Kirjoittanut Janne Saarela, joulukuu 2025
Johdanto
Keskustelu ihmisen todellisesta olemuksesta eli siitä, onko hän pelkkä keho (materialistinen näkemys) vai immateriaalisen mielen ja kehon yhdistelmä (dualistinen näkemys) on herättänyt paljon keskustelua vuosituhansien ajan. Asiaa voidaan lähestyä (ainakin) tieteellisesti, filosofisesti ja teologisesti. Kokemukseni mukaan on melko yleinen käsitys, että erityisesti neurotiede antaisi voimakasta tukea ateistiselle maailmankatsomukselle, jonka mukaan mieli on pelkästään aivokemiallinen tila. Kun aivot sammuvat, ”Minä” sammuu.
Uunituoreen kirja — The Immortal Mind: A Neurosurgeon’s Case for the Existence of the Soul (2025) —haastaa tämän näkemyksen. Kirjan pääkirjoittaja, Michael Egnor, on neurokirurgian professori, joka on tehnyt 40-vuotisen uransa aikana yli 7000 aivoleikkausta. Egnorin mukaan olemassaoleva tieteellinen data aivojen toiminnasta viittaa vahvasti siihen, että ihminen ei ole pelkästään materiaalinen keho, vaan sielun ja kehon yhdistelmä. Kirjan pääväite onkin osoittaa, että neurotiede tukee paljon paremmin dualismia kuin materialismia (153). Egnor väittää, että vaikka materialismi onkin valloittanut länsimaisen yliopistomaailman, se on monesti pelkkä oletettu maailmankatsomus, jota ei juuri koskaan oikeastaan edes perustella (ks. 10, 153-154, 204). Egnorin kirja keskittyy aluksi laajaan tieteelliseen dataan ihmisen aivojen toiminnasta. Kirjan loppupuolella uhrataan sitten enemmän aikaa filosofisen ja teologisen datan avaamiseen. Ennen kuin avaan tarkemmin kirjan sisältöä, avaan lyhyesti tohtori Egnorin elämäntarinan, jota hän erityisesti kirjansa johdannossa avaa.
Jos lukija ei jaksa lukea tätä tekstiä, mutta hän kiinnostuu aiheesta, hän voi katsoa puolen tunnin luennon Egnorilta täältä. Videolla selitetään auki diasarjan kanssa monet niistä esimerkeistä, jotka tässä kirjassakin vilahtavat.
Herra Egnorin tarina
Nuorena lääketieteen opiskelijana Egnor oli niellyt sen naivin mutta yleisen uskomuksen, jonka mukaan ”tiede kykenee selittämään kaiken”. Pohdittuaan jonkin aikaa omaa uravalintaansa, Egnor päätti ryhtyä neurokirurgiksi. Hän halusi selvittää vastauksen siihen ikiaikaiseen kysymyksen, mistä ihmisen tietoisuus on peräisin ja millä tavalla se liittyy ihmisen aivotoimintaan. Lääketieteellisen uransa alkuvaiheessa Egnor oli vielä vannoutunut ateisti, joka piti kristinuskoa mielikuvitustarinana ja rukousta ei-tieteellisenä. Kristinuskoa hän vierasti, koska pelkäsi, että siihen ryhtymiseen vaadittaisiin aivojen narikkaan asettaminen kirkon eteisessä.
Koko ajan Egnoria kuitenkin vainosi suuret kysymykset, kuten ”miksi minä olen täällä?”, ”miksi ylipäätään mitään on olemassa?” ja ”mistä elämässä on kysymys?”. Näiden kysymysten voima vain suureni, kun hän sai vaimonsa kanssa lapsia. Muutos tapahtui Egnorin nuorimman lapsen syntyessä. Lapsen ollessa vain parin kuukauden ikäinen, vanhemmat alkoivat huomata, että kaikki ei ole hyvin: lapsessa oli vakavia autismin piirteitä. Kammottava ajatus siitä, että oma lapsi ei koskaan oppisi todella tuntemaan omaa isäänsä, ajoi Egnorin lopulta nurkkaan. Lapsen ollessa puolen vuoden ikäinen Egnor ajautui epätoivoiseen tekoon: hän meni katolisessa sairaalassa kappeliin. Hän rukoili lyhyesti Jumalaa, johon ei oikein kunnolla edes uskonut, että Hän voisi auttaa häntä niin, että hänen poikansa voisi tuntea isänsä ja rakastaa häntä. Ajatus isän ja pojan välisestä suhteesta ilman todellista tuntemista oli liian raaka.
Välittömästi rukouksen jälkeen Egnor kuuli äänen ja hän muistaa edelleen tarkasti nuo seitsemän sanaa: ”But that’s what you’re doing to Me” (mutta juuri noin sinä toimit minua kohtaan). Egnor vajosi lattialle. Yhtäkkiä oli kuin verhot olisi reväisty pois hänen silmiensä edestä ja hän ymmärsi, että hän oli toiminut Jumalaa kohtaa samalla tavalla: hän oli kuin autisti, joka ei tuntenut todellista Isäänsä. Kokemuksen perusteella Egnor pyysi Jumalaa parantamaan poikansa ja hän lupasi muuttaa myös oman elämänsä suunnan.
Pari päivää myöhemmin lapsen 6-kuukautissynttäreillä poika alkoi yhtäkkiä käyttäytyä täysin normaalin lapsen tavoin, hän katsoi isäänsä silmiin ja hymyili. Ihme oli tapahtunut! Seuraavana pääsiäisenä Egnor ja hänen koko perhekuntansa kastettiin. (Egnor kertoo tästä tapauksesta Sean McDowellin haastattelussa täällä.)
Tämä elämänmuutos johti myös siihen, että Egnor alkoi suhtautua tieteeseen toisella tavalla. Aiemmin hän oli olettanut, että ateismi on totta, joten maailma on ”suljettu laatikko”, jossa ei ole tilaa Jumalalle. Jatkossa hän kuitenkin suhtautui tieteeseen niin, että tutkijan oli seurattava todisteita sinne, minne ne johtivat, eikä mikään ennaltamäärätty maailmankatsomus (tässä tapauksessa materialismi) saanut estää tätä prosessia. Egnor luki uudelleen klassiset tieteelliset tekstit mielen ja kehon suhteesta, mutta tällä kertaa ilman ateistisia silmälaseja. Lisäksi hän tankkasi itseensä monien filosofien, kuten Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen, teoksia. Yhdessä tieteellinen data ja filosofinen kirjallisuus auttoivat häntä muodostamaan uudenlaisen maailmankatsomuksen: ihminen on pohjimmiltaan hengellinen olento; me olemme aineettoman sielun ja aineellisen kehon yhdistelmä.
Tieteellinen data
Avaan nyt lyhyesti kirjan päälukujen sisältöä.
Luvussa 1 Egnor pyrkii osoittamaan, että vaikka me voimme kirjaimellisesti halkaista aivot kahtia, me emme voi halkaista ihmisen mieltä.
Neurokirurgit joutuvat joskus halkaisemaan potilaan aivot kahtia siten, että vasen ja oikea aviopuolisko eivät ole yhteydessä toisiinsa. Tämä toimenpide (corpus callostomy) on monesti viimeinen vaihtoehto rajuista epilepsiakohtauksista kärsiville potilaille (ihmisille sitä on tehty 1940-luvulta alkaen). Leikkauksen tarkoitus on estäää epileptisten purkausten leviäminen aivopuoliskosta toiseen. (On outoa, että vaikka aivokurkiainen on iso ja se sijaitsee aivojen keskellä, silti monet ilman sitä syntyneet ihmiset ovat eläneet kohtuullisen normaalia elämää.)
Ongelma on seuraava: kun aivot halkaistaan kahtia, oikean ja vasemman aivopuoliskon ei pitäisi tietää mitä toisessa aivopuoliskossa tapahtuu. Tästä huolimatta taustalla vaikuttaa silti yhtenäinen mieli, joka hallitsee kokonaiskuvaa tilanteista. Toisin sanoen mieli on jotain muuta kuin ihmisen aivot (19). Egnor toteaa tehneensä useita tällaisia leikkauksia, eikä hän ole huomannut, että ihmisen mieli jotenkin ”halkeaisi kahtia”. (Luvussa esitellään Roger Sperryn vuonna 1960-luvulla suorittamia testejä, jotka toivat hänelle Nobel-palkinnon.)
Yksi konkreettinen esimerkki tulee Justine Sergentin tutkimuksista 1980-luvulta. Sergent syötti leikkauksen kokeneille dataa siten, että toinen aivopuolisko sai tietyn informaation ja toinen puolisko toisen. Hän teki tämän ensin nuolilla, jotka osoittivat tiettyyn suuntaan. Ymmärtääkseen nuolten keskinäisen suhteen henkilön olisi pitänyt nähdä molemmat kuvat kerralla, jotta hän olisi voinut arvioida osoittavatko ne samaan suuntaan vai eivät. Koehenkilöt tiesivät kuitenkin aina nuolien suhteen toisiinsa. Mieli siis jotenkin ylitti aivojen toiminnan.
Yair Pinto teki tutkimuksen toisella tavalla. Hän kertoi operoiduille kertomuksia siten, että toinen aivopuolisko kuuli toisen puolen ja toinen toisen puolen. (Aivopuoliskolle syötetään vaikkapa kuva pesäpallosta ja toiselle aivopuoliskolle kuva ikkunnassa olevasta pyöreästä reiästä. Tapahtuman ymmärtämiseen (pallo rikkoi ikkunan) tarvitaan molemmat kuvat.) Koehenkilöt kykenivät kuitenkin aina ymmärtämään kokonaisuuden, vaikka aivopuoliskojen välillä ei ollut enää yhteyttä. Kuten eräs aiheen tutkimus tiivisti saatuja tuloksia, operaation kokeneiden havaintokyky oli kahtiajakautunut, mutta heidän tietoisuutensa pysyi yhtenäisenä (23).
Egnor esittelee luvussa myös kuuluisaa neurokirurgia Wilder Penfieldiä (1891-1976), joka pyrki kehittämään hoitoa epilepsiasta kärsiville potilaille. Penfield oli vielä uransa alussa vannoutunut materialisti. Hän oli yksi ensimmäisiä tutkijoita, joka alkoi tehdä aivotutkimuksia hereillä oleville potilaille. Uransa aikana Penfield teki yli 1100 aivo-operaatiota hereillä oleville potilaille ja hän kykeni paikantamaan aivoista eri osa-alueiden toimintaa eli aivokuoren eri osien yhteyksiä muihin ruumiinosiin (hän siis teki eräänlaista ”aivokarttaa”). Tutkimusten looginen johtopäätös oli kuitenkin Penfieldille lopulta se, että mieli toimi itsenäisesti, joskin aivojen kautta. Hänestä tuli dualismin kannattaja. Penfield oppi esimerkiksi sen, että tietyt mentaaliset tilat eivät synny aivoista lainkaan. Vaikka Penfiel kykeni tiettyjä aivojen kohtia aktivoimalla saada potilaassa aikaan (a) tiettyjä liikkeitä, (b) aistimuksia, (c) tunteita tai (d) muistoja, hän ei koskaan kyennyt saamaan aikaan abstrakteja ajatuksia tai vapaan tahdon toimintaa (33). Lopulta kirjassaan Mystery of the Mind Penfield kirjoitti innoisaan siitä, miten tutkijakin voi uskoa sielun olemassaoloon.
Kirjan luvussa 2 Egnor antaa useita esimerkkejä henkilöistä, joilla on ollut vakavia puutteita aivoissaan, mutta heidän persoonallisuutensa ja mielensä on siitä huolimatta toiminut melko normaalisti. (Löydät Egnorin näyttämiä kuvia ja selityksiä näistä henkilöistä lyhyeltä videolta, joka linkattiin aiemmin.) Egnor mm. raportoi 40-vuotiaasta miehestä, joka meni sairaalaan vasemman jalan heikkouden vuoksi. Tutkimuksissa paljastui, että miehen aivoista puuttui 50-75%! Jotkut lapset ovat puolestaan syntyneet sellaisessa tilassa, ettei heillä ole kumpaakaan aivopuoliskoa (hydranenkefalia) eli heidän päänsä on osittain täynnä vettä. Vaikka monien tutkijoiden mukaan aivokuori on se paikka, joka synnyttää tietoisuuden, tämä teoria ei selitä näitä lapsia, joilla ei ole aivokuorta, mutta he ovat siitä huolimatta tietoisia olentoja.
Egnor esittää myös erään mielenkiintoisen huomion. Hänen omat kokemuksensa potilaiden kanssa opettivat hänelle monia sellaisia asioita, jotka eivät alan standardien oppikirjojen mukaan olisi pitäneet olla edes mahdollisia. Kuten hän kirjassaan myöhemmin toteaa (181), monet neurokirurgit eivät itse asiassa ole koskaan konkreettisesti tekemisissä aivojen ja potilaiden kanssa, joten oppikirjat ovat monesti erittäin teoreettisia ja siten lopulta, pahimmillaan, ristiriidassa todellisen käytännön kanssa.
Ihmisen toiminnassa on toisinaan asioita, jotka voidaan sijoittaa millintarkasti aivoihin, kun taas toisia asioita ei voi. Jos minä esimerkiksi piirrän paperille matemaattisen kaavan, neurokirurgi kykenee millintarkasti löytämään aivoistani kohdan, joka on vastuussa käteni liikkeestä, mutta tällaista ei voi tehdä sille, että minä ajattelen abstraktisti matemaattista kaavaa. Intellektuaalisuus, abstraktit ajatukset ja vapaa tahto eivät ole asioita, jotka voidaan sijoittaa jonnekin kohtaa aivoja ja todeta miten ”ne ovat peräisin täältä”. Toisin sanoen tietty osa mielen toiminnasta voidaan sijoittaa aivoihin, mutta jotain muuta mielen toiminnan osa-aluetta ei (43). Ei ole todisteita siitä, että tietoisuus olisi riippuvainen mistään aivojen osasta (55).
Luku 3 käsittelee koomapotilaita. Egnor on oppinut kokemuksesta, että hoitajien tulee olla erityisen varovaisia siinä, mitä he puhuvat koomapotilaiden huoneessa. Tämä johtuu siitä, että jopa syvässä koomassa olevilla potilailla on monesti tietoisuus siitä mitä heidän ympärillään tapahtuu. Monesti potilaiden verenpaine on esimerkiksi äkillisesti noussut jos lääkäritiimi on keskustellut hänen huonoista mahdollisuuksistaan hänen huoneessaan — yksityiskohta, joka viittaa tietoisuuden säilymiseen (58).
Koomapotilaille on tehty myös tieteellisiä tutkimuksia magneettikuvaslaitteella (engl. MRI). Muutama vuosi sitten cambridgelainen tutkimusryhmä alkoivat Adrian Owenin johtamana testata syvässä koomassa olevien potilaiden tietoisuuden tilaa ja sitä, voivatko he kommunikoida lainkaan. Heidän tutkimustuloksensa ovat muuttaneet radikaalisti käsitystämme koomapotilaiden tietoisuudesta. Eräässä tutkimuksessa koomapotilas laitettiin magneettikuvauslaitteeseen ja häneltä kyseltiin kysymyksiä ja häntä pyydettiin ajattelemaan tiettyjä arjen toimenpiteitä. Paljastui, että heidän aivotoiminnassaan tapahtui aktiivisuutta juuri samalla tavalla kuin terveelle verrokkiryhmälle, joka sai samat kysymykset. Jopa syvimmässä koomassa olevat potilaat kykenivät kuulemaan ja ymmärtämään heille puhuttuja asioita ja tämä toteutui jopa tilanteessa, jossa lauseiden sanat sekoitettiin sekavaksi niin, että mielen tuli järjestellä sanat loogiseen järjestykseen (63).
Alla oleva taulukko tiivistää kaksi erilaista maailmankatsomusta liittyen mielen selittämiseen: materialismin ja dualismin (66-67).
| Materialistinen näkemys | Dualistinen näkemys |
| 1) Mentaalisia tiloja ei voi olla olemassa ilman aivotoimintaa. | 1) Mentaalisia tiloja voi olla olemassa ilman aivotoimintaa. |
| 2) Jos aivotoimintaa muutetaan, mielen tilat muuttuvat. | 2) Jos aivotoimintaa muutetaan, mielen tilat eivät välttämättä muutu. |
| 3) Jos aivot vahingoittuvat, mentaaliset funktiot vahingoittuvat. | 3) Jos aivot vahingoittuvat, mentaaliset funktiot eivät välttämättä vahingoitu. |
| 4) Aivojen kehitys korreloi mentaalisen kehityksen kanssa. | 4) Aivojen kehitys ei välttämättä korreloi mentaalisen tilan kehityksen kanssa. |
| 5) On mahdollista osoittaa korrelaatio aivotoiminnan ja mentaalisen toiminnan välillä. | 5) Ei ole aina mahdollista osoittaa korrelaatiota aivotoiminnan ja mentaalisen toiminnan välillä. |
Kuten Egnor muistuttaa, materialismi on osoitettavissa vääräksi jo siten, että löytyy edes yksi poikkeus esitettyihin sääntöihin. Hänen mukaansa koomapotilaista saadut testitulokset osoittavat materialismin ongelmalliseksi, eikä ole yllättävää, että materialistiset tutkijat eivät osanneet odottaa saamiaan tuloksia, koska ne eivät sopineet heidän teoreettisiin ennakko-oletuksiin.
Luvussa 4 käsitellään sellaisia ihmisiä, joilla on yksi keho, mutta kaksi erillista mieltä/tietoisuutta. Yksi filosofisesti mielenkiintoinen ”keissi” on Krista ja Tatiana Hogan, jotka syntyivät vuonna 2006. He ovat kiinni toisissaan päistään, eikä heitä voi leikkauksella erottaa toisistaan. He jakavat kehonsa melko mielenkiintoisella tavalla: Tatiana näkee molemmilla Kristan silmillä, kun taas Krista näkee vain toisella Tatianan silmällä; Tatiana kontrolloi kolmea kättä ja yhtä jalkaa, kun taas Krista kontrolloi kolmea jalkaa ja yhtä kättä; he voivat myös tuntea/tietää toistensa ajatukset ilman, että he puhuvat ääneen.
Ovatko nämä kaksoset yksi jakautunut persoona vai kaksi erillistä persoonaa? Egnorin mukaan vaikuttaa siltä, että tytöt ovat oikeasti kaksi erillistä persoonaa. Tämän puolesta puhuu mm. se, että he eivät jaa samaa abstraktia ajattelua. Lisäksi heillä vaikuttaa olevan vahvasti kaksi erillistä tahtoa.
Egnor lähestyy asiaa Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) filosofisen systeemin kautta, jonka hän peri filosfi Aristoteleelta (384-322 eKr.). Aristoteleen mukaan ihmisen mieli koostuu kolmesta eri osatekijästä: kasvisielusta (vegatative), aistisielusta (sensory) ja rationaalisesta sielusta (rational).
- Kasvisielu on sielun alin ja perustavin muoto. Se on läsnä kaikissa elävissä olennoissa: kasveissa, eläimissä ja ihmisissä. Kasvisielun kykyihin kuuluvat ravinnonotto (ravinnon saanti), kasvu, lisääntyminen ja itsesäilytys. Kasveilla on vain tämä sielun osa.
- Aistisieluun kuuluu kyky aistia, liikkua ja tuntea. Tämä sielun osa on ominaista eläimille ja ihmisille.
- Järkisielu tai rationaalinen sielu on yksinomaan ihmisillä. Siihen sisältyvät kaikki alemmat toiminnot sekä kyky abstraktiin ajatteluun ja moraalisiin valintoihin. Näistä kaksi ensimmäistä ovat tiukan materiaalisia ja ovat linkitettynä aivotoimintaan. Kolmas osa-alua on kuitenkin immateriaalinen, vaikka niiden arkipäiväinen ilmeneminen vaatiikin materiaa (78-79, 184).
Jos katsomme Kristaa ja Tatianaa tämän tulkintalinssin kautta, he jakavat osa-alueet 1-2, mutta eivät osa-aluetta 3, koska he ovat erillisiä persoonia ja siten kaksi eri tietoisuutta. He ovat toisin sanoen kaksi erillistä sielua, jotka jakavat osittain samat aivot. Samantapainen selitys on paras myös Carmen ja Lupita Andraden kohdalla, jotka ovat kiinni toisistaan keskikehosta ja Abby ja Britanny Henselin kohdalla.
Tiivistettynä, mieli pysyy yhtenäisenä mielenä, vaikka se jakaisikin osittain kehon toisen mielen kanssa.
Luvussa 5 esitellään kuolemanrajakokemuksia. Paljon tilaa annetaan Pam Reynoldsille, jonka aivoista löydettiin vuonna 1991 golfpallon kokoinen pullistuma, joka piti leikata. Operaatiossa hänen kehonsa viilennettiin 15-asteeseen ja sydän pysäytettiin ja aivoista imettiin pois kaikki veri, näin kirurgilla oli puoli tuntia aikaa leikata pullistuma pois. Leikkauksen aikana Reynolds sai kuolemanrajakokemuksen ja jälkikäteen hän kykeni kertomaan erittäin tarkasti yksityiskohtaista tietoa leikkaussalista, vaikka hän oli käytännössä aivokuollut. Kokonaisuudessaan Reynoldsin antama data on selitettävissä vain jos hänen immateriaalinen sielunsa oli toiminnassa vaikka aivot olivat sammuneessa tilassa (92). Joskus näissä tapauksissa henkilöt saavat myös tiedon juuri kuolleesta läheisestään, vaikka heillä ei tätä tietoa ole ollut, ja joka on sittemmin osoittautunut oikeaksi.
Luvussa 6 analysoidaan sitten skeptikoiden antamia vaihtoehtoteorioita ja osoitetaan niissä olevia suuria puutteita. Luvun pääväite on, että data osoittaa melko selkeästi siihen suuntaan, että ihminen ei ole pelkkä keho, vaan hänen mielensä kykenee jatkamaan elämää ja olemassaoloa aivokuoleman jälkeen.
Kirjan luku 8 keskittyy vapaaseen tahtoon. On melko tyypillistä – niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin – että materialistisen filosofian kannattajat kieltävät vapaan tahdon olemassaolon kokonaan. Itse asiassa Egnorin mukaan suurin osa neurotieteilijöistä ei usko vapaan tahdon olemassaoloon (135). Kuitenkin, vaikka tämä näkemys on yleinen, se on itse asiassa erittäin hullunkurinen. Egnor antaa useamman argumentin vapaan tahdon kieltäjien näkemystä vastaan.
Ensinnäkin me kaikki toimimme ja elämme sillä oletuksella, että meille on vapaa tahto. Ei tarvitse kuin kaataa kuppi kuumaa kahvia sellaisen henkilön tietokoneen näppäimistölle, joka on kirjoittamassa artikkelia siitä, miten meillä ei todella ole vapaata tahtoa, kun paljastuu, ettei henkilö oikeasti usko näkemykseensä. Jos vastaat suuttuneelle tutkijalle ”mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoa, koska toimin vain aivokemiani pohjalta voimatta sille mitään”, saat tuskin vältettyä korvauksia. Asiaa ei tarvitse miettiä kovinkaan kauaa kun ymmärtää, että koko yhteiskunta toimii sen oletuksen varassa, että meillä on vapaa tahto (jos et usko, lintsaa vuosi koulusta ja katso mitä tapahtuu). Tuskin kovinkaan moni otti tosissaan sarjamurhaaja David Berkowitzin, nk. ”Son of Sam” (josta voi ainakin tällä hetkellä katsoa 3-osaisen dokumentin Netflixistä) väitettä, jonka mukaan hän tappoi kourallisen ihmisiä, koska oli vihaamansa naapurin koiran demonisen vaikutuksen alaisena tappaessaan 1970-luvun New Yorkissa useita ihmisiä.
Toiseksi, vapaan tahdon kieltäminen on sisäisesti ristiriitainen näkemys (tämä näkemys on toistettu kirjallisuudessa melko usein). Perus pointti on siinä, että jos vapaata tahtoa ei ole olemassa, silloin kirjoittamassani tekstissä ei ole sen enempää totuusarvoa kuin maahan pudonneilla lumihiutaleilla. Mutta jos ajatuksilla ei ole totuusarvoa ja ajattelen väitettä ”vapaata tahtoa ei ole olemassa”, silloin näkemys on sisäisesti ristiriitainen. (Tästä aiheesta, varsinkin jos se kuulostaa oudolta, ks. tarkemmin tämä teksti.)
Kolmanneksi, ja ehkä yllättäen, neurotieteellinen data osoittaa vapaan tahdon olemassaoloon. Aiemmin mainittu Penfield, joka siis teki yli 1000 aivo-operaatiota hereillä oleville potilaille, huomasi vapaan tahdon potilaillaan. Aina kun hän kysyi potilailtaan, saiko hän heidän kätensä liikahtamaan (hänen sorkkiessaan heidän aivojaan) vai oliko liike heidän omansa, potilaat osasivat erottaa sen, koska liike tapahtui omasta vapaasta tahdosta ja koska taas ei. Penfield ei koskaan kyennyt löytämään ”vapaan tahdon aluetta” potilaiden aivoista.
Yksi tutkimus täytyy vielä esitellä lyhyesti. 1980-luvulla Benjamin Libet (1916-2007) teki tutkimuksia siitä, mikä on aivoissa tapahtuvan ”piikin” suhde henkilön päätöksentekoon. Mitä aivoissa tapahtuu, kun me teemme päätöksiä? Libet pyysi vapaaehtoisen pöydän ääreen ja kytki hänet laitteisiin, joilla mitatiin aivotoimintaa. Sitten koehenkilölle annettiin nappi, jota painaa ja se tallensi millisekunnin tarkasti, koska henkilö painoi sitä. Koe osoitti, että juuri ennen kuin koehenkilö päätti painaa nappia, aivotoiminnassa näkyi piikki noin 0,5 sekuntia aiemmin. Ensisilmäykseltä näytti siis siltä, että vapaan tahdon alaista toimintaa edelsi tosiasiassa tietty aivotila, eikä koehenkilö ollut tästä tietoinen. Tulos näytti tukevan determinististä näkemystä, jonka mukaan valinta ei todellisuudessa ollut vapaa. Jotkut julistivatkin, että koe löi ”viimeisen naulan vapaan tahdon arkkuun”.
Libet ei kuitenkaan itse tehnyt tällaista tulkintaa kokeen tuloksista! Hän teki vielä kokeen, jossa mentiin yksi askel pidemmälle. Hän pyysi koehenkilöitä perumaan tekemänsä päätöksen: heidän piti siis tehdä ensin päätös painaa nappia, mutta saman tien perua se. Kävi ilmi, että aivoissa näkyi piikki samaan aikaan kuin aiemmassa kokeessa, mutta tällaista piikkiä ei esiintynytkään sen päätöksen kohdalla, kun henkilö päätti perua napinpainalluksen. Näin ollen tämä ”mielenmuutos” ei johtunutkaan samalla tavalla aivotilasta. Libet totesi kuuluisasti, että hän ei väittänyt todistaneensa vapaan tahdon olemassaoloa, mutta hän todisti ”vapaan kieltäytymisen” (free won’t). Itse asiassa hän huomautti, että tämä näkemys sopii varsin hyvin kristilliseen näkemykseen kiusauksesta, synnistä ja vapaasta tahdosta. Aivotilat tuottavat ärsykkeitä, mutta meillä on vapaus vastustaa niitä. Myöhemmin (vuonna 2021) kävi ilmi, että tämä aivopiikki oli eräänlaista ”melua” neuroverkostoissa ja tarkemmat tutkimukset osoittavat, että aivopiikki tapahtuu samaan aikaan päätöksenteon kanssa.
Luvussa 9, jossa esitellään erilaisia teorioita mielen selittämiseksi, Egnor huomauttaa näppärästi, että koska monet materialistit eivät ole kyenneet selittämään mielen olemassaoloa ja toimintaa kunnolla materialistisesta maailmankatsomuksesta katsottuna, he ovat kieltäneet mielen olemassaolon kokonaan, sen sijaan, että he olisivat kyseenalaistaneet oman maailmankatsomuksensa (152).
Loppu kirja onkin pieniä syväsukelluksia eri aiheisiin, kuten siihen, miten evoluutio ei kykene selittämään ihmisen tietoisuutta (luku 10), miten vanha klassinen sielu-näkemys on kaikkein paras tulkintamalli olemassaolevalle datalle (luku 11), miten meillä on monia hyviä syitä uskoa Jumalan olemassaoloon (luku 12) ja miten tietokoneet eivät tule koskaan saavuttamaan tietoisuutta, vaikka monet tätä niin suuresti odottavatkin (luku 13): perus ongelma tällaisen tulevaisuuden ennustamisessa (tai siitä haaveilemisesta) on se, että se perustuu virheelliseen maailmankatsomukseen. Tietokoneet eivät tule koskaan tiedostamaan ja ymmärtämään käsittelemäänsä dataa yhtään sen enempää, kuin seinällä oleva lämpömittari tulee koskaan kokemaan kylmää tai kuumaa tai rannekello tulee tietämään ja kokemaan ajan kulun. Kirjan lopetusluvussa annetaan vielä kasa erinäisiä syitä sille, miksi tämä aihe on ylipäätään tärkeä.
Lopuksi
Egnorin kirja on mielenkiintoinen ja tehokas argumentti dualistisen ihmisnäkemyksen puolesta. Henkilökohtaisesti luin kirjan suurella mielenkiinnolla, koska se puolustaa laajasti ottaen samaa näkemystä, jota olen itsekin pyrkinyt perustelemaan kirjassani Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä (Aikamedia 2024), joskin lähinnä teologisesti.