Erasmus Rotterdamilainen polttopisteessä

Kirjoittaja Janne Saarela

Renessanssin esittelyä

Renessanssilla tarkoitetaan vuosien 1300-1400 aikana tapahtunutta kehitystä, varsinkin kirjallisuuden ja taiteen elpymisen kannalta ja se saavutti huippukohtansa 1500-luvun alussa, eli juuri kun suuri uskonpuhdistus oli alkamassa (osakseen juuri tästä syystä). [1] Renessanssin perusajatus oli uudistaa meneillään oleva kulttuuri erityisesti menneen ajan, kreikkalais-roomalaisen kulttuurin avustuksella. Tämä tapahtui erityisesti Italiassa. Sana tarkoittaa ranskankielellä uudestisyntymistä. Vuonna 1546 Paolo Giovio puhui 1300-luvusta ”onnellisena vuosisatana, jolloin latinankielisen kirjallisuuden katsotaan syntyneen uudelleen (renetae)”. Tämän aikakauden on sanottu olevan ensimmäinen hetki, jolloin ihmiset alkoivat pitää itseään yksilöinä. Alister McGrathin mukaan tämä väite ei sellaisenaan pidä paikkansa, mutta se tiivistää melko hyvin ajan perusajatuksen. Askeettinen elämänihanne alkoi väistyä ja ihmiset alkoivat vaurastua – vieläpä hyvällä omallatunnolla. Renessanssin aikana ihailtiin henkilöä, joka osasi kolmea olennaista kieltä: hepreaa, kreikkaa ja latinaa. 

Konstantinopoli, tämä suuri ja tärkeä kaupunki, joka oli toiminut kreikankielen keskuksena, hajosi vuonna 1453 ja kreikkaa puhuva älymystö siirtyi maanpakoon länteen. Italia oli lähellä ja moni asettui asumaan juuri sinne. Kreikankieli alkoi jälleen kukoistaa ja se toi mukanaan uudenlaisen heräämisen kreikkalaisia klassikoita kohtaan. Tämä päti tietenkin sekä pakanallisiin teksteihin (kuten moniin pakanafilosofien teksteihin, joista tunnetuin oli Cicero (n. 106-46 eKr.) että Uuden testamentin käsikirjoituksiin ja muihin teologisiin teksteihin, erityisesti kreikkalaisiin kirkkoisiin.

Humanismin esittelyä

Nykyisin sana ”humanismi” tarkoittaa maailmankatsomusta, jossa kielletään Jumalan olemassaolo ja jossa sitoudutaan sekulaariin näkemykseen todellisuudesta. Renesanssin aikana sanalla ei kuitenkaan ollut tällaista merkitystä. Useimmat tuon ajan humanistit olivat hurskaita ajattelijoita ja halusivat puhdistaa ja uudistaa kristinuskoa; eivät eliminoida sitä. Alister McGrathin mukaan Humanismi oli oleellisesti klassisen aikakauden kirjallisuuden tutkimiselle omistautunut liike. He halusivat erityisesti edistää oman aikana kirjallista ja suullista esitystaitoa. He olivat ennen kaikkea kiinnostuneita kirjallisuuden maailmasta. Siksi useat heistä kiersivät Euroopan kirjastoja etsien vanhoja teoksia voidakseen julkaista niitä. Ensisijaisesti liike kiinnitti huomiota kulttuuriseen kasvatukseen; puhe- ja esitystaidon edistämiseen. Voidaan sanoa, että humanismi oli renessanssin taustalla oleva maailmankatsomus.

Humanistien ohjelmassa oli aiheemme kannalta eräs keskeinen pyrkimys. He halusivat palata takaisin vanhoihin kreikkalaisiin ja roomalaisiin lähteisiin. Heille ”Keskiaika” kreikkalais-roomalaisen ajan jälkeen ennen heitä ei ollut oikeastaan yhtään mitään. Sen oli väistyttävä uuden aikakauden edestä, joka taattiin tuomalla antiikin ajan maailman ihanteet uudelleen voimaan. Raju muutos tapahtui kaikkialla, aina arkkitehtuurista kirjallisuuteen.  

Teologiassa tapahtui samanlainen asennemuutos, joka tarkoitti tietenkin sitä, että Uuden testamentin kreikankieliset tekstit nousivat olennaisen tärkeään asemaan. Raamattua haluttiin korostaa teologian perusvälineenä. Raamatun sanaan oli päästävä kiinni sen alkuperäisimmässä merkityksessä. Yksi tärkeimpiä kristillisiä humanisteja tähän liittyen oli Erasmus Rotterdamilainen, jota käsittelemme hetken kuluttua tarkemmin. 

Prosessin aikana kävi myös ilmi, että latinankielinen Raamattu (Vulgata) ei ollut niin täydellinen kuin oli odotettu. Vulgatan alkuperä lepää alla tarkemmin mainitun Hieronymuksen hartioilla. (Tämän latinankielisen käännöksen prosessia on esitelty tarkemmin toisessa kirjoituksessa.) Humanistien työ vanhempien dokumenttien, erityisesti Uuden testamentin kreikankielisten käsikirjoitusten parissa, paljasti ristiriitoja niiden ja Vulgatan välillä. Tämä valmisti tietä opilliselle reformille ja toimi eräänlaisena kivijalkana tärkeille reformaattoreille, kuten Martin Lutherille (1483-1546). Humanistit siis osoittivat, että Vulgata oli epäluotettava – ja samoin monet siihen perustuvat teologiset mallit.

On hyvä laittaa merkille, että katolinen kirkko oli alkanut menettää otettaan jo satoja vuosia ennen reformaatiota. Tiiviisti sanottuna Paavin vaikutusvalta oli alkanut horjua niin poliittisissa ympyröissä kuin kansankin taholta. Tähän tilanteeseen johti useat erilaiset tapahtumat. (1) Monet harhaopit olivat vaikuttaneet, saaden aikaan kirkon vastaisia ajatuksia. (2) Ristiretket eivät olleet saavuttaneet päämääräänsä vaikka ne oli tehty Jumalan nimessä. (3) Asioita pahensi rutto, joka tappoi kolmasosan Euroopan väestöstä vuosina 1347–1352. Tapahtuma ajoi kirkon talouskriisiin ja veroja korotettiin. Kansan katkerana äänitorvena alkoi toimia John Wycliff (1320-1384). Kriittisyys kirkkoa kohtaan asian tiimoilta lisääntyi kun Wycliff käänsi Raamatun englanniksi. Tämä tapahtui kuitenkin Vulgatan, ei kreikankielisten tekstien pohjalta. 

”Raamattu kansalle” ajatus ei sopinut katolilaiseen teologiaan, jonka mukaan vain kirkko kykeni tulkitsemaan Raamattua. Tapahtumien seurauksena kirkko ja Raamattu alkoivat hiljakseen erkautua toisistaan. [2]

Vulgatan kritiikkiä

Latinankielinen Vulgata syntyi 400-luvun alussa, kun Hieronymus (347-420) alkoi kääntää Raamattua latinaksi. Vanhan testamentin tekstin hän käänsi suoraan hepreasta, ei kreikankielisestä Septuagintasta ja tämä aiheutti närää mm. Augustinuksessa. Septuagintasta oli nimittäin muodostunut kristittyjen virallinen Vanha testamentti. Uuden testamentin kääntämisessä hän käytti hyödykseen sekä vanhoja kreikankielisiä käsikirjoituksia että vanhoja latinankielisiä käännöksiä. Vulgatasta tuli läntisen kirkon virallinen Raamattu seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi. Uskonpuhdistuksen aikana Vulgatasta oli kuitenkin liikkeellä erilaisia versioita, koska kopiointiprosessin aikana oli tullut monia muutoksia.

Keskiajalla Vulgatalla oli siis laajamittainen vaikutus. Asian haittapuoli oli siinä, että se oli johtanut tilanteeseen, jossa suurimmalla osalla keskiaikaisia ajattelijoita ei ollut mahdollisuutta päästä käsiksi Uuden testamentin alkuperäiseen kieleen. Jopa kuuluisa kirkkoisä Augustinus (354-430) oli melko heikoilla jäillä kreikankielen tuntemisessaan, eikä hänellä ollut mahdollista tehdä tarkkaa kielianalyysiä kreikankielisestä Uudesta testamentista. Sama huomio pätee Tuomas Akvinolaiseen (1225-1274), joka joutui työskennellä latinankielisen Vulgatan kanssa.

Humanistien iskulause oli latinankielellä ”Ad fontes” – ”takaisin alkuperäisiin lähteisiin”. Oli välttämätöntä palata alkuperäisiin dokumentteihin sekä (1) kirkkoisien että (2) Raamatun kohdalla. Erasmuksen kreikankielinen Uusi testamentti vuodelta 1516 oli virstanpylväs, vaikka se ei ollut niin hyvin tehty kuin olisi toivottu. Tästä hetkestä eteenpäin teologeilla oli mahdollisuus verrata Vulgataa alkukielisiin teksteihin. 

Tässä kohden erityisen maininnanarvoinen henkilö on Lorenzo Valla (1406-1457), joka oli italialainen humanisti. Pelikan kutsuu häntä ”alkuperäisimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi italialaiseksi humanistiksi.” Hän oli aikaansa edellä kirjallisuuden tutkimuksessaan. Hän huomasi mm. sen, että liikkeellä olevat Vulgata-käännökset erosivat joissan kohden melko olennaisesti Hieronymuksen aikaisesta Vulgatasta. Tämän hän selvitti, kun hän vertasi aikansa käännöksiä Hieronymuksen omiin kommentaareihin. Hän päätti tehdä Vulgatasta korjatun edition, jonka teksti oli paljon lähempänä Hieronymuksen aikaista Vulgataa kuin kirkon käytössä olevien käännösten teksti. Hän ei kuitenkaan koskaan julkaissut työtään, koska hän olisi saanut välittämästi harhaoppisen leiman otsaansa. Muissa töissään, erityisesti teoksessa ”Encomium of Saint Thomas Aquinas” hän vaati palaamista alkuperäisiin lähteisiin erityisesti kirkkoisien ja Uuden testamentin kohdalla. Mainittakoon, että hän osoitti propaganda-teoksen ”Konstantinuksen lahjakirja” väärennökseksi. [3]

Erasmus Rotterdamilainen (1466-1536) nojasi vahvasti Vallan työhön ja osoitti, että monet Vulgatan kohdat olivat epäluotettavia. Hän myös löysi Vallan teoksesn ”Annotations on the New Testament” (Huomioita Uudesta testamentista) ja koska hän oli varpaidentallaajien mestari, hänellä oli rohkeuttu julkaista ne Pariisissa vuonna 1505.

Joka tapauksessa moni keskiajan kirkon käytännöistä perustui Vulgatan teksteihin, joten Erasmuksen kritiikkiin ei suhtauduttu ilolla katolisen kirkon taholta. Uudistusmielisissä piireissä ne kuitenkin otettiin vastaan riemulla! 

Yksi esimerkki Vulgatan kritisoimisessa lienee paikallaan. 1100-luvulle tultaessa sakramenttien määrä oli kirkossa kasvanut kahdesta seitsemään: ehtoollinen, kaste, katumus [parannuksen sakramentti], vahvistus [konfirmaatio], avioliitto, pappisvihkiminen ja pyhä voitelu. Kun Erasmus tutki kreikankielistä Uutta testamenttia, hän osoitti monien näiden perustelut olemattomiksi. Kreikankielisen tekstin ero suhteessa Vulgataan näkyy iskevästi kertomuksessa Thomas Linacresta. Hän jätti lääketieteen, koska halusi tulla papiksi. Kun hän luki ensimmäisen kerran Uutta testamenttia kreikaksi, hänen kerrotaan sanoneen: ”joko tämä ei ole evankeliumi tai me emme ole kristittyjä.”

Katolisen kirkon mukaan avioliitto oli sakramentti ja suurin osa tuon ajan teologeista oli samaa mieltä. Opetus perustui Efesolaiskirjeen jakeisiin 5:31-32: (”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.” 92-käännös.) Latinakielinen Vulgata puhuu näissä jakeissa avioliitosta sakramenttina: ”Sacramentum hoc magnum est”. Erasmus kuitenkin osoitti, aivan oikein, että kreikankielinen sana ”μυστήριον” (mysterion) ei tietenkään tarkoita sakramenttia, vaan salaisuutta. Näin ollen Erasmus tuhosi sen ainoa kunnollisen perustan, joka teologeilla oli avioliiton sakramentista.

Erasmus Rotterdamilainen

Renesanssin tärkein humanistinen ajattelija oli ehdottomasti jo edellä mainittu Erasmus Rotterdamilainen. Hänellä oli suuri vaikutus 1500-luvun alkuvuosikymmenten teologiaan. Koska hän julkaisi paljon, hän antoi reformaatiolle rutkasti aseita. Kaksi hänen työtään tulee erityisesti nostaa esiin: (1) Hän julkaisi teoksen ”Enchiridion militis Christiani” (Kristityn sotilaan käsikirja). Teoksesta ilmestyi useita painoksia (ensimmäinen vuonna 1503), mutta vasta kolmas painos vuodelta 1515 alkoi todella vaikuttii ihmisiin. Seuraavien vuosien aikana siitä tuli reilu parikymmentä editiota. William Tyndale käänsi sen englanninkielelle vuonna 1520. (2) Kreikankielinen Uusi testamentti, josta julkaistiin viisi painosta (1516, 1519, 1522, 1527 ja 1535).

Kristityn sotilaan käsikirjassa hänen pääväitteensä oli, että nykyinen kirkko kaipasi uudistusta. Tämä tapahtuisi vain jos yhdessä palattaisiin (1) Raamatun kirjoituksiin ja (2) kirkkoisien teksteihin. Erasmus näki Raamatun säännöllisen lukemisen erityisen tärkeänä. Tämä kirja toimi samaan aikaan oppaana Raamatun lukemisessa. Erasmus painotti ”Kristuksen filosofiaa”, joka oli hyvin käytännönläheistä oikeanlaista moraalista elämää. Uusi testamentti on Kristuksen laki, jota uskovan tulee seurata; Kristusta tulee imitoida. Uusi testamentti opettaa hyvästä ja pahasta, joista ensimmäistä tulisi haalia ja jälkimmäistä kartaa. Hänen mukaansa Raamattu muuttaa lukijansa ja antaa uutta intoa palvella Jumalaa ja lähimmäisiä.

On tärkeää huomata, että Erasmus näki kirkon tulevaisuuden nimenomaan maallikoissa, ei papistossa. Pappien tehtävä oli hänen mukaansa kasvattaa maallikot itsensä kanssa samalle tasolle. Lisäksi sisäisestä uskosta puhuessaan hän sai aikaan ajattelumallin, jossa kirkolla ei ollut enää niin merkittävää roolia. Miksi tunnustaa synnit papille, kun ne voi tunnustaa suoraan Jumalalle?! Erasmus ei todellakaan allekirjoittanut näkemystä, jonka mukaan munkkina ja nunnana eläminen on parasta jumalanpalvelusta. Hänen mukaansa kuka tahansa Matti ja Maija Meikäläinen on yhtä pyhä, kun hän vain lukee säännöllisesti Raamatun tekstejä. Ei ole siis yllätys, miksi Erasmus halusi Raamatun kaikkien käsiin.

Hänen toinen teos oli vielä merkittävämpi: ensimmäinen kreikankielinen Uusi testamentti. Teologeilla oli nyt mahdollisuus tutkia Kirjoituksia sen alkuperäisellä kielellä. Tämän lisäksi Erasmus julkaisi luotettavia painoksia patristisista (kirkkoisien) teoksista. Nyt teologit pääsivät tutkimaan heidänkin tekstejään kokonaisina, eikä vain irrallisina lainauksina, jotka oli irrotettu kontekstista. Itse asiassa liikkeellä oli ollut jopa väärennettyjä teoksia mm. Augustinuksen nimissä. Tekstikriittiset menetelmät paljastivat tällaiset huijauksen. Ongelmana oli ollut se, että keskiajalla teologit tunsivat tekstejä vain irrallisina lausumina. Nyt erasmus julkaisi niistä kokonaisia editioita. Kirkkoisien teologinen ero keskiaikaisiin kirjoittajiin tuli ilmi.

Erasmus totta kai tiesi, että kansa tarvitsee kreikankielisen Uuden testamentin rinnalle työkalun, jolla ymmärtää sitä. Hän turvautui tässäkin Lorenzo Vallan 1400-luvun teksteihin, jossa autettiin ymmärtämään kreikankieltä. Erasmus löysi ja julkaisi ne vuonna 1505.

Johtopäätös

Olennaisin asia on muistaa, että renessanssin ja humanismin aikana tapahtui paluu vanhoihin lähteisiin ja teoksiin. Polttopisteessä toimivat useat henkilöt, joista suurimpana Erasmus Rotterdamilainen. 

Meidän omat raamatunkäännösprojektimme ovat valtavasti velkaa Erasmuksen kaltaisille henkilöille. Ikävä kyllä Erasmuksen päämäärä saada kasattua mahdollisimman hyvä ja luotettava kreikankielinen Uusi testamentti ei omana aikanaan toteutunut kunnolla. Julkaistu versio perustui käsikirjoituksiin, jotka olivat 1000-luvun alkupuolelta. Niihin oli kertynyt melkoinen kopiointivirhe ”läjä”. Vaikka 1700-1800 luvuilla löydettiin uusia vanhempia ja parempia kreikankielisiä käsikirjoituksia, Erasmuksen pohjateksti oli noussut niin pyhään asemaan, että todellisen kriittisen tekstilaitoksen tekeminen oli aluksi mahdotonta. Lopulta siinä kuitenkin onnistuttiin. Jälkiviisaana voi vain ihmetellä, miksi Erasmuksen unelma piti suuren yleisön mielipiteen mukaan jättää puolitiehen.

Viitteet

1. Kirjoitus perustuu pääosin seuraaviin lähteisiin: McGrath Alister. Kristillisen uskon perusteet (1996.) Suom. Satu Norja. Helsinki: Kirjapaja. (Luku 2.); Reformation Thought. An Introduction (1999.) 3. edition. Blackwell Publishing. (Luvut 1 ja 3.); James R. White. The King James Only Controversy. (2009.) Minneapolis: Bethany House. (Luku 2.); Pelikan, Jaroslav. 1999. Jesus Through the Centuries. New Heaven and London: Yale University Press. (Luku 12.)

2. Arffman, K. Kristinuskon historia. (2004) Helsinki: Edita. (S. 113-18. Stanley Porter. How We Got the New Testament. (2013.) Grand Rapids: Baker Academic.  (S. 161.)

3. Vallan elämästä ja teoksista voi lukea yksityiskohtaisen artikkelin täältä.