Kirjoittaja Janne Saarela

Johdanto

Suurimmalla osalla nykyajan ihmisistä on mahdollisuus lukea Raamattua omalla kielellään. Monilla, kuten suomalaisilla, on mahdollisuus jopa verrata eri käännöksiä keskenään. Ajat ovat muuttuneet viimeisen 500 vuoden aikana paljon. Kun painokone keksittiin vuonna 1436, asiat olivat toisin. Raamattu oli saatavilla osittain vain 33 kielellä. 1800-luvun aikana yli 400 muuta kieliryhmää saivat Raamatun eri osia omalle kielelleen ja 1900-luvun alkupuolella lukumäärä lisääntyi yli 500 kielellä. Noin 2000 kieltä ja murretta, jotka edustavat noin 380 miljoonaa ihmistä, ovat edelleen ilman omaa raamatunkäännöstä. [1] 

Tässä tekstissä esitellään lyhyesti suomalaisen Raamatun historiaa. [2] Ensimmäisen suomenkielisen Uuden testamentin (UT) käänsi Mikael Agricola 1500-luvulla. Ensimmäinen kokonainen suomenkielinen Raamattu julkaistiin vuonna 1642. Raamattua alettiin kutsua ”Kristiinan Raamatuksi”. Vuonna 1776 painettiin Vanha kirkkoraamattu. 1850-luvulla alkoi pitkäaikainen projekti uuden raamatunkäännöksen tekemisessä. Projekti kohtasi useita ongelmia ja se valmistui kokonaisuudessaan vasta 1930-luvulla. Tähän 1933/38 -versioon viitataan seurakunnissa yleisesti nimellä ”vanha käännös. 1960-luvulla syntyi jälleen keskustelu uuden käännöksen tekemisestä ja se valmistui vuonna 1992. Kaikkein uusin käännös on tullut Raamattu Kansalle yhdistykseltä, joka ovat myös tekemässä ”Study Bible” -versiota eli ns. kommentaariraamattua yhdessä Aikamedian kanssa.

Tiivistettynä tärkeimmät suomalaiset käännökset ovat:

• Mikael Agricolan Uusi testamentti (1548)
• ”Kristiinan Raamattu” (1642)
• Vanha kirkkoraamattu (1776)
• Kirkkoraamattu 1933/38
• Kirkkoraamattu 1992
• Raamattu kansalle -käännös (2012)

Mikael Agricolan Uusi testamentti (1548)

Mikael Agricola (1507-1557) on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä suomalaisia. Oikealta nimeltään Mikael Olavinpoika otti myöhemmin käyttöön latinalaisen nimen ”Agricola” eli ”maanviljelijä”. Hänet tunnetaan erityisesti ensimmäisen suomenkielisen UT:n tekemisestä ja aapisesta. Teokset rakensivat suomen kieliopille pohjan. 

Agricola oli perehtyny Martti Lutherin elämään ja opetukseen. Hän aloitti opiskelunsa Wittenbergin yliopistossa Saksassa vuonna 1536. Luther toimi todennäköisesti nuoren pojan opettajana. Luther oli jopa kirjoittanut hänestä suosituskirjeen, jossa hän oli kehunut Agricolaa erinomaiseksi oppilaaksi. Agricola oli perehtynyt melko hyvin myös suuren humanistin Erasmus Rotterdamilaisen ajatuksiin. 

Uskonpuhdistukseen kuului olennaisesti ajatus siitä, että Raamattu oli käännettävä kansankielelle. Martti Luther käänsi Raamatun Erasmus Rotterdamilaisen uuden kreikankielisen edition pohjalta vuonna 1534. Ruotsiksi UT ilmestyi vuonna 1526 ja koko Raamattu eli ”Kustaa Vaasan Raamattu” vuonna 1541. Agricola halusi tehdän saman suomenkielellä. Vuonna 1543 hän julkaisi suomenkielisien aapisen ”Abckiria”. Hänen tavoitteenaan oli opettaa kansalle kirkon perusopetuksia sen omalla kielellä. Agricola aloitti UT:n kääntämisen Turussa 1530-luvulla. Lopulta ”Se Wsi testamenti” , joka oli kooltaan 718 sivua, painettiin Ruotsissa vuonna 1548. Painomäärä oli vajaa 500 kpl. Apunaan hän oli käyttänyt kreikan-, saksan-, latinan- ja ruotsinkielisiä tekstejä. Hän ehti kääntämään VT:ta noin neljänneksen. ”Ne prophetat” ilmestyi vuonna 1552 ja se jäi Agricolan viimeiseksi teokseksi. Nämä teokset valoivat suomenkielelle pohjan.  

Agricolan työ oli hyvin merkittävä. Esimerkiksi hänen suomennoksensa näkyy tutkijoiden mukaan edelleen 1933/38 käännöksessä. Hän kuoli tuntemattomaan sairauteen 9.4.1557.

Vuoden 1642 Raamattu: ”Kristiinan Raamattu”

Vaikka Agricola oli julkaissut suomenkielisen UT:n, ensimmäinen kokonainen suomenkielinen Raamattu tuli painosta kuitenkin sata vuotta myöhemmin, kesällä 1642. Agricolan panos näkyy tässä Raamatussa melko paljon, koska varsinkin UT:n teksti nojaa vahvasti hänen käännökseensä. Virallisesti tämän Raamatun käännösprojekti aloitettiin jo vuonna 1602. Ruotsin kuningas Kaarle 9 oli Suomen vierailullaan asettanut raamattukomitean vastaamaan työstä. Sen puheenjohtajaksi oli asetettu turun piispa Eerik Sorolainen.

Iisak Rothovius, joka vuonna 1625 asetettiin Sorolaisen seuraajaksi, alkoi tarmokkaasti tekemään työtä käännöksen eteen. Hallitus lähetti vuonna 1638 Rothoviukselle kirjeen jossa korostettiin, että jokaisen tulee saada lukea Raamattua omalla äidinkielellään. Raamatuntutkimus ei saa jäädä taitamattomien selittäjien armoille. Siksi hallitus antoi luvan Raamatun painamiseen. Työn suorittamiseen määrättiin parhaat saatavilla olevat henkilöt: tuomiorovasti Eskil Petraeus Turusta, teologian lehtori Martti Henrik Stodius Turusta, Maskun kirkkoherra Henrik Hoffmann ja Piikkiön kirkkoherra Gregorius Matthei Favorinus. Komitean sihteerinä toimi opettaja Jonas Matinpoika Raumannus.

Hallitus korosti sitä, että käännös täytyy olla alkutekstin mukainen (heprea, aramea, kreikka) ja sen piti nojata myös Martti Lutherin saksannokseen. (Kyseinen alkuteksti oli tietenkin tähän aikaan Textus Receptus.) Turun seudun ruotsalaisvoittoinen murre tuotti kuitenkin itäsuomessa vaikeuksia. Papisto osasi todennäköisesti paremmin latinaa, saksaa ja ruotsia kuin kreikkaa ja hepreaa. Lisäksi, koska eri henkilöt käänsivät eri kirjoja, tuloksena oli melko erilaiset tekstit. Kukin henkilö sai nimittäin eri kirjoja käännettäväkseen ja niitä tarkistettiin yhdessä viikottaisissa kokouksissa. Pöytäkirjoista käy ilmi, että 1. ja 2. Mooseksen kirjan teksti jouduttiin moneen kertaan uusimaan ennen hyväksymistä. Agricolan kääntämät kirjat pääsivät tähän Raamattuun miltei sellaisinaan; vain oikeinkirjoitusta korjailtiin. Raumannukselle iski tehtävän lopussa ikävä nakki; hänen täytyi kirjoittaa koko käsikirjoitus painokirjaimin latojia varten, koska he eivät osanneet suomea! 

Raamatusta otettiin 1200 kappaleen painos. Painatus tapahtui Tukholmassa ja se kesti pari vuotta. Se valmistui elokuun alkupuolella vuonna 1642, mutta jo sunnuntaina heinäkuun 31. päivä kaikissa maan kirkoissa pidettiin kiitosjumalanpalvelus Raamatun ilmestymisen johdosta. Raamattu oli 42cm korkea, sivumäärä 1486. Teos painoi kuusi kiloa. Se oli myös kauniisti kuvitettu (VT:ssa 134 kuvaa, UT:ssa 32 kuvaa). Se oli omistettu silloiselle Ruotsi-Suomi hallitsijalle, kuningatar Kristiinalle. Siksi sen nimeksi on vakiintunut Kristiinan Raamattu. 

Raamattua lähetettiin ensisijaisesti hallitusviroissa oleville henkilöille. Kirjastot ja Raamatun varsinaiset käyttäjät olivat vasta toisella sijalla. Upsalan kirjastoon lähetettiin kaksi Raamattua vasta vuonna 1644. Hengellisen säädyn edustajista vain harvat saivat sidotun kappaleen. Suomeen lähetettiinkin pääasiassa sitomattomia kappaleita. Piispa Rothovius määräsi vuonna 1644 sakkorangaistuksia niille papeille, jotka eivät hankkineet Raamattua itselleen, eivätkä valvoneet sen hankkimista kirkoille. Nykyään teos on kirjallinen harvinaisuus, josta on jäljellä ehkä 100 kappaletta. Tätä Raamattua suomessa luettiin Suomessa noin 300 vuoden ajan. 

Vanha kirkkoraamattu (1776)

Kristiinan Raamatusta tehtiin myöhemmin useita korjauspainoksia. Painoksissa (tärkeimmät 1685, 1758, 1776) korjailtiin kirjoitusvirheitä ja pieniä yksityiskohtia. Vuoden 1685 Raamattua kutsutaan Sotaraamatuksi sillä se oli tarkoitettu lähinnä sotilaiden käyttöön. Vuoden 1776 painosta kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi. Tässä painoksessa Antti Litzelius teki huomattavia korjauksia. Mm. c-kirjain vaihtui monissa kohdin k-kirjaimeksi. X-kirjain säilyi kuitenkin edelleen ks:n-merkkinä.

Suomalainen Raamattu muuttui merkittävästi 1800-luvulla. Vuonna 1812 perustettiin Suomen Pipliaseura, jonka periaatteisiin kuuluu painattaa Raamattuja ilman selityksiä ja nootteja. Vuonna 1825 tähän kuului olennaisesti asenne, että apogryfikirjat jätettäisiin Raamatusta pois. Näin ollen Piplia seuran kustantamista Raamatuista jätettiin pois apogryfikirjat, mutta myös kaikki Lutherin tekemät esipuheet kuhunkin kirjaan ja kaikenlaiset muut selitykset. Tällaiset Raamatut valtasivat nopeasti alaa Suomessa ja se on yksi iso (henkinen) syy sille, miksi nykyisissä Raamatuissa ei ole johdatustekstejä eri kirjoihin. Tietojeni mukaan ainakin vanhoillislestadiolaisuudessa ja rukoilevaisuudessa käytetään edelleen melko paljon juuri Vanhaa kirkkoraamattua. 

Uusi raamatunkäännös (1933/38)

1850-luvulta alkoi historia, joka johti lopulta uuteen raamatunkäännökseen, suureen suosioon nousseeseen 1933/38-käännökseen. Sen tekijäksi kutsuttiin Ylivetelin kappalainen, maisteri Anders Wilhelm Ingman. Hän aloitti työt vuonna 1856. Hän pyrki saamaan VT:n tekstit niin lähelle alkutekstiä kuin mahdollista. Työ herätti kuitenkin melkoisesti vastustusta. Historia on osoittanut, että kansa ei ole koskaan suhtautunut hyvillä mielin ”tutun Raamatun muuttamiseen”. Tämän ovat saaneet kokea kaikkien sukupolvien raamatunkääntäjät. Ingmanin Raamattu ilmestyi jo vuosina 1858-59.

Raamattu sai runsaasti sekä hyvää palautetta että kritiikkiä. Pohjanmaan herännäispapit lähettivät hallitsijalle kirjelmän, jossa pyydettiin komiteaa tarkastamaan käännös. Se sai kriikkiä varsinkin siitä, että kieli nojasi vahvasti Kalevalaan. Raamattu saikin pian nimekseen Ingmanin Koetusraamattu. Ingman koetti puolustaa käännöstään, mutta metakka sai aikaan vain uuden raamatunkäännöskomitean asettamisen. Komitean oli valmistettava uusi raamatunkäännös.

Yli 20 vuoden työn jälkeen se sai valmiiksi VT:n käännöksen, mutta se oli niin puutteellinen, että kirkolliskokous ei vuonna 1886 voinut hyväksyä sitä. Huonoon käännökseen johtivat useat syyt. Ensinnäkin komitean saamat ohjeet olivat olleet liian epämääräiset ja valituilla henkilöillä ei ollut virkansa ohella riittävästi aikaa hankkeen äärellä. Kahdella jäsenellä oli lisäksi hyvin puutteellinen suomenkielentaito. Asiaa ei auttanut sekään, että komitea kokoontui muutenkin yhteen hyvin harvoin. Työn pitkittyessä osa jäsenistä kuoli ja heidät korvattiin uusilla. Työ eteni  siis kaikinpuolin hyvin vaikeasti.

Lopulta kirkolliskokous asetti jälleen uuden raamatunkäännöskomitean vuonna 1886. Uusi komitea sai melko selvät ohjeet työn edistymisestä. UT valmistui vuonna 1913 ja se hyväksyttiin väliaikaiseen käyttöön. Sen pohjatekstinä käytettiin pääasiassa Textus Receptusta. Tieteellinen tutkimus oli kuitenkin horjuttanut tämän alkutekstin asemaa ja keskusteluissa päädyttiin siihen, että Textus Receptus pohjatekstinä hylätään ja sen tilalla tultaisiin käyttämään uudempaa tutkimustietoa. Tämä oli merkittävä (ja hyvä) kannanotto. Jälleen uusi komitea asetettiin jatkamaan käännöstyötä.

Seuraava komitea lähti työskentelmään VT:n parissa. Komitea seurasi yleisesti masoreettista tekstiä ja käytti Rudolf Kittelin julkaisemaa Biblia Hebraicaa tieteellisenä pohjatekstinä. (Masoreettinen teksti on Vanhan testamentin hepreankielinen teksti. Vuosien 800-1000 aikana masoreettinen koulukunta lisäsi konsonanteilla kirjoitettuun tekstiin vokaalimerkinnät.) Masoreettisesta tekstistä poikettiin vain ääritilanteissa. Sen käännös valmistui kesällä 1932 ja se hyväksyttiin kirkolliskokouksessa 1933. Nyt oli jäljellä enää UT:n vuoden 1913 painoksen tarkistaminen ja apogryfikirjojen kääntäminen. Komitea seurasi Eberhard Nestlen (1851-1913) julkaisemaa kriittistä Uuden testamentin tekstiä. UT:n käännös hyväksyttiin kirkolliskokouksessa vuonna 1938. Samassa kirkolliskokouksessa hyväksyttiin myös apogryfikirjojen uusi suomennos. 

Näin pitkä työ saatettiin päätökseen. Vanhaa kirkkoraamattua (1776) sai edelleen käyttää uuden käännöksen rinnalla. Kuitenkin kirkon virallisiin kirjoihin (mm. katekismuksiin) oli lainaukset otettava uudesta käännöksestä. Oli syntynyt kuuluisa 1933/38 käännös!

Kun UT:n käännös oli ratkaistavissa, se hyväksyttiin äänin 99-2 lokakuun 18. vuonna 1938. Arkkipiispa Erkki Kaila nousi seisaalleen ja kaikki paikallaolijat seurasivat hänen esimerkkiään ja alkoivat laulaa seisten: ”Se Sana seisoo vahvana, He eivät voi sitä kestää; Kun kanssamme on Jumala, ken voi meiltä voiton estää. Jos vaikka henkemme, osamme, onnemme, he veisi viekkaasti, Jää meille kuitenkin Jumalan valtakunta.”

Tässä voidaan mainita lyhyesti Aapeli Saarisalon kääntämä Uusi testamentti, jota mainostettiin uutena suomennoksena selityksin varustettuna (Vapaa evankeliumisäätiö, Helsinki 1969). Hän halusi panostaa todella sanatarkkaan käännökseen.

Uusin Raamatunkäännös (1992)

1960-luvulla ryhdyttiin jälleen keskustelemaan uuden suomennoksen tarpeellisuudesta. Keskustelun keskiöön muodostui kysymys siitä, tehdäänkö työ kokonaan uusiksi, vai korjataanko vanhan käännöksen kieli uudelle tasolle. Vuonna 1973 kirkolliskokous päätti ryhtyä laatimaan uutta suomennosta. Komitean puheenjohtajaksi valittiin piispa Aimo T. Nikolainen. Mm. Jukka Thuren ja Juha Pihkala (vuodesta 1978) olivat mukana tässä komiteassa. Jussi Aron kuoltua vuonna 1983, komitea valitsi hänen tilalleen VT:n käännökseen Heikki Palvan. Kirkolliskokouksen siviilivaliokunnan mietinnön mukaisesti komitea pyysi työskentelyyn mukaan Suomen Ortodoksisen kirkon ja Suomen Vapaitten kristittyjen Neuvoston nimeämiä edustajia. Vapaita suuntia tuli edustamaan Valtter Luoto.

Käännösperiaatteet hyväksyttiin vuoden 1975 kokouksessa. Ne poikkesivat huomattavasti niistä periaatteista, jotka oli annettu vanhan Kirkkoraamatun kääntäjille. Tavoitteeksi asetettiin luonteva ja nykyaikainen suomenkieli. Kun vanhan kirkkoraamatun kääntäjät olivat pyrkineet sanatarkkuuteen, uusi käännös keskittyi lauseiden kokonaissanoman selkeyteen. Varsinainen viesti oli saatava esille mahdollisimman hyvällä suomenkielellä. Vanhaa käännöstä leimasi siis metodi ”sanatarkka käännös”, uutta käännöstä ”dynaaminen käännös”. Mitään olennaista alkutekstin sanaa ei kuitenkaan saanut jättää kääntämättä. Samana vuonna ilmestyi myös Uurnas Saarnivaaran Jumalan kansan Raamattu -käännös, jossa oli tarkoitus korjata 1938-käännöksen sisältämiä virheitä ja jossa oli lisätty selittäviä huomautuksia.

Raamattu Kansalle -käännös

Raamattu Kansalle -yhdistys perustettiin helmi­kuussa 1987. [3] Eri kirkkoihin ja seura­kuntiin kuuluvia kristittyjä yhdisti tärkeä tavoite: Alkutekstejä kunni­oit­tava raa­ma­tun­käännös sujuvalla suomenkielellä. Mittava projekti toteutettiin pääasiassa talkootyönä. Kääntäjinä toimi eri kirkkoihin ja seurakuntiin kuulu­via, Raamatun arvovaltaan sitou­tu­neita teologeja ja alkukielten asiantuntijoita.

Raamattu Kansan UT:n peruskäännös julkaistiin vuonna 1999. Koko Raamatun käännöstyö huipentui vuoden 2012 elokuussa, jolloin julkaistiin koko Raamatun suomennos, Raamattu Kansalle -käännös. Yhdistyksellä on massiivinen tavoite, koska tulevina vuosina on tarkoitus julkaista kommentaariraamattu. Työ tehdään yhdessä Aikamedian kanssa. 

Koska kirjaimellinen käännös on kokonaisuudessaan mahdoton toteuttaa, kaikki alkukielen sanoja ei ole sellaisenaan voitu kääntää. Siksi monissa kohden komitea on päätynyt sijoittamaan tarkan alkukielisen ilmauksen sivun alarenaan alaviitteeksi.

Ristin Voiton tutkimus

Anssi Tiittanen raportoi Ristin Voitossa (6.4.2011, sivu 4) teetetystä tutkimuksesta, jossa selvitettiin millaista raamatunkäännöstä helluntaivaikuttajat käyttävät. Tuloksen mukaan yli 50% Suomen helluntaiherätyksen vastuunkantajista käyttävää Raamattunaan 1933/38-käännöstä. Vastauksen antoi 490 vastaajaa. Tulos oli seuraava:

• 1933/38-käännös: 58%
• 1992-käännös: 28%
• RK-käännös: 11%
• Muu: 1%

Loppusanat

Suomalaisella Raamatulla on siis pitkä historia ja teksti on jouduttu käytännönkin syistä uusimaan useamman kerran. Parinkymmenen vuoden seurakuntaelämäkokemuksen pohjalta haluan kuitenkin sanoa kaksi asiaa suomalaisiin käännöksiin liittyen. Olen laittanut merkille, että monesti seurakuntalaisten keskuudessa liikkuu myyttejä raamatunkäännöksiä koskien. Tällaisia on erityisesti kaksi. Ensimmäinen liittyy vanhojen käännöksien arvoon, toinen 1992-käännöksen merkitykseen.

Ensimmäinen myytti on seuraava: ”Mitä vanhempi raamatunkäännös, sitä tarkempi ja parempi on sen teksti.” Monissa paikoissa on yleinen käsitys, että koska vanhat raamatunkäännökset ovat lähempänä alkutekstiä, ne ovat parempia kuin modernit käännökset. Tämä ei pidä millään tavalla paikkansa. Itse asiassa tilanne on se, että erityisen vanhojen käännösten taustalla on huonotasoisemmat kreikankieliset käsikirjoitukset kuin modernien Raamattujen taustalla. Tämä johtuu siitä, että Erasmus Rotterdamilaisen kreikankielinen Uusi testamentti nojasi vain kouralliseen käsikirjoituksia, jotka olivat pääasiassa 1000-luvun alkupuolelta. 1700-1800-luvuilla löydettiin uusia ja vanhempia käsikirjoituksia ja tekstikriittinen työ on huipentunut varsinkin Nestle-Aland -painokseen, josta tällä hetkellä uusin versio on Nestle-Aland²⁸. Esimerkiksi 1938-, 1992-, ja Raamattu Kansalle -käännöksien taustalla on Nestle-Aland, jonka alkuteksteissä on käytetty 300-luvulta olevia suuria koodekseja ja ensimmäisiltä vuosisadoilta peräisin olevia papyruksia. Sama huomio pätee vanhoihin käännöksiin, kuten King James -käännökseen. Sen teksti edustaa todella myöhäistä kreikankielistä tekstiä, jota kannattaa tutkijapiireissä ehdottoman pieni vähemmistö. 

Toinen myytti liittyy vuoden 1992-käännökseen ja se on yleinen varsinkin vapaiden suuntien seurakunnissa. Väitteen mukaan käännös on yksinkertaisesti paha, ja sen taustalla saattaa pahimmassa tapauksessa olla saatanallisia voimia. Tämäntasoiset keskustelut pitäisi saada seurakuntien käytäviltä loppumaan. 1992-käännöksessä on haluttu seurata erilaista käännösmetodia kuin 1938-käännöksessä. Vanhempaa leimaa ”sanatarkka”-metodi, myöhempää ”dynaaminen”-metodi. Molemmat perustuvat samoihin alkuteksteihin, joskin 1992-käännökseen tultaessa Nestle-Aland oli kehittynyt parempaan suuntaan. Tutkimuksen kannalta sanatarkin käännös suomessa on (mielestäni) edelleen 1933/38-käännös. Raamattu Kansalle -käännös tuntuisi loppupeleissä olevan välimallin käännös, joka kyllä pyrkii sanatarkkuuteen, mutta joka kuitenkin tulee melko lähelle dynaamista käännöstä useassa kohden.

Viitteet

1 Stanley Porter: How We Got the Bible. (2013.) Grand Rapids: Baker Academic. (s. 147-48.)

2 Teksti seuraa pääosin Raamatun juhlavuoden (1992) toimikunnan mietinnön historiallinen osuus -tekstiä, joka on laitettu mukaan F. F. Brucen kirjaan ”Raamatun juuret” (1992)  Suom. Michael Cox & Mervi Pöntinen. Kauniainen: PerusSanoma. (325–341). Lähteenä on myös käytetty sivuston www.agricola.fi kirjoituksia (viitattu 17.2.2016). Agricolan kohdalla on käytetty lähtenä myös Pauli Juuselan tekstiä ”Suomen kieltä tarvittiin kirkossa” (2007), viitattu 17.2.2016.

3 www.raamattukansalle.fi Viitattu 17.2.2016.