Rooman valtakunta & Keisarikultti

Kirjoittanut Janne Saarela

2018

JOHDANTO 

Tämä teksti on lyhyt kuvaus Rooman valtakunnasta ajanlaskumme alun nurkilla. Vaikka aihe on olennaisen tärkeä laajemminkin, sillä on paljon yhtymäkohtia Uuden testamentin tutkimukseen. Tulenkin viittamaan tekstissä paikka paikoin Uuden testamentin teksteihin. Kirjoitus ei pyri esittämään Rooman valtakunnan historiaa kattavasti ja monet aiheet sivuutetaan täysin. Suurennuslasi on tarkoitus viedä uskonnollisen elämän ja erityisesti keisarikultin ylle. Teksti toimii ensimmäisenä osana kahden kirjoituksen sarjaa, joista toinen tulee keskittymään juutalaiseen monoteismiin ajanlaskumme alun tienoilla. 

ROOMAN VALTAKUNTA — PIKAKATSAUS 

Rooman valtakunta oli valtava imperiumi, joka eli suurinta kukoistustaan 2. vuosisadalla jKr. Asukasluku liikkui 60 miljoonan nurkilla. Pelkästään pääkaupunki Roomassa — kaupunki joka lepäsi seitsemän kukkulan päällä (Ilm. 17:9) — asui noin miljoona ihmistä. Laiva toisensa perään kuljetti kansalle viljaa Egyptistä (valtakunnan ruokakomerosta) noin 150 tonnia vuodessa. Egypti oli siis välttämättä turvattava, jotta kansa ei tuhoutuisi nälänhätään. (Wells 1992, 803; Heikura 2003, 19; Castrén 2011, 417 [Suetonius, s. 72-73]). Valtakunta oli käytännössä muodostunut Välimeren ympärille, jota roomalaiset kutsuivatkin termillä “mare nostrum”, ”meidän meremme” (Kelly 2006, 1). Käytännössä valtakunnassa selviytyi kahdella kielellä: kreikalla idässä ja latinalla lännessä (Wells 1992, 803). Elämä oli yhtäältä hyvin samanlaista kuin meidän maailmassamme, mutta toisaalta hyvin erilaista. Tässä yksi esimerkki tuon ajan elämän erilaisuudesta. Keskimääräinen eliniän odotus nimittäin oli vain 20-30-vuotta, vain 1/3 modernin länsimaalaisen ihmisen eliniän odotuksesta. 1/3 lapsista puolestaan kuoli ennen 1-vuotissyntymäpäiväänsä. Reilu parikymppisistä nuorista noin 50% puolestaan elivät jo ilman isäänsä, joka oli kuollut. (Kelly 2006, 102-09.) 

Rooman valtakunta sai alkunsa monimutkaisten tapahtumasarjojen loppuhuipennuksena Julius Caesarin (k. 44 eKr.) elämän loppuvaiheilla ja erityisesti hänen adoptoidun poikansa Octavianuksen elinaikana 30-luvulla eKr. Rooman kaupunki oli (väitteen mukaan) aikanaan perustettu 753 eKr. ja hallitusmuotona toimi monarkia aina vuoteen 509 eKr. saakka, jolloin seitsemäs ja viimeinen kuningas Lucius Tarquinius Superbus menetti valtansa. Monarkiasta tuli tasavalta. Kansanryhmät saivat äänestää virkamiehiä, jotka toimisivat vuoden kerrallaan, kaksittain, vallan keskittymisen välttämiseksi. Senaatti taas oli neuvoa antava elin, joka koostui hyväosaisista eliiteistä. Tätä kesti aina 130-luvulle eKr. saakka, jolloin tasavalta ajautui kaaokseen. Asiat selvisivät lopullisesti vuonna 31 eKr., kun Octavianus oli voitokas Aktionin taistelussa: vuonna 27 eKr. hänestä tuli ensimmäinen keisari. Rooman valtakunta oli saapunut. Ja kuten on selvää, Rooman valtakunta oli paikka, jossa kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla jKr. (Aiheesta laajasti Kelly 2006; Wright 2013, luku 5. Suomeksi netissä Klynne 2018.) 

Pian roomalaiset runoilijat julkaisivat teoksia, joissa juhlittiin uutta kultaista aikakautta: pitkä historia oli saavuttanut huipennuksensa uudessa keisarissa. Yksi merkittävimpiä näistä runoilijoista oli Vergilius (70-19 eKr.) teoksellaan Aeneid. Rooman aikainen maailma oli totta kai valmiiksi täynnä jumalia, asia jonka Paavalikin tiesi varsin hyvin (Room. 1:23; 1. Kor. 8:5), mutta nyt niiden lukumäärä alkoi jopa nousta, kun keisari toisensa perään jumalallistettiin, heidän seuraajiensa saadessa loogisesti tittelin ”Jumalan poika”. Roomalaiset käytännössä adoptoivat kreikkalaiset jumalat, erityisesti Olympos-vuorella asustavat kaksitoista pääjumalaa (Zeus, Hera, Poseidon, Athene, Apollos, Artemis, Afrodite, Hermes, Demeter, Dionysos, Hefaistos ja Ares), mutta he vain antoivat niille uudet nimet (esim. Zeus—>Juppiter, Hera—>Minerva, Ares—> Mars). (Ks. Wright 2013, 258-59; Pearson 2000, 815-16). Ennen kuin jatkamme keisarikultin käsittelyyn, tässä muutama sana uskonnollisesta/filosofisesta maailmasta.

Rooman valtakunta oli suurimmillaan Trajanuksen aikana 100-luvun jKr. alussa. (Kuva https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Empire )

USKONNOLLINEN MAAILMA

Larry Hurtado tiivistää kirjassaan (1999, luku 1) melko hyvin Rooman valtakunnan aikaisen uskonnollisen  maailman seuraaviin kuuteen pointtiin. Jokainen osa on tärkeä muodostamaan uskonnollisen kokonaisuuden ajanlaskumme taitteessa.  

Ensinnäkin uskonto oli läsnä kaikkialla. On itse asiassa mahdotonta nostaa esiin elämänaluetta, jota uskonto ei olisi koskettanut. Tavallinen pulliainen otti koko elämänsä ajan osaa uskonnollisiin rituaaleihin ja jopa Rooman armeijan jokaisella joukolla oli oma suojelijumala. Toiseksi, uskonto koettiin tärkeänä. Kaikkien tavallisten kaupunkien ilmettä koristivat monien jumalien temppelit ja suurin osa julkisista tapahtumista olivat läpikotaisin uskonnollisia. Kolmanneksi, uskonto ja sen harjoittaminen oli monella tapaa hajanaista (kaikilla muilla kuin juutalaisilla ja kristityillä). Jumalia oli useita ja ne ottivat erilaisia muotoja. Lisäksi on hyvä tiedostaa, että vaikka henkilö seurasi tiettyä jumalaa arkirutiineissaan, tämä ei estänyt häntä ottamasta osaa toisen jumalan kunniaksi järjestettäviin juhliin tai tapahtumiin muissa kaupungeissa vieraillessaan. Tässä mielessä uskonnollinen näkemys oli ”suvaitsevaa”: pakanan ei tavinnut omistaa koko elämäänsä yhdelle ainoalle jumalalle. Ei ihme, että asia oli iso ongelma uusille uskoville Korinttissa (1. Kor. 8-10). 

Neljänneksi, uskonnossa korostui pyhät paikat. Eri jumalilla oli omat temppelinsä ja niille uhraaminen oli osa arkirutiineja. Kun keisarikultti tuli osaksi Rooman valtakuntaa, eri provinssit pyysivät erityislupia temppelin rakentamiselle keisarin kunniaksi ja monesti keisarin kuva seisoi yleensä Roma-jumalattaren patsaan vierellä sille omistetussa temppelissä. Tavallisesti tyypillisessä roomalaiessa kaupungissa oli temppeli Juppiterille, Junolle ja Minervalle (erityinen jumalien pääkolmikko, ks. Wright 2013, 269) ja autolastilliselle muita jumalia. Viidenneksi, jumalankuvat olivat erottomaton osa temppeleitä ja tavallisia koteja. Uskonnolla oli siis vahva visuaalinen ilme. Juutalaisten (ja kristittyjen) vahva sitoutuminen jumalankuvien kieltämiseen oli hyvin kummallista tavallisen pakanan silmissä. Juutalaisia ja kristittyjä kutsuttiinkin monesti ateisteiksi, koska heillä ei ollut  esittää Jumalastaan kuvaa. Kuudenneksi, erilaiset rituaalit olivat erottamaton osa uskonnollista elämää. Uhrit ja rukoukset olivat näistä tavanomaisimpia, mutta myös ateriat näyttelivät tärkeää roolia. Itse asissa aina kun tavallinen pakana pääsi syömään lihaa, kyse oli kulttiateriasta, jossa liha oli omistettu tietylle jumalalle. On jopa löydetty papyruksia, joissa (ikäänkuin) itse jumala kutsuu henkilön tiettynä aikana ottamaan osaa hänen aterialleen. Kun Paavali kutsuu 1. Korinttilaiskirjeessä (11:20) ehtoollishetkeä termillä κυριακὸν δεῖπνον [kyriakon deipnon] ”Herran ateria”, se oli erittäin tavanomainen sana, jonka merkityksen kuulijat ymmärsivät varsin hyvin: heidän Jumalansa oli nyt Herra Jeesus Kristus ja ateria nautittiin hänen kunniakseen ja hänen läsnäolossaan (ks. mm. Fee 2013, 490-92). Nämä kuusi huomiota tiivistävät suurinpiirtein tavallisen pakanan uskonnollista elämää Rooman valtakunnassa.

Yksi asia voidaan vielä mainita ennen kuin siirrymme keisarikultin kuvaamiseen. Ajanlaskumme alussa juutalaisuuden ulkopuolella kukaan ei uskonut ruumiin ylösnousemukseen, eikä sitä itse asiassa edes haluttu. Pakanallisessa näkemyksessä monenlaisia asioita saattoi tapahtua kuoleman jälkeen, mutta ruumin ylösnousemus ei ollut listalla. Platonin ajatuksia mukaillen sielu oli ruumiissa kuin lintu häkissä: vapautumisen jälkeen kukaan ei halunnut takaisin ruumiin vankilaan. Voitaisiin sanoa, että 50-luvulla jKr. Rooman valtakunnassa oli kolmenlaisia näkemyksiä ruumiin ylösnousemuksesta: pakanoiden mukaan sitä ei tapahdu eikä sitä haluta, juutalaisten mukaan se odottaa vielä aikaansa, mutta (juutalais+pakana)kristityille se oli jo alkanut Jeesuksessa. (Wright 2003, luku 2.)

Siirrymme nyt keisarikultin kuvaamiseen sen kaikessa monimuotoisuudessaan. Pyrin myös tuomaan lyhyen historiallisen linkin kunkin keisarin kohdalla heidän tilanteeseensa. Tässä lukijalle vielä lista Rooman keisareista järjestyksessä vuosilukuineen:

  • Augustus 14 jKr. saakka
  • Tiberius 14-37
  • Gaius Caligula 37-41
  • Claudius 41-54
  • Nero 54-68
    • (”Neljän keisarin vuosi” 69)
  • Galba 68-69
  • Otho 69
  • Vitellius 69
  • Vespasianus 69-79
  • Titus 78-81
  • Domitianus 81-96
  • Nerva 96-98
  • Trajanus 98-117

KEISARIKULTTI

N. T. Wright (2008) on todennut, että keisarikultti ei ollut vain yksi ”uskonto” monien muiden joukossa, vaan hallitseva kultti koko Rooman valtakunnassa. Karl Galinsky (2011, 5-6), joka on Rooman valtakunnan historian asiantuntija, pitää tätä väitettä kuitenkin liioiteltuna. Joka tapauksessa keisarikultti oli olennaisen tärkeässä roolissa läpi valtakunnan aina Augustuksesta lähtien 200-luvulle saakka (Stanton 2004, 27-28). Tutkijat ovat itse asissa myös ehdottaneet, että meidän pitäisi puhua keisarikulteista monikossa, koska kultti sai niin monenlaisia piirteitä (Friesen 2011, 24-25; Horrell 2015, 313, 334). Tässä tekstissä pitäydyn kuitenkin sanassa ”kultti”, selvyyden vuoksi. Kultin ideologinen perustus lepäsi erityisesti polyteismin eli monijumalisuuden varassa. Polyteismi oli läpeensä ”joustava” ja ”kasvava” eli aina oli teoriassa tilaa uusille jumaluuksille jumalallisessa todellisuudessa (Johnson 2009, 37). 

Pohjaa keisarikultille

Kun me puhumme keisarikulteista, me voimme tehdä jonkinlaisen erotuksen valtakunnan länsi- ja itäosien välillä. Erityisesti Egyptissä (idässä) oli pitkä perinne siinä miten ainakin joitain faraoita palvottiin jumalina jopa heidän omana elinaikanaan. Muilla alueilla kuten Syyriassa ja Kyyroksella  kansa oli tottunut palvomaan eläviä ja edesmenneitä johtajiaan jumalallisina. Kreikassa tämä tapahtui erityisesti 300-luvulla eKr. Aleksanteri Suuren kohdalla, joka väitti olevansa Zeus-jumalan poika. Hän nimittäin otti vastaan jumalallista palvontaa jo eläessään ja kultti syntyi nopeasti hänen kuolemansa jälkeen. Ptomemaios 1 (367-283 eKr.) ja hänen vaimonsa Berenike jumalallistettiin heidän kuolemansa jälkeen 200-luvulla eKr. ja Ptolemaios 2 Filadelfos (309-246 eKr.) ja hänen vaimonsa Arsinoe 2 jumalallistettiin virallisesti ”sisarus-jumaliksi” 270 eKr. Tämä kaikki kehittyi ajan kanssa mytologisista kertomuksista, jotka alkoivat aina Rooman perustajana tunnetusta Romuluksesta. Tämä kaikki oli pohjaa tulevalle keisarikulteille. (Bird 2017, 39; Aune 2000, 924; Perrin 2013, 128.) 

Tämä lyhyt katsaus osoittaa, että erityisesti valtakunnan itä-osissa keisarikultille oli jo perusta valmiina. Asiaa helpotti lisäksi se, että Roma-jumalatarta oltiin palvottu ja pidemmän aikaa. Raja ihmisten ja jumalisuuden välillä ylittyi helposti. (Ks. yksityiskohdista Aune 1993, 234-35;  2000, 923; Jones 1992, 806; Reasoner 1997, 324; Keener 2013, 1782-86). 

Toisin kuin idässä, lännessä ja erityisesti pääkaupunki Roomassa asiat etenivät hieman eri tavalla: keisareiden oli otettava varovaisempi lähestymistapa kulttiin ja heidän tuli olla varovaisempia rinnastaessaan itsensä jumaluuden kanssa (Kelly 2006, 28-29). C. Kavin Rowe (2005, 280) tiivistää tutkimusta mainitsemalla, että ”yksi hyväksytyimpiä näkemyksiä keisarikultti-tutkimuksessa on se tosisasia, että kultti sai erilaisen muodon latinankielisessä lännessä kuin kreikankielisessä idässä.” Wrightin (2013, 321, 324) mukaan Roomassa keisarinpalvonta oli ”epämuodollista mutta selvää”, kun taas itäisissä provinsseissa se oli ”innokasta ja monimuotoista”. Lisäksi asiat saivat erilaisia muotoja eri keisareiden alaisuudessa, kuten tulemme näkemään. Kulttiin liittyi kuitenkin niin paljon juhlia ja konkreettisia keisareidenkuvia, että se oli käsinkosketeltavaa todellisuutta. Hurtado (1999, 21) muistuttaa, että jumalan- ja keisareidenkuvat olivat kaikkialla Rooman valtakunnassa ja ne olivat välttämätön osa pakanoiden kultillista toimintaa. 200-luvun jälkipuoliskolle tultaessa Vähä-Aasiassa oli jo noin 180 kulttikeskusta keisareille (Hubbard 2010, 152).

Häilyvä raja & genius

Moderni läsnimaalainen ihminen voi helposti kummeksua keisarikulttia ja siksi kahta asiaa on painotettava. Ensinnäkin, kreikkalais-roomalaisessa pakanallisessa maailmassa raja jumaluuden ja ihmiskunnan välillä oli häilyvä. Niiden välissä ei ollut mitään ”rautaporttia”, josta ei voinut kulkea läpi ja näkemys oli Δ-mallinen eli hierarkinen, jossa eteneminen ylöspäin oli mahdollista. Jumala-puhe erilaisista erikoisista ihmisistä oli tavanomaista. Virgilius esimerkiksi saattoi kutsua Octavianusta (Augustusta) ”jumalaksi meidän kanssamme” (ks. Barrett 1989, 140). 

Toiseksi, monet tutkijat ovat itse asiassa todenneet, että keisaripalvonnassa oli teknisestiottaen kyse keisarin geniuksen palvomisesta (ks. erit. Fishwick 1969 ja Barrett 1989, 142-43). Tuon aikana ajateltiin, että jokaisella ihmisellä on genius, eräänlainen henki, jolla oli jumalallisia ominaisuuksia. Jopa Rooman senaatti uhrasi juomauhreja Augustuksen geniukselle, kun hän oli palaamassa Aktionin taistelusta vuonna 30 eKr. Vuosien 12-7 eKr. välissä keisarin geniukselle uhraaminen nousi vieläkin muodollisemmalle tasolle. Tilanteessa, jossa tavalliset Matti ja Maija Meikäläiset olivat tottuneet palvomaan kotijumala Laresta, asia ei ollut sisällöltään mikään uusi juttu. Itse asiassa Lareksen palvominen alkoi heikentyä, kun taas keisarin geniuksen palvonta alkoi lisääntyä. Alettiin jopa uhraamaan Lares Augustille. (Barrett 1989, 142.)

Julius Caesarista Neroon

Siirryn nyt kuvaamaan joitain konkreettisia esimerkkejä keisareiden palvonnasta alkaen Julius Caesarista aina Neroon saakka, jonka jälkeiset keisarit saavat vain niukan kommentin osakseen. Julius Caesar oli erityinen mies, josta riitti kertomuksia. Plutharhos kertoo Caesarin elämäkerrassa mm. siitä miten merirosvot sieppasivat hänet ja pyytivät hänestä kahdenkymmenen talentin lunnaita. Caesar närkästyi summan pienuudesta ja nosti sen itse viiteenkymmeneen talennttiin! Vapautuksensa jälkeen Caesar pyydysti sieppaajansa ja ristiinnaulitsi heidät Pergamonissa. (Plutharkhos, Life of Caesar 1-2.) Julius oli myös nuorempana Espanjassa ollessaan nähnyt Aleksanteri Suuren kuvapatsaan ja lukenut hänen elämästään ja tämä sai hänessä aikaan reaktion, jolla oli kauaskantoisia seurauksia. Aleksanteri oli valloittanut nopeasti koko maailman, mutta Julius itse ei ollut saanut aikaan mitään! Asialle oli tehtävä jotain. Ja Julius teki. Siitä mitä tapahtui vuosien 60-44 eKr. välillä, kannattaa lukea täältä (Schlie 2016; Klynne 2018). 

Rajusti tiivistäen, niin Julius teki ensin sopimuksen Marcus Crassuksen ja Gnaeus Pompeiuksen kanssa perustaessaan ns. ensimmäisen triumviraatin, jonka avulla Julius yritti päästä kiinni vallankahvaan. Monimutkaisten tapahtumien, Crassuksen kuoleman ja Juliuksen ja Pompeiuksen välisen sodan seurauksena, josta Julius selvisi voittajana, hän taisteli itsensä lopulta yksinvaltiaaksi vuonna 44 eKr. Julius otti mittavan kasan erilaisia virkoja ja kaikenlisäksi hän salli itselleen kuvapatsaita jumalien rinnalle asetettuina. Yleinen mielipide kääntyi kuitenkin häntä vastaan ja pian korkeassa virassa olevat salaliittolaiset iskivät Juliuksen lopulta tikareilla kuoliaaksi 15.3.44 eKr. Tämä johti muutaman vuosikymmenen mittaiseen veriseen sisällissotaan, joka päättyi vasta Octavianuksen (Augustuksen) sotavoittoihin, joista ratkaisevin oli Aktionin taistelu. (Suetonius, 3-58; Plutharkhos, Life of Caesar.) 

Varhaisin temppeli Julius Caesarille rakennettiin Roomaan jo vuonna 42 eKr., vain kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. On hieman epäselvää halusiko Julius itse jumalallistumista, mutta on varmaa että tämä oli se hetki, kun hänet jumalallistettiin senaatin nyökyttäessä hyväksyvästi. (Suetonius s. 58; Kelly 2006, 28-29; Barrett 1989, 141-42.) Suetonius (s. 58) kirjoittaa teoksessaan Rooman Keisarien Elämäkertoja, että heinäkuulla 44 eKr. taivaalla nähtiin komeetta, joka oli merkki siitä, että Juliuksen sielu oli nyt taivaassa. Logiikka oli kuitenkin tämä: jos Julius Caesar oli nyt jumala, silloin hänen (adoptoitu) poikansa keisari Augustuksen täytyi olla divi filius, Jumalan/jumalallistetun poika! Tutkijat ovat huomauttaneet, että teknisesti ottaen divi filius ei ole sama kuin dei filius ([the] Jumalan Poika (ks. Galinsky 2011, 17), mutta retoriikan tasolla ja monilla käytännön elämässä merkitys oli sama (Wright 2013, 282). 

Augustus

Augustus oli virallisesti Rooman ensimmäinen keisari ja juuri hän aloitti kauan kestäneen sekasotkun jälkeen uuden ”kultaisen aikakauden”, jota sekä runoilijat Horatius (65-8 eKr.), Ovidius (43 eKr. – 18 jKr.) ja Vergilius että historijoitsijat Velleius Paterculus (19 eKr. – 31 jKr.) ja Livius (59 eKr. – 17 jKr.) juhlistivat propagandamalliin (ks. erit. Wright 2013, 298—>). Erityisesti Aktionin voitokkaan taistelun jälkeen vuonna 31 eKr., jossa hän voitti Antoniuksen ja hänen rakastajattarensa Kleopatran, valtakunnassa alkoi sienien lailla tulla esiin alttareita ja temppeleitä keisarin kunniaksi.  Rooma toi rauhan, mutta se oli tietenkin saavutettu — ja sitä ylläpidettiin — aktiivisella miekankäytöllä. Kuten Calgacus (Tacituksen lainaamana) kuuluisasti totesi, ”he tekevät kaiken autiomaaksi, ja he kutsuvat sitä rauhaksi” (sit. Kelly 2006, 22). Valtakunta oli kuitenkin uuden vaiheen kynnyksellä ja Augustus halusi olla tarkka politiikastaan. Suetonius (s. 101) kirjoittaa, että ”kun kansa yritti kaikin voimin tarjota hänelle diktatuuria, hän polvistui, veti togan hartioiltaan ja pyysi rinta paljaana ettei niin tehtäisi.” Käytännössä senaatilla oli siis merkittävä osa valtakunnan hallitsemisessa: kyse ei ollut diktatuurista. Augustus tietenkin vilahtaa monissa kristityissä kodeissa joka joulu, koska Luukas tunnetusti kirjoittaa ”Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava” (Luuk. 2:1). 

On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että Augustusta palvottiin jumalallisena jopa hänen elinaikanaan. Lugdulun-kaupunkiin (Ranskassa) hänelle rakennettiin alttari vuonna 10 eKr. ja Espanjassa  tehtiin kolme alttaria vuonna 19 eKr. (Suetonius, s. 249; Wright 2013, 323, 325.) Aasia ja Bitynia pyysivät keisarilta lupaa temppelin rakentamiseen hänen kunniakseen. (Roomalaiset provinssit tarvitsivat erityisen luvan, toisin kuin ei-roomalaiset provinssit.) Augustuksen vastaus oli poliittinen kompromissi: he saisivat palvoa häntä keisarina Julius Caesarin ja Roma-jumalattaren temppeleissä. Näin ollen Augustus oli tarkkana siitä, että hänelle ei rakennettu temppeleitä erillään Roma-jumalattaresta, joka eräänlainen tasavallan ruumiillistuma. Efesokseen tehtiin hänelle temppeli, Miletoksessa ja Pergamonissa oli alttari, Filippiin nousi temppeli koko keisariperheelle ja Ateenassa rakennettiin temppeli Akropoliksen kukkulalle. Lisäksi Korinttin forumille ilmestyi keisarille omistettu alttari. Tessalonikassa käytettiin puolestaan kolikkoja, joissa Augustusta kutsuttiin sanalla θεός [theos], ”Jumala”. Itse asiassa Herodes Suuri, juutalaisten ”kuningas”, rakennutti 20-luvulla eKr. keisarin kunniaksi kolme temppeliä (ks. McLaren 2005). Samaan aikaan Italiassa (lännessä) temppeleissä oli piirtokirjoituksia keisarin kunniaksi ja hänen kunniakseen järjestettiin useanlaisia juhlia ja urheilutapahtumia. Keisarikultti oli levinnyt kaikkialle. (Ks. Suetonius, s. 101; Wright 2013, 325; Barrett 1989, 141; Perrin 2013, 126.)

Kun Augustus kuoli 14 jKr., hänet julistettiin Suetoniuksen (s. 132-33) mukaan jumalaksi. Senaattori Numerius Atticus väitti, että hän oli nähnyt Augustuksen nousevan taivaaseen. (Augustuksen leski Livia toki maksoi hänelle tästä hyvästä miljoona sestertiusta [Wright 2013, 335]!) Edesmenneelle Augustukselle rakennettiin alttari Roomaan ja Livia toimi siellä pappien joukossa. Lisäksi Augustuksesta tehtiin kultainen kuva, joka asetettiin Mars-jumalan temppeliin. Kun me vertaamme Julius Caesaria ja Augustusta niin ensinmainitun jumalallistaminen kesti hetken aikaa, mutta Augustuksen kohdalle se tapahtui miltei heti. (Wright 2013, 335.) Augustus ehti eläessään kirjoittaa mm. teoksen Res gestae divi Augusti, ”Jumalallisen Augustuksen aikaansaannokset” (Gorman 2017, 19).

Tiberius

Augustus asetti pääperijäkseen Tiberiuksen, jonka hän oli adoptoinut vuonna 4 jKr. Valtaannoustuaan hänet tunnettiin nimellä Tiberius Julius Caesar Augustus (Suetonius, s. 161; Castrén 2011, 401). Keisari Tiberius oli tunnetusti hyvin varovainen sen kanssa, että häntä ei suoranaisesti yhdistetty jumaluuteen. Hän oli muutenkin varovainen tekemään merkittäviä peliliikkeitä. Kun hänelle tarjottiin ehdotusta, että syyskuun nimeä muutettaisiin hänen kunniakseen, hän vastasi että tällä logiikalla ajadutaan vain kaaokseen kolmannentoista keisarin kohdalla (Castrén 2011, 402)! Tiberius kuitenkin antoi uuden kultin vallita ilman siihen puuttumista. Vaikka hän vuonna 25 jKr. kieltäytyi saamasta temppeliä Baeticaan, hän antoi Smyrnan-kaupungille luvan temppelin rakentamiseen, mutta se oli osoitettu hänelle, Livialle ja senaatille. (Suetonius, s. 178; Barrett 1989, 141.) 

Tiberius liittyy Uuden testamentin teksteihin monella tavoilla. Juuri hän oli keisarina, kun Jeesus Nasaretilainen toimi Israelissa. Luukas nostaa hänet esiin ajoittaessaan Johannes Kastajan toimintaa (Luuk. 3:1-2). Kun juutalaiset puolestaan huutavat evankeliumin sivuilla ”ei meillä ole kuningasta, vaan keisari”, he tarkoittivat juuri Tiberiusta (Joh. 19.15). Tiberiuksen ajalta on säilynyt useita valtakunnassa käytettyjä kolikoita, jotka tekevät ainakin yhden asian hyvin selväksi. Kolikossa luki  

AUGUSTUS TIBERIUS CAESAR DIVI AUGUSTI FILIUS

”AUGUSTUS TIBERIUS KEISARI, JUMALALLISEN AUGUSTIN POIKA”

Lisäksi kolikon kääntöpuolella oli kuva (alla), jossa keisari oli pukeutuneena papin asuun, varustettuna tekstillä ”PONTIFEX MAXIMUS” eli Pontefix-papiston johtaja. Augustuksen täytyi tehdä monia oikeita pelisiirtoja ennenkuin hänet julistettiin Pontifex maximukseksi vuonna 13 eKr., mutta Tiberius sen sijaan piti titteliä ensimmäisestä hetkestä saakka. Joka tapauksessa, tässä oli kolikko, joka Jeesukselle näytettiin Jeruslemissa vähän ennen hänen kuolemaansa… (Mark. 12:13-17) (Wright 2011, 28-31; 2013, 336; Jones 1992, 806; Perrin 2013, 126-27.) 

Yllämainittu kolikko. (Kuva https://en.wikipedia.org/wiki/Tiberius)

Tiberius oli myös keisari, joka asetti Pontius Pilatuksen Juudean viidenneksi prefektiksi. Juutalaiset kuitenkin pitivät Pilatusta kaikinpuolin sopimattomana tehtäväänsä, suvaitsematomana, itsepäisenä ja korruptoituneena, miehenä jolla ei ollut uskonnollista pelisilmää ja sekopäänä, joka tuhosi kaikenlaiset kapinat verisesti. Lopulta Tiberius joutui pyytää Pilatuksen Roomaan vastaamaan asioistaan, jossa hän teki lopulta itsemurhan. (Castrén 2011, 401; Johnson 2000, 972; Rapske 2000, 981-82.)

Caligula

Gaius Caligula oli keisareista ensimmäinen todellinen yksinvaltias, joka ei välittänyt pätkääkään senaatista (Aune 1993, 234). Hän vietti lapsuudessaan paljon aikaa sotilasleireissä, jossa armeija antoikin hänelle lempinimen Caligula, ”pienet saappaat”. Jos Tiberius oli ollut luonteeltaan ailahteleve, Caligula oli suorastaan hullu, eivätkä historijoitsijat jättäneet tätä epäselväksi.  Moderneista tutkijoista Klynne (2017) toteaa, että ”Historian tyrannien joukossa on harvoja Caligulan veroisia.” Anthony Barrettin kirja (1989) Caligulasta puolestaan kantaa otsikkoa The Corruption of Power (Vallan korruptoituminen). Eräissä suurissa pidoissa hän kerran purskahti nauramaan, ja kun läheisillä sohvilla olleet konsulit kysyivät syytä tähän, hän vastasi: ”mikä muu kuin se, että jos vain viittaisin, teiltä paikalla leikattaisiin kurkut” (Suetonius, s. 224). Lisäksi Tiberiuksen saavuttamat rahasäästöt olivat pian mennyttä, kun uusi keisari alkoi nauttia diktatuuristaan. (Castrén 2011, 403-04.) ”Vihatkoot, kunhan pelkäävät” tiivisti hänen mielipiteensä niistä, jotka eivät hänestä pitäneet (Suetonius, s. 222). Kansa kyllä vihasi, mutta myös pelkäsi. 

Caligula julisti itsensä jopa jumalaksi vuonna 40 jKr. Tästä Barrett (1989, 140) on jopa todennut, että mikään ei yhtä tehokkaasti osoittanut hänen olevan sekaisin kuin tällainen pelisiirto. Hän siis otti askeleen jota Augustus ja Tiberius eivät missään nimessä olleet halunneet tehdä. Roma-jumalatar ja senaatti saivat väistyä itsevaltiaan edestä, kun esimerkiksi Miletossa ollut temppeli olikin nyt omistettu pelkästään hänelle. Caligula jopa käsketti tuomaan Jupitterin kuvan Kreikasta Roomaan ja hän vaihdatutti jumalan pääksi oman päänsä! Lisäksi hän perustatti itselleen temppelin, jossa hänen itse kerrotaan vaihtaneen kuvalleen päivittäin erilaiset vaatteet. 

Juutalaisille Caligula aiheutti erityisen paljon harmeja ja siitä on jäänyt jälkiä sekä Josefuksen että Filonin teoksiin. Alexandriassa, Jamniassa, Jerusalemissa ja Dorassa oli muutaman vuoden aikana erityisiä kahakoita juuri Caligulan aikana. Pian sen jälkeen kun juutalaisten synagogat joutuivat ongelmiin Alexandriassa, Caligula pyrki jopa asettamaan oman kuvapatsaansa Jerusalemin temppeliin. Tämä tyrehtyi vahvaan juutalaisten vastarintaan. (McLaren 2005, 262-64, 274; Ks. Suetonius s. 199-243; Klynne 2017; Johnson 2000, 969; Wright 2013, 337; Barrett 1989, 144.) Caligulan ura päättyi salajuonijoiden puukoniskuihin kesken teatteriesityksen tammikuussa vuonna 41 (vain 29-vuotiaana). Kahakassa kuoli myös hänen vaimonsa ja hänen 1-vuotiaan tyttärensä pää murskattiin seinään. Suetonius ei edes unohda mainita, että ainakin yksi puukonisku lävisti hänen peniksensä. (Suetonius, s. 242-43; Klynne 2017a; 2017b; Castrén 2011, 404.) 

Samassa rytäkässä tapahtui yksi merkillisimmistä historian ”sattumista”. Senaatti olisi halunnut ikävän keisarikokelaan diktatuurin jälkeen palata reilusti tasavallan aikaan, mutta ”kohtalo puuttui peliin”. Murhapaikan läheisyydessä nimittin oli piiloutunut verhon taakse 50-vuotias Claudius, Caligulan setä, ja pian sotilaat huusivat hänet porukalla uudeksi keisariksi. Tässä voisi olla hyvä hetki palata ajassa taaksepäin noin 120-luvulle, jolloin Suetonius istui kirjoittamassa kuvausta illan tapahtumista. 

Vietettyään suurimman osan elämäänsä näissä ja näihin verrattavissa oloissa [häväistyksen alaisena] Claudius tuli viidennellä­kymmenennenä ikävuodellaan keisariksi. Tämä johtui hyvin merkillisestä onnenoikusta. Kun Caiuksen [=Caligulan] murhaa­jat torjuivat sisään pyrkivän väkijoukon muka siitä syystä, että keisari halusi olla yksin, Claudius ajettiin pois muiden mukana ja hän meni Hermaeum-nimiseen huoneistoon. Vähän myöhemmin, saatuaan tiedon mur­hasta, hän vetäytyi kauhuissaan läheiselle parvekkeelle ja piiloutui oviverhojen taakse. Hänen siinä ollessaan eräs sotilas, joka liikkui paikalla umpimähkään, näki hänen jalkansa, aikoi kysyä kuka hän oli, veti hänet esille ja tunsi hänet, ja kun Claudius polvistui pelois­saan miehen eteen, tämä tervehti häntä nimittäen häntä keisariksi. Sitten sotilas vei hänet kumppaniensa luo, jotka eivät vielä tienneet mitä tehdä ja puhisivat vain raivosta. Sotilaat sijoittivat hänet kantotuoliin, kan­toivat sitä vuorotellen, koska hänen omat kantajansa olivat puikkineet pois, ja veivät hänet leiriin. Claudius oli epätoivon ja kauhun vallassa, ja vastaan tuleva väkijoukko sääli häntä kuin teloitettavaksi vietävää via­tonta miestä. Päästyään vallin sisäpuolelle hän vietti yön vartiomiesten seurassa, tyytyväisenä siksi, että oli pelastunut, mutta mitään sen enempää toivomatta, sillä senaatti, konsulit ja kaupungin kohortit olivat vallan­neet forumin ja Capitoliumin vaatien tasavallan palauttamista. Kun kansantribuunit kutsuivat hänetkin kuu­riaan lausumaan mielipiteensä tilanteesta, hän vastasi olevansa väkivalloin pidätettynä. Kun senaatti seuraa­vana päivänä viivytti suunnitelmansa toimeenpanoa, vastakkaisia mielipiteitä esittävien kiistellessä ikävys­tyttävästi keskenään, ja kuurian ympärillä seisova rahvas vaati hallitsijaa mainiten nimenomaan Clau­diuksen, tämä antoi aseistetun sotilasjoukon vannoa uskollisuudenvalan ja lupasi jokaiselle miehelle viisi­toistatuhatta sestertiusta. Hän oli ensimmäinen kei­sari, joka näin turvautui lahjontaan taatakseen itselleen sotilaiden uskollisuuden. (Suetonius, s. 254-55.)

Koska senaatti oli tietenkin käytännössä voimaton ilman armeijan tukea (suurin määrä miekkoja voittaa), sen oli pakko alistua tälle ehdotukselle. 

Claudius 

Näin ollen olemme saapuneet keisari Claudiukseen, tai koko nimivarastoltaan Tiberius Claudius Caesar Augustus Germanicukseen. Vaikuttavasta nimestä huolimatta hänen ulkomuotonsa ei vakuuttanut samalla tavalla. Hänessä oli nimittäin jo pienestä saakka huomattu ”vikoja”, koska hän kuolasi, ontui, puhui huonosti ja nyki päätään — asia jota itse Augustus oli valittanut kirjeellään Livialle. (Suetonius, s. 251.) Claudius oli kuitenkin tilanteessa, jossa oli välttämättä tehtävä fiksuja poliittisia vetoja. Tiberius oli viettänyt kymmenisen vuotaa omaehtoisessa maanpaossa Caprin saarella ja Caligulan tarinan jo tiedämme. Senaatti oli saatava tueksi. Voitokas sota Britanniassa vuosina 43-44 auttoi asiaa reilusti. (Suetonius, s. 262 —>; Castrén 2011, 405.) 

Verrattuna Caligulaan, Claudius oli aivan eri maata: hän otti maltillisen kannan keisarikulttiin. Kuitenkin Roomaan ilmestyi keisaria kuvaava patsas, joka muistutti Jupitter-jumalaa ja hänelle perustettiin temppeleita jopa Britanniassa saakka. Myös Hierapolikseen nousi uusi temppeli Claudiuksen aikana. (Wright 2013, 338-39.) Joissain tilanteissa Claudiusta kutsuttiin titteleillä ”Herra”, ”Maailman Pelastaja” ja ”Jumala, joka on pelastaja ja hyväntekijä” (Jones 1992, 806-07; Oakes 2001, 140). Kun Nero astui hänen jälkeensä keisariksi, hän jumalallisti Claudiuksen ja myöhemmin Vespasianus rakennutti hänelle pyhäkön Roomaan (Suetonius, s. 399). 

Mutta jotkut suhtautuivat koko touhuun ironialla ja kritiikillä. Juuri Claudiuksesta Seneca nuorempi (4 eKr.-65 jKr.) kirjoitti pilakirjan otsikolla “Apocolocyntosis”, joka voitaisin kääntää ”kurpitsallistaminen”. Tämä oli ironinen vääntö sanasta ”apotheõsis” eli ”jumalallistaminen”. Jotkut siis tekivät tosissaan pilaa koko jumalallistamis-ajatuksesta! (Ks. Kelly 2006, 31-32.) Claudius oli aiemmin adoptoinut pojakseen 10-vuotiaan pojan nimeltä Nero. Hän olisi seuraava keisari. Asia varmistui, kun Nero itse naisellisen välikäden kautta tappoi Claudiuksen 13.10.54. (Suetonius, s. 272-73, 280-81, 294, 314; Castrén 2011, 406.) Uudessa Testamentissa Claudiukseen viitataan Apostolien teoissa (11:28-29). Profeetta Agapos profetoi tulevan nälänhädän, joka ”tulikin Claudiuksen aikana”. Itse asiassa jotkut ovat jopa väittäneet, että Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen luvun 7 antamissa ohjeissa huokuu taustalla tilanne, jossa monet olivat ruuan puutteen vuoksi kuolemassa nälkään, aika jolloin ei ollut viisasta perustaa perhettä. (Winter 1989.) Claudius myös potki vuonna 49 jKr. juutalaiset pois Roomasta ja tämä mm. johdatti juutalaisen avioparin Akylan ja Priskillan Korinttiin, jossa apostoli Paavali sai heistä pitkäaikaiset ystävät (Ap. t. 18:2, vrt. Room. 16:3-5). Pian Roomassa tilanne alkoi kärjistyä ja kristity joutuivat vaikeuksiin. Paras veikkaus on, että Heprealaiskirje lähtettiin Rooman seurakunnalle vaikean tilanteen keskelle 60-luvun alkupuolella, juuri ennen kuin Nero alkoi todenteolla aiheuttaa kristityille ongelmia. (Ks. Guthrie 1998; Hagner 2011.)

Nero

Nyt valtavaa valtakuntaa istui hallitsemaan 17-vuotias Nero, joskin äitinsä Agrippinan valtaisalla avustuksella. Tunnettu stoalainen Seneca (k. 65) toimi Neron vanhempana neuvonantajana. (Senecasta ks. Wright 2013, 219-22.) Neron hallinnan alkuaika oli melko tasaista. Vuonna 55 senaatti asetutti Neron patsaan Mars-jumalan temppeliin: tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun keisari yhdistettiin näin selkeästi ja julkisesti jumalaan Roomassa. Vuonna 58 Nerossa kuitenkin tapahtui muutos ja pian useampi henkilö menetti henkensä, mukaanlukien Neron äiti. Kun Seneca luopui vuonna 62 tehtävistään, mopo lähti lopullisesti käsistä. Vaimokin kuoli, koska Nero potkaisi häntä riitatilanteessa, kun vaimo valitti kotiintuloajoista. Myöhemmin Nero rakastui eunukkimieheen, jonka kanssa halusi naimisiin. (Suetonius, s. 310, 316-17; Castrén 2011, 407, 412; Johnson 2000, 970; Kelly 2006, 37.) Suetoniuksen (s. 311) sanoin, ”Rikkaus ja raha oli hänen mielestään arvokasta vain siksi, että sitä voitiin tuhlata aistillisiin nautintoihin.” Hän käytti paljon aikaa taiteiden ja musiikin parissa ja Olympia-kisoihin osallistuessaan hän (yllättäen) voitti kaikki lajit joihin osallistui. 

Vuonna 65 kolikoissa Nero kutsuttiin termeillä ”jumala” ja ”Apollos lyyran soittaja” ja hänellä kuvattiin olevan päässään säkenöivä kruunu, joka oli merkki jumalallistetusta asemasta (Barrett 1989, 149). Boeotiasta on löydetty piirtokirjoitus vuodelta 67, jossa Neroa kutsutaan jopa ”koko maailman Herraksi”. Lisäksi sadoissa löydetyissä papyruksissa häntä kuvataan ”Herrana”. Yksi kuuluisimpia tempauksia oli Neron hanke valtavasta pronssisesta patsaasta, jonka hän pystytti itsestään Roomaan (Jones 1992, 807; Rowe 2005, 292-93). Afrodisiakseen, Vähä-Aasiassa sijainneeseen kaupunkiin rakennettiin puolestaan 60-luvulla ”sebasteion” keisariperheelle, jossa heidät rinnastettiin Olympus-vuoren jumaliin (Wright 2013, 339). 

Ottaen huomioon kaikki Neron aikaansaannokset, ei ole ihme että hänen kuolemansa jälkeen häntä ei virallisesti jumalallistettu. Neron hallitusajan loppupuolella Juudeassa syttyi raju kapina, jota kukistamaan lähetettiin vuonna 67 Titus Flavius Vespasianus. Se päättyi vuonna 70 odotetusti: Jerusalemin täydelliseen tuhoamiseen. (Ks. Josefuksen ”Juutalaissodan historia”, käännetty suomeksi 2004.) Jeesus Nasaretilainen oli varoittanut juutalaista kansaa tänäntapaisista seurauksista jo 40 vuotta aiemmin (ks. erit. Luukkaan evankeliumi). Luukas on mm. tallettanut lyhyen vuoropuhelun, jossa muutamat juutalaiset naiset valittavat kärsivää ristillekulkevaa Jeesusta. Jeesus puolestaan vastaa sanomalla, että naisten tulisi olla pikemminkin huolissaan lapsistaan, joista tulisi kuumapäitä, ja jotka tarttuisivat miekkaan Rooma vastassaan: se ei päättyisi hyvin. Miksi? Koska jos Jeesus joutuu ristille, mies joka on rauhan asialla, mitä tapahtuukaan riehuvalle juutalaiselle miekkajoukolle? (Luuk. 23:27-31) 

Ilmestyskirja mainitsee (13:18) kuuluisasti pedon luvun, joka on suurimmassa osassa käsikirjoituksia 666, mutta joissain 616. NERON KAISAR -teksti oli painettu useisiin kolikoihin ja ne olivat tuttuja Vähä-Aasian seurakunnille. Kun keisari Neroon viitataan tällä tavalla hepreankielellä, ja aakkosten numeroarvo lasketaan yhteen, saadaan tulokseksi joko 616 tai 666. Näin ollen molemmat tekstivariantit käsikirjoituksissa sisältävät itse asiassa saman asian. Arvoitus pedon luvusta ei siis ollut niin kovin vaikea kirjeen ensimmäisille vastaanottajille. (Wilson 2002, 88. Ks. aiheesta myös Jauhiainen 2016.)

Neron ura päättyi lopulta itsemurhaan kesäkuulla vuonna 68. Tätä seurasi 18kk kestänyt aika, jota kutsutaan yleisesti ottaen ”neljän keisarin vuodeksi”. Aika kattaa kesäkuusta 68 (Neron kuolema) joulukuuhun 69 (Vespasianuksen valtaannosu). Tässä välissä lyhyen aikaa keisareina toimivat Galba, joka tapettiin tammikuulla 68. Seuraava keisari oli Otho, edellisen murhaaja, mutta hän päätyi itsemurhaan huhtikuulla. Sitten keisariksi nousi Vitellius, joka painatti kolikoita tekstillä ”Rooman kansan palautettu vapaus”. Elokuussa kuitenkin saapui uutinen, jonka mukaan Vespasianuksen joukot olivat huutaneet johtajansa keisariksi: seurasi taistelu Vitelliuksen ja Vespasianuksen joukkojen välillä, joista jälkimmäinen selvisi voittajana. Joulukuulla 69 Vitelliuksen päivät päättyivät kohtuullisen raa’alla tavalla. (Gwyn 2005, 1; Castrén 2011, 411-12; Reasoner 1997, 321. Murhan tavasta ks. Suetonius, s. 385.) Nero oli kuollut, mutta ei kaikkien mielestä! Ensimmäisen vuosisadan loppupuoli näki sitkeän uskomuksen ns. Nero Redivivus -myyttiin, jonka mukaan Nero on edelleen elossa ja tulossa takaisin. Kahdenkymmenen vuoden sisällä kolme eri Nero-teeskentelijää nousi esiin keräten kansaa ympärilleen. Ajatus edesmenneestä hirmuhallitsijasta, joka olisikin edelleen elossa, on siis nähty historiassa jo kauan sitten (eikä tämä ollut ensimmäinen kerta). (Wilson 2002, 84.) Jopa Sibyllan oraakkelit nostavat äitinsä-tappaja Neron esiin ja hänen paluunsa parthialaisen armeijan kanssa (4:119-24, 135-39, J. J. Collins Charlesworthissa, s. 387.)

Vespasianus nousi siis ”neljän keisarin vuoden” jälkeen keisariksi perustaen Flaviusten dynastian hänen poikansa Tituksen viedessä loppuun Jerusalemin tuhoamisen. Vespasianus kieltäytyi jumalallisista titteleistä ja kuolinvuoteellaan vuonna 79 hänen kerrotaan (nähtävästi) vitsailleen sanoilla ”hittolainen, minähän olen muuttumassa jumalaksi!” (eri käännöksistä ks. Kelly 2006, 31; Bird 2017, 40). Hän kuitenkin teetätti aiemmin jumalaksi julistetulle Claudiukselle pyhäkön samassa rytäkässä, kun kaupunki ennallistettiin mittavan tulipalon jäljiltä, joka oli tapahtunut Neron hallitusaikana vuonna 64. Seuraavat kaksi keisaria olivat hänen poikansa Titus ja Domitianus. Vuonna 82 Domitianus rakennutti edelleen pystyssä olevan Tituksen riemukaaren Rooman keskustaan. Siinä oli seuraava teksti:

Rooman senaatti ja kansa, jumalalliselle Titukselle, jumalallisen Vespasianuksen pojalle

Tituksen riemukaari, otin kuvan huhtikuussa 2016.

Muutama maininta muista keisareista

Domitianus palasi hallinnassaan nopeasti yksinvaltiuteen, eikä hänen suosionsa ollut Tituksen tasolla. Eräässä kiertokirjeessä hän käski kirjoittaa prokuraattoreidensa nimissä itsestään ”herrana ja jumalana” ja pian häntä tulikin kutsua juuri näillä kahdella tittelillä (Suetonius, s. 436). Kolikoissa hän on joskus kuvattuna valtaistuimella ”jumalien isänä” (Jones 1992, 807). Ilmestyskirjan kirjoitusajankohdaksi on melko yleisesti ottaen veikattu juuri Domitianuksen aikaa, mutta nykytutkimuksessa on myös selvä suuntaus kirjan ajoittamiseksi mahdollisesti jo 70-luvulle tai tätkin varhaisempaan aikaan (Jauhiainen 2016; Wilson 2002; Rojas-Flores 2004). Domitianus murhattiin makuuhuoneeseensa syyskuussa vuonna 96. Miten korkeita hän sitten itsestään ajattelikaan, Rooma teki kaikkensa pyyhkiäkseen hänen muistonsa historiasta. (Suetonius, 436-40; Johnson 2000, 971; Reasoner 1997, 322.)

Lopuksi muutama maininta keisari Trajanuksen ajalta, jonka hallitusaikaa lähteet kuvaavat tasaisena (Johnson 2000, 971-72). Vuodelta 111 meille on säilynyt tunnettu Plinius Nuoremman kirje, jossa kerrotaan miten kahta kristittyä naisdiakonia kuulusteltiin ja heidät yritettiin saada uhraamaan suitsuketta ja viiniä Trajanuksen kuvalle. Kuulustelussa naispoloiset kuitenkin vakuuttivat, ”että heidän suurin rikoksensa tai erehdyksensä oli ollut se, että heillä oli ollut tapana kokoontua määränpäivänä ennen aamunkoittoa ja esittää vuorolauluna hymni Kristukselle ikään kuin Jumalalle.” (Kirjeitä keisariajan Roomasta, s. 110-12). Kun Plinius Nuorempi piti kiitospuheen senaatille ja keisarille saadusta asemastaan, hän mm. puhui siitä miten Jupitter-jumala sai nyt rutkasti enemmän vapaa-aikaa itselleen, koska hän oli antanut Trajanuksen keisariksi ja joka hoitaisi jumalan velvollisuudet maailmaa kohtaan (Kelly 2006, 33).

Keisarin evankeliumi…

Tekstin loppuun on syytä nostaa esiin vielä yksi seikka kahdesta syystä. Ensinnäkin tämä on olennainen osa keisarikulttia ja toiseksi tämä on ehkä kaikkein merkittävin linkki ja yhtämäkohta Rooman valtakunnan ”julistuksen” ja Uuden testamentin sanoman välillä. Termi on nimittäin tärkeä kummassakin tapauksessa. Kyse on nimittäin kreikankielen sanasta εὐαγγέλιον [euanggelion] eli ”evankeliumi”, joka tarkoittaa ilosanomaa. Tässä lyhyt tiivistys siitä mitä sana tarkoitti Rooman valtakunnassa ja mitä Uudessa testamentissa. 

Rooman valtakunnassa termi ”evankeliumi” linkitettiin yleisimmin ‘hyviin uutisiin’ keisareiden hallinnasta ja tuodusta rauhasta ja erityisesti liittyen sotilaallisiin voittoihin. Alexandriassa asunut juutalainen oppinut Filon kirjoitti järjettömän kasan erilaisia teoksia, joista yksi on keisari Caligulasta (De legatione ad Gaium). Filon kirjoittaa, että kun Caligulasta tuli keisari, juuri juutalaiset olivat ensimmäisinä onnittelemassa häntä ja ”hyvät uutiset” levisivät muualle juuri heidän keskuudestaan (231). Josefus puolestaan kirjoittaa tilanteesta, jossa Vespasianus oli julistettu keisariksi ja miten ”jokainen kaupunki juhli ’hyviä uutisia’ ja uhrasi uhreja hänen puolestaan (Juutalaissodan historia 4.618). Myöhemmin Josefus kirjoittaa Vespasianuksen menneen Alexandriaan, jossa häntä tervehdittiin ’hyvillä’ uutisilla’ Roomasta (4.656-57). ’Hyvät uutiset’ liittyivät siten uuden kuninkaan valtaannousuun!

Lisäksi vuodelta 9 eKr. on löydetty ns. Prienen piirtokirjoitus, jossa jotkut paikkakunnat halusivat aloittaa kalenterivuotensa keisari Augustuksen syntymäpäivästä 23.9. Kirjoituksessa juhlistetaan ”jumala Augustuksen” syntymäpäivää, jonka hallinta oli ’hyviä uutisia’ koko maailmalle, jota oli kauan odotettu. Augustus toi rauhan ja häntä tulee kunnioittaa, jopa palvoa! On myös löydetty piirtokirjoitus Oropon kaupungista, jossa Rooman sotilaallista voittoa kuvataan ’hyvinä uutisina’. Nämä muutamat esimerkit riittävät. Hyvät uutiset esiintyy sanana monikossa ja se viittaa käytännössä keisarin pelastavaan läsnäoloon, rauhantuojaan.

Siirrymme nyt Uuteen testamenttiin. Varhainen seurakunta tunnetusti julisti nimenomaan ’evankeliumia’ hyviä uutisia (yksikössä) Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta sen Kuninkaana. Tämän voi löytää monesta kohdasta Uuden testamentin sivuja (Mark. 16:15; Room. 1:1; 1. Kor. 15:1; Gal. 2:7; 1. Tess. 2:4; 2. Tim. 2:8; 1. Piet. 4:17; Ilm. 14:6). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että varhaiskristityt lainasivat sanan keisarikultista. Vaikka yhtäläisyys on (tietenkin) olemassa, sanan juuret ovat Uuden testamentin kannalta erityisesti juutalaisissa Kirjoituksissa, Vanhassa testamentissa. Sana esiintyy monissa kertomuksissa, kun joku julistaa jostain tapahtuneesta ilosanoman (2. Sam. 4:10; 18:19-20; 1. Kun. 1:42). Sana nousee kuitenkin esiin erityisesti Jesajan kirjan luvuissa 40-66. Profeetta puhuu ilosanomasta (evankeliumista), koska Jumala on tulossa vapauttamaan kansansa, tuomaan sille uuden exoduksen (40:9). Ilosanoman tuoja julistaisi miten Israelin Jumala on tullut Kuninkaaksi (52:7). Erityisesti Jumalan Palvelija luvussa 61 sanoo ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ‘ilosanomaa’ nöyrille…” (61:1). Tämä on merkittävä tausta Jeesuksen toiminnalle, kun alkoi julistaa evankeliumia Jumalan valtakunnasta (Matt. 4:23; 9:35; Mark. 1:14-15; Luuk. 4:16-30 [jossa Jeesus lainaa mm. Jes. 61:1]; 8:1). Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, joka tulisi nyt maan päälle, mutta se oli tiukasti sidottu hänen omaan persoonaansa ja toimintaansa (Luuk. 11:20/Matt. 12:28).

Vaikka kyse ei ole siitä, että Jeesus ja varhaiskristityt olisivat suoranaisesti lainanneet evankeliumi/ilosanoma-sanan keisarikultista (tausta on siis Vanhassa testamentissa), heidän julistuksensa kuulijat erityisesti Vähä-Aasiassa eivät voineet olla kuulematta sanomaa ongelmallisena suhteessa keisarikultiin. Apostolien tekojen jae 17:7 – joka kertoo Paavalin toiminnasta Tessalonikan kaupungissa – tiivistää tämän hyvin:

He sanovat kuninkaaksi erästä toista, erästä Jeesusta!

Paavali ja muut varhaiskristityt eivät uskoneet, että keisarit olivat lopullisia rauhantuohia, rauhanruhtinaita, tai Herroja ja Jumalan Poikia. Rauhantuoja oli todellinen Jumalan Poika, Jeesus Kristus, Kuningas. (Tästä kokonaisuudesta ks. erit. Bird 2014, 5-21; Stanton 2004, 25-35.)

JOHTOPÄÄTÖS

Lisäksi lyhyt katsaus Rooman valtakuntaan antaa meille hieman parempaa kuvaa siitä millaisessa ympäristössä Uuden testamentin teoksien kirjoittajat liikkuivat. Lisäksi katsaus keisarikulttiin osoittaa, että se oli todella koko valtakuntaan levinnyt ja se oli ikään kuin liima, joka piti valtakuntaa kasassa. Idässä keisarikultti oli muodollisempaa kuin lännessä, mutta myös Roomassa kultti oli selvästi läsnä. Keisarista riippuen kultti otti erilaisia muotoja ja erityisesti Caligulan hallitusaika oli tältä osin katastrofaalinen. Ilosanona keisareista ja Jeesuksesta alkoi ottaa välttämättä yhteen evankeliumin saadessa yhä enemmän jalansijaa. Tämä teksti on kuitenkin keskittynyt miltei täysin pakanalliseen näkemykseen todellisuudesta: juutalaiset olivat selkeästi erotettu kokonaisuus Rooman valtakunnassa erityisesti siksi, että he yksinkertaisesti kieltäytyivät tunnustamasta muita jumalia kuin Israelin Jumalan. Tämä on kuitenkin niin suuri kokonaisuus, että se ansaitsee oman käsittelynsä. (Teksti tulossa.)

KIRJALLISUUTTA

Aune, D. E. 

  • 1993. ”Emperors, Roman.” Dictionary of Paul and His Letters. Ed. Gerald F. Hawthorne & Ralph Martin. Downers Grove: Inter-Varsity Press. (Sivut 233-35.)
  • 2000. ”Religion, Greco-Roman.” Teoksessa Dictionary of the New Testament Background. Ed. Craig A. Evans and Stanley E. Porter. Downers Grove: IVP. (Sivut 917-26.)

Barrett, Anthony. A. 1989. Caligula: The Corruption of Power. New Haven & London: Yale University Press.

Bird, Michael F.

  • 2014. The Gospel of the Lord. How Early Church Wrote the Story of Jesus. Grand Rapids: Eerdmans.
  • 2017. Jesus the Eternal Son. Answering Adoptionist Christology. Grand Rapids: Eerdmans.

Castrén, Paavo. 2011. Uusi antiikin historia. 4. painos. Helsinki: Otava.

Charlesworth James H (Ed.). 1983. The Old Testament Pseudepigrapha, Volume 1. Peabody: Hendrickson Publishers.

Fee, Gordon D. 2013 [2007]. Pauline Christology: An Exegetical-Theological Study. Grand Rapids: Baker Academic.

Filon. ”Embassy to Gaius.” 

Fishwick, Duncan. 1969. ”Genius and numen.” Harvard Theological Review: 356-67. 

Friesen, Steven. J. 2011. ”Normal Religion, or, Words Fail Us: A Response to Karl Galinsky’s ’The Cult of the Roman Emperor: Uniter or Divider?’” Teoksessa Rome and Religion: A Cross-Disciplinary Dialogue on the Imperial Cult. Ed. Jeffrey Brodd & Jonathan Reed. Atlanta: Society of Biblical Literature. (Sivut 23-26.)

Galinsky, Karl. 2011. ”The Cult of the Roman Emperor: Uniter or Divider? Rome and Religion: A Cross-Disciplinary Dialogue on the Imperial Cult.” Ed. Jeffrey Brodd & Jonathan Reed. Atlanta: Society of Biblical Literature. (Sivut 1-22.)

Gorman, Michael J. 2017. Apostle of the Crucified Lord. A Theological Introduction to Paul & His Letters. 2. painos. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company. 

Guthrie, George H. 1998. Hebrews. The NIV Application Commentary. Grand Rapids Zondervan.

Gwyn, Morgan. 2005. 69 A.D. The Year of Four Emperors. Oxford: Oxford University Press. 

Hagner, Donald A. 2011 [1990]. Hebrews. Understanding the Bible Commentary Series. Grand Rapids: Baker Books.

Heikura, Pekka T. 2003.  ”Rooman kylpylöiden nousu ja tuho.” Tieteessä tapahtuu, vol. 21, nro. 3: 18-26.

Horrell, David G. 2015. An Introduction to the Study of Paul, 3 Editio. London: Bloomsbury T&T Clark.

Hubbard, Moyer. V. 2010. Christianity in the Greco-Roman World. A Narrative Introduction. Grand Rapids: Baker Academic.

Hurtado, Larry W. 1999. At the Origins of Christian Worship: The Context and Character of Earliest Christian Devotion. Grand Rapids: Eerdmans.

Jauhiainen, Marko. 2016. Aika on Nyt. Opas Ilmestyskirjan Lukemiseen. Itätuuli Kustannus. 

Jensen, Jesper Tae. 2018. “Keisari Nero halusi rakentaa Rooman suurimman palatsin.” Historianet. Sivulla käyty 13.12.2018.

Johnson, Luke Timothy. 2009. Among the Gentiles: Greco-Roman Religion and Christianity. Yale: New Haven & London.

Johnson, T. S. 2000. ”Roman Emperors.” Teoksessa Dictionary of the New Testament Background. Ed. Craig A. Evans and Stanley E. Porter. Downers Grove: IVP. (Sivut 968-74.)

Jones, Donald L. 1992. ”Roman Imperial Cult.” Teoksessa The Anchor Bible Dictionary, volume 5. Ed. David Noel Freedman. New York: Doubleday. (Sivut 806-09.)

Josephus, Flavius. Juutalaissodan historia. Suomentanut Pauli Huuhtanen vuonna 2004. Helsinki: WSOY. (Englanniksi sivulla https://lexundria.com/j_bj/0/wst Lähdemerkinnät ovat englanninkieliseen tekstilaitokseen.)

Keener, Craig S. 2013. Acts: An Exegetical Commentary. 3:1-14:28. Volume 2. Grand Rapids: Baker Academics.

Kelly, Christopher. 2006. The Roman Empire. A Very Short Introduction. Oxford: University Press. 

Kirjeitä keisariajan Roomasta. Valikoima Plinius Nuoremman kirjetuotannosta. 1974. Marja Itkonen-Kaila (toim.). Helsinki: Gaudeamus.

Klynne, Allan.

McLaren, James. S. 2005. ”Jews and the Imperial Cult: From Augustus to Domitian.” Journal for the Study of the New Testament: 257-78. 

Oakes, Peter. 2001. Philippians: From people to letter. Cambridge: University Press.

Pearson, B. W. R. 2000. ”Polytheism.” Teoksessa Dictionary of the New Testament Background. Ed. Craig A. Evans and Stanley E. Porter. Downers Grove: IVP. (Sivut 815-18.)

Plutarkhos. “Life of Caesar.” Lexundria-sivustolla.

The Works of Philo: Complete and Unabridged. Trans. D. D. Yonge 1993. Peabody: Hendrickson Publishers.

Reasoner, M. 1997. ”Emperor, Emperor Cult.” Dictionary of the Later New Testament & Its Developments. Ed. Ralph Martin & Peter Davids. 321-26. Downers Grove: Inter-Varsity Press. (Sivut 321-26.)

Rojas-Flores, Gonzalo. 2004. “The Book of Revelation and the First Years of Nero’s Reign.” Biblica 85: 375-92.

Rowe, C. Kavin. 2005. ”Luke-Acts and the Imperial Cult: A Way Through the Conundrum?” Journal of the Study of the New Testament: 279-300. 

Schlie, Kasper. 2016. “Kolme verivihollista jakoi vallan Roomassa.” Historianet. Sivulla käyty 13.12.2018.

Stanton, Graham. N. 2004. Jesus and the Gospel. Cambridge: University Press.

Suetonius. Rooman Keisarien Elämäkertoja. Kääntänyt J. A. Hollo, 1960. Johdannon kirjoittanut Edwin Linkomies. Helsinki / Porvoo: Werner Söderström.

Wells, Colin M. 1992. ”Roman Empire.” Teoksessa The Anchor Bible Dictionary. Volume 5. Ed. David Noel Freedman. New York: Doubleday. (Sivut 801-06.)

Wilson, Mark. W. 2002. Revelation. Zondervan Illustrated Bible Backgrounds Commentary. Ed. Clinton E. Arnold. Grand Rapids: Zondervan.

Winter, Bruce W. 1989. “Secular and Christian Responses to Corinthian Famines.” Tyndale Bulletin 40: 86-106.

Wright, N. T. 

  • 2003. The Resurrection of the Son of God. Christian Origins and the Question of God, Volume 3. Minneapolis: Fortress Press.
  • 2008. “Paul’s Gospel and Caesar’s Empire.” 
  • 2011. Simply Jesus. Lontoo: SPCK.
  • 2013. Paul and the Faithfulness of God. Book I (Parts 1&2). Christian Origins and the Question of God, Volume 4. Minneapolis: Fortress Press.