By Janne Saarela, heinäkuu 2024
Kansainvälisesti tunnetun ja laajasti kristittyjen rakastaman kirjailijan ja kristinuskon apologeetan C. S. Lewisin (1898-1963) klassikkoteos ihmeistä on viimeinkin suomennettu. Kysymys ihmeiden mahdollisuudesta on Lewisin mukaan lopulta filosofinen kysymys. Tästä syystä kyseessä on kokonaisvaltainen hyökkäys naturalismina tunnettua filosofista ajatussuuntausta vastaan, jonka mukaan materiaalinen luonto on kaikki mitä on olemassa. Jos naturalismi on totta, silloin ihmeet voidaan rajata pois jo lähtökohtaisesti. Mutta jos on olemassa Jumala ja naturalismi on väärä näkemys maailmasta, silloin ihmeitä voi ainakin periaatteessa tapahtua. Terävällä älyllään ja tavalleen uskollisilla, havinnollistavilla vertauskuvillaan Lewis repii naturalismin kappaleiksi ja antaa useita syitä uskoa, että on todella olemassa tuonpuoleinen Jumala, joka voi halutessaan puuttua maailman menoon. Näin polku on raivattu ihmeiden mahdollisuudelle.
Monien kultakimpaleiden joukosta erityisesti kaksi teemaa ansaitsee tulla tässä mainituksi. Ensinnäkin juuri tämän teoksen luvussa 3 — joka lienee kaikkein tunnetuin Lewisin kirjoittama luku — Lewis hahmottelee tärkeän jumala-argumentin, ”argumentin järjestä”, jota myöhemmät kristityt filosofit ovat sittemmin kehittäneet eteenpäin. Argumentin mukaan naturalismi ei kykene tarjoamaan riittävää perustetta järjellisille kyvyillemme, koska sen mukaan jokainen yksittäinen tapahtuma on vain pieni lenkki loputtoman pitkässä syy-seuraus-ketjussa, jossa edes vapaalle tahdolle ei jää mitään sijaa. Koska kaikki mahdollinen tieto riippuu päättelyn paikkansapitävyydestä, henkilöllä on oltava sellainen maailmankatsomus, joka kykenee takaamaan järjen luotettavuuden. Usko Jumalaan, kaiken takana olevaan perimmäiseen Järkeen voi kuitenkin pelastaa meidät tästä tilanteesta, kun taas naturalismissa vie meidät järjen konkurssiin.
Toisekseen, historian aikana harva ihme-kriitikko on saanut yhtä laajaa näkyvyyttä kuin skottifilosofi David Hume (1711-1776), joka kirjoitti aiheesta lyhyen esseen vuonna 1748. Lewis tarttuu Humen väitteisiin luvussa 13. Paljastuu, että Humen argumentti ”ihmisten muuttumattomasta ja yhtenäisestä kokemuksesta” liittyen ”luonnonlakien rikkomattomuuteen” on itse asiassa kehäpäätelmä, joten hänen väitteensä kumoaa itse itsensä. Onkin surullista huomata, miten monet Humen väitteet elävät edelleen länsimaisessa ajattelussa, vaikka Lewis hautasi ne taidokkaasti piippu suussaan jo 1960-luvulla.
Yllämainittujen teemojen lisäksi Lewis käsittelee teoksessa kristinuskon ydintapahtumia eli Jeesuksen inkarnaatiota eli lihaksitulemista ja ylösnousemusta. Sivu toisensa jälkeen Lewis kykenee nostamaan esiin oivallisia huomioita ja lukija alkaa todella ymmärtää, miten arvokkaana asiana Luojamme materiaalista maailmaa lopulta pitääkään.
Kysymys siitä, kenelle kirjaa tulisi suositella, ei ole aivan yksinkertainen. Paikka paikoin Lewisin äly ja mielikuvituksen laajuus haastaa meitä normaaleilla aivoilla varustettua lukijoita äärimmilleen, mutta seuraavassa hetkessä lukija löytääkin itsensä jälleen keidashetkien ääreltä yliviivauskynän sauhutessa. Kaikki aiheesta kiinnostuneet saavat kirjasta varmasti irti riittävästi, mutta erityisesti jatko-opintoihin suuntaavien nuorten aikuisten tulisi lukea teoksen sisältö huolella, ettei yliopistojen käytävillä piileksivä naturalismi nielaise heitä alati kyltymättömään kitaansa.