Kirjoittanut Janne Saarela, helmikuu 2025

Englantilainen kristitty teologi ja kirkkohistorioitsija Carl Trueman (s. 1967) on kirjoittanut yhden aikamme tärkeimmistä kirjoista. Vuonna 2020 ilmestynyt The Rise and Triumph of the Modern Self analysoi pitkästi ihmis-näkemykseen ja erityisesti seksuaalisuuteen liittyvää historiaa, jonka seurauksena me olemme nyt länsimaisessa kulttuurissa tietyssä tilanteessa. Tämä lyhyt tiivistys ei tee lainkaan oikeutta kirjan kokonaissisällölle ja monille teräville huomioille, mutta se saanee jotkut hankkimaan teoksen itselleen ja sukeltamaan sen aarteisiin itse. (Jos kirjan pituus häiritsee, Trueman on tiivistänyt löydöksensä teokseen Strange New World [Crossway, 2022], jota en ole kuitenkaan itse ehtinyt lukemaan. Jos et jaksa lukea tätä tekstiä, voit katsoa aiheesta Truemanin haastattelun, linkki löytyy tekstin lopusta.)

Kirjan pääargumentti on pähkinänkuoressaan tässä: 1960-luvulla tapahtunutta seksuaalista vallankumousta ei voi ymmärtää tyhjiössä; tämä vallankumous itsessään oli vain osa laajempaa ja merkittävämpää vallankumousta, joka liittyy kysymykseen siitä, mitä tarkoittaa olla ”minä” (”self”). Pitkässä syväanalyysissaan Trueman seuraa eritysesti kolmen kulttuuriamme kommentoineen asiantuntijan — Charles Taylorin, Philip Rieffin ja Alasdair MacIntyren — ideoita ja heidän tarjoamiaan konsepteja, joiden avulla pyritään hahmottamaan historiallisia kehityskulkuja aina 1700-luvulta alkaen. Trueman osoittaa, että  meidän aikakauttamme hallitseva uusi ”psykologinen ihminen” (”psychological man”) ja ”itseään ilmaiseva individualismi” (”expressive individualism”) muovaavat nykyistä länsimaista kulttuuriamme ja opettaa, mitä tarkoittaa olla ”human self” (s. 63).  Erityistä huomiota kirjassa saa osakseen lausahdus ”olen nainen, joka on loukussa miehen ruumiissa”. Tällainen väite olisi ollut aiemmille sukupolville täysin käsittämätön lause, kun taas meidän aikanamme monet pitävät sitä selvänä totuutena. Miten ihmeessä tähän on päädytty? Teen nyt joitain pääpoimintoja kirjan sisällöstä. 

OSA 1: Architecture of the Revolution

Kirjan ensimmäisessä osassa Trueman esittelee useita erilaisia konsepteja, jotka ovat hyödyllisiä kuvaamaan nykyistä länsimaista kulttuuria, jossa autenttista eli todellista persoonaa määrittää nimenomaan seksuaalisuus. 

1) Filosofi Charles Taylorin päätermi on ”social imaginary”. Termillä pyritään kuvaamaan sitä, miten eliitin muovaamat teoriat jalkautuvat suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka perus Matti & Maija Meikäläiset eivät ole koskaan näitä teoksia itse lukeneet. Tavallisilla kaduntallaajilla on intuitio siitä, miten asioihin tulee suhtautua ja tämä intuitio toimii yleensä sen kummemmin asioita miettimättä. Ihmisillä on siis valtava määrä uskomuksia, jotka he ovat tiedostamattaan omaksuneet. 

Taylor käyttää myös termejä ”mimesis” ja ”poiesis”, joilla hän kuvaa kahta erilaista tapaa suhtautua maailmaan. Ensin mainitussa katsontakannassa (mimesis) maailmassa on annettu tarkoitus ja ihmisten tulee löytää tämä tarkoitus ja asettaa elämänsä sen mukaiseksi. Jälkimmäinen termi (poiesis) taas näkee maailman raakamateriaalina, josta yksilö voi itse luoda oman tarkoituksensa. Taylorin pääteokset (Sources of the Self ja A Secular Age) kertovat, miten länsimainen kulttuuri onkin nyt saavuttanut sen tilan jossa on siirrytty radikaalilla tavalla mimesiksestä poiesiin. Mikä on seuraus? Koska kulttuurissamme ei enää tunnusteta maailmassa olevaa sisäistä tarkoitusta, se menettää automaattisesti otteensa myös ihmisyyteen, jolla ei enää ole mitään suurempaa päämäärää/tarkoitusta. Trueman painottaakin sitä, että lause ”olen nainen, joka on loukussa miehen ruumiissa” on mahdollista vain poiesis-maailmassa, mutta ei mimesis-maailmassa. Toisin sanoen, ihmisluonnosta on tullut jotain sellaista, jonka yksilö voi itse keksiä.

2) Philip Rieff tarjoaa puolestaan termin ”psykologinen ihminen”. Aiemman ”poliittisen”, ”uskonnollisen” ja ”ekonomisen” ihmisen sijaan psykologinen ihminen kääntyy ensisijaisesti itseensä etsiäkseen onnellisuutta. Itse asiassa Taylor viittaa juuri tähän samaan termillä ”expressive individualism” eli ”itseään ilmaiseva indivisualismi”. Sen mukaan me löydämme tarkoituksen, kun me ilmaisemme tunteemme ja halumme. Truemanin argumentin mukaan juuri tämä muutos ”psykologiseen ihmiseen” ja ”itseään ilmaisevaan individualismiin” on aivan radikaalin tärkeää nykyisen länsimaisen kulttuurin ismejä arvioitaessa. Jos yksilön sisäinen psykologinen elämä saa hallintavallan, silloin identiteetistä tulee potentiaalisesti yhtä rajatonta kuin mielikuvituksesta! Nythän me elämmekin siinä tilanteessa, jossa enää ei puhuta jonkun henkilön teoista, vaan henkilön identiteetistä — ja identiteettiä onkin hankalampi kritisoida! 

Psykologisen ihmisen lisäksi Rieff on tarjonnut konseptin ”kolmannesta maailmasta”, jossa me nyt elämme. Ensimmäinen (pakanallinen) ja toinen (juutalais-kristillinen) maailma oikeuttivat moraalin vetoamalla johonkin transsendenttiseen eli materiaalisen maailman ulkopuoliseen todellisuuteen. ”Kolmannessa maailmassa” ei kuitenkaan enää toimita tällä tavalla: moraalia ei enää ankkuroida mihinkään materiaalisen maailman ulkopuoliseen todellisuuteen. Mitä tästä seuraa? Koska mitään tuonpuoleista ei ole olemassa, kaiken mittana toimii ihminen itse. Ei liene sitten yllättävää, miten epävakaa kulttuurista tässä tapauksessa tulee, koska jokaisesta tulee oman moraalinsa mittatikku. Rieffin mukaan ”kolmas maailma” on hylännyt Pyhän Järjestyksen. ”Kolmannessa maailmassa” moraalista tulee vain ”tekeekö se minut onnelliseksi” -kysymys, koska ainoa moraalinen kriteeri, joka voidaan soveltaa toimintaan X on ”edistääkö se yksilön tunnetta ja hyvää oloa?” Ei ihme, että esimerkiksi abortti-kysymyksessä mielipiteet liehuvat kahdessa äärilaidassa. Tai kuten Trueman asian ilmaisee, ”that which was once considered anathema in the second world becomes a matter of moral indifference in the third” (s. 79). Toki nämä maailmat ovat edelleen olemassa limittäin, joten silloin kun ihminen, joka edustaa ”toista maailmaa” (kuten minä) kohtaa ihmisen, joka edustaa ”kolmatta maailmaa”, syntyy rajuja erimielisyyksiä ja sanaharkkaa. Kommunikaatiosta tulee pahimmillaan mahdotonta, koska keskustelijoilla on niin erilainen käsitys maailmasta ja moraalista.

3) Alasdair MacIntyren anti tiivistynee termiin ”emotivismi”. Nykyisestä eettisestä keskustelusta on tullut kaoottista, koska enää ei ole vahvaa yhteisöllistä yksimielisyyttä siitä, millaista tarkoitusta varten ihminen on olemassa. Nykykulttuurista onkin tullut emotivistinen. ”Seuraa valinnoissasi tunteitasi!” 

OSA 2: Foundations of the Revolution

Kirjan toisessa osassa Trueman pyrkii osoittamaan, miten alkaen Jean-Jacques Rousseausta (1712-1778) ja jatkuen romantiikassa, kehittyi pikku hiljaa uudenlainen näkemys ihmisen itseydestä: kulttuurissa alettiin keskittyä yksilön sisäiseen maailmaan. Rousseaun mukaan yksilö on parhaimillaan silloin, kun hän elää täysillä omaa todellista luonnettaan — idea, joka on nyt erittäin laajallelevinnyt nykyisessä kulttuurissamme. Ennen kaikkea Rousseau painotti sisäistä, psykologista elämää, joka kertoo totuuden ihmisen identiteetistä. Truemanin mukaan nämä ideat näkyvät erityisen selvästi trans-liikkeen ideologiassa. Ihmisen sisäinen tunne, sisäinen ääni kertoo totuuden, eikä mikään ulkoinen pysty estämään tätä todellisuutta, eivät edes kromosomit tai kehoissamme olevan biologiset tosiseikat. Nämä ideat valuivat sitten pikku hiljaa osaksi yhteiskuntaa erityisesti romantiikka-liikehdinnän kautta. 

Trueman myös väittää, että juuri Friedrich Nietzschen (1844-1900), Karl Marxin (1818-1883) ja Charles Darwinin (1809-1882) käsissä maailmasta katosi teleologia eli tarkoitushakuisuus.  Darwinin evoluutioteorian seurauksena maailmasta katosi teleologia ja ihmiskunnan erityinen asema kyseenalaistettiin: me olemme vain eläinkunnan jatkumoa tarkoituksettoman luonnon keskellä. Myös Nietzschen ajatuksissa ihmiskunnalla ei ollut mitään erityistä arvoa (se oli vain kristillisen kirkon valetta!). Nietzschen ”madman” haukkuukin valistuksen ajan filosofit, jotka eivät olleet kyenneet viemään johdonmukaiseen loppuun projektia, jossa ”Jumala on kuollut”. Jos ja kun Jumalaa ei ole, sanoo Nietzsche, ihmiskunnan on turha yrittää rakentaa yhtään mitään minkäänlaisen transsendenttisen eli tuonpuoleisen metafysiikan varaan. Truemanin mukaan Nietzschen filosofia ajaa ihmisen elämään hetkessä: kun teleologia kuolee ja itsensä luominen nousee ainoaksi olemassaolevaksi vaihtoehdoksi, nykyhetki ja mielihyvä ottavat vallan. Marxin vaikutus oli puolestaan siinä, että (a) historiasta tulee sortavaa (koska suuret mahdit ovat aina sortamassa vähemmistöjä) ja (b) kaikesta tulee poliittista. 

Tiivistettynä, ja aiemmin esiteltyjen konseptien valossa voidaan todeta, että kaikkien näiden kolmen miehen mukaan me emme enää elä mimesis-maailmassa, vaan poiesis-maailmassa (Taylorin käsitteitä lainataksemme). Rieffin ”toinen maailma” tuhoutuu näiden kolmen ajattelijan käsissä, koska nyt ei ole enää olemassa mitään Pyhää Järjestystä, eikä transsendenttista pohjaa moraalille. 

Yhdella lauseella ilmaistuna: traditionaalisen moraalin syrjäyttymisen siemenet oli istutettu syvälle jo ennen 1900-lukua.

OSA 3: Sexualization of the Revolution

Kirjan kolmannessa osassa siirrytään eteenpäin ja pyritään vastaamaan siihen, miksi juuri seksuaalisuus on noussut yksilön identiteetin keskukseksi meidän ajassamme. Lyhyt vastaus: Sigmund Freud (1856-1939). Kuten Trueman asian ilmaisee, ”Freudin sormenjäljet ovat kaikkialla läsnä 1900-luvun länsimaisessa kulttuurissa” (s. 203). 

Freudin mukaan ihmisen tärkein päämäärä on olla onnellinen ja tämä onnellisuus voidaan saavuttaa nimenomaan seksuaalisuuden kautta. (Eräässä esseessään Freud kirjoittikin hyvin euroviisumaisen huomion siitä, miten jokaisen tulisi tehdä genitaalisesta erotiikasta elämänsä keskus!) Freud seuraa Rousseaun jalanjäljissä, mutta hän seksualisoi Rousseaun pointin. Kuten Trueman monilla luennoillaankin toteaa, nyky-yhteiskunnassa seksi kuuluu aina onnellisuuteen ja tästä seuraa, että kaikki, jotka kuulevat elokuvasta ”40-vuotias ja yhä neitsyt” tietävät elokuvan komediaksi! Freudilaisen myytin mukaan seksuaalinen halu ja seksuaalinen täyttymys ovat avaimia todelliseen ihmisyyteen. (Itse asiassa Freud ottaa jopa vakavamman askeleen, koska hän seksualisoi jopa lapsuuden.) Lopputulema: ihmisen onnen takaamiseksi hänen on saatava halunsa täytettyä tässä ja nyt!

Pienen välitiivistyksen tehdäksemme voimme todeta asian näin: Ensin ”self” piti psykologisoida, sitten se piti seksualisoida ja lopuksi se täytyi vielä politisoida. Ensimmäisen vaiheen suoritti Rousseau ja romantiikka, toisen vaiheen suoritti Freud, kun taas kolmannesta vaiheesta oli vastuussa uuden vasemmiston ja kriittisen teorian syntyminen.

Luvussa 7 (”The New Left and the Politicization of Sex”) analysoidaan kriittisen teorian (”critical theory”) syntyä ja olemusta. Teoria on melko monitahoinen, mutta ytimeltään siinä on kyse siitä, että maailma jaetaan kahtia niihin, joilla on valta ja niihin, joilla ei ole. Teoria on erityisen tärkeä juuri LGBTQ+-liikkeelle. Sen muovaajina toimivat erityisesti Wilhelm Reich (1897-1957) ja Herbert Marcuse (1898-1979).

Reich näki traditionaalisen perheen sortavana instituutiona. Tässä hän edusti klassista marxilaista ajattelutapaa. Hänen tavoitteena oli tuhota klassinen perhenäkemys kokonaan. Reichin kirja The Sexual revolution vuodelta 1936 kylvi ne siemenet, joiden sato puhkesi toden teolla esiin 1960-luvun seksuaalisessa vallankumouksessa. Tässä kirjassa Reich unelmoi tilanteesta, jossa yhteiskunta ei ainoastaan siedä samaa sukupuolta olevien rakkaussuhdetta, vaan antaa sille täyden hyväksynnän ja tuen. (Tämän asian jokainen suomalaisen on varmaan tajunnut jo jonkin aikaa sitten…). Reich oli myös sitä mieltä, että valtion tulisi puuttua vahvasti lasten kasvattamiseen. Lyhyesti sanottuna se, mitä Reich argumentoi 1930-luvulla, on tullut hallitsevaksi näkemykseksi länsimaisessa kulttuurissa 2000-luvulla. 

Mainittakoot toki, miten Trueman osoittaa varsin helposti Reichin ajattelun epäjohdonmukaisuuden. Reich oli erittäin epäjohdonmukainen asettaessaan kriteerejä ihmisen seksuaaliselle ilmaisulle. Hän ei yksinkertaisesti pystynyt antamaan kunnollista argumenttia sille, miksi yhteisön pitäisi tuomita esimerkiksi pedofilia. Olennaisen tärkeää on huomata sekin, että nykyään (miltei) ainoana kriteerinä seksin harrastamiseen on tarjottu ”konsensuaalisuusperiaatetta” eli suostumuksellisuutta. Tämä periaate ei kuitenkaan ole lainkaan aukoton: vanhemmat saavat lapset tekemään päivittäin asioita vasten heidän tahtoaan, kuten syömään vihanneksia, menemään varhain nukkumaan jne. Miksi juuri seksi pitäisi olla konsensuaalista? Reich kuoli lopulta vankilassa ”sekopäänä” vuonna 1957.

Tähänastiset huomiot voidaan tiivistää jotakuinkin näin: jos seuraamme Rousseauta, identiteetistä tulee psykologista; kun seuraamme Freudia, psykologiasta ja identiteetistä tulee seksuaalista; ja kun tämä kaikki liitetään marxismiin, seksistä tulee auttamatta poliittista (s. 250).

Seuraava suuri aalto oli feminismin synty 1900-luvulla. 1900-luvun alun ”ensimmäisen aallon feminismi” taisteli erityisesti naisten työntekoon, palkkoihin ja äänestysoikeuteen liittyvien kysymysten puolesta. Trueman keskittyy kuitenkin feminismin nk. ”toiseen aaltoon”. Tämä liikehdintä — johtohahmomaan Simone de Beauvoir (1908-1986) — toi toden teolla Nietzschen ja Marxin ideat konkreettisesti esiin. Juuri Beauvoir pyrki argumentoimaan näkemystä, jonka mukaan ”naiseksi ei synnytä, vaan naiseksi tullaan”. Beauvoir teki suuren eron englannin kielen ”gender” ja ”sex” sanoille: jälkimmäinen on biologista, ensimmäinen psykologista. Trueman mukaan tässä kohtaa tapahtunut muutos on koko suuren narratiivin tärkein pointti: Jos ihmisluonto ei olekaan jotain, joka on annettu, vaan jotain, jonka me voimme itse saada aikaan ja kehittää, miksi meidän pitäisi enää sitoa gender-sanaa lainkaan sex-sanaan? Toisin sanoen, ollakseen todellinen nainen, riittää, kun henkilö todella kokee olevansa nainen! Tämä ajatus elää tietenkin nyt kaikkein selvimmin trans-aatteessa. Aate lepää sen kivijalan varassa, että gender ja sex voidaan pitää visusti erillään. Lopputulos: ”Everything, even the male-female binary, must be revised in the world of the psychologized self” (s. 259).

Tästä seuraa erittäin tärkeä huomio nykyaikaiseen keskusteluun. Jos ”sex” ja ”gender” kuuluvat yhteen, silloin henkilöä, joka kokee niiden välistä jännitettä, tulee auttaa siten, että hänen mielensä saadaan toimimaan oikein. Mutta jos nämä kaksi sanaa asetetaankin toisistaan erilleen — joka on mahdollista vain psykologisessa mutta ei biologisessa maailmassa — silloin ongelmana onkin keho, jota voidaan sitten hoitaa lääkityksellä ja leikkauksilla (ja teknologia tekee tästä kaikesta tiettyyn rajaan saakka jopa mahdollista). Tietyssä määrin ”teknologia alkaa määrittää ontologiaa” (s. 260) Tässä uudessa metafyysisessä todellisuudessa materiaalisen kehon auktoriteetti täytyy kieltää täydellisesti.

On vielä mainittava toinen tärkeä toisen aallon feministi, Shulamith Firestone (1945-2012). Hän kirjoitti vuonna 1970 tärkeän feministisen kirjan (The Dialectic Sex: The Case for Feminist Revolution), jossa hän mm. totesi, miten todellinen feminismin päämäärä ei ole vain ampua alas miesten etuoikeuksia naisiin nähden, vaan koko biologisen sukupuolikäsityksen tuhoaminen. Kun tämä tapahtuu, biologisen perheen tyrannia voidaan päättää. 

Tiivistettynä Firestone argumentoi, että (1) sukupuolten väliset erot tulee kokonaan poistaa, (2) heteroseksuaalisuuden ihannointi tulee korvata panseksuaalisuudella (”kaikille kaikkea!”), (3) lisääntymisen täytyy tulla mahdolliseksi sekä miehille että naisille, (4) äidin rooli tulee murentaa ja kasvatuksesta tulee tehdä enemmän yhteisöllistä ja (5) teknologia huolehtii siitä, ettei ihmisen tarvitse enää tehdä töitä. Truemanin mukaan nämä vielä 1970-luvulla erittäin toivottomilta ja naiiveilta kuulostaneet väitteet olivat jopa profeetallisia, kun nyt tarkastelemme meidän aikaamme! Trueman kuitenkin painottaa sitä, että koko vallankumouksen päämäärä on tuhota biologisen perheen käsite (s. 262-263). 

Kysymys seksuaalisuudesta ja sen rajoista onkin lopulta kysymys siitä ”mitä tarkoittaa olla ihminen?” (s. 264). 

OSA 4: Triumphs of the Revolution

Luvussa 8 (”The Triumph of the Erotic”) huomio kohdistetaan surrealistiseen taiteeseen ja pornografiaan, joista molemmat ovat muokanneet valtavasti nykyistä kulttuuria erittäin seksuaalisuuskeskeiseksi. Yksi silmiä avaana nosto on Truemanin mainita siitä, miten surrealismin edustajat ymmärsivät, että keskeinen taistelu kristinuskoa vastaan voidaan käydä ja voittaa vain seksuaalisuuden osa-alueella (s. 279). Minun silmiini tämä on terävä huomio meneillään olevasta tilanteesta. 

Mitä pornoon tulee, niin ainoa ”eettinen” kysymys, joka siihen liittyen nykyään esitetään, on ”noh, toimiiko se sinulle?”. Tämä sopii tietenkin kuin nenä päähän nykyiseen ”psykologisen minän” painotukseen. Keskeinen viesti yhteiskunnassamme pornoon liittyen onkin juuri se, ettei seksillä ole mitään eettistä kontekstia, eikä siihen liity itsessään moraalista ulottuvuutta. Pornon normalistointi kuuluukin sellaiseen kulttuuriin, jossa hylätään täysin minkäänlaisen Pyhän Järjestyksen mahdollisuus (Rieffin konseptia lainataksemme).

Kirjan luku 10 (”The Triupmh of the T”) on ehkä kirjan tärkein luku ainakin sellaiselle lukijalle, joka haluaa ymmärtää LGBTQ+-liikettä. Trueman tekee erittäin valaisevan analyysin siitä, miten nämä kirjaimet ovat tulleet yhteen siitä huolimatta, että niiden kokonaissumma on sisäisesti epäjohdonmukainen (kirjaimen T ideologia ei sovi lainkaan kirjainten L, G ja B ideologiaan). Kirjainyhdistelmää pitääkin käytännössä yhdessä vain niiden yhteinen vihollinen, jota vastaan täytyy taistella. 

Concluding Unscientific Prologue

Kirjan lopussa Trueman antaa joitain käytännön neuvoja seurakunnille siitä, miten elää nykyisessä kulttuurissa. Hän ei pidä kovinkaan todennäköisenä sitä, että kulttuurimme muuttuisi toisenlaiseksi kovinkaan pian — tässä hän lienee oikeassa.

Truemanin mukaan seksuaalisen vallankumouksen pääviesti on itse asiassa monenlaisissa vaikeuksissa. Hän tekee tähän liittyen terävän huomion #MeToo-kampanjasta. Juuri tämä naisten ajama kampanja on osoittanut, että konsensuaalisuusperiaate (eli suostumuksellisuusperiaate) ei toimi lainkaan käytännön elämässä; se on veteen piirretty viiva seksinharrastamis-kriteerinä. Koko #MeToo-kampanjan ironia onkin siinä, että se lähti liikkeelle erityisesti tunnetuista Hollywood-naisnäyttelijöistä, jotka olivat muuten esiintyneet hyvin seksuaalispainotteisissa otoksissa.

Trans-liikkeelle Trueman ennustaa vaikeita aikoja. Hän pitää todennäköisenä sitä, että LGBTQ+-littouma tulee hajoamaan, kun sen yhteinen vihollinen on ensin nujerrettu (tämä johtuu siitä, kuten todettu, että kirjainyhdistelmä on sisäisesti ristiriitainen ja yhteensopimaton ja se on kasattu yhteen vain yhteisen vihollisen nujertamiseksi, ks. luku 10). Tulevan kahden vuosikymmenen kuluessa monet transhoitojen ja -leikkausten läpi kulkeneet henkilöt tulevat haastamaan oikeuteen vanhempiaan, lääkefirmoja ja vakuutusfirmoja, jotka maksoivat koko lystin. Transliike tulee kutistumaan hyvin paljon pienemmäksi vaikuttajaksi. Olisin halukas lyömään viikkorahani vetoa tämän ennustuksen puolesta. 

Summa summarum. Truemanin kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää sitä, miksi me olemme nyt siinä tilanteessa, missä me olemme. Erityisesti nuorten olisi hyvä kuulla, mistä tässä suuressa nykykulttuuria tuhoavassa kertomuksessa on kyse. 

Tässä yksi hyvä video, jossa tiivistellään kirjan sisältöä haastattelumuodossa.

Tämä artikkeli puolestaan linkittää Truemanin näkemyksiä Suomessa vellovaan keskusteluun.