Jonathan Haidt: Ahdistunut sukupolvi

By Janne Saarela, heinäkuu 2024

Useita kirjoja ja akateemisia artikkeleita julkaisseen yhdysvaltalaisen sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin teos pureutuu ansiokkaasti yhteen aikamme merkittävimmistä kriiseistä: lasten ja nuorten mielenterveysongelmiin, jonka pääsyynä on älylaitteiden ylikäyttö. New Yorkin yliopistossa työskentelevän professorin kirja nojaa laajoihin tutkimustuloksiin, jotka osoittavat vastaansanomattomasti, miten 2010-luvulla nuoriso alkoi voimaan erityisen pahoin kaikkialla länsimaissa. Haidtin syyttävä sormi osoittaa kohti suuria teknologiajättejä, jotka ovat alistaneet lapset valtavalle ihmiskokeelle ja sen mädäntynyt hedelmä on nyt kaikkien nähtävillä.  

Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2024. Nid. 389 sivua. 

Kirjan keskeinen teesi on kaksiosainen. Ensinnäkin yhteiskunnasta on tullut lapsia kohtaan äärimmäisen ylisuojeleva tosimaailman suhteen. Lapsilta on riistetty erityisesti leikkien suhteen paljon vapautta, eikä heille ole annettu riittävästi vastuuta, joten heistä on kasvanut  arka, pelokas ja kuoreensa käpertynyt hauras sukupolvi, joka vaatii jopa yliopistoissa itselleen ”turvallista tilaa”. Samaan aikaan yhteiskunta suhtautuu kuitenkin naivin alisuojelevasti lasten ja nuorten toimintaan virtuaalitodellisuudessa. Älylaitteiden tarjoamien sovellusten syvyyksissä elävä nuoriso on ajautunut valtavaan mielenterveyskriisiin. Leikkiin perustuvasta lapsuudesta puhelimeen perustuvaan lapsuuteen tapahtunutta siirtymää Haidt kuvaakin suurena uudelleenjohdottamisena. Sen kiihkein kausi tapahtui vuosina 2010-2015.

Kirjan ensimmäisessä osassa Haidt lataa pöytään karua dataa siitä, miten mielenterveysongelmat, masennus ja ahdistuneisuus pyrähtivät Z-sukupolven kohdalla (vuoden 1995 jälkeen syntyneet) valtavaan nousuun nimenomaan älypuhelimien ja koukuttavien sovellusten saapuessa vuodesta 2012 alkaen. Tarina on erityisen surullinen juuri tyttöjen kohdalla, joiden pahoinvointi erottuu tilastoissa suhteessa poikiin. Vaikka selityksiä on haettu muualtakin, tällä hetkellä mikään muu hypoteesi ei kykene selittämään olemassaolevaa dataa. Kirjan toisessa osassa Haidt osoittaa, miten mielenterveyskriisin juuret ulottuvat itse asiassa jo 1990-luvulle, kun vanhemmista tuli lapsiaan kohtaan ylisuojelevia. Paapovan kasvatuksen seurauksena lapset eivät enää kestä tosielämää — he ovat kuin puita, joilla ei ole syvää juurta tai myrskyissä vahvistunutta runkoa. 

Kirjan kolmas osa on monella tapaa teoksen olennaisin osuus, koska se paljastaa ne mittavat ongelmat, joita älypuhelimet ovat saaneet aikaan: univaje, sosiaalinen vaje, tarkkaavaisuuden pirstoutumisen ja kasa addiktioita. Kirjan neljäs ja viimeinen osa toimii onneksi valon tuojana; Haidt antaa monia konkreettisia työkaluja niin poliittisille hallinnoille, kouluille kuin lasten vanhemmille. Muutos on mahdollinen, mutta se vaatii sitkeää tiimityötä. Olennaisia ratkaisuja on kirjoittajan mukaan neljä: 1) ei älypuhelinta ennen lukioikää, 2) ei sosiaalista mediaa ennen 16. ikävuotta, 3) puhelittomat koulut ja 4) enemmän valvomatonta leikkiä, joka tukee lapsen itsenäisyyttä. 

Kirjan sisällöstä on vaikea löytää pahaa sanottavaa, kunhan vain muistamme kohauttaa olkiamme Haidtin mielikuvitukseen perustuville evoluutiotarinoille, joita kirjassa annetaan ihmisen toimintamalleja selittämään. Tässä on kirja, joka tulisi löytyä jokaisen lapsia kasvattavan vanhemman yöpöydältä raskaasti yliviivattuna. On yhdestoista hetki tehdä jotain ja tämä teos kertoo mitä ja miten.