ottaa tämä asia huomioon tehdessään päätöstä Onesimoksen kohdalla. Onko taustalla sittenkin suurempi Jumalan ohjaus, jonka Onesimoksen tulisi ymmärtää?

Jae 16 on elintärkeä, varsinkin jos pohdimme Uuden testamentin kirjoittajien näkemystä ensimmäisen vuosisadan orjalaitoksesta. Vaikka Onesimos tulisi pysymään virallisesti orjana (jos Filemon ei vapauta häntä), todellisuudessa hän tulee toimimaan muiden kanssa veljenä. Tämä uusi ajatusmalli murskasi ajalle tyypillisiä ajatuksia orjien alemmasta asemasta, kaltaoinkohtelusta jne. Onesimos oli nyt rakas sekä Paavalille että Filemonille. (Wright 1986.)

B Onesimos ja Filemon (17-22)

Paavali suntaa seuraavat jakeet suoremmin Filemonille. Filemonin tulisi tehdä neljä asiaa: (a) ottaa Onesimos vastaan aivan kuin hän olisi Paavali, (b) siirtää Onesimoksen velat Paavalin maksettavaksi, (c) virvoittaa toiminnallaan Paavalin sydäntä ja, (d) valmistaa sänky ja huone valmiiksi siinä tapauksessa, että Jumala vapauttaa Paavalin vankeudesta ja hän pääsee vierailemaan Kolossassa. 

Se mitä näissä jakeissa itse asiassa tapahtuu, ei ole mitään muuta kuin vanhurskauttamisen soveltamista. Jos Jumala on ottanut jonkun henkilön liittoonsa eli perheeseensä, uskovien, jotka ovat osallisia samasta perheestä, tulee hyväksyä heidät veljenään ja siskonaan. 

Kun Filemon näkee Onesimoksen palaavan takaisin, Paavali haluaa, että hän näkee samalla itsensä kahleissa. Tämä on kivijalka aiemmin mainitulle ”koinoonialle”, yhteydelle ja osallisuudelle. Erikoista tässä kaikessa on se, että tapahtumat ovat ikään kuin näytelmä, jossa Paavali esittää Jeesuksen roolia ihmisten sovittajana. 

Jakeet 17-18

Jälleen törmäämme samaan tuttuun sanaan. Paavali kuvaa itseään sanalla κοινωνός (koinoonos). Ajatus on jälleen sama kuin jakeessa 6 eli kysymys on kumppanuudesta, osallisuudesta. Paavali myös tarjoutuu maksamaan kaikki mahdolliset velat, jota Onesimoksella on tilillään. Jae osoittaa varmuudella, että Onesimoksella oli jonkinlaisia rikkeitä tilillään; muuten Paavali ei tätä lausetta kirjoittaisi. Ei ole lainkaan kummallista otaksua, että Onesimos vei hieman rahaa kadotessaan kauas suureen kaupunkiin.

Jae 19

On mahdotonta sanoa varmasti, tarttuuko Paavali ruokoon sanelunsa jälkeen ensimmäisen kerran (vrt. Kol. 4:18; Gal. 6:11), vai onko hän kenties kirjoittanut koko kirjeen itse. Kirjeen henkilökohtaisuuden ja lyhyyden huomioonottaen jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi luontevammalta. 

Tilanne on kokonaisuudessaan kuitenkin mielenkiintoinen. Yhtäältä Paavali tarjoutuu maksamaan kaikki mahdolliset rahalliset menetykset, mutta toisaalta Filemon on Paavalille niin suuressa velassa, että käytännössä hän tuskin veloittaisi Paavalilta senttiäkään. Voidaan sanoa, kuten Wright esittää, että Onesimoksen velat katoavat samalla tavalla kuin uskovan synnit, jotka Jeesus on maksanut pois ristillä. 

Jae 20

Jae 20 vain painottaa sitä mitä Paavali haluaa Filemonin tekevän. Samalla tavalla kuin hän on virvoittanut monien uskovien sydämiä, hänen tulee nyt virvoittaa Paavalia — ottamalla Onesimos vastaan veljenään. 

Jae 21

Jae saattaa aluksi näyttää siltä, että Paavali kuitenkin loppupeleissä odottaa Filemonilta kuuliaisuutta (ὑπακοή, hupakoee) auktoriteetilleen. Sana on kuitenkin kreikankielessä melko joustava, sitä voidaan käyttää usealla eri tavalla. Paavali itse yleensä käyttää termiä kokonaisvaltaisesta kuuliaisuudesta evankeliumia kohtaan (Room. 1:5; 6:16; 15:18; 2. Kor. 7:15). Näin ollen Paavali odottaa Filemonilta kuuliaisuutta evankeliumia kohtaan. Filemonin tulee siis tarttua evankeliumin ytimeen, rakkauden osoittamiseen ja vanhojen unohtamiseen. 

Jakeen loppuosa itsessään on hyvin mielenkiintoinen. Se, että Filemon tekee ”enemmänkin kuin mitä Paavali sanoo” voidaan nimittäin luontevasti ajatella tarkoittavan sitä, että lopulta Filemon vapauttaa Onesimoksen virallisesti (näin mm. Wright 1986; Dunn 1996; Hubbard 2010, 224) . Tämä on tietysti asia, joka aiheuttaisi levottomuuttaa Filemonin mahdollisten muiden orjien keskuudessa (Paananen 2014, 4). Voidaan kysyä toivooko Paavali, että kun hän hän toivottavasti voi pian päästä Kolossaan ja jatkaa tehtäväänsä, Onesimos voisi halutessaan mahdollisesti liittyä hänen seuraansa ja mukaan palvelutyöhön? Ei lainkaan mahdoton ajatus. 

Jae 22

”Ai niin”, toteaa Paavali. ”Vielä yksi asia: varautukaa majoittamaan minut lähiaikoina, koska ehkä Jumala rukoustenne kautta antaa minulle vapauden ja pääsen matkustamaan luoksenne.” On muistettava, että vankilassa oleminen ei ollut ”osa rangaistusta”. Paavali oli vankeudessa, mutta ylemi taho ei ollut vielä päättänyt mitä hänelle tapahtuu: vapautuuko hän, vai joutuuko hän ehkä tapetuksi. (Wright 2015.)

Koska Filemonin talo on riittävän iso, jotta hän voi helposti majoittaa ylimääräisiä henkilöitä, tämä osoittaa hänen olleen kohtuullisen varakas ja hyväosainen (Dunn 1996).

Wright pitää tätä jaetta yhtenä vahvimpina argumenttina näkemyksensä puolesta, jonka mukaan Paavali oli kirjoittamisen hetkellä vankeudessa Efesossa, ei Roomassa. Tässä kohden tutkijat nimittäin yleensä muistuttavat, että Paavali on Roomalaiskirjeessä sanonut, että hänen suunnitelmansa on matkata kohti Espanjaa (Room. 15:23-24, 28). Jos Paavali on vankeudessa Roomassa, hän on muuttanut mieltään, koska aikookin matkustaa ensin päinvastaiseen suuntaan. Tämä jae siis osoittaa myös sen, että keskustelu kirjeen kirjoituspaikasta ja sitä kautta ajoituksesta elää edelleen. (Wright 1986.) 

Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan pidä tätäkään huomiota näin tärkeänä. Esimerkiksi Gordon Fee (1999, 34) on huomauttanut, että on valtavan suuri ero sen välillä, mitä Paavali on vapaana miehenä kirjoittanut (Roomalaiskirjeessä) noin neljä vuotta aiemmin ja mitä hän nyt aikoo tehdä, kun hän ollut useita vuosia vankeudessa, eikä kaikki ole mennyt ollenkaan kuten hän oli suunnitellut. Tämän lisäksi idässä tiettyjen seurakuntien päällä oli ”uhkaavia myrskypilviä”.

Lopputerveiset (23-25)

Jakeet 23-24

Kuten yllä ollaan jo todettu, Filemonin kirjeen lopputerveiset sitoo kirjeen tiukasti yhteen Kolossalaiskirjeen kanssa. Kolossalaiskirjeen jakeissa 4:10-15 mainituista kuudesta henkilöstä esiintyy myös Filemonin kirjeen lopputerveisissä, joskin hieman eri järjestyksessä:

Kolossalaiskirje 4:10-15	Filemonin kirje 1:23-24
Aristarkos, Markus (Barnabaksen serkku), Jeesus jota sanotaan Justukseksi, Epafras, Luukas (rakas lääkäri), Deemas.	Epafras (vankitoveri), Markus (työtoveri), Aristarkos, Deemas, Luukas

Ainoastaan Jeesus Justus jää mainitsematta. (Teoreettisesti ja kieliopillisesti on kuitenkin mahdollista, että Paavali itse asiassa mainitsee hänet ”Jeesuksena” jakeen 23 lopussa. Tällöin Paavali tarkoittaisi, että Epafras on hänen kanssaan vankina Kristuksessa. Jeesus, Markus… lähettävät terveisiä. Mutta onko tämä todennäköistä?) 

On täysin luonnollista, että listan ensimmäisenä mainitaan Epafras, joka itse on kolossalainen. Todisteet viittavat siihen, että Epafras oli tullut uskoon Paavalin julistuksen seurauksena mahdollisesti efesossa ja hänen työn kautta Kolossan kaupunkiin ylipäätään perustettiin seurakunta (Kol. 1:7; 4:12). Hän oli nyt Paavalin kanssa (Efesossa tai Roomassa). Näyttää siltä, että hän on Paavalin tavoin vankina. Markus tunnetaan myös Johannes Markuksena (Ap.t. 12:12). Hän oli Paavalin ja Barnabaan kanssa ensimmäisellä lähetysmatkalla. Hänet mainitaan myös 2. Timoteuskirjeessä (4:11). Markus tunnetaan tietysti parhaiten siitä, että hän kirjoitti evankeliumin pitkälti sen pohjalta, mitä hän tiesi Pietarilta. Deemaksen tarina on surullinen, koska kolmas ja myöhäisempi maininta hänestä on seuraava: Deemas jätti minut tähän maailmaan rakastuneena” (2. Tim. 4:10). Niin paljon kuin Deemas olikin yhteistyössä Paavalin kanssa evankeliumin hyväksi, viimeinen maininta hänestä kertoo hänen jättäneen uskonsa kokonaan. Hän on yksi pala siinä palapelissä, joka osoittaa erään kuuluisan teologisen ajatusmallin vääräksi: uskova ei koskaan voi menettää uskoaan.

Nämä useat henkilöt, jotka ovat parasta aikaa Paavalin kanssa, ovat yksi osoitus siitä miten monimutkaisesti kirjeen ”yksityisyys” on sidottu yhteisöön. Filemon ei yksinkertaisesti saa käytyä asiaa läpi Paavalin kanssa kahden kesken. Sen lisäksi, että koko seurakunta on kuuntelemassa kirjettä, Paavalin luona on joukko muita uskovia, jotka tietävät suurinpiirtein mitä on meneillään. 

Jae 25

Paavali on pyytänyt Filemonilta paljon. Filemonilla on edessään vaikea päätös ja oikean päätöksen eteen täytyy nöyrtyä. Paavali on kutsunut häntä veljeyteen ja kumppanuuteen, jonka kivijalkana on armo, jota meitä kohtaan osoitetaan Jeesuksen ristintyön kautta. Kaiken kaikkiaan tämä kirje kokonaisuudessaan on loistava esimerkki siitä, miten armon koettua se tulisi laittaa käytäntöön. Filemonin täytyi antaa anteeksi Onesimokselle ja Onesimoksen täytyi nöyrtyä ja palata takaisin kotiin. Mikä on sinun tilanteesi? 

Ja niin. Antoiko Filemon Onesimokselle anteeksi? Saavuttiko Paavalin kirje tarkoituksensa? Totta kai! Muuten tätä kirje ei olisi säilynyt, eikä päätynyt Uuteen testamenttiin. (Näin myös mm. Brown 1997, 506; Wright 1986, 170; Bruce 1984, 200.)

PAAVALI & ORJUUS

Monet ovat kysyneet, miksi Paavali ei suoraan vastustanut orjalaitosta, vaikka hänellä oli siihen oiva tilaisuus. Miksi hän ei enempää taistele orjasysteemiä vastaan? Tämä on oivallinen kysymys ja sitä olisi hyvinkin voinut käsitellä heti tekstin alkupuolella. Olen kuitenkin tarkoituksellisesti jättänyt asian käsittelyn tekstin loppuun toivoen, että lukija olisi käynyt läpi myös kirjeen kommentaari-osion. Kun lukija menee itse kirjeeseen hieman pintaa syvemmälle, tämä asia ja mahdolliset selitykset tulevat paremmin ”iholle”.

Paavali ei missään suoranaisesti sano, että orjuus Rooman valtakunnassa itsessään on huono asia ja siitä tulee päästä eroon tavalla tai toisella. Miksi Paavali ei suoraan vastustanut tätä systeemiä? Mutta mitä vaihtoehtoja hänellä oli? Paavalin evankeliumin ytimessä on ajatus siitä, että uusi aika on murtaunut vanhan ajan sisälle. Hänelle vanha maailmanaika on katoamssa ja uusi on saapumassa tilalle. Mielenosoituskylttien tekeminen, kapinaan nouseminen ja mellakan aiheuttaminen olisi kuitenkin ollut ”vanhan maailmanajan tapa” vastata tähän ongelmaan. Tällainen siirto olisi lopulta tehnyt kristittyjen elämästä entistä vaikeampaa, eikä sillä olisi saatu mitään aikaan. Yhtä hyvin me voisimme nousta valokeilaan ja sanoa ”meidän kaikkien tulee lopettaa autojen käyttäminen, mehän tiedämme, että ne pilaavat ja saastuttavat maailman, jossa elämme.”

Vaikka kaikki kristityt olisivat vapauttaneet orjansa, ei ole lainkaan automaatio, että heidän elämä olisi muodostunut helpommaksi, tai että tällä oltaisiin saatu aikaan laajoja muutoksia. Paavalin tapa on seurata Jeesusta. Siksi hän ikään kuin istuttaa kaikkialla kirjeissään sinapinsiemeniä, joista alkaa kasvaa pikkuhiljaa satoa. Hän kiinnittää erityistä huomiota isäntien ja orjien keskinäiseen elämään ja käytökseen. Lopulta tärkeämpää on se, miten käytännön elämä saman katon alla sujuu. Wrightin sanoin, Paavali asetti tähän insituutioon aikapommin – opetuksillaan. (Wright 1986, 169-70; 2015.) 

Myös Donald Guthrie huomauttaa (1990, 666), että Paavali uskoville julistama elämäntapa oli itsessään vastamyrkkyä orjalaitokselle. Kun isäntä ja orja näkivät toisinsa veljinä Kristuksessa, tämä asenne murskasi lopulta sisältä käsin koko systeemin. Paavalin kuva, jossa kaikki ovat yhtä Kristuksessa, eroaa melkoisesti esimerkiksi Aristoteleen näkemyksestä, jonka mukaan jotkut ovat orjia luonnostaan (Politics I, 3, sit. Copan 2016).

Paul Copan (2016) luettelee seuraavia huomiota osoittamaan, että UT:n kirjoittajat eivät sinänsä hyväksyneet orjalaitos-ajatusta:

• He vastustivat ihmisten varastamista ja myymistä (1. Tim. 1:9-10).
• He näkivät kaikki ihmiset Jumalan kuvana ja tasaveroisina keskenään (mm. Gal. 3:28). Tämä johti lopulta sen huomioimiseen, että orjuus ja kristinusko eivät sovi keskenään yhteen (Witherington 1998, 198).
• He kehottivat orjia ottamaan vastaan vapautuksen jos se vain oli mahdollista (1. Kor. 7:20-22). (Suomenkieliset käännökset ikävä kyllä tekevät virheen todetessaan, että Paavali käskee orjia pysymään orjina, vaikka heillä olisi mahdollisuus saada vapautus. Jae tulisi kääntää ”jos saat mahdollisuuden vapautua, vapaudu” (ks. Fee 1987, 315-16; Morris 2008, 112-13; Wright 2004, 85; Brauch 2000, 115; Witherington 1998, 197.)
• Heidän vaikutusvaltaiset ohjeet ja kehotukset söivät koko orjalaitos-ajatusta sisältäkäsin. Paavali mm. ohjeistaa orjia suoraan kirjeissään, eikä hän anna ohjeita isäntien kautta. Seurakunnassa he olivat tasaveroisia jäseniä ja tämä oli Paavalille tärkeää (Witherington 1998, 199).
• Ilmestyskirjassa Babylonia (eli Rooma) tuomitaan osakseen siksi, että he tekivät kauppaa orjilla.
• (Jos kristityt olisivat nousseet barrikaadeille asian suhteen, Rooma olisi tukahduttanut kapinan verenvuodatuksella. Tämä taas ei olisi auttanut itse sitä tärkeintä asiaa, evankeliumin eteenpäinviemistä.)

Kirjeestä uunituoreen kommentaarin kirjoittanut Scot McKnight antaa 10 syytä sille miksi tähän kirjeeseen kannattaa tutustua entistäkin tarkemmin. Voit lukea nämä huomiot hänen blogistaan.

Paavalin kirje Filemonille on siitä erikoinen, että se ei mainitse lainkaan Jeesuksen ristinkuolemaa. Mutta toisaalta… Paavali ojentaa toisen kätensä Onesimoksen olkapäälle ja toisen kätensä Filemonin olkapäälle saaden aikaan sovituksen. Risti ei ehkä ole kirjeessä esillä sanana, mutta se on itse asiassa nähtävillä kaikkialla.

LÄHTEET

Brauch, Manfred. T. 2000. Paavalin opetuksen vaikeita kohtia. Suom. Anne Leu. Kauniainen: PerusSanoma.

Brown, Raymond. 1997. An Introduction to The New Testament. New York: Doubleday.

Bruce, F. F. 1984. The Epistles to the Colossians, to Philemon, and to the Ephesians. Sarjassa The New International New Testament Commentary. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 

Caird, G. B. 1991. [1976.] Paul’s Letters from Prison in the Revised Standard Version. Sarjassa The New Clarendon Bible. Oxford: Oxford University Press. 

Copan, Paul. 2016. ”Why Is the New Testament Silent on Slavery — or Is It?” Viitattu 19.8.2016. 

Dunn, James. 1996. The Epistles to the Colossians and to Philemon. The New International Greek Testament Commentary. Grand Rapids: Eerdmans Publishing Company. 

Fee, Gordon & Stuart, Douglas. 2002. How to Read the Bible Book by Book. Grand Rapids: Zondervan. 

Fee, Gordon.

• 1987. The First Epistle to the Corinthians. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.
• 1999. Philippians. Downers Grove, IL: IVP Academic. 
• 2013 [2007]. Pauline Christology: An Exegetical-Theological Study. Peabody: Hendrickson Publishers.

Ferguson, Everett. 2003. Backrounds of Early Christianity. 3. painos. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Fitzmyer, Joseph. 2000. The Letter to Philemon: A New Translation with Introduction and Commentary. Sarjassa Anchor Yale Bible Commentaries. New York: Doubleday. 

Gonzales, Justo. L. 2010. The Story of Christianity. Volyme 1. The Early Church to the Reformation. New York: Harper One. 

Guthrie, Donald. 

• 1964. Bible Guides. Epistles from Prison. Ed. William Barclay & F. F. Bruce. Lontoo: Lutterworth Press & New York: Abingdon Press.
• 1990. New Testament Introduction. 4^th edition. Downers Grove: Inter Varsity Press. 

Hubbard, Moyer. V. 2010. Christianity in the Greco-Roman World. A Narrative Introduction. Grand Rapids: Baker Academic. 

Johnson, Luke Timothy. 2010. The Writings of the New Testament. 3. painos. Minneapolis: Fortress Press.

Kümmel, Werner. Georg. 1975. Introduction to the New Testament. 17^th edition. Translation: Howard Kee.  Nashville: Abingdon Press. 

Maxwell, Marcus. 2002. Ephesians to Colossians and Philemon. Daily Bible  Commentary. Peabody: Hendrickson Publishers.  

Morris, Leon. 2008. [1985]. 1 Corinthians. Tyndale New testament Commentaries. Volyme 7. Downers Grove: IVP Academic / Inter-Varsity Press.

Paananen, Pyry. 2014. Paavalin kirjeiden välittämä kuva orjuudesta. Pro Gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Pihlava, Kaisa-Maria. 2007. Naiset kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla. Pro Gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Thompson, Marianne, Meye. 2005. Colossians and Philemon. The Two Horizons New Testament Commentary. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 

Wallace, Daniel. 

• 2004a. ”Philemon: Introduction, Argument, and Outline.”  Viitattu 19.8.2016. 
• 2004b. ”Colossians: Introduction, Argument, Outline.” Viitattu 19.8.2016. 

Watts, Rikki. 2016. Luentomuistiinpanoja Regent Collegesta. 

Witherington, Ben. III. 1998. The Paul Quest: The Renewed Search for the Jew of Tarsus. Downers Grove: IVP.

Wright, N. T. 

• 1986. The Epistles of Paul to the Colossians and to Philemon. An Introduction and Commentary. Tyndale New Testament Commentaries. Grand Rapids: Eerdmans Publishing Company & Leicester: Inter Varsity Press.  
• 2002. Paul for Everyone. The Prison Letters. Ephesians, Philippians, Colossians and Philemon. Lontoo: SPCK.
• 2003. The Resurrection of the Son of God. Minneapolis: Fortress Press.
• 2004. Paul for Everyone. 1 Corinthians. Louisville: WJK.
• 2015. Philemon. Ilmainen online-kurssi.